Lasten ensisijaisuuden diskurssi

Lasten ensisijaisuuden diskurssiksi nimetyn puhetavan puitteissa omien lasten edun

ensisijaisuus suhteessa työhön ja muihin elämänalueisiin kuvataan kyseenalaistamattomana ja hyvin velvoittavana. Lasten ensisijaisuuden diskurssiin liittyy myös paljon erilaisia itsestään selviksi miellettyjä vaatimuksia siitä, mikä on lapsille parasta, ja mitä lasten eteen tulee tehdä.

Lapsen edun ensisijaisuuden kyseenalaistamattomuus nousee aineistossa esiin moneen otteeseen esimerkiksi haastateltavien kertoessa uraan liittyvistä valinnoista. Seuraavassa näytteessä Moona kertoo uravalintojen mukauttamisesta perhetilanteeseen:

Moona: Ja myös sitä sitte että sosiaalinen elämä ja perhe-elämä et jos jos mä haen vaikka [[keskisuuriesta Kaupungista Q]] töitä ni kuinka se on mahdollista, onko se mahdollista onko meki mäki oon ulkomaille ollu pari kertaa menossa en oo valitettavasti saanu paikkaa tai toisen sain mutta sen sitten an tytär oli sen verran pieni sillon et mietittiin et ei vielä et et onko perhe kuinka valmis lähtemään ja mihin maahan esimerkiks ni kyl niit joutuu pohtii näitä asioita muutenki ku omalta

kannalta.

Näytteessä kuvautuu lähes itsestään selvänä, kyseenalaistamattomana totuutena, että lapsen etu on korkealla prioriteeteissa; ”kyl niit joutuu pohtii näitä asioita muutenki ku omalta kannalta”.

Sama tulkinta rakentuu myös seuraavassa näytteessä:

Iiris: Niin tuota, tuota tuota ja [[Pääkaupunkiseudulla]] olis, varmasti niin kun töitä sitä vaille, kun että muuta kun valitsis vaan, niin ihan vaan.

Haastattelija: Niin. Totta.

Iiris: Niin kyl se vaan vaikuttaa sitten se, että kun, mut en itse halua niin kun silleen tavallaan, et lapsilla pitää kuitenkin olla semmonen tietynlainen niin kun

stabiliteetti. Pitää olla vakaat olosuhteet ja kaverit ja muut tai ihan miten vaan, mutta yks nyt oli ja ja silleen riittävän iso ja.

Puhuessaan siitä, millaiset olosuhteet lapsilla ”pitää” olla, Iiris konstruoi tietynlaista käsitystä lapsen edusta. Tällaisten olosuhteiden tavoiteltavuus myös rakentuu itsestään selväksi, jaetuksi totuudeksi. Näiden olosuhteiden tarjoaminen näyttäytyy velvoitteena, jota ei juuri voi

kyseenalaistaa. Mielletty lapsen etu näyttäytyy itseisarvona. Seuraavassa näytteessä myös Helmi tulkitsee, miten hänen opiskellessaan vaihto-opiskelujakso jäi toteutumatta muun perheen vastustuksen vuoksi:

Helmi: Eikä, tota, lapsetki oli sitten, [[Etunimi (mies)]] siinä vaiheessa jo koulussa kuinka monennella luokalla olikaan niin se, et se kaveripiiri ja harrastustoiminta ja elämänmeno ja kun ja pitäähän häntä kuunnella tietysti.

Helmi puhuu, että lasta täytyy tietysti kuunnella; lapsen autonomian ja oman tahdon kunnioittaminen ja priorisoiminen näyttäytyy hyvin vahvana velvoitteena. Lapsen oman mielipiteen kuuntelu rakentuu siis keskeiseksi osaksi lapsen edun toteutumista. Seuraavassa näytteessä puolestaan Pia puhuu valinnoista uran ja perheen välillä:

Pia: Kyl mä olen, joo olen ite miettiny, kyl musta yrittäjä jonain päivänä tulee.

Haastattelija: Niin niin. Niin et se on siellä taustalla.

Pia: Kunhan toi napero tosta vähän kasvaa niin tota

Haastattelija: Niin, okei joo.

Pia: Niin sitten ehkä.

Haastattelija: Niin sitten yrittäjäksi.

Pia: Kun on kolme pientä lasta niin kyl se on kun sä viet niitä harrastuksiin ja haet niitä ja viet kouluun ja yhen viet hoitoon ja yhet eskariin ja näin

Haastattelija: Kyllä

Pia: Niin se on semmonen kokopäivän niinku kombo, ettei siinä tartte oikeesti YHTÄÄN mitään muuta miettimistä tällä hetkellä

Haastattelija: Niin niin, et se päivä täyttyy

Pia: Se päivä on jo niinku ajateltu sun puolesta [haastattelija nauraa]

Tässäkin näytteessä on huomionarvoista, että lasten vieminen kouluun mutta myös esimerkiksi harrastuksiin näyttäytyy itsestään selvänä asiana, jota ei kyseenalaisteta – ”päivä on jo niinku ajateltu sun puolesta” – se, ettei tällaista tekisi lasten eteen, ei ole vaihtoehto. Näytteessä kuvautuu myös itsestään selvänä, että nämä velvoitteet ovat nimenomaan Pian hoidettavia.

Seuraavassa näytteessä Pia puhuu lisää lasten vuoksi uralla tehdyistä kompromisseista:

Haastattelija: Tota, onks sit jotain mikä on estänyt sua uralla etenemisessä?

Pia: KOLME pientä estäjää [naurua]

Haastattelija: Kolme pientä lasta. Niin [naurua]. Tästä onki kyllä jo tullu. Itseasiassa joo.

Pia: Kyl se on aika iso et tota, pakko on miettiä asioita. Ne on kuitenkin mulle se tärkein asia maailmassa

Haastattelija: Kyllä

Pia: Että sitten kaikki muu tulee sen jälkeen.

Kerrottuaan lasten estäneen uralla etenemistä Pia lisää heti tämän jälkeen lasten olevan hänelle tärkein asia maailmassa. Lasten muodostamaa estettä ei haluta esittää negatiivisessa valossa, vaan pikemmin rakennetaan kuvaa uran vähäisemmästä priorisoinnista omana valintana eikä esimerkiksi asiana, joka aiheuttaisi oman perhetilanteen katumista. Näytteen puhe rakentaa samalla käsitystä Piasta aktiivisena toimijana elämäntilanteensa ja prioriteettivalintojensa suhteen; Pia torjuu uhrin position, joka olisi lapsiin liittyvään uraesteeseen liittyen mahdollinen.

Lasten vuoksi tehdyt kompromissit näyttäytyvät omana valintana myös seuraavassa näytteessä:

Haastattelija: --- Onks sit muuta ku koulutus, mikä ois auttanu sua tässä urassa ja uran etenemisessä? Onks mikään muu, kun koulutus?

Pia: Varmasti se, että kun olis kaiken maailman hankkeissa paljon mukana, ja olis niitä verkostoja vielä lisää. Ja pystyis lähteen, ettei ois niin kellon tarkasti täytyy lähtee lapsi hakemaan tos kello 17 viimestään. Et jos pystyis olemaan vielä joustavampi, työelämän käytössä enemmän vielä, niin kyllä semmosilla poluilla pääsee vaikka MIHIN, kiinni. Et varmasti se oma aktiivisuus on aika iso asia.

Näytteessä lapsiin liittyvät velvoitteet toisaalta rakentuvat itsestäänselvyyksiksi, joille ei ole vaihtoehtoja (”jos pystyis olemaan”), mutta toisaalta Pia tuo myös esiin että ”oma aktiivisuus” on keskeistä uralla etenemisessä. Näin perheen priorisoimisesta johtuva vähäisempi aktiivisuus

uran suhteen näyttäytyy jollain tapaa kuitenkin omana valintana. Lasten edun priorisoiminen toisaalta moraalisesti pakottavana velvoitteena, toisaalta omana valintana, muodostaa jännitteen. Lasten ja perheen priorisoiminen näyttäytyy omana valintana myös seuraavassa näytteessä:

Haastattelija: Voiks sä aatella et ooks sä tavoitellut uraa?

Enni: No en. Mähän tavottelin nuorena sit sitä, et mä halusin et mul on perhe. Et niinko 16-vuotiaasta asti, sit mä menin 22-vuotiaana naimisiin ja 24-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni, et ne oli niinku mun tavotteet siinä, et nää uratavotteet on tullu sit niinko myöhemmin ku se ensimmäinen ura tavallaan ---

Näytteessä rakentuu kuva äitiyden ja lasten priorisoinnista aktiivisena valintana; haaveet

perheestä ja lapsiin keskittyminen vaikuttavat myös olevan lisäselityksiä kaipaamaton perustelu ja oikeutus sille, että uratavoitteita ei ole. Ennin tulkinnassa perheen tavoittelu näyttäytyy hyväksyttävänä vaihtoehtona uran tavoittelemiselle.

Lasten kanssa vietetyn ajan ensisijaisuutta käsitellään myös vapaa-ajankäytön valintojen kontekstissa. Seuraavassa näytteessä lasten kanssa vietetyn ajan priorisointi näyttäytyy

selityksenä ja oikeutuksena sille, että Emilia ei esimerkiksi opiskelujen puitteissa vietä sosiaalista vapaa-aikaa muiden opiskelijoiden kanssa:

Emilia: ---kerta kaikkiaan rahk-, ajalliset resurssit ei riitä siihen, että... että tuota, kun koti on täällä ja lapset on täällä, ni ne on kumminkin se ykkösasia, ja sitten... sit opiskelen vaan ja sit unohan ne opiskeluun liittyvät, niinku... sosiaaliset kontaktit, et se oli semmonen selkee, että kaikkeen ei riitä aika eikä resurssit.

Haastattelija: Niin just, että priorisoit niinkun... tavallaan sen –

Emilia: Niin –

Haastattelija: -perheen vapaa-aikana. Joo.

Näytteessä Emilia sanoo, että lapset ovat ”kumminkin se ykkösasia”, ja tämä näyttäytyy arvona, jonka kuulijankin oletetaan varmasti ymmärtävän. Lasten kanssa vietetyn vapaa-ajan

ensisijaisuus ja priorisoiminen on ”semmonen selkee” valinta, itsestäänselvyys. Lasten ensisijaisuuden diskurssin voikin tulkita ilmenevän myös puheessa korkeista odotuksista vanhempien lastensa kanssa viettämästä ajasta, esimerkiksi seuraavassa näytteessä:

Sofia: --- lähin töihin [[työhön lasten parissa Z]]. Ja tuota, hmm, sit sain [[2000-luvun alkupuolella]] ja [[muutama vuosi myöhemmin]] lapset, niin sitä ennen ja siinä välissä olin töissä, mutta sitten alko tuntuu, sen jälkeen, ku oli kaks pientä lasta, että, et, et mie en jaksa ennää olla lasten kanssa päivisin, tai jos mie oon päivisin muitten lasten kanssa, niin mie en jaksa olla omien kaa, niinku mie halusin.

Kertoessaan ettei aiemman työnsä ohessa jaksanut olla omien lastensa kanssa niin kuin haluaisi, Sofia tekee tulkinnan, jonka mukaan lasten kanssa olisi suotava viettää ns. ”laatuaikaa”. Lasten kanssa vietetty laadukas aika näyttäytyy tavoiteltavana asiana, ja työ ei saisi muodostua esteeksi lasten kanssa vietetylle ajalle. Omien lasten kanssa vietetty aika on ensisijainen arvo. Tämän voi myös tulkita heijastavan kulttuurisia käsityksiä siitä, että vanhempien ja lasten yhteinen aika on lasten edun mukaista. Sofia rakentaa näytteessä kuvaa aktiivisesta toimijuudesta – siitä, että pyrkimys priorisoida laadukasta aikaa lasten kanssa on Sofiasta itsestään lähtöisin oleva halu.

Yleisesti ottaen voidaan luonnehtia, että tulkitessaan uran, työn ja vapaa-ajan alueella lasten edun nimissä tehtyjä myönnytyksiä ja uhrauksia itsestäänselvyyksinä tai aktiivisina valintoina, joihin ei liity negatiivisia tunteita, haastateltavat asemoivat itseään hyvän vanhemman positioon.

Itsestään selväksi miellettyjen vaatimusten kyseenalaistaminen tai vastahakoisuus niiden noudattamisessa saattaisi kenties rakentaa käsitystä huonosta vanhemmuudesta, ja tätä haastateltavat pyrkivät välttämään. Kenties vastentahtoisesti uhrauksia tekevän vanhemman positio – tietynlainen uhripositio – onkin yksi versio huonon vanhemman positiosta.

Vaikka työ ja perhe näyttäytyvät lasten edun diskurssissa usein asioina, joiden välillä täytyy tehdä valintoja ja priorisointia, työnteko ja lasten etu eivät kuitenkaan aina näyttäydy keskenään

kilpailevina asioina. Työnteko voidaan tulkita lasten etua palvelevaksi asiaksi, kuten seuraavassa näytteessä:

Helmi: Kyllä minä teen töitä niin paljon, et mul on varaa maksaa se [lapsen harrastus] ja näin päin pois. Ja, tai kun ite, [hakee sana] minä en saanu sitä –

Haastattelija: Niin, niin, aivan.

Helmi: Niin, niin sitä yrittää silottaa ne lasten tiet sitten.

Työnteko merkityksellistyy tässä yhtenä merkkinä lasten edun ensisijaisuudesta; työnteon tarkoitus on tarjota lapsille mahdollisimman hyvä elämä. Tulkitessaan toimintaansa lasten edun mukaisena Helmi positioituu hyväksi vanhemmaksi.