7 Pohdinta
7.2 Tulokset suhteessa aikaisempaan tutkimukseen
Haastateltavien puheessa ja erityisesti tasa-arvodiskurssissa rakentuva tasa-arvon ihanteiden normatiivisuus vastaa aiempia tutkimustuloksia; sukupuolten tasa-arvon ideologia sekä jaettu vanhemmuus ovat pohjoismaissa ihanteita (Perälä-Littunen, 2007), ja Helenius (2020) luonnehtii tasa-arvon diskurssin asemaa yhteiskunnassa hegemoniseksi. Tasa-arvon puhetavan
hegemonisuuden näkökulmasta lieneekin tärkeää rakentaa kuvaa itsestä henkilönä, joka jakaa nämä yleisesti hyväksytyt arvot; esimerkiksi aineistosta tunnistetut tasa-arvon puolestapuhujan ja tasa-arvoisen puolison positiot lienevät yhteiskunnallisen tasa-arvon ihanteiden kannalta suotuisia. Tasa-arvopyrkimyksen kyseenalaistaminen voisi puolestaan näyttäytyä sosiaalisesti epäsuotavana toimintana, mikä selittää muun muassa haastateltavien taipumusta ottaa
etäisyyttä arvoisiin ajattelumalleihin. Haastateltavat pyrkivät myös välttämään epätasa-arvoisuuden uhrin positiota; tähänkin positioon liittyvä poikkeama tasa-arvon ihanteista
oletettavasti näyttäytyisi sosiaalisesti epäsuotavana. Erityisen selvää tämän uhriposition välttäminen on omaa perhettä ja parisuhdetta käsittelevässä puheessa. Kenties parisuhteen epätasa-arvoisuus tulkittaisiinkin esimerkiksi työelämässä kohdattua syrjintää helpommin henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi ylläpitää tasa-arvon ihanteita.
Tasa-arvon ihanteet näyttäytyvätkin tässä tutkielmassa vahvasti erityisesti puolisoiden tasa-arvoa ja jaettua vanhemmuutta korostavassa puheessa. Jaettu vanhemmuus rakentuu aineistossa luontevaksi ja välttämättömäksi, mutta jaetun vanhemmuuden ja tasa-arvon
ihanteiden ohella haastattelupuhe ilmentää myös sukupuolittuneita vanhemmuuden ihanteita.
Tasa-arvoa korostavien ja sukupuolittuneiden vanhemmuuden ihanteiden välistä jännitettä voidaan verrata Heleniuksen (2020) tutkimustuloksiin sukupuolineutraalista hyvän
vanhemmuuden diskurssista ja sukupuolittuneesta äitiysdiskurssista sekä Vuoren (2001) erittelemään äidinhoivan diskurssin ja jaetun vanhemmuuden diskurssin jaotteluun. Tässäkin tutkimuksessa on tunnistettu vastaava ero sukupuolittuneen ja sukupuolineutraalin
vanhemmuuspuheen välillä, vaikka diskurssien rajanveto ei ole perustunut tähän eroon. Lasten ensisijaisuuden diskurssilla on monia yhtymäkohtia Heleniuksen (2020) esittämän
sukupuolineutraalin hyvän vanhemmuuden diskurssin kanssa, mutta tämän aineiston puitteissa ei-sukupuolittuneet hyvän vanhemmuuden ihanteet tuntuvat merkityksellistyvän vahvasti nimenomaan lasten edun ensisijaisuuden arvon kautta. Jaetun vanhemmuuden puhetapa (vrt.
Vuori, 2001) puolestaan tulee tässä tutkielmassa ilmi erityisesti tasa-arvodiskurssin kohdalla, ja lisäksi jossain määrin myös vastuun jakamisen diskurssissa; lapsiin liittyvän vastuun jakamista puolison kanssa kuvataan näiden diskurssien puitteissa luontevana ja välttämättömänä. Vastuun jakamisen diskurssiin liittyy kuitenkin myös sukupuolittunut, äidin vastuun ensisijaisuutta
käsittelevä vanhemmuuspuhe, joka vertautuu Heleniuksen (2020) äitiysdiskurssiin ja Vuoren (2001) äidinhoivan diskurssiin. Tämän tutkielman aineistossa äidin vastuun ensisijaisuutta koskevat tulkinnat ovat kuitenkin varsin hienovaraisia, ja eksplisiittisen sukupuolittunutta vanhemmuuspuhetta aineistossa on melko vähän.
Haastateltavien puhe rakentaa pääasiassa kuvaa vanhemmuuden velvoitteista, joihin vanhemman sukupuolella ei ole merkitystä, mutta on mahdollista, että haastateltavat myös häivyttävät taustalle sukupuolispesifisiä tulkintoja vanhemmuuden velvoitteista joko tietoisesti tai tiedostamatta. Tasa-arvon ja jaetun vanhemmuuden ihanteiden hegemoninen asema (Helenius, 2020; Perälä-Littunen, 2007) sekä tasa-arvon ihanteiden luomat odotukset vanhemmuuden jakamiseen (Berg, 2008; Vuori, 2001) saattavat johtaa siihen, että
sukupuolittuneet vanhemmuuden tulkinnat nähtäisiin sosiaalisesti epäsuotavina ja tasa-arvon ihanteiden vastaisena (vrt. Perälä-Littunen, 2007). Tämän tutkimuksen tulokset kuitenkin tukevat Saarisen (2019) tutkimuksen havaintoja siitä, että äidit sekä heijastavat puheessaan
stereotyyppisiä käsityksiä että pyrkivät tasa-arvoa korostaessaan purkamaan niitä; vaikka tämän tutkielman haastateltavat korostavat tasa-arvoa ja kuvaavat vanhemmuuden velvoitteita
sukupuolineutraalisti, aineisto sisältää myös tulkintoja siitä, että äidin vastuun tulee olla ensisijaista silloin, kun se on mahdollista. Tuloksilla onkin näin myös yhtymäkohta Katvalan (2001) havaintoon siitä, että vanhemmuuden uskomuksissa äidin rooli kotona on isää vahvempi, vaikka jaettu vanhemmuus ja tasa-arvo värittävät laajasti puhetta vanhemmuudesta. Myös Repo (2009) on havainnut jaetun vanhemmuuden puhetavan värittävän vahvasti puhetta erityisesti kahden perheenelättäjän perheissä, mikä vastaa tämän tutkimuksen tuloksia.
Jaetun vanhemmuuden puhetapa on tässä aineistossa selvästi esillä, mutta huomattavaa kuitenkin on, että kodinhoitoon liittyvä vastuu ei tunnu sisältyvän jaetun vanhemmuuden puhetavan piiriin. Haastateltavat eivät juurikaan puhu kotitöiden jaon kysymyksistä, eikä kodin kunnossa pitäminen näyttäydy asiana, johon liittyvää vastuuta jaettaisiin yhtä luontevasti puolison kanssa kuin lasten hoidon vastuuta. Tämä vastaa Vuoren (2001) havaintoa siitä, että jaettua vanhemmuutta korostava puheenparsi tuntuu ohittavan kotitöiden jakamisen.
Aineistossa esiintyy ihanne kodin kunnossa pitämisestä osana ihanteellista äitiyttä, mikä vastaa
Koivun (2016) tutkimustuloksia. Eräs haastateltava myös tulkitsi sukupuolittunutta, naisen roolia painottavaa kotitöiden jakoa itsestä lähtöiseksi pyrkimykseksi miehen vaatimuksen sijaan. Myös Jokinen (2005) on havainnut, että puhe kotitöistä sisältää usein peilausta tasa-arvon ihanteisiin, vaikka kotitöiden tekemisen tavat painottaisivat naisen roolia.
Haastateltavien tulkintojen perusteella kotitöiden tekemiseen vaikuttaa liittyvän ihanne siitä, että äiti hoitaa kotia itsenäisesti, ilman ulkoista apua – kotitöiden vastuun jakaminen ulkopuolisten kanssa rakentuu asiaksi, joka täytyy oikeuttaa olosuhteiden pakolla. Tällä voi tulkita olevan yhtymäkohta Järvensivun ja Nikkasen (2014) havaintoihin syyllisyyden ilmaisuista tilanteessa, jossa äiti työnsä vuoksi käyttää palkallista apua kotitöihin. Vastuun jakaminen näyttäytyy laajemminkin tutkimuksen aineistossa asiana, jota täytyy erikseen perustella ja oikeuttaa.
Kiirediskurssissa ja vastuun jakamisen diskurssissa rakennetaan pärjäämisen normia ja ihannetta äidistä, joka ei juuri apua tarvitse, ja nämä havainnot ovat yhteneviä aiemman tutkimuksen kanssa; esimerkiksi Berg (2008) esittää, että äitejä on tapana pitää itsenäisinä ja kaiken jaksavina, mikä voi johtaa suorittamiseen ja tehdä muun muassa avun hakemisen
vaikeaksi. Niin kotitöiden kuin lapsista huolehtimisen vastuun jakaminen erityisesti muiden kuin oman puolison kanssa rakentuu tässä tutkimuksessa haastatelluille naisille haastavaksi, ja haastateltavat tyypillisesti oikeuttavat sitä olosuhteiden pakolla.
Osaltaan haastattelupuheessa rakentuva vastahakoisuus lapsiin liittyvän vastuun jakamiseen saattaa heijastaa intensiivisen vanhemmuuden ihanteita; intensiivisen vanhemmuuden
ihanteiden valossa parhaiksi lasten hoivaajiksi mielletään ne, joiden suhde lapseen on läheisin;
käytännössä siis vanhemmat ja erityisesti äiti mielletään useimmiten parhaaksi henkilöksi huolehtimaan lapsesta (Hays, 1996). Myös lasten edun diskurssissa rakentuvat ihanteet lapsen edusta ja vanhemmuudesta heijastavat pitkälti intensiivisen vanhemmuuden ihanteita; tämän tutkimuksen aineistossa lapsen etu näyttäytyy itsestään selvästi ensisijaisena arvona ja sen priorisointi moraalisesti pakottavana. Lasten eteen uhrautumisen ihanne rakentuu vahvasti velvoittavaksi. Nämä havainnot ovat linjassa useiden aiempien tutkimusten kanssa (Hays, 1996;
Mustomäki & Sihto, 2019; Plym, 2020; Repo, 2009; Smyth & Craig, 2017). Aiempaa tutkimusta vastaavat myös aineistossa rakentuvat tulkinnat siitä, että lasten omaa mielipidettä ja
autonomiaa tulisi kunnioittaa sekä siitä, että lasten kanssa olisi suotava viettää laadukasta
yhteistä aikaa; lapsikeskeisyys ja lapsen kuunteleminen kuuluvat intensiivisen vanhemmuuden ja intensiivisen äitiyden ideologiaan (Hays, 1996; Mustomäki & Sihto, 2019), ja äitiyteen liittyy
vahvoja kulttuurisia ihanteita niin fyysisestä kuin emotionaalisesta, henkisestäkin läsnäolosta lapsen elämässä (Katvala, 2001; Koivu, 2016; Savikurki, 2015).
Vaikka aineisto toisintaa ja rakentaa vahvasti intensiiviseen vanhemmuuteen ja intensiiviseen äitiyteen kytkeytyviä ihanteita, vanhemman sukupuoli säilyy haastateltavien tulkinnoissa taka-alalla. Useiden vanhemmuuden ihanteita, intensiivistä vanhemmuutta ja intensiivistä äitiyttä käsittelevien tutkimusten mukaan äiti tulkitaan tyypillisesti ensisijaiseksi, isää paremmaksi lasten hoitajaksi ja kasvattajaksi (Alasuutari, 2003; Hays, 1996; Katvala, 2001; Mustomäki & Sihto, 2019).
Tämän tutkielman aineistossa äidin ensisijaisuus nousee esiin verrattain harvoin, mutta viitteitä äidin ensisijaisuutta koskeviin ihanteisiin ja tulkintoihin on. Koska eksplisiittisen
sukupuolittunutta vanhemmuuspuhetta ei kuitenkaan ole paljoa, ei esimerkiksi ilman vertailua esimerkiksi isien esittämiin tulkintoihin voida sanoa, liittyvätkö muun muassa lasten edun diskurssissa esitetyt intensiivisen vanhemmuuden velvoitteita koskevat tulkinnat kaikkiin
vanhempiin, vai vaikuttaako vanhemman sukupuoli kaikesta huolimatta tulkintoihin vanhemman tehtävistä ja niiden velvoittavuudesta.
Lasten edun priorisoiminen työn ja uran edelle näyttäytyy tämän tutkimuksen perusteella kyseenalaistamattomana vanhemman velvoitteena, ja haastateltavat pyrkivät kuvaamaan tätä priorisointia omana valintana, johon ei liity negatiivisia tunteita. Äitiyden ihanteisiin kuuluu ainainen myönteisyys lapsiin kohdistuvissa ajatuksissa (Koivu, 2016), ja monet vanhemmuuteen liittyvät negatiiviset tunteet mielletään kielletyiksi (Janhunen & Saloheimo, 2008). Tässä
aineistossa tunteiden ilmaisun hyväksyttävyys vaikuttaa myötäilevän Janhusen ja Saloheimon (2008) erittelemää jaottelua, jonka mukaan negatiivisten tunteiden kiellettyys perustuu niistä lapsille aiheuttavan haittaan. Erityisesti äitiyteen liittyvät katumuksen tunteet rakentuvat
kulttuurissamme kielletyksi asiaksi, jota ei saa ilmaista (Donath, 2015; Mustomäki & Sihto, 2019).
Vaikuttaakin siltä, että haastateltavat pyrkivät asemoimaan itseään erilleen tällaisista
sosiaalisesti epäsuotavista tunnekokemuksista. Tämä saattaa olla itsen ennakoivaa suojaamista
kulttuurisista odotuksista kumpuavilta epäilyksiltä ja syytöksiltä, joita toteamus perheen uralle asettamista esteistä ilman sitä seuraavaa vastatodistelua saattaisi aiheuttaa. Lasten priorisointiin liittyvät negatiiviset tunteet saatettaisiin mieltää lapsen edun ensisijaisuuden
kyseenalaistamiseksi tai lapsen priorisoinnin ja vanhemmuuden katumiseksi. Järvensivu ja Nikkanen (2014) ovatkin myös todenneet, että työn asettuminen perheen edelle tulkitaan
ainakin naiselle sosiaalisesti epähyväksyttäväksi. Haastateltavat pyrkivätkin asemoimaan itseään näiden perhettä priorisoivien ihanteiden mukaisesti erityisesti priorisointidiskurssissa ja lasten edun diskurssissa.
Vanhemmuuden tavoin myös työhön ja uraan liittyy runsaasti erilaisia ihanteita (ks. esim.
Julkunen, 2008; Karjalainen, 2019; Kuokkanen, 2014; Varje, 2014, 2018). Tämän tutkielman aineistossa spesifejä työnteon ihanteita enemmän korostuvat kuitenkin yleisluontoisemmat ihanteet työn asemoinnista suhteessa muihin elämänalueisiin; haastateltavien tulkinnoissa työtehtävien kunnollinen hoitaminen on tärkeää, mutta työn tulee olla lapsen hyvinvoinnille ja perhearvoille alisteista. Aiemmat tutkimukset ovat tuoneet esiin perheen ja työn
yhteensovittamisen ristiriitaisuutta (Repo, 2009) sekä perheen ja työn määrittymistä keskinäisiksi kilpailijoiksi (Järvensivu & Nikkanen, 2014), eikä perheen, työn ja opiskelun yhdistelmä näyttäydy tässäkään aineistossa ristiriidattomana. Vaikka näiden elämänalueiden yhdistelmä rakentuu itsestään selvästi vaativaksi, priorisointia ja karsimista edellyttäväksi asiaksi, perheen ensisijainen asema on kuitenkin kyseenalaistamaton. Erilaiset korkeakoulutukseen, uraan, työhön ja
opiskeluun liittyvät kulttuuriset odotukset ja ihanteet todennäköisesti vaikuttavat merkittävästi aineiston haastateltaviin, jotka ovat kaikki kaupallisella alalla opiskelleita korkeakoulutettuja, mutta tämän aihepiiriltään rajatun aineiston sisältämissä puhetavoissa tällaiset ihanteet jäävät pitkälti sivuun. On todennäköistä, etteivät työhön, uraan ja opiskeluun liittyvät ihanteet tule kovin suorasti esille siksi, koska tässä tutkielmassa haastatteluaineiston tarkastelua rajattiin nimenomaan perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhdetta koskevaan puheeseen. Tämä tarkastelunäkökulma rajasi pois runsaasti työtä, uraa ja opiskelua kommentoivaa puhetta. Se, että vanhemmuuden ja äitiyden ihanteet heijastuvat opiskelun, työn ja perheen
keskinäissuhdetta koskevaan puheeseen ja tulkintoihin huomattavasti työn ja opiskelun
ihanteita vahvemmin, tukee muita tutkimuksessa tehtyjä havaintoja perheen kyseenalaistamattomasta ensisijaisuudesta.
Vaikka suoria viittauksia työhön ja uraan liittyviin ihanteisiin on perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhdetta koskevassa puheessa vain vähän, voidaan niiden tulkita liittyvän epäsuorasti haastateltavien tulkintoihin. Tästä kertoo esimerkiksi se, että vaikka työn ja perheen yhdistelmää tulkitaan hektiseksi ja haastavaksi, työstä luopuminen perheen vuoksi ei näyttäydy
haastateltaville vaihtoehtona. Tämä vastaa esimerkiksi aiemman tutkimuksen tuloksia tasa-arvon ihanteiden mukaisista odotuksista, joiden mukaan nainen toteuttaa itseään työnteon kautta (Elvin-Novak & Thomsson, 2001, viitattu lähteessä Berg, 2008) ja on perheen vastuiden ohessa aktiivinen työntekijä (Savikurki, 2015). Tämänkin tutkielman aineistossa työnteko
näyttäytyy ikään kuin kyseenalaistamattomana, haastateltavien tulkintojen taustalla vaikuttavana normina, vaikka se ei perhearvojen edelle saa noustakaan.
Toisin kuin työntekoon itsessään, uraan ei vaikuta liittyvän yhtä vahvaa velvoittavuutta; perheen tai vapaa-arvojen priorisoiminen uran edelle ei näyttäydy aineistossa ongelmallisena.
Haastateltavat eivät vaikuta arastelevan urakriittistä puhetta tai uran ihanteiden torjumista, mikä antaa syytä ajatella, että he eivät kenties miellä uran ihanteiden vastustamista esimerkiksi
voimakasta paheksuntaa aiheuttavaksi asiaksi. Tässä on selkeä kontrasti esimerkiksi
Heleniuksen (2020) havaintoon uradiskurssin erityisesti korkeakoulutettuihin kohdistuvasta velvoittavuudesta. Vaikka kaikki haastateltavat ovat korkeasti koulutettuja, uradiskurssi ja tasa-arvoideologia eivät tämän tutkielman aineiston puitteissa näytä vaativan, että itseä tulisi
toteuttaa uran kautta (vrt. Elvin-Novak & Thomsson, 2001, viitattu lähteessä Berg, 2008). Tämän tutkimuksen haastateltavat torjuvat uran ihanteita vapaa-ajan, ihmissuhteiden ja perheen
perustein; onkin mahdollista, että tasa-arvoon ja äitiyteen liittyviä ihanteita itsen toteuttamisesta perheen ulkopuolella (vrt. Berg, 2008; Elvin-Novak & Thomsson, 2001, viitattu lähteessä Berg, 2008) voi toteuttaa myös vapaa-ajan tai vähemmän urahakuisen työnteon kautta.
Tämän tutkimuksen havainnot uran ihanteiden verrattain vähäisestä velvoittavuudesta ovat yhteneviä Korhosen (2021) tutkimustuloksiin; Korhonen havaitsi kauppatieteitä opiskelleiden
korkeakoulutettujen irtisanoutuvan aineistossaan pitkälti urahakuisuudesta. Korhosen (2021) tutkimuksessa urakeskeiseen puheeseen myös liittyi erilaisten urakeskeisyyttä puolustavien tai oikeuttavien selontekojen esittäminen. Tässä tutkimuksessa urahakuisuuden puute vaikuttaa silti kaipaavan perusteluja pikemmin kuin urahakuisuus; uraa vähemmän priorisoivat henkilöt vaikuttavat tulkitsevan valintaansa jossain määrin poikkeavaksi, selitystä tai perustelua
kaipaavaksi asiaksi. Tämä tukee tulkintaa uran ihanteiden ja uradiskurssin hallitsevasta asemasta (vrt. Helenius, 2020). Uran ihanteet torjuakseen sille on oltava erityinen syy – jokin muu asia, jota priorisoi uran edelle. Perheen priorisoiminen on keskeinen tapa vastustaa uran ihanteita; myös Korhonen (2021) havaitsi perhesyyt keskeiseksi perusteluksi urahakuisuudesta irtisanoutumiseen. Myös muissa tutkimuksissa on havaittu, että perhekeskeisyyttä (Repo, 2009) ja erityisesti äidin läsnäoloa korostavia ihanteita (Helenius, 2020) voidaan käyttää työelämän ja uran vaatimusten vastustamiseen. Osittain uraihanteiden torjumista seuraavia spontaaneja perusteluja voi kuitenkin uran ihanteiden velvoittavuuden lisäksi selittää haastattelukonteksti itsessään; koska haastattelun pääasiallinen aihe keskittyy työhön, työllistettävyyteen sekä siirtymään opinnoista työelämään, haastattelukonteksti saattaa virittää haastateltavia jonkinlaisiin puolustusasemiin, mikäli he esittävät uran eetoksesta poikkeavia näkemyksiä.
Haastatteluissa käsitellään runsaasti työn ja uran ihanteellista asemaa elämässä. Tämän ohella keskeisimmäksi työhön liittyväksi ihanteeksi rakentuu kunnollinen työntekijyys. Riippumatta siitä, miten haastateltavat merkityksellistävät uran, perheen ja muiden asioiden asemaa omassa elämässään, vaikuttaa olevan tärkeää rakentaa kuvaa itsestä henkilönä, joka hoitaa työnsä hyvin.
Hektiseksi tai kiireiseksi mielletyn arjenkin keskellä on itsestään selvää, että työtehtävät on hoidettava. Tässä voi nähdä yhtymäkohdan Heleniuksen (2020) havaintoon, että työhön liittyviä perhe-elämää rajoittavia asioita voidaan kuvata itsestä riippumattomina asioina, ja että tätä kautta myös työhön liittyvät puhetavat voivat muovata tulkintoja perhe-elämän reunaehdoista.
Kunnollisen työntekijän position vahva tavoiteltavuus sisältää yhtymäkohdan myös Rintamäen (2016) havaintoon, että Suomessa itselle annettujen tai itse otettujen työtehtävien hoitamista hyvin tulkitaan kunnia-asiaksi. Rintamäen (2016) työarvoja tarkastelleessa tutkimuksessa työn merkitys rakentuu suhteessa kotiin ja perheeseen, jotka nähdään hallitsevina elämänalueina;
nämäkin Rintamäen tutkimuksen havainnot ovat pitkälti yhteneviä tämän tutkielman
havaintoihin työhön liittyvistä merkityksenannoista ja arvoista sekä niiden alisteisuudesta perheen arvoille.
Huomionarvoista on, että tämän tutkimuksen perusteella opiskelujen hyvä hoitaminen ei rakennu yhtä velvoittavaksi asiaksi kuin töiden tunnollinen suorittaminen; vaikka opiskeluista suoriutuminen hyvin näyttäytyy aineistossa myönteisenä ja tavoiteltavana asiana, tämän pyrkimyksen suhteen on mahdollista tehdä myös kompromisseja. Nämä havainnot voidaan kytkeä Järvensivun ja Nikkasen (2014) tutkimustuloksiin, joiden mukaan opiskeluun liittyvän nautinnon ilmaiseminen rakentuu työnteon nautinnon ilmaisuja hyväksyttävämmäksi. Kenties opiskelu ei rakennu asiaksi, joka uhkaisi perheen ensisijaisuutta yhtä herkästi kuin työ sen vuoksi, että opiskelujen velvoittavuus mielletään työn velvoittavuutta heikommaksi. Näin opiskelusta nauttimiseen ei kenties liity samankaltaista, perheen ensisijaisuutta vakuuttelevaa selontekovelvollisuutta, joka esimerkiksi urasuuntautuneisuuteen työntekoon saattaa liittyä (vrt.
Korhonen, 2021).
Havainnot työn vahvasta velvoittavuudesta verrattuna uran ja opiskelun velvoittavuuteen voidaan myös kytkeä siihen, että Mannevuon (2020) mukaan kunnon kansalainen
nyky-yhteiskunnassa on nimenomaan kunnon työihminen. Mannevuo muodostaa yhteyksiä tämän ihanteen ja sotienjälkeisen Suomen työtä korostavan tehokkuusajattelun välille; yksilön työnteko oli kansakunnan tulevaisuuden rakentamiselle tärkeää ja yksilön joutilaisuus oli näin
yhteiskunnallinen kysymys. Vaikka aikaa on kulunut, kenties tällainen ajattelutapojen historia on tässäkin tutkimuksessa esiin tulleiden, juuri tunnollista työntekoa korostavien ihanteiden
taustalla.
Haastateltavien puhe työn, perheen ja opiskelun keskinäissuhteesta heijastaa monin paikoin individualismin ihanteita. Osa haastateltavista esimerkiksi merkityksellistää ja selittää eri elämänalueiden yhteensovittamisen onnistumista asiana, joka riippuu osin yksilöllisistä ominaisuuksista. Tämä vastaa Bergin (2008) havaintoa äitiyden ja työn rakentumisesta
henkilökohtaisten taitojen ja asenteen kysymyksenä sekä Saarisen (2019) huomiota siitä, että vastuu perheen ja työn suhteesta asemoidaan usein äidille yksilönä. Bergin (2008) mukaan
mediapuhe korostaa naisen oman valinnan merkitystä, ja tällä voi nähdä yhteyden myös tässä aineistossa ilmenevään aktiivisen toimijuuden ja oman valinnan korostamiseen; tämän
tutkimuksen haastateltavat merkityksellistävät perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhteessa tehtyjä prioriteettivalintoja aktiivisina valintoina. Oman valinnan korostaminen on kuitenkin jännitteisessä suhteessa sen kanssa, että samaiset perheen ensisijaisuutta painottavat
priorisointivalinnat näyttäytyvät toisaalta myös moraalisesti velvoittavina asioina, joille ei juuri ole vaihtoehtoa.
Jännitettä aktiivisen valinnan ja kulttuurisen velvoittavuuden tulkintakehysten välillä voidaan osin ymmärtää yksilöllistymisen luonteen kautta. Mäkisen (2012) mukaan yksilöllistymisen myötä yksilöllisyys on sekä ihanne että velvoite, ja yksilöt ymmärretään entistä autonomisempina ja vapaampina, vaikka eivät välttämättä olisi sen autonomisempia kuin aiemminkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että yhä useampia asioita – vaikkapa sosiaalisia suhteita ristiriitoineen –
artikuloidaan autonomisen yksilön sisäisinä ongelmina. Onkin mahdollista, että yksilöllisyyden ihanteiden vaikutuksen myötä myös tämän tutkimuksen haastateltavat korostavat omaa autonomisuuttaan ja valintojensa yksilöllisyyttä, vaikka myös kulttuuriset normit ja odotukset vaikuttaisivat niihin. Tässä on yhtymäkohta Plymin (2020) havaintoihin siitä, että yksilön oma vastuu elämästään ja äitiyteen liittyvistä valinnoistaan nähdään kulttuurin ja yhteiskunnan merkitystä suurempana sekä Bergin (2008) havaintoon siitä, että individualistinen, äitien vastuuta eri elämänalueiden yhdistämisessä korostava puhe jättää yhteiskunnallisten tahojen merkityksen vähemmälle huomiolle. Samoin Lawler (2000) on esittänyt, että esimerkiksi tasa-arvon retoriikassa yksilön ymmärretään olevan itse vastuussa onnistumistaan ja
epäonnistumisistaan; etnisyys ja sukupuoli eivät määritä sitä, mitä yksilö voi saavuttaa, ja rakenteellisten järjestelmien vaikutus yksilön mahdollisuuksiin jääkin vähemmälle huomiolle.
Individualismin ja tasa-arvon retoriikan vaikutus voi osaltaan selittää haastateltavien taipumusta korostaa oman aktiivisen toimintansa roolia sekä pyrkimystä välttää itsensä asemoimista
epätasa-arvoisuuden uhriksi.
Julkusen (2008) mukaan yksilöllistymisestä seuraa myös, että yksilö mielletään vastuulliseksi työelämän menestyksestä, työhyvinvoinnista ja rajojen asettamisesta työlle. Tässäkin on
yhtymäkohta tämän tutkimuksen priorisointidiskurssin yhteydessä tehtyihin havaintoihin siitä, että työn yhteensovittamista merkityksellistetään yksilöstä itsestä riippuvaisena asiana. Näiden havaintojen voi tulkita ilmentävän myös uusliberalistista työllistettävyyden eetosta (ks. esim.
Komulainen ym., 2019). Vaikka haastatteluaineisto sisältää myös yhteensovittamiseen liittyvien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen rakenteiden kritiikkiä, yksilön omia ominaisuuksia ja toimintaa painottavat tulkinnat ovat keskeisesti esillä. Myös kiirediskurssissa esiintyvät tulkinnat vastaavat Julkusen (2008) havaintoja; kiirediskurssissa työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on
itsestään selvästi hektistä, ja tähän sopeutuminen näyttäytyy yksilön omana asiana. Yksilön on itse ratkaistava yhteensovittamisen ristiriidat ja vain pärjättävä niiden kanssa. Tämä vastaa myös Karjalaisen (2019) tutkimustuloksia, joiden mukaan työkuormitukseen ja stressiin liittyvät
ongelmat tulkitaan olevan työkulttuurin ongelmien sijaan yksilön ongelmia, ja niitä myös
pyritään ratkaisemaan yksilöllisillä keinoilla. Ihanteellinen työntekijä toimiikin Karjalaisen (2019) mukaan myös vapaa-ajalla työkykynsä ylläpitämiseksi. Tämän aineiston priorisointidiskurssissa käy ilmi, että myös oma vapaa-aika, harrastukset ja sosiaalinen elämä mielletään asioiksi, joita olisi suotavaa olla, ja joiden karsiminen voi johtaa syyllisyyden kokemuksiin. Kenties näiden asioiden tavoiteltavuus liittyy osittain itsestä huolehtimisen ja työkyvyn ylläpitämisen ihanteisiin.
Yksilöllisyyden ihanteisiin liittyy myös se, että muodollisen kontrollin merkitys työelämässä mielletään vähäisemmäksi; tämän sijasta työntekijän oman vastuu sekä itsen johtaminen
korostuu (Julkunen, 2008; Kuokkanen, 2014). Näiden ihanteiden voi ajatella näkyvän myös tämän tutkimuksen haastateltavien tulkinnoissa; joustavuus omien työtehtävien hoidossa nähdään oikeutetuksi eri elämänalueiden yhteensovittamisen helpottamiseksi. Haastateltavan puhe korostaa työntekijän kykyä ottaa itse vastuu töidensä hoitamisesta ja tähän kykyyn liittyvää oikeutta järjestellä töiden tekeminen itselle sopivalla tavalla. Puheessa työn joustavuudesta elämänalueiden yhteensovittamiseksi kietoutuukin näin toisiinsa kaksi hyvin leimallista puhetapaa: individualistinen puhe ja perhekeskeisyys. Repo (2009) esittää individualismin ja perhekeskeisyyden ihanteiden muodostavan jännitteisen suhteen, joka vaikuttaa lapsiperheiden kokemuksiin. Vaikka tässäkin tutkimuksessa perhekeskeisyyden ihanteet ja yksilöllinen oman valinnan korostaminen vaikuttavat paikoin keskenään ristiriitaiselta, voi perhekeskeisyyden ja individualismin toisaalta nähdä myös kietoutuvan toisiinsa; haastateltavien puhe ilmentää
pitkälti individualistista perhekeskeisyyttä, jossa perheen ensisijaisuutta ja lasten edun
korostumista tulkitaan individualistisena valintana. Repo (2009) tuokin myös esiin yksilöllistyvän familismin käsitteen, joka sopii myös tämän tutkimuksen havaintoihin; perhe ja lastenhoito mielletään yhä enemmän yksilöllisiksi valinnoiksi.