Perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhdetta koskevat neuvottelut korkeakoulutettujen äitien puheessa
Pihla Savola
Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto
Psykologian oppiaine 8.9.2021
Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian oppiaine
Savola, Pihla A.: Perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhdetta koskevat neuvottelut korkeakoulutettujen äitien puheessa, 82 sivua + 2 liitettä (8 sivua)
Tutkielman ohjaaja: Maija Korhonen Syyskuu 2021
Asiasanat: perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhde; korkeasti koulutetut naiset; äitiyden ihanteet; diskurssianalyysi
Tässä tutkielmassa tarkasteltiin, miten korkeakoulutetut perheelliset naiset puheessaan jäsentävät perheen, työn ja opiskelun välistä suhdetta, ja millaisia seurauksia näillä jäsennystavoilla on. Teoreettis-metodologisesti tutkielma paikantui sosiaaliseen
konstruktionismiin ja diskurssianalyysiin. Aineistona olivat kaupallisen alan korkeakoulutettujen äitien teemahaastattelut (n=12), jotka oli kerätty Suomen Akatemian rahoittaman monitieteisen HighEmploy-hankkeen puitteissa.
Analyysin tuloksena tunnistettiin viisi diskurssia: tasa-arvodiskurssi, lasten ensisijaisuuden diskurssi, priorisointidiskurssi, vastuun jakamisen diskurssi ja kiirediskurssi. Tasa-arvodiskurssi rakensi ja toisinsi tasa-arvon ihanteita, ja itsen asemoiminen näiden ihanteiden mukaisesti näyttäytyi tavoiteltavana. Haastateltavat pyrkivät asettumaan tasa-arvon puolestapuhujan positioon ja torjuivat epätasa-arvoisuuden uhrin position. Lasten ensisijaisuuden diskurssissa lapsen edun ensisijaisuus ja sen vuoksi uhrautuminen näyttäytyi hyvän vanhemman
kyseenalaistamattomana velvoitteena; puhuessaan uhrautumisen ja priorisoinnin itsestäänselvyydestä haastateltavat omaksuivat hyvän vanhemman position.
Priorisointidiskurssissa rakentui itsestään selväksi tulkittu prioriteettihierarkia elämän osa- alueiden välillä; perhe näyttäytyi velvoittavimpana, ja tämän jälkeen tulivat työ, sitten opiskelu, ja viimeisenä oma vapaa-aika. Vaikka työtehtävien hyvä hoitaminen ja kunnollisen työntekijän position puolustaminen näyttäytyi tärkeänä, ura ei rakentunut kovin velvoittavaksi. Vastuun
jakamisen diskurssissa rakentui ihanne pärjäävästä äidistä; diskurssi sisälsi esimerkiksi tulkintoja äidin ensisijaisuudesta sekä perheen ja kodin vastuun jakamiseen liittyvästä kynnyksestä.
Kiirediskurssi konstruoi myös tietynlaista pärjäämisen normia; perheen, työn ja opiskelun yhdistäminen rakentui itsestään selvästi kiireiseksi ja haastavaksi, ja kiireiset ruuhkavuodet näyttäytyivät normatiivisena asiana, josta on selvittävä valittamatta.
Perheen ja työn keskinäissuhdetta koskevaa diskurssianalyyttista tutkimusta on tehty Suomessa melko vähän, ja erityisesti opiskelun suhdetta perheeseen ja työhön huomioiva tutkimus on harvinaista. Tämä tutkielma täydentääkin verrattain vähän tutkittua tutkimuskenttää, ja
diskurssianalyyttinen tarkastelu tekee näkyväksi perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhteeseen liittyvien neuvottelujen moniäänisyyttä. Tutkielma myös tuottaa ymmärrystä
korkeakoulutettujen äitien asemasta työelämässä sekä jatkokouluttautumisessa.
University of Eastern Finland, Philosophical Faculty School of Educational Sciences and Psychology Institute of Psychology
Savola, Pihla A.: Negotiations concerning the interrelationship between family, work, and studies:
a discourse analysis among highly educated mothers Master’s thesis, 82 pages + 2 appendices (8 pages) Supervisor: Maija Korhonen
September 2021
Keywords: interrelationship between family, work, and studies; highly educated women;
motherhood ideals; discourse analysis
This thesis examined how highly educated Finnish mothers construe the relationship between family, work, and studies, and what consequences these ways of construing have. The
theoretical and methodological framework of the thesis was social constructionism and discourse analysis. The analyzed data were thematic interviews (n=12) of highly educated mothers with a degree in business. The interviews had been collected as part of the multidisciplinary HighEmploy project funded by the Academy of Finland.
Five discourses were identified as results of the analysis; these discourses were the gender equality discourse, the discourse of the primacy of children, the prioritization discourse, the discourse of responsibility sharing, and the busy life discourse. The gender equality discourse constructed and reproduced ideals of gender equality; positioning oneself in accordance with these ideals appeared desirable. The interviewees sought to position themselves in the subject position of the gender equality advocate, and they rejected the position of the gender inequality victim. In the discourse of the primacy of children, the primacy of one’s children’s wellbeing and self-sacrifice to that end was construed to be an indisputable responsibility of a good parent.
Through talking about such prioritization and self-sacrifice being the self-evident choice, the interviewees adopted the subject position of the good parent. In the prioritization discourse, the interviewees reproduced a hierarchy of priorities between domains of life that was interpreted
to be self-evident; family was construed as the most binding obligation, followed by work, studies, and lastly, one’s own free time. Although doing one’s work well and defending the subject position of the good employee appeared important, building a career was not construed as a crucial obligation. The discourse of responsibility sharing involved interpretations
concerning the primacy of the mother and a high threshold to the sharing of responsibility; an ideal depicting a mother who makes do on her own was constructed in the discourse. The busy life discourse also constructed an ideal of making do on one’s own. Combining family, work, and studies was interpreted to be self-evidently busy, hectic, and challenging. “Ruuhkavuodet” – a Finnish expression for hectic “traffic jam years” while raising one’s children and working full-time – were construed to be a normative reality of life that one must go through without complaining.
There has been relatively little discourse analytic research on the interrelationship between family and work in Finland, and research taking into account the relationship of studies to family and work is particularly rare. Thus, this thesis supplements a field of study that has not been researched much, and the discourse analytic approach sheds light on the multifaceted discourses and ideals involved in negotiating the interrelationship between family, work and studies. The thesis also provides new insight into the standing of highly educated mothers in Finnish working life and continuing education.
Sisällys
1 Johdanto ... 1
2 Aikaisempaa tutkimusta ... 3
2.1 Äitiyden ihanteet ... 3
2.2 Työntekijyyden ihanteet ... 7
2.3 Työn, opiskelun ja perheen keskinäissuhde ... 10
3 Teoreettis-metodologinen viitekehys ... 13
4 Tutkimuskysymykset ... 17
5 Aineisto ja menetelmät ... 17
5.1 Aineisto ... 17
5.2 Menetelmät ... 20
6 Tulokset ... 21
6.1 Tasa-arvodiskurssi ... 21
6.2 Lasten ensisijaisuuden diskurssi ... 27
6.3 Priorisointidiskurssi ... 33
6.4 Vastuun jakamisen diskurssi ... 45
6.5 Kiirediskurssi ... 51
7 Pohdinta ... 57
7.1 Yhteenveto tuloksista ... 57
7.2 Tulokset suhteessa aikaisempaan tutkimukseen ... 60
7.3 Tutkimuksen arviointia ... 71
Lähteet ... 78
Liitteet ... 83
1 Johdanto
Tämä tutkielma käsittelee työn, opiskelun ja perheen keskinäissuhteessa käytäviä neuvotteluja korkeakoulutettujen naisten puheessa. Lapsiperheiden äitien työnteko onkin Suomessa varsin yleistä; vuonna 2012 tehdyn lapsiperhekyselyn mukaan 20–59-vuotiaista äideistä työssä käy lähes yhtä moni (76 %) kuin samanikäisistä lapsettomista naisista (78 %) (Salmi & Lammi-Taskula, 2014a). Työn ja perheen vuorovaikutus voi synnyttää ristiriitoja, mutta elämän osa-alueet voivat myös tarjota voimavaroja toisilleen (Salmi & Lammi-Taskula, 2014b). Työ voidaan esimerkiksi kokea perhe-elämän jaksamista tukevana tekijänä, ja yhdellä elämänalueella opitut taidot voivat myös olla hyödyllisiä toisella elämänalueella. (Hartikainen, 2010.) Positiiviset vaikutukset työstä perhe-elämään ovatkin negatiivia yleisempiä. Negatiivinen siirräntä on kuitenkin
merkittävämpää kokonaishyvinvoinnille. (Kinnunen, Feldt, Geurts, & Pulkkinen, 2006.) Erityisesti pienten lasten vanhemmat voivat kokea työn vaatimukset perheen kannalta ongelmallisiksi, ja äidit kokevat tällaista vaikeutta isiä useammin. Huoli omasta jaksamisesta äitinä on vuoden 2012 lapsiperhekyselyn mukaan varsin yleistä, ja omien lasten kanssa vietetty aika voidaan kokea riittämättömäksi. Jatkokouluttautuminen koetaan yhdeksi merkittävimmistä työhön liittyvistä, perhesyihin juontuvista vaikeuksista. (Salmi & Lammi-Taskula, 2014b.)
Tämän tutkielman keskiössä ovat korkeakoulutetut naiset, joihin edellä esitetyt tutkimustulokset perheen ja työn yhdistämistä myös liittyvät. Varsinkin kokemus työhön liittyvän
jatkokouluttautumisen ja perhe-elämän yhdistämisen vaikeudesta voidaan nähdä erityisesti korkeakoulutettuihin kohdistuvaksi haasteeksi. Tutkimustieto äitien työssäkäynnin yleisyydestä sekä äitien kokemasta työn, perheen ja jatkokouluttautumisen yhdistämisen ongelmallisuudesta kertookin aiheen tutkimisen tärkeydestä. Tämä tutkielma pyrkii diskurssianalyyttisen tarkastelun kautta tuottamaan lisää ymmärrystä ilmiöstä. Aiemman diskurssianalyyttisen tutkimuksen perusteella lapsiperheiden vanhempiin kohdistuu monin tavoin ristiriitaisia kulttuurisia
odotuksia toisaalta vanhempien läsnäolosta lasten arjessa sekä perheen edun priorisoimisesta, mutta toisaalta myös työntekijyyden normien täyttämisestä (Repo, 2009). Erityisesti äitiyteen voi liittyä moraalissävytteisiäkin, äidin läsnäoloa ja vaivannäköä perääviä odotuksia (Hays, 1996;
Helenius, 2020; Vuori, 2001). Uraa ja itsensä kehittämistä korostavat puhetavat voivat silti luoda
vastakkaisen suuntaisia, uraa painottavia ja erityisesti korkeakoulutettuja henkilöitä velvoittavia vaatimuksia (Berg, 2008; Helenius, 2020), ja myös elinikäinen oppiminen on Suomessa ihanne (Rintamäki, 2016). Diskurssianalyyttista tutkimusta työn ja perheen yhteensovittamisesta on tehty verrattain vähän (Helenius, 2020), ja opiskelun roolia tässä yhdistelmässä esiin nostavaa tutkimus on sitäkin harvinaisempaa. Jatkuvaan oppimiseen liittyvien ihanteiden (Kuokkanen, 2014; Rintamäki, 2016) vuoksi perhe- ja työelämään limittyvän kouluttautumisen huomioiminen tutkimuksessa olisi silti tärkeää.
Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella, kuinka korkeakoulutetut perheelliset naiset puheessaan jäsentävät työn, opiskelun ja perheen välistä suhdetta, ja millaisia seurauksia tällä puheella on. Työn, perheen sekä opiskelun kolmoisyhdistelmään liittyvien merkityksenantojen diskurssianalyyttinen tarkastelu voidaan nähdä erityisen kiinnostavana siihen liittyvän aiemman tutkimuksen niukkuuden vuoksi. Tutkielman aineisto koostuu kahdentoista kaupallisella alalla opiskelleen korkeakoulutetun äidin haastattelusta. Lähtökohtana tutkielman aiheen tarkastelulle on tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys – millaisissa diskursseissa perheelliset
korkeakoulutetut naiset puhuvat työn tai opiskelun ja perheen keskinäissuhteesta. Elämän osa- alueiden keskinäissuhteeseen liittyvän puheen funktioihin ja seurauksellisuuteen pyritään saamaan lisää ymmärrystä toisella tutkimuskysymyksellä, joka kysyy, miten he näissä
diskursseissa positioivat itseään työntekijöinä, opiskelijoina ja äiteinä. Tämän lisäksi puhetapoja voidaan tutkia siitä näkökulmasta, millaisia ihanteita ja normeja ne tekevät näkyviksi tai
mahdollisesti haastavat. Aiemman tutkimuksen perusteella korkeakoulutettuihin äiteihin kohdistuukin ristiriitaisia ihanteita (Helenius, 2020, ks. myös Berg, 2008), minkä pohjalta vaikuttaa mahdolliselta, että ristiriitaiset ihanteet ovat perheen, työn ja opiskelun
keskinäissuhteessa käytävissä neuvotteluissa keskeisessä roolissa. Tämä johtaa tutkielman kolmanteen tutkimuskysymykseen, joka kysyy, millaisia äitiyteen, työntekijyyteen ja opiskeluun liittyviä ihanteita ja normeja keskinäissuhteen diskurssit positiointeineen ilmentävät.
Tutkielma alkaa aiemman aiheeseen liittyvän tutkimuksen käsittelyllä (luku 2), jonka
tarkoituksena on myös paikantaa tutkielma olemassa olevien tutkimusperinteiden kentälle.
Tämän jälkeen käsitellään tutkielman diskurssianalyysiin ja sosiaaliseen konstruktionismiin
pohjaavaa teoreettis-metodologista viitekehystä (luku 3). Luku 4 esittelee tutkielman
tutkimuskysymykset, ja luku 5 aineiston ja käytetyt menetelmät käytännön tasolla. Tätä seuraa tulosten käsittely (luku 6) sekä pohdinta (luku 7), johon sisältyy yhteenveto tuloksista, tulosten suhteuttaminen aiempaan tutkimukseen sekä tutkimuksen arviointia.
2 Aikaisempaa tutkimusta
Tässä luvussa käsitellään tutkielmaan liittyvää aiempaa tutkimusta. Perheen ja työn tai opiskelun keskinäissuhteen merkityksenannot liittyvät monin tavoin vanhemmuuden, työntekijyyden ja opiskelun normeihin, ihanteisiin ja odotuksiin. Erityisesti äitiyden ihanteet ovat tämän tutkielma aineistossa keskeisesti esillä, minkä vuoksi aiemman tutkimuksen tarkastelu alkaa äitiyden ihanteisiin liittyvästä tutkimuksesta. Tältä osin tutkielman voi paikantaa feministiseen ja yhteiskuntatieteelliseen äitiyden tutkimukseen. Tutkielma paikantuu myöskin työntekijyyden ihanteita tarkastelevaan työelämän tutkimuksen perinteeseen, mihin kytkeytyvää tutkimusta tarkastellaan toisessa alaluvussa. Työntekijyyden ja äitiyden ihanteiden tarkastelu luo pohjan, jota vasten perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhteeseen suoremmin liittyvää tutkimusta voidaan tarkastella. Tämä tutkielma sijoittuukin lisäksi perheen ja työn keskinäissuhdetta koskevan tutkimuksen traditioon, ja tähän liittyvää aiempaa tutkimusta käsittelee kolmas alaluku. Tutkielman teoreettis-metodologisen pohjan viitoittamana (ks. luku 3) aiemman tutkimuksen tarkastelu kohdistuu laadulliseen tutkimukseen, ja erityisesti huomiota on
kiinnitetty sosiaalisesta konstruktionismista ammentaviin tutkimuksiin ja diskurssianalyyttisiin tutkimuksiin. Aiemman tutkimuksen tarkastelussa huomiota on kiinnitetty erityisesti
suomalaiseen ja pohjoismaiseen tutkimukseen, koska työhön, perheeseen ja opiskeluun liitetyt arvot sekä eri elämän osa-alueiden yhteensovittamisen kysymykset voisivat muiden maiden kulttuuris-yhteiskunnallisissa puitteissa näyttäytyä erilaisina.
2.1 Äitiyden ihanteet
Äitiyteen liittyy nyky-yhteiskunnassa monenlaisia, myös keskenään ristiriitaisia ihanteita ja odotuksia (Berg, 2008; Savikurki, 2015). Jaetun vanhemmuuden ideologia sekä sukupuolten tasa-
arvo on pohjoismaissa laajasti hyväksytty ihanne (Perälä-Littunen, 2007), mutta tästä huolimatta lasten ensisijaisen hoivaajan ja kasvattajan tulkitaan olevan pitkälti nimenomaan äiti (Alasuutari, 2003; Vuori, 2003). Intensiivisen äitiyden ideologia, jonka mukaan äiti on ensisijaisesti vastuussa lapsen kasvatuksesta ja hoivaamisesta (Hays, 1996; Mustomäki & Sihto, 2019), on saavuttanut 2010-luvulla vahvan aseman kulttuurisena ihanteena (Mustomäki & Sihto, 2019). Äiti
mielletäänkin usein parhaimmaksi ja pystyvimmäksi henkilöksi lapsia kasvattamaan ja
hoivaamaan (Hays, 1996; Katvala, 2001). Lasten hoitamisen ohella äidin tärkeimmäksi tehtäväksi rakentuu myös kodin hyvä hoitaminen (Vuori, 2003); äitiyteen liitetään ihanne siististä ja
kauniista kodista (Koivu, 2016). Kotitöiden jakamisen tavat ovatkin usein sukupuolittuneita ja naisten roolia kotitöissä painottavia, vaikka toisaalta puhetta kotitöistä peilataan paljon tasa- arvon ihanteiden viitekehykseen (Jokinen, 2005).
Berg (2008) on kuvannut, että äiteihin kohdistuu kulttuurisia odotuksia yhtäältä itsenäisestä pärjäämisestä ja lapsiin liittyvän kokonaisvastuun kantamisesta, mutta toisaalta äitien myös odotetaan jakavan vanhemmuutta sekä siihen liittyvää vastuuta tasa-arvon ihanteiden
mukaisesti. Nämä vastakkaiset ihanteet kuvastuvat myös erilaisissa vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyvissä puhetavoissa; esimerkiksi Vuori (2001) on eritellyt asiantuntijateksteissä ilmeneviä vanhemmuuden diskursseja, erottaen toisistaan äidinhoivan ja jaetun vanhemmuuden
diskurssit. Siinä missä jaetun vanhemmuuden diskurssi kieltää tarkan rajanvedon lastenhoitoon liittyvien sukupuoliroolien välillä, äidinhoivan diskurssi painottaa naisen luonnollista roolia ensisijaisena kasvattajana ja hoivaajana (Vuori, 2001). Vanhemmuuden jakamista korostavassa puheessakin vastuu isän osallistamisesta ja vanhemmuuden jakamisesta asemoituu pitkälti äidille (Saarinen, 2019; Vuori, 2001).
Myös Helenius (2020) on eritellyt jakoa tasavertaisesti hoidettavista vanhemmuuden velvoitteista kuvaa luovan hyvän vanhemmuuden diskurssin sekä sukupuolittuneen äitiysdiskurssin välillä.
Heleniuksen kuvaamassa äitiysdiskurssissa koti näyttäytyy pikemmin äitien kuin isien paikkana, ja diskurssin puitteissa myös ylläpidetään odotuksia siitä, että äidit hoitavat lapsia ja tekevät lasten hyväksi monenlaisia asioita kuin luonnostaan. Äidit saattavat puheessaan toisaalta heijastaa stereotyyppisiä käsityksiä, toisaalta tasa-arvoa korostamalla pyrkiä purkamaan niitä
sekä rakentamaan kuvaa tasa-arvoisesta vanhemmuudesta (Saarinen, 2019). Myös Katvalan (2001) tutkimuksessa äidin rooli kotona ja isän rooli kodin ulkopuolella tulee esiin
vanhemmuuden uskomusten tasolla, vaikka myös sukupuolten tasa-arvo ja jaettu vanhemmuus näkyvät laajasti puheessa vanhemmuudesta. Kollektiivisissa uskomuksissa äiti on vahva, kotia johtava hahmo (Katvala, 2001). Ihanteellinen äitihahmo näyttäytyykin kontrollissa olevana ja suunnitelmallisesti äitiyttä toteuttavana (Plym, 2020). Yksilön oma vastuu elämästään ja äitiyteen liittyvistä valinnoistaan nähdään yhteiskunnan ja kulttuurin merkitystä suurempana (Plym, 2020), ja yhteiskunnassa vaikuttavissa ihanteissa nimenomaan äiti yksilönä asetetaan vastuuseen ihanteellisten lapsenkasvatusmenetelmien käytöstä (Hays, 1996). Äitiyteen liittyy ihanne
itsenäisestä selviämisestä, ja äiti voidaan mieltää kaiken jaksavaksi ja ehtiväksi hahmoksi; tämä voi johtaa äitiyden suorittamiseen ja tehdä avun hakemisen sekä epäonnistumisten
myöntämisen vaikeaksi (Berg, 2008).
Äiteihin kohdistuu odotuksia työelämässä toimimisesta; Elvin-Novak ja Thomsson esittävät, että sukupuolineutraaliutta painottavan tasa-arvoideologian viitekehys vaatii äitejä toteuttamaan itseään työelämässä, koska työstä luopuminen perheen vuoksi tarkoittaisi tasa-arvon ideologian kyseenalaistamista (2001, viitattu lähteessä Berg, 2008). Moderniin naiseuteen liittyvän
mallitarinan ja hyvän äidin mallitarinan välillä on ristiriita; naisen tulisi olla aktiivinen työntekijä ja kansalainen, mutta samalla naisen odotetaan äitinä ottavan pääasiallisen vastuun lasten
hoitamisesta (Savikurki, 2015). Äiteihin kohdistuu odotuksia itsen toteuttamisesta myös muutoin kuin työelämässä; äideillä tulisi olla omia kiinnostuksen kohteita ja ajanvietteitä perheen
ulkopuolella (Berg, 2008). Ihanteiden mukainen äiti ottaa ajoin omaa aikaa pitääkseen itsestään huolta – tämä näyttäytyy epäitsekkäänä ja lasten edun mukaisena asiana. Äitiyteen liittyvien ihanteiden ristiriitaisuudesta kertoo kuitenkin se, että omaa aikaa kokemiensa odotusten mukaisesti ottava äiti voi tuntea syyllisyyttä ja joutua vakuuttelemaan sekä muille että itselleen olevansa hyvä äiti. (Koivu, 2016.) Äiteihin kohdistuukin vahvoja odotuksia lapselle
omistautumisesta ja saatavilla olosta, jotka ovat paikoin ristiriitaisia perheen ulkopuolista elämää koskevien ihanteiden kanssa (Berg, 2008). Äitiyteen liittyy esimerkiksi vahva kulttuurinen ihanne läsnäolosta lapsen elämässä (Katvala, 2001; Koivu, 2016; Savikurki, 2015). Tämä ihanne koskee sekä ajan viettämistä lapsen kanssa että emotionaalista läsnäoloa (Koivu, 2016); tiivis
psykososiaalinen suhde lapseen mielletään keskeiseksi äitiyden tehtäväksi (Vuori, 2003). Äidin tulee olla niin fyysisesti kuin henkisestikin läsnä (Savikurki, 2015).
Äitiyteen liittyy odotuksia emotionaalisesta läsnäolosta, mutta tämän lisäksi äitien tunne- elämään liittyy muutoinkin ihanteita. Tavoitteeksi piirtyy kärsivällisyys ja rauhallisuus sekä myönteisen suhtautumisen säilyttäminen kaikissa lapsiin kohdistuvissa ajatuksissa. (Koivu, 2016.) Kollektiivisissa uskomuksissa äiti näyttäytyy ainaisesti rakastavana, huomioivana ja hoivaavana (Katvala, 2001). Äidillisen rauhallisen tunne-elämän ihanne voi johtaa syyllisyyden kokemuksiin tavallisia ja yleisiä negatiivisia tunteitakin koettaessa (Koivu, 2016). Tietyt tunteet näyttäytyvät äitiyteen kuulumattomina, kiellettyinä. Kaikki negatiiviset tunteet eivät kuitenkaan ole kiellettyjä, vaan jako sallittuihin ja kiellettyihin tunteisiin noudattaa tulkintoja siitä, mikä on hyväksi lapselle. Kielletyistä eli haitallisiksi mielletyistä tunteista voidaan esimerkiksi kokea syyllisyyttä, ja syyllisyys rakentuukin näin lasten hoivaamista edistäväksi äitiystunteeksi.
(Janhunen & Saloheimo, 2008.) Syyllisyyden tunne on tullut kiinteäksi ja luonnollisena pidetyksi osaksi äitiyttä, ja syyllisyyden kokemista voidaan jopa pitää todisteena hyvästä äitiydestä (Forna, 1999, viitattu lähteessä Donath, 2015). Yksi kielletyimmistä äitiyteen liittyvistä tunteista on katumus; äitiyttä katuvat naiset esimerkiksi tekevät tunnetyötä peittääkseen äitiyteen liittyvän katumuksen, ja asiasta puhuessaan tekevät selvää rajanvetoa sen välillä, että rakastavat lastaan eivätkä kadu lasta itsessään, vaikka katuvat äitiyttä kokemuksena (Donath, 2015; Mustomäki &
Sihto, 2019).
Vahvasti kulttuurissa vaikuttavat intensiivisen äitiyden ihanteet (Hays, 1996; Mustomäki & Sihto, 2019) ovat osaltaan muovanneet äitiyttä emotionaalisesti intensiiviseksi; rakastava hoiva
nähdään keskeisenä onnistuneen lastenkasvatuksen tekijänä. Intensiivisen äitiyden ihanteiden mukaiset kasvatusmenetelmät ovat asiantuntijatietoon pohjautuvia, aikaa vieviä, taloudellisesti hintavia ja lapsikeskeisiä. Keskeiseksi nouseekin vaatimus lapsen tarpeiden ensisijaisuudesta;
lapsi nähdään viattomana ja äidinrakkaus luonnollisena, mistä seuraa kuin itsestään
uhrautuminen lapsen edun vuoksi. (Hays, 1996.) Äitiyteen liittyy näin ihanne uhrautuvuudesta;
siitä, että äiti tekee elämänvalintoja ensisijaisesti perheen etua ajatellen (Plym, 2020). Lapsen etu mielletään itseisarvoiseksi, muuta toimintaa määritteleväksi arvoksi (Repo, 2009). Viattomaksi
mielletyn lapsen suojeleminen on pakottava moraalinen velvoite, jonka edessä äidin omat tarpeet ja onnellisuus asetetaan toissijaiseksi (Hays, 1996; Mustomäki & Sihto, 2019).
Intensiivisen äitiyden vaatimusten pakottavuudesta kertoo esimerkiksi Smythin ja Craigin tutkimus (2017), jonka mukaan lasten edun turvaaminen ja pelko huonoksi vanhemmaksi leimaantumisesta saavat toteuttamaan intensiivisen vanhemmuuden ihanteita silloinkin, jos korkeat vaatimukset aiheuttavat epäilyksiä. Intensiivisen äitiyden ihanteisiin sitoudutaan, vaikka ei haluttaisi tai jaksettaisi ihanteiden rajoittaessa omia elämänvalintoja (Mustomäki & Sihto, 2019). ”Hyvään äitiyteen” pyrkiminen on itsestään selvä velvoite, josta ei voi neuvotella (Koivu, 2016). Myös Helenius (2020) luonnehtii, että äidin roolia lapsista huolehtimisessa korostava äitiysdiskurssi näyttäytyy paikoin hyvin moraalisävytteisenä ja tyypittelevänä puhetapana.
Äitiyteen liittyvien odotusten ja ihanteiden toteuttaminen on moraalisesti latautunut asia.
Tämän tutkielman kannalta äitiyden ihanteiden rooli piirtyy keskeiseksi. Äitiyden ihanteisiin kuuluu toisaalta työelämässä toimiminen, itsen toteuttaminen, tasa-arvo ja jaettu vanhemmuus;
toisaalta uhrautuminen, lapselle omistautuminen ja läsnäolo lapsen elämässä. Äitiyden ihanteet käsittelevätkin itsessään vahvasti perheen ja työn keskinäissuhdetta, ja äitiyden ihanteiden rakentuminen korkeasti koulutettujen naisten puheessa tuottaa tietoa myös heidän tavoistaan jäsentää perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhdetta.
2.2 Työntekijyyden ihanteet
Äitiyden ihanteisiin liittyy vahvasti myös ihanne työn tekemisestä; näin työntekijyyden ihanteiden voi nähdä kytkeytyvän kiinteästi äitiyden ihanteisiin sekä myös puheeseen työn, perheen ja opiskelun keskinäissuhteesta. Yleisesti ottaen kahden perheenelättäjän perhemalli asettaa Suomessa odotuksia työn tekemiseen, ja ansiotyökansalaisuus on Suomessa niin miehiä kuin naisiakin koskeva normi (Repo, 2009). Kunnollinen kansalainen on ahkera työihminen
(Mannevuo, 2020), ja työnteko sekä työn hyvä suorittaminen rakentuu itsessään arvokkaaksi kunnia-asiaksi (Rintamäki, 2016). Suomalaiseen työntekijyyteen liittyvät ihanteet ovat
muovautuneet ajan saatossa, mutta muutos ei kaikilla ammattialoilla ole ollut samanlaista tai yhtä voimakasta; esimerkiksi erot työläisammatteja ja ylempiä toimihenkilöitä koskevien
ihanteiden välillä ovat ajan myötä kasvaneet (Varje, 2014). Tässä osiossa tarkastellaankin työntekijyyden ihanteita ensisijaisesti korkeakoulutettujen kannalta. Tarkastelun kriteeriksi ei kuitenkaan ole määritetty varsinaista kohdentumista korkeakoulutettuihin; esimerkiksi laajemmin tieto- ja toimistotyöhön liittyvä tutkimus miellettiin monin osin relevantiksi kaupallisen alan korkeakoulutettujen kannalta. Toimistotyöhön liittyvät kysymykset myös värittävät yleistä mielikuvaa suomalaisesta työstä (Varje, 2014).
Varjen (2014) työpaikkailmoituksia tarkastelleen tutkimuksen mukaan keskeinen kehityssuunta ihannetyöntekijään kohdistuvissa vaatimuksissa on 1960-luvulta lähtien ollut yksilön
psykologisten ominaisuuksien merkityksen korostuminen. ”Inhimillisien resurssien”
hyödyntämistä pidetään yhä keskeisempänä (Julkunen, 2008). Muutosta on tapahtunut erityisesti muissa kuin työläisammateissa, ja ihmissuhdetaidot sekä persoonalliset kyvyt ovat keskeinen osa nykyistä työntekijäihannetta (Varje, 2014). Ihannetyöntekijällä onkin sopivaa emotionaalisuutta ja sensitiivisyyttä (Julkunen, 2008). Karjalaisen (2019) uraan liittyviä
lehtiartikkeleita tarkastelleessa tutkimuksessa ihanteellisen työntekijän piirteeksi rakentuu kyky ilmaista esimerkiksi sopivaa heikkoutta, mikä on myös keino tuottaa persoonallista mielikuvaa.
Vaikeudet tulee kuitenkin kyetä kääntämään voitokkaiksi oppimiskokemuksiksi (Karjalainen, 2019). Vaikka ihanteelliselta työntekijältä toisaalta odotetaan tunteellista herkkyyttä ja ihmissuhdetaitoja, tavoiteltavaa on usein myös tuloshakuisuus ja yrittäjähenkisyys –
ihanteellinen työntekijyys on yhdistelmä kovuutta ja pehmeyttä. (Varje, 2014). Ihanteellinen työntekijä onkin kurinalainen, mutta toisaalta myös luova, ja omaa rohkean, motivoituneen, itsevarman asenteen (Karjalainen, 2019). Ihanteena on itsen toteuttaminen työssä (Julkunen, 2008), ja ideaalitilanteessa työ on työntekijälle intohimon kohde, henkilökohtainen projekti (Kuokkanen, 2014). Ihanteelliseen työntekijyyteen liittyy vahva motivaatio sekä kiinnostus omaan alaan ja työtehtävään (Varje, 2014).
Vaatimukset osaamisen tasosta työssä ovat kohonneet; esimerkiksi työpaikkailmoitusten sävy hakijan osaamisen suhteen on yhä vaativampi. Ihanteellinen työntekijä ei tästä huolimatta miellä olevansa täysin pätevä, vaan pyrkii jatkuvasti kehittymään. (Varje, 2014.) Koulutus ja elinikäinen oppiminen ovatkin Suomessa ihanteita (Rintamäki, 2016). Tätä heijastavat myös yleiset
puhetavat; esimerkiksi Helenius (2020) erittelee korkeakoulutettuja naisia käsittelevässä tutkimuksessaan ura- ja työelämädiskurssia, johon sisältyy oletus urastaan kiinnostuneista työntekijöistä, jotka omaksuvat mielellään uudenlaisia työelämän taitoja ja rooleja. Helenius luonnehtii ura- ja työelämädiskurssin asemaa hegemoniseksi, ja erityisen velvoittavia sen asettamat urasuuntautuneisuuden odotukset ovat korkeakoulutettujen kohdalla (Helenius, 2020). Työelämän mielletään myös edellyttävän työntekijältä jatkuvaa kouluttautumista ja työkyvyn ylläpitämistä (Jokinen, 2005). Tietotyössä jatkuva kehittyminen on
työntekijäorganisaatioiden työntekijöihinsä kohdistama velvollisuus, vaikka toisaalta
kehittymismahdollisuuksien etsiminen ja kouluttautumisen suunnittelu on usein työntekijän itsensä vastuulla (Saari, 2013).
Jatkuva oppiminen myös liittyy johtamisoppaissa rakentuvaan ihanteeseen siitä, että työntekijä toimii aktiivisesti ja itsenäisesti oman työmarkkina-arvonsa säilyttämiseksi sen sijaan, että odottaisi työnantajan takaavan töiden jatkuvuuden (Kuokkanen, 2014). Samankaltaisia työn ihanteita kuvaa uusliberalistinen työllistettävyyden eetos, joka korostaa yksilön vastuuta omasta urastaan ja työmarkkina-arvostaan (Komulainen, Hirvonen, Kaskes, Kasanen, & Siivonen, 2019).
Uusliberalistisen ideologian puitteissa rakentuu myös itsen kehittämistä, luovuutta ja
elämänhallintaa korostava terapeuttinen diskurssi, jonka kautta yksilöitä ohjataan parantamaan omaa hyvinvointiaan ja onnellisuuttaan – ja sitä kautta myös lähipiirinsä ja yhteiskunnan
hyvinvointia. (Saarinen, Salmenniemi, & Keränen, 2014.) Ihanteellinen työntekijä käyttääkin myös vapaa-aikaansa itsehoitoon ja oman työkykynsä ylläpitämiseen (Karjalainen, 2019) ja kokee henkilökohtaista vastuuta työstään ja työyhteisöstään (Julkunen, 2008). Työntekijän oman vastuun ja aktiivisuuden merkitys on korostunut, ja ihanteellinen työntekijä kykenee johtamaan itse itseään ilman esimiehen valvontaa. Muodollisen kontrollin ja johtamisen merkitys mielletään työelämään omaksutun yksilöllisyyden ihanteen myötä vähäisemmäksi. (Kuokkanen, 2014.)
Yksilöllistymiskehityksen myötä myös työelämän menestys ja epäonnistumiset, työhyvinvointi sekä rajojen asettaminen työlle nähdään yksilön vastuualueina (Julkunen, 2008). Mäkisen (2012) mukaan yksilöllistymisen myötä yksilö artikuloidaan entistä vapaampana ja autonomisempana, ja yksilöllisyys on sekä velvoite että ihanne. Tämä ei kuitenkaan sinällään tarkoita, että yksilöt
olisivat välttämättä aiempaa autonomisempia tai yksilöllisempiä. Esimerkiksi myös erilaiset sosiaaliset suhteet sekä niihin liittyvät ristiriidat ja epätasa-arvoisuudet ymmärretään yksilöllisinä, autonomisen ja vapaan yksilön sisäisinä ongelmina. (Mäkinen, 2012.) Myös Karjalaisen (2019) tulkitseman ihanteellisen työntekijän diskurssin puitteissa työkulttuurin ongelmat näyttäytyvät yksilön henkilökohtaisina ongelmina, ja näin esimerkiksi
työkuormitukseen ja stressiin liittyviä ongelmia pyritään ratkaisemaan yksilöllisillä keinoilla (Karjalainen, 2019).
Yleisesti ottaen työelämään kohdistuu siis monenlaisia ihanteita, ja työntekijöiden taitoihin ja persoonaan kohdistuu laaja-alaisia, kohonneita odotuksia. Keskeiseksi ihanteeksi piirtyy
yksilöllistyminen sekä yksilön oman vastuun ja aktiivisuuden merkitys. Tieto ja ymmärrys näistä työhön liittyvistä ihanteista mahdollistaa sen tarkastelun, miten työn ihanteet muovaavat perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhdetta käsittelevään puhetta.
2.3 Työn, opiskelun ja perheen keskinäissuhde
Työn, opiskelun ja perheen keskinäissuhteen tulkinnat nivoutuvat kiinteästi yhteen
vanhemmuuden ja työntekijyyden odotuksiin ja ihanteisiin. Revon (2009) mukaan lapsiperheiden vanhempiin kohdistuukin ristiriitaisia kulttuurisia odotuksia; individualismin ja
perhekeskeisyyden ihanteet muodostavat lapsiperheiden kokemuksia vahvasti määrittävän jännitteen. Perheen ja työn asemointi toistensa kilpailijoiksi on toistuva kulttuurinen kertomus (Järvensivu & Nikkanen, 2014); perheeseen ja ansiotyökansalaisuuteen pohjaavat puhetavat näyttäytyvät paikoin ristiriitaisina (Repo, 2009).
Perheen ja työnteon diskursseissa rakentuvia ihanteita voidaan käyttää perusteluina työn ja perheen keskinäissuhteessa tehdyille valinnoille. Esimerkiksi nainen voi vedota urakriittisessä puheessa moraalisävytteisiin, äidin läsnäoloa lasten arjessa painottaviin puhetapoihin (Helenius, 2020). Myös Korhosen (2021) tutkimuksessa havaittiin, että urahakuisuudesta irti sanoutumista perustellaan usein perheellä. Perheen kautta voidaan Revon (2009) mukaan vastustaa ja
kyseenalaistaa työelämän vaatimuksia sekä ansiotyökansalaisuuden normia. Perhekeskeisyyttä
painottava ideologia voi myös muovata ansioyhteistyöyhteiskunnan käytäntöjä esimerkiksi synnyttämällä normatiivisia käsityksiä siitä, millainen lapsiperheiden vanhempien normaalin työajan tulisi olla, jotta työ ei etäännyttäisi heitä liikaa perheestä, ja miten laadukasta tulisi työpäivän aikaisen lastenhoidon olla. Lasten edun itseisarvoisuus ja kyseenalaistamattomuus (vrt. luku 2.1) on muuta toimintaa määrittävä argumentti. Lasten edun erittely on näkyvää esimerkiksi vaatimuksissa vanhempien läsnäolosta lasten arjessa sekä puheessa työn ja lasten hoidon järjestelyistä ja valinnoista. (Repo, 2009.)
Rintamäen (2016) mukaan koti ja perhe näyttäytyvät Suomessa hallitsevina elämänalueina, ja työn merkitys rakentuu suhteessa perheeseen. Korhosen (2021) perheellisiä kauppatieteilijöitä tarkastelleessa tutkimuksessa perhe rakentuikin elämänalueeksi, jonka tulisi olla ensisijainen, ja urakeskeiseksi itseään kuvaavat miehet ja naiset muodostivat puheessaan oikeuttavia ja
puolustavia selontekoja urasuuntautuneisuudelleen. Myös Järvensivun ja Nikkasen (2014) mukaan sosiaalisen hyväksyttävyyden vuoksi työ ei saa asettua perheen edelle, varsinkaan naiselle. Vaikka palkkatyön tekeminen näyttäytyy nykyajan suomalaisille naisille
yhteiskunnallisena pakkona, tulkitaan kuitenkin liiallinen, perheen kustannuksella koettava työn nautinto sopimattomaksi. Urasuuntautuneisuudesta voidaan jopa kokea syyllisyyttä, ja samoin siitä, että työhön panostamisen vuoksi käytetään palkallista apua kotitöiden tekemiseen.
(Järvensivu & Nikkanen, 2014.) Tämä saattaa kytkeytyä ihanteisiin äidin roolista paitsi lasten hoivaajana, myös henkilönä, joka pitää kodin kunnossa (ks. luku 2.1).
Jännitteet tasa-arvon ja jaetun vanhemmuuden ihanteiden sekä äidin ensisijaisuutta korostavien kulttuuristen käsitysten välillä heijastuvat siihen, miten työn ja perheen vaatimuksien välistä suhdetta jäsennetään; esimerkiksi sukupuolittuneet vanhemmuuden ihanteet näyttäytyvät myös äitiysdiskurssissa, jonka puitteissa esimerkiksi nimenomaan äidin tulkitaan olevan se vanhempi, joka lasten sairastuessa hoitaa asiat (Helenius, 2020). Työn ja perheen keskinäissuhdetta
kuvaavissa puhetavoissa ilmenee uskomuksia siitä, että työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksissä naiset ymmärtävät parhaiten toisia naisia ja perheelliset toisia perheellisiä
(Saarinen, 2019). Erityisesti naiset jäsentävät perheen ja työn yhteensovittamista monin paikoin ristiriitaisena asiana. Toisaalta jaetun vanhemmuuden puhetapa korostuu yhteensovittamisen
kysymyksissä. (Repo, 2009.) Tämä kertonee jaetun vanhemmuuden ihanteen keskeisyydestä perheen ja työn yhdistämisen tulkinnoissa.
Vaikka vanhemmuus ja erityisesti äitiys näyttäytyy usein vahvasti työelämän puitteita
muovaavana asiana, myös työhön liittyvät puhetavat ja niihin sisältyvät normit voivat vaikuttaa siihen, millaisiksi perhearjen reunaehdot mielletään; esimerkiksi työhön liittyviä perhe-elämää rajoittavia tekijöitä voidaan kuvata itsestä riippumattomina itsestäänselvyyksinä (Helenius, 2020).
Ansiotyön normeja voidaan myös käyttää esimerkiksi sukupuoli-ideologisten rakenteiden kyseenalaistamiseen (Repo, 2009).
Äitiyden ja työnteon keskinäissuhteeseen liittyy yksilön vastuuta korostavia puhetapoja.
Esimerkiksi Bergin (2008) tutkimuksessa äitiyden ja työn onnistunut yhdistäminen rakentuu mediapuheen kontekstissa pitkälti riippuvaiseksi äidin henkilökohtaisista arjen organisoinnin taidoista sekä oikeanlaisesta asenteesta; äitiyden ja uran yhdistäminen näyttäytyy
järjestelykysymyksenä, ja naisen oman valinnan merkitys painottuu. Myös Saarisen
tutkimuksessa (2019) havaittiin, että vastuu perheen ja työn suhteesta asemoidaan puheessa selvästi äidille yksilönä. Berg (2008) mieltää, että individualistinen, äitien vastuuta työelämän ja lastenhoidon yhdistämisessä korostava diskurssi on ongelmallinen, koska se jättää vähemmälle huomiolle yhteiskunnallisten tahojen merkityksen. Lawler (2000) tekee vastaavanlaisia
havaintoja myös tasa-arvoa korostavasta retoriikasta; tasa-arvon retoriikassa etnisyys, sukupuoli tai luokka eivät määritä sitä, mitä yksilö voi saavuttaa, ja näin yksilö ymmärretään vastuulliseksi onnistumisistaan ja epäonnistumisistaan. Tasa-arvon retoriikka ei jätäkään tilaa rakenteellisille poissulkemisen ja mukaan ottamisen järjestelmille (Lawler, 2000). Tasa-arvoa korostava puhe vaikuttanee näin myös työn ja perheen keskinäissuhteen diskursiiviseen rakentumiseen.
Opiskelun ja perheen keskinäissuhteesta tutkimusta on niukasti verrattuna työn ja perheen keskinäissuhteen tutkimukseen. Opiskelu ja työ vaikuttavat kuitenkin jäsentyvän erilaiseen asemaan suhteessa perheeseen; esimerkiksi Järvensivu ja Nikkanen (2014) havaitsivat
tutkimuksessaan, että opiskeluun liittyvästä nautinnosta vaikutti olevan ”hyväksyttävää” puhua vapaammin kuin työhön liittyvästä nautinnosta. Opiskelun ja perheen välillä ei vaikuta näin
olevan ainakaan täysin samanlaista ristiriitaisiin odotuksiin pohjaavaa jännitettä kuin työn ja perheen välillä (vrt. Järvensivu & Nikkanen, 2014; Repo, 2009).
Tämän tutkielman aiheena ovat perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhteeseen liittyvät tulkinnat korkeakoulutettujen naisten puheessa, ja aiemman tutkimuksen pohjalta
keskinäissuhteen puhe ammentaa vahvasti vanhemmuuteen, uraan ja työntekoon liittyvistä ihanteista. Näitä ihanteita voidaan käyttää keskinäissuhteessa tehtävien valintojen perusteluun ja oikeutukseen. Äitiyteen ja perheeseen liittyvät ihanteet vaikuttavat aiemman tutkimuksen perusteella muovaavan korkeakoulutettujen naisten puhetta työn ja uran ihanteita enemmän.
Myös yksilön vastuuta korostavat puhetavat korostuvat yhteensovittamisen puheessa, ja tässä on yhtymäkohta erityisesti työntekijyyden ihanteissa ilmenevään yksilöllistymiskehitykseen sekä uusliberalismiin.
3 Teoreettis-metodologinen viitekehys
Tämän tutkielman teoreettis-metodologisena viitekehyksenä on diskurssianalyysi, joka pohjaa sosiaaliseen konstruktionismiin. Sosiaalisessa konstruktionismissa tutkimuksen huomion voi tiivistetysti luonnehtia keskittyvän siihen, miten ihmiset rakentavat erilaisia versioita
todellisuudesta kielellisin keinoin (Willig, 2013). Sosiaalisen konstruktionismin viitoittamassa lähestymistavassa kannustetaan tarkastelemaan kriittisesti itsestään selvinä pidettyjä ymmärryksen tapoja ja kyseenalaistetaan käsitys, että todellisuutta voidaan havainnoida objektiiviseksi luotettavan tiedon kartuttamiseksi. Maailman ymmärtämisen tavat eivät tämän lähestymistavan mukaan pohjaudu siihen, että todellisuudella olisi jokin kiinteä, tavoitettavissa oleva luonne, vaan tieto ja ymmärrys maailmasta rakentuvat ihmisten välisessä
vuorovaikutuksessa. Kielenkäyttöä voidaankin tarkastella yhtenä keskeisimmistä sosiaalisten ja psykologisten todellisuuksien rakentamisen keinoista sen sijaan, että sen ajateltaisiin olevan ikkunana sisäisiin psykologisiin tiloihin. (Burr, 2015.)
Sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta esimerkiksi tutkimuksen osallistujan kuvaus kokemuksistaan ei ole suoraviivainen kuvaus sisäisestä maailmasta, eikä se tarjoa suoraa tietoa
sosiaalisista tai psykologisista prosesseista. Se tarjoaa pikemmin tietoa siitä, miten tutkimuksen osallistuja käyttää sosiaalisesti saatavilla olevia tapoja puhua jostakin asiasta, ja mitä seurauksia tällä on puheen kohteille. (Willig, 2013.) Koska todellisuus rakentuu kielenkäytön kautta, kieltä voikin tarkastella toimintana. Erilaisten todellisuuden konstruktioiden voidaan myös nähdä mahdollistavan ja sulkevan pois tiettyjä toimintatapoja (Burr, 2015).
Sosiaalinen konstruktionismi kytkeytyy tyypillisesti ontologiseen relativismiin, joka esittää, että vaikka objektiivinen todellisuus maailmasta olisi olemassa, sitä on mahdotonta tavoittaa; ihmiset voivat vain käyttää erilaisia representaatioita maailmasta, eikä näitä representaatioita voi
arvioida niiden todenmukaisuuden suhteen (Burr, 2015). Sosiaalisen konstruktionismin sisällä on kuitenkin eroja, miten vahvasti relativistinen lähestymistapa tietoon ja todellisuuteen
omaksutaan. Voimakkaimmin relativistisessa lähestymistavassa tarkastellaan vain tietyn sosiaalisen kontekstin sisällä tapahtuvaa, tiettyihin päämääriin tähtäävää konstruktionistista toimintaa, siinä missä maltillisemmin relativistisessa lähestymistavassa voidaan esimerkiksi tarkastella laajempaa sosiokulttuurista kontekstia ja sitä, miten tämä konteksti vaikuttaa diskursiivisten todellisuuksien paikalliseen rakentumiseen. (Willig, 2013.) Tämä tutkielma paikantuu jälkimmäisen kaltaiseen, maltillisempaan relativismiin; perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhteisiin liittyvää puhetta suhteutetaan myös yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Tämän lähestymistavan tavoitteena on tuottaa kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä ilmiöstä ja sen sidoksista.
Psykologian kentällä tehtävän diskurssianalyyttisen tutkimuksen voi jakaa karkeasti kahteen suuntaukseen: diskursiiviseen psykologiaan (DP) ja foucault’laiseen diskurssianalyysiin (FDA) (Willig, 2013), ja tämän tutkielman analyysissa hyödynnetään vaikutteita molemmista.
Kummallakin suuntauksella on keskeinen asema sosiaalisen konstruktionismin tutkimuskentän sisällä (Burr, 2015). Sekä DP että FDA tarkastelevat kieltä ja kielen käyttöä, mutta siinä missä diskursiivinen psykologia on kiinnostunut siitä, miten yksilöt käyttävät kieltä tilannekohtaisesti interpersoonallisten tavoitteiden saavuttamiseen, foucault’lainen diskurssianalyysi keskittyy yksittäistä vuorovaikutustilannetta laajempaan tarkasteluun (Willig, 2013). FDA voi tarkastella muun muassa kielenkäyttöön liittyviä käytäntöjä, materiaalisia olosuhteita sekä niille kontekstia
muodostavia sosiaalisia rakenteita. DP keskittyy usein tarkastelemaan puheen funktiota
vuorovaikutuksen mikroprosessien tasolla – esimerkiksi sitä, miten ihmiset rakentavat itselleen suopeaa identiteettiä ja oikeuttavat toimintaansa. Puheen funktioita voivat olla esimerkiksi perustelu, oikeuttaminen ja selontekojen antaminen. (Burr, 2015.) Myös FDA voi tarkastella, mitä funktioita ja seurauksia esimerkiksi tiettyjen sosiaalisten konstruktioiden tai diskurssien käytöllä voi olla (Willig, 2013).
Diskurssin käsite on FDA:ssa keskeinen. Diskurssit voidaan FDA:ssa määritellä kokoelmana puheen kohteita konstruoivia toteamuksia, jotka mahdollistavat tietynlaisia tapoja nähdä maailma sekä tapoja olla olemassa. Diskurssit myös tarjoavat erilaisia subjektipositioita, joiden omaksuminen vaikuttaa henkilön kokemukseen maailmasta (Willig, 2013); diskurssit luovat erilaisia mahdollisuuksia sille, mitä henkilö voi tehdä tai mitä hänen oletetaan tekevän (Burr, 2015). FDA:n tavoitteena onkin tunnistaa ja kuvata tietyllä elämänalueella esiintyviä diskursiivisia todellisuuksia sekä tarkastella, mitä seurauksia näillä diskursiivisilla todellisuuksilla on yksilön subjektiviteetille, erilaisille käytännöille sekä valtasuhteille. (Burr, 2015; Willig, 2013.)
Diskursiivisessa psykologiassa diskurssin sijaan tarkastelun kohteeksi puolestaan määritellään usein tulkintarepertuaarit. Tulkintarepertuaari muistuttaa käsitteenä paljon diskurssia;
tulkintarepertuaarit voidaan määritellä suhteellisen selvärajaisiksi tavoiksi puhua asioista ja tapahtumista, mutta tulkintarepertuaarien ymmärretään usein toimivan instituutioita konstruoivia diskursseja pienemmällä tasolla (Edley, 2001). Puheessa hyödynnettäviä
kulttuurisia, kielellisiä resursseja käsittelevien tulkintarepertuaarien ohella analyysin huomio voi diskursiivisessa psykologiassa olla myös retorisissa keinoissa, joita puhujat käyttävät ja joiden kautta he asemoivat itseään vuorovaikutustilanteessa (Burr, 2015).
Tässä tutkielmassa yhdistetään sekä diskursiivisen psykologian että foucault’laisen
diskurssianalyysin lähtökohtia; analyysissa huomioidaan sekä yksilöiden aktiivista toimijuutta vuorovaikutustilanteessa että diskurssien konstruoivaa, yksilöiden toimintaa rajoittavaa ja mahdollistavaa voimaa. Yhtenä tämän tutkimuksen keskeisimmistä analyyttisistä käsitteistä toimii diskurssi. Diskurssi valittiin analyyttiseksi käsitteeksi haastattelupuheen tarkasteluun tulkintarepertuaarin sijaan, koska diskurssin käsitteen selkeämmin sisältämä ajatus puheen
yhteyksistä tiettyä vuorovaikutustilannetta laajempaan kontekstiin koettiin tämän tutkimuksen kannalta mielekkääksi. Yksilöiden vuorovaikutustilanteessa käymää, tiettyihin päämääriin tähtäävää neuvottelua suhteutetaankin tässä tutkielmassa myös laajempaan kontekstiin.
Keskeinen tarkastelunäkökulma tässä tutkimuksessa onkin puheen funktioiden ja seurauksellisuuden tutkiminen.
Diskurssin ohella keskeinen analyyttinen käsite tässä tutkimuksessa on subjektipositio.
Subjektiposition osalta tässä tutkielmassa nojaudutaan Daviesin ja Harrén (2008)
käsitteellistykseen, jossa positiot nähdään dynaamisina ja diskurssien mukaan vaihtuvina,
tietoisina ja tiedostamattomina itsen ja toisten asemointeina. Diskursiiviset käytännöt positioivat ihmisiä eri tavoin, ja yksilön subjektiviteetti muodostuu diskursiivisten käytäntöjen sekä niihin sisältyvien subjektipositioiden oppimisesta ja käytöstä. Position omaksuttuaan henkilö katsoo todellisuutta positioon kytkeytyvien käsitteiden, tarinalinjojen ja metaforien näkökulmasta, ja esimerkiksi myös puheen merkitys riippuu puheeseen osallistuvien henkilöiden diskursiivisesti tuotetuista positioista. (Davies & Harré, 2008.)
Positioitumista tutkiessa voidaan huomioida voima, joka subjektipositioita tarjoavilla
diskursseilla on, mutta myös tunnistaa, että yksilöillä on mahdollisuus toimijuuteen ja valintoihin diskursiivisten käytäntöjen suhteen (Davies & Harré, 2008). Subjektipositioiden neuvottelu voidaankin kytkeä sekä foucault’laiseen diskurssianalyysiin (jossa voidaan painottaa diskurssien valtaa ja niiden tarjoamien subjektipositioiden toimintaa rajoittavaa tai mahdollistavaa
vaikutusta); että diskursiiviseen psykologiaan (jossa puolestaan voidaan painottaa tietyn kommunikaatioyhteyden sisällä tapahtuva neuvottelu positioista) (Holt, 2011). Tässä
tutkimuksessa tarkastellaan haastattelun kontekstissa tapahtuvaa neuvottelua positioista, mutta tätä on pyritty kytkemään positioiden laajemman seurauksellisuuden tarkasteluun. Näin
subjektiposition käsite soveltuu hyvin tutkielmassa valittuun maltillisen relativistiseen, DP:n ja FDA:n vaikutteita yhdistävään diskurssianalyyttiseen lähestymistapaan.
4 Tutkimuskysymykset
Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa lisää ymmärrystä neuvotteluihin, joita
korkeakoulutetut äidit käyvät jäsentäessään perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhdetta.
Analyyttisen tarkastelun kohteena ovat tämän keskinäissuhteen jäsentämiseen käytettävät puhetavat sekä niiden funktiot ja seurauksellisuus. Tutkimuskysymyksiä muotoiltiin lopulta kolme:
1. Millaisissa diskursseissa perheelliset korkeakoulutetut naiset puhuvat työn tai opiskelun ja perheen keskinäissuhteesta?
2. Miten he näissä diskursseissa positioivat itseään työntekijöinä, opiskelijoina ja äiteinä?
3. Millaisia äitiyteen, työntekijyyteen ja opiskeluun liittyviä ihanteita ja normeja diskurssit positiointeineen ilmentävät?
5 Aineisto ja menetelmät
Tässä luvussa esitellään tutkielmassa käytettyä aineistoa sekä kuvataan käytettyjä menetelmiä.
Tutkielman metodologia pohjautuu sosiaaliseen konstruktionismiin, diskurssianalyysiin sekä subjektipositioiden tarkasteluun (ks. osio 3); tässä luvussa puolestaan kuvataan
käytännönläheisimmin, miten tutkielman analyysi on käytännössä toteutettu.
5.1 Aineisto
Tutkielman aineisto pohjautuu Suomen Akatemian rahoittaman monitieteiseen tutkimushankkeeseen puitteissa kerättyyn haastatteluaineistoon (Korkeakoulusta
valmistuneiden työllistettävyys ja sosiaalinen positioituminen työmarkkinoille; HighEmploy 2018- 2022). Hankkeessa tutkitaan kaupallista alaa opiskelleiden korkeakoulutettujen siirtymiä
koulutuksesta työelämään, erilaisia työelämäpolkuja ja työllistettävyyttä. Haastateltavia rekrytoitiin lähettämällä vasta valmistuneille tai juuri valmistumassa oleville kaupallisen alan korkeakoulutetuille sähköpostitse rekrytointiviesti (Liite 1). Haastateltaville myös lähetettiin
tutkimustiedote (Liite 2), jossa heitä informoitiin muun muassa heidän oikeuksistaan, tutkimuksen kulusta sekä tietosuojasta ja luottamuksellisuudesta.
HighEmploy-hankkeen aineisto koostuu 75 kaupallisen alan korkeakoulusta valmistumassa olevan tai äskettäin valmistuneen henkilön puolistrukturoidusta, kerronnallisesta haastattelusta.
Haastattelun teemat käsittelivät työnhakua ja työllistymistä, uralla etenemistä,
työmarkkinakilpailua, korkeakoulutuksen merkitystä, sosiaalisia eroja, korkeakoulutukseen johtaneita polkuja sekä opiskelukokemuksia. Lisäksi haastatteluissa käsiteltiin myös muun muassa haastateltavien elämäntilannetta yleisesti. Työn, opiskelun ja perheen yhdistämisen teemat eivät ole haastattelujen keskiössä; eri elämän osa-alueiden yhteensovittamisesta kysytään haastatteluissa vain lyhyesti. Perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhde silti nousee esiin haastattelupuheessa muiden kysymysten yhteydessä.
Laajemmasta HighEmploy-haastatteluaineistosta rajattiin tutkielman aiheen perusteella tarkasteluun perheellisten naisten haastattelut. Näin rajattuun aineistoon kuuluu 12 haastattelua. Hankkeen tutkimusavustaja oli jo valmiiksi litteroinut ja pseudonymisoinut
haastattelut, mutta tarvittaessa tunnistetietoja häivytettiin ja poistettiin haastattelutekstistä vielä lisää. Litteraatioiden pituus vaihteli 22 ja 60 sivun välillä, ja kokonaisuudessaan litteroitua
haastatteluaineistoa oli 503 sivua. Tämän tutkimuksen analyysissa tarkastellaan lähinnä perheen ja työn tai opiskelun keskinäissuhteeseen liittyviä aineistokohtia, mutta haastatteluja luettiin silti kokonaisuutena.
Tämän tutkimuksen kohdejoukkoon rajatuista haastateltavista kaikki olivat haastattelun aikaan joko suorittaneet ylemmän korkeakoulututkinnon tai juuri valmistumassa. Kaupallisen alan maisteritutkinto oli kahdeksalla haastateltavalla ja kaupallisen alan ylempi
ammattikorkeakoulututkinto neljällä. Useimmat haastateltavista olivat jo aiemmin suorittaneet toisen korkeakoulututkinnon (alempi ammattikorkeakoulututkinto tai yliopistollinen tutkinto) sekä olleet työelämässä ennen viimeisimmän korkeakoulututkinnon aloittamista. Osalla haastateltavista ylempää korkeakoulututkintoa oli edeltänyt pitkäkin työura. Haastattelun
ajankohtana saattoi myös olla meneillään muita kuin kaupallisen alan opintoja. Useilla haastateltavilla korkeakoulutus limittyikin sekä perhe-elämän että työnteon kanssa.
Haastateltavien iät vaihtelivat haastatteluajankohtana 33 ja 59 ikävuoden välillä. Joissakin tapauksissa haastateltavien lapset olivat jo aikuisia, mutta koska haastateltavat kuvasivat myös menneeseen aikaan sijoittuvia kokemuksia eikä lapsien tarkka ikä kaikissa haastatteluissa käynyt ilmi, ei haastatteluja rajattu haastateltavan iän tai lapsien iän perusteella. Haastateltavien
perhetilanteesta ei ole erikseen kerätty tarkempia tietoja, mutta lasten lukumäärä tuli
suurimmassa osassa haastatteluista ilmi. Haastateltavista 11:lla oli puoliso, jonka kanssa he ovat parisuhteessa; yksi haastateltavista oli eronnut, mutta uudessa seurustelusuhteessa.
Parisuhteessa olevista haastateltavista seitsemän kohdalla kumppanin sukupuoli tuli
yksiselitteisesti esiin haastattelutekstistä, ja puoliso oli kaikissa näissä tapauksissa mies. Muissa neljässä tapauksessa kumppanin sukupuoli ei tullut yksiselitteisesti ilmi haastattelupuheesta, joskin useimmissa näistä tapauksista puhe sisälsi epäsuoria viitteitä siihen, että puoliso oli todennäköisesti mies. Taulukkoon 1 on koottu tiedot haastateltavista.
Taulukko 1. Tutkielman aineisto.
Pseudonyymi Korkeakoulututkinto Valmistumisvuosi Ikä Lasten lukumäärä
Alma KTM 2015 36 2 tai enemmän
Ellen KTM 2010 33 1 tai enemmän
Emilia KTM 2019 44 2
Enni KTM 2019 45 2
Fanni YAMK 2019 35 2
Helmi KTM 2014 45 2
Iiris YAMK 2018 47 5
Irene KTM 2010 38 1
Moona KTM 2019 51 1
Olga YAMK 2017 59 3
Pia YAMK 2018 35 3
Sofia KTM 2018 44 2
5.2 Menetelmät
Tutkielman tekeminen alkoi HighEmploy-aineiston korkeakoulutettujen äitien haastattelujen lukemisella alustavia huomioita tehden. Alun perin suunnitelmana oli tarkastella
aineistolähtöisesti diskurssianalyysin keinoin jaksamisen kysymyksiin liittyvää puhetta, ja aineisto päätettiin HighEmploy-aineiston kokonaisuuden sisällä rajata perheellisiin naisiin, jotta
analysoitavan aineiston koko olisi sopiva. Kun haastatteluja luettiin läpi jaksamisen teemoihin liittyvää puhetta silmällä pitäen, tuntui perheen, työn ja opiskelun yhteensovittamisen puhe kuitenkin nousevan vahvasti esille. Aihe vaihtui ja tarkentuikin näin aineistosta tunnistettujen teemojen pohjalta juuri perheen sekä työn ja/tai opiskelun keskinäissuhteeseen liittyvän puheen tarkasteluun.
Kun tutkielman aihepiiri oli näin määritelty, luettiin haastattelut uudelleen läpi. Perheen, työn ja opiskelun keskinäissuhteeseen liittyvät aineistokohdat korostettiin haastattelutekstistä, ja näihin kohtiin liittyen tehtiin tekstin sivuun temaattiseen jaotteluun liittyviä merkintöjä sekä muita alustavia huomiota. Seuraavaksi luettiin uudelleen läpi näitä korostettuja, keskinäissuhteeseen liittyviä aineistokohtia sekä tehtiin diskurssianalyyttisen viitekehyksen puitteissa havaintoja erilaisista puhetavoista sekä puheessa rakentuvista merkityksistä ja tulkinnoista. Nämä korostetut aineistonäytteet merkintöineen myös kerättiin analyysin helpottamiseksi omaan tiedostoonsa. Tämän jälkeen näytteitä luettiin läpi useita kertoja, ja tehtyjen huomioiden pohjalta alkoi vähitellen hahmottua merkityksenannon tapojen kokonaisuuksia sekä myös yhteyksiä näytteissä esiintyvien puhetapojen välillä. Haastatteluissa esiintyvien puheen ja
merkityksenannon tapojen välisten erojen sekä yhtäläisyyksien pohjalta tunnistettiin ja nimettiin alustavia diskursseja, ja aineistonäytteet jaoteltiin näihin diskursseihin. Tarkasteltaessa näytteitä alustavien diskurssien viitekehyksessä eriteltiin myös sitä, miten haastateltavat puheessaan asemoivat itseään esimerkiksi ottamalla etäisyyttä joihinkin asemointeihin tai rakentamalla kuvaa toisenlaisesta asemoinnista. Tältä pohjalta muotoiltiin analyyttisia huomioita myös subjektipositioista. Subjektipositioiden tarkastelu tuotti tietoa puheen funktioista ja seurauksellisuudesta, ja puheen funktionaalisuuden näkökulmaa pyrittiin muutoinkin huomioimaan puhetapoja sekä niihin sisältyviä merkityksenannon tapoja analysoitaessa.
Analyysin myötä diskurssien muotoilu tarkentui ja joitakin diskursseja nimettiin uudelleen.
Analyysiprosessin kuluessa haastattelunäytteitä luettiin vielä moneen otteeseen ja myös alkuperäisiin haastattelukokonaisuuksiin palattiin analyysin aikana; tämän prosessin myötä analyysihavainnot tarkentuivat ja hioutuivat, kunnes diskurssit lopulta muotoituivat ja rajautuivat lopulliseen muotoonsa. Myös subjektipositioiden sekä puheen seurauksellisuuden tarkastelu syveni ja tarkentui diskurssien muotoutumisen prosessin kautta.
6 Tulokset
Aineiston korkeakoulutettujen perheellisten naisten puheesta tunnistettiin viisi diskurssia, jotka nimettiin tasa-arvodiskurssiksi, lasten ensisijaisuuden diskurssiksi, priorisointidiskurssiksi, vastuun jakamisen diskurssiksi ja kiirediskurssiksi. Seuraavissa osioissa luonnehditaan kutakin diskurssia aineistonäytteiden pohjalta. Samalla eritellään eri diskursseissa otettavia positioita sekä positioista käytäviä neuvotteluja. Diskurssit käsitellään järjestyksessä, joka palvelee parhaiten diskurssien keskinäisten suhteiden hahmottamista.
6.1 Tasa-arvodiskurssi
Tasa-arvodiskurssiksi nimetyssä diskurssissa haastateltavat neuvottelevat yhteiskunnallisten sukupuolten tasa-arvoa koskevien ihanteiden täyttymisestä perheen ja työn tai opiskelun välisessä keskinäissuhteessa. Tasa-arvopuhe näyttää asettavan normatiivisia odotuksia monille elämänalueille – muun muassa työn tasa-arvoisuuteen sekä perheen ja parisuhteen tasa- arvoisuuteen. Esimerkiksi seuraavassa näytteessä Irene puolustaa kuvaa oman perheensä ja parisuhteensa tasa-arvoisuudesta:
Haastattelija: Mm, mm, mm. Aivan. Et onks teiänki niinkun perhekuviossa sit käyny vähän niin, et sä oot niinkun tavallaan joustanu?
Irene: No mä oon joutunu joustamaan johtuen ihan sit tästä matkustamisesta, että, et toki nyt niinku, että sillon kun puolisoni ei oo matkustanu, nii hän on kantanu
sillon lapsenhoidosta sen päävastuun. Mutta niit matkoja on ollu tässä niinku, tuota, tai hän on tehny matkatyötä oikeestaan viimiset kymmenen vuotta. Ja nyt sitten niinku tämmönen iso muutos tapahtu nyt sitte tässä itse asiassa viime toukokuussa, että hän vaihto sitten niinku asiakasta kokonaan. Ja se matkustaminen niinku
toistaiseksi loppu, ja se oli niinku meiän perheessä niinku iso muutos. Et se on vaan ollu niinku olosuhteiden pakosta sitte tämmöstä, että hänen työuransa sitten niinku niin sanotusti niinku oike-, tai tavallaan ku pääs niinku ikään ku kunnon töihin, niin alko [[yrityksestä X]], ja se matkustaminen alko sit siitä, ja sitä on sitte kestänykki sitten, vaikka on työnantajat ja muut asiakkaat ja kaikki vaihtunu, nii sitä on vaan sitä matkustamista piisannu sit aivan hirvittävästi.
Haastattelija: Joo, aivan, aivan.
Irene: Nii se on sitte tämmönen olosuhteiden, pakko-olosuhteiden muutos ollu s-, tai tilanne sit ollu meiän perheessä, että mä oon joutunu sitte, ku hänen poissa ollessaan, niin kantamaan sen päävastuun sitte koko perheestä. Ja kodista.
Kun haastattelija kysyy vahvistusta, kokeeko Irene joustaneensa perheen vuoksi puolisoaan enemmän, Irene antaa heti selityksen, miksi näin on ollut, ja kuvaa, että silloin kun mahdollista, puoliso toki kantaa lapsenhoidosta päävastuun. Puolison matkustustyö ja sen seuraukset perhevastuun epätasaiselle jakautumiselle näyttäytyvät asioina, joille ei ole vaihtoehtoa. Irene ottaa tällä selityksellä tasa-arvoisen kumppanin position ja torjuu miehen työn vuoksi
uhrautuvan, vanhanaikaisen vaimon position. Irene puhuu perhevastuun jakamisesta myös toisessa kohdassa:
Irene: --- niinku tää meiän perhetilanne on siis siinä mielessä niinku todella hyvä tilanne, että, että kun mieheni ei matkusta, niin, niin tuota, nii sitte tätä
perhetaakkaa pystyy niinku hyvin jakamaan. Mutta tuota, että sanotaanko näin, että en kaipaa sitä hänen matkatyötä, että se niinku käytännössä tarkottaa sillon sitä, että mä olisin niinku yksinhuoltajana, niinku oon ollukki täs hyvin pitkälle.
Tässäkin näytteessä kuvautuu ikään kuin kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä, että perhetaakkaa jaetaan silloin kun sille ei ole jotakin itsestä riippumatonta estettä. Perhevastuun jakaminen nousee puheeseen myös esimerkiksi seuraavassa näytteessä Moonan haastattelussa:
Haastattelija: Se on hienoa, että et löytyy tukea ja kannustusta [puolisolta opintoihin]
Moona: On et oon ollu tod tosi onnellinen kyllä siinä asemassa kaikilla se ei
todellakaan onnistu samalla lailla, että se on mahdollistanu paljon tosin ei mul jos se ei ois onnistunu ni ei mul kyl sellast miestä mä en olis kattonukaan sellasta miestä [nauraa]
Haastattelija: Sekin.
Moona: Sekin vielä [nauraa]. Et joo on se tärkeää
Haastattelija: Joo
Moona: On se on se yht yhteen hiileen puhaltaminen, koska mun opintojen tarkotus on pääasiassa ollu se työelämässä pysyminen.
Haastattelija: Joo
Moona: Ja jotta molemmat on työelämässä ni se tarkottaa, että pitää pinnistää asioita yhdessä nin se mahdollistaa sen.
Näytteessä Moona tulkitsee puolison tuen olevan hyvin keskeistä opiskelujen onnistumisen kannalta. Puolison tuki ja vastuun jakaminen ei näytteessä rakennu yhteiskunnan tasolla itsestäänselvyydeksi, mutta Moonan omissa arvoissa tasa-arvo näyttäytyy itsestäänselvyytenä.
Sanoessaan ettei olisi ”kattonukaan sellasta miestä”, joka ei olisi hänen ura- ja
opiskelupyrkimyksiään tukenut, Moona asemoi itseään tiedostavan tasa-arvon puolestapuhujan positioon. Puhuessaan ”yhteen hiileen puhaltamisesta” Moonan opintojen ja uran eteen Moona positioituu myös tasa-arvoiseksi puolisoksi.
Tasa-arvodiskurssissa myös neuvotellaan työelämän tasa-arvoisuudesta. Esimerkiksi seuraavassa näytteessä Ellen jäsentää kokemuksiaan sukupuolen ja perhetilanteen esiin tulemisesta työnhaussa:
Ellen: --- ja siinä sitte haastattelussa kysyttiin sitä että minkälaisia riskejä
palkkaamiseesi liittyy. Ja se kysymys esitettynä siihen tilanteeseen jäi sitten sillä tavalla mieltä painamaan, et todennäkösesti se kyllä liitty siihen että olin sen ikäinen että, et haettiin sitä että oletko jäämässä mahdollisesti pois sitten työelämästä kuinka pian tässä elämäntilanteessa. Et vaikka sitä ei suoraan sanottu, niin koen et siinä tilanteessa se vaikutti, tietäen kuka siihen sitten tuli valituksi. Et se on ainoo tilanne missä se on selkeesti käyny ilmi. Mut muuten sitten koen et semmosia haasteita ei oo matkan varrelle sattunu, et aika hyvin kuitenki naissukupuolen edustajana niin nuo rekrytoinnit on onnistunu mihinkä oon halunnukkin päästä että. Et en oo semmosta varsinaista syrjintää missään kokenu.
Näytteessä Ellen tulkitsee, että naissukupuoleen ja ikään liittyneet odotukset tulevasta
perheenlisäyksestä olivat estämässä häntä saamassa työpaikkaa, mutta jatkaa toteamalla, ettei ole ”semmosta varsinaista syrjintää missään kokenu”. Aiempi tulkinta epätasa-arvoisesta
kohtelusta tulee näin sivuutetuksi hyvin nopeasti. Tällä pyritään kenties vahvistamaan kuvaa tasa-arvoisuudesta sekä välttämään epätasa-arvon uhrin positio.
Tasa-arvodiskurssin puitteissa haastateltavat rakentavat ja kuvaa tasa-arvoideologian
mukaisesta elämästä, mutta nostavat diskurssin puitteissa esiin myös epäkohtia, ideologian ja todellisuuden eroja. Seuraavissa kahdessa näytteessä Irene peilaa alansa nykyistä työkulttuuria historialliseen ja kansainväliseen kontekstiin:
Irene: --- Suomessaki nää isot tilintarkastustoimistoketjut on, niin ne on kuitenki kaikki Amerikasta lähtösiä, ja tämmöset konsulttitoimistot, niinku
[[Tilintarkastusorganisaatiot X]] ja muut tämmöset, niin ne on kaikki,
[[Tilintarkastusorganisaatiot Ö]] ja tämmöset näin, niin ne on kaikki jenkkitoimistoja.
Ja se työkulttuuri mun mielestä tulee aika pitkälle sieltä. Ja siellähän nyt on kuitenki, jokainen tietää, että, että tota, että, että tota, et naiseltahan loppuu käytännössä Jenkeissä se työura siihen, ku sä saat lapsen. Tai sit jos ei pysty niinku todellaki järjestämään sitä työelämäänsä niin, et sul on sitten lastenhoitaja kotona.
Irene: Että niinku, mä toivosin, että siellä muuttus se ajattelutapa. Mutta siis se on ollu perinteisesti tämmönen hyvin miesvaltanen ala, jossa on niinku ollu
perinteisesti, että miehet on sitten niinku, ketkä on niinku niihin johtopaikoille ylentyny ja muuta, niin ne on panostanu sen koko elämänsä siihen työhön, ja sit on vaimo ollu kotona, joka on kasvattanu lapset ja, ja sitten miehet on vaan sitten niinku tavallaan saanu sen kodin ja muut niinku kaikki valmiina, ettei oo tarvinu näihin muihin työelämän ulkopuolella oleviin asioihin tehä niinku yhtään mitään.
Reflektoidessaan työkulttuuria ja sen muovautumista Irene asemoi itseään epätasa-arvoisen työkulttuurin ulkopuolelle. Kun Irene sanoo, että naisen työura loppuu USA:ssa lapsen
saamiseen, tähän tuntuu liittyvän implisiittinen tulkinta, että Suomessa näin ei ole, tai että näin ei ainakaan pitäisi olla. Työelämän ja työnhaun epätasa-arvoisuudesta puhutaan myös
seuraavassa näytteessä:
Irene: --- kyl mä niinku sanon, että, että tuota, että sillä, naisten kohdalla mulla on semmonen niinku näppituntuma, että sillä iällä on merkitystä. Jos aatellaan näin, että sillon kolme-nelikymppisenä tai niinku sit 25 vuodesta ylöspäin, niin ajatellaan siis sitä niinku, ja näin minäkin ajattelisin työnantajana, että okei, että jos sä oot niinku hedelmällisyysiässä oleva nainen, niin sitten pelätään sitä, et millon se sitten tulee raskaaks ja jää äitiyslomalle. Ja tavallaan sitte se vielä siihen päälle, että ku
lapset on pieniä, nii sit ajatellaan, et se on aina se nainen, joka niinku jää ne sairaat lapset sit hoitamaan kotiin, ja ne työt jää sit sen takia tekemättä. Ja tää niinku on aika pitkälle vieläki tässä yhteiskunnassa se ajatusmalli.
Puheessaan Irene toisaalta osoittaa ymmärrystä työnantajien pelolle siitä, että nainen jäisi äitiyslomalle tai on poissa töistä sairaita lapsia hoitamassa: ”näin minäkin ajattelisin
työnantajana”. Lopussa Irene kuitenkin ottaa jälleen etäisyyttä ajattelutapaan, jonka mukaan esimerkiksi nimenomaan äiti jää kotiin sairaiden lasten kanssa: ”tää niinku on aika pitkälle vieläki tässä yhteiskunnassa se ajatusmalli.” Näin Irene tarkastelee yhteiskunnan yleistä ajattelutapaa ulkopuolelta, jollain tapaa siitä erillisenä. Se, että Irene osoittaa ymmärrystä tasa-arvon
vastaisellekin näkökulmalle, rakentaa kuitenkin kuvaa hänestä henkilönä, joka ymmärtää monia näkökulmia ja todellisuuden realiteetteja. Tämän voi kenties ajatella tarjoavan puhtaasti
ideologian tasolla liikkuvaa argumentaatiota enemmän uskottavuutta epätasa-arvoisten rakenteiden kritiikille, jota hän haastattelussa esittää. Irene pyrkii tekemään eroa epätasa- arvoiseen ajatteluun myös seuraavassa näytteessä:
Irene: Nii palatekseni vielä tähän, tähän, tähän nais-, tää sukupuolikysymykseen tai muuta, niin siis edelleenkihän mä sanon vielä sen, et kyllä niin ajatellaan hyvin paljon työelämässä, että jos on niinku vaikka joku tämmönen kolme-nelikymppinen mies ja nainen, ja molemmilla ois lapsia, niin kyllähän se työnantaja monesti hyvin ajattelee, että jos ne on vaikka työnhakutilanteessa sitte, et se on se nainen aina, joka sit jää niinku hoitamaan sairasta lasta kotiin, vaikka hyvin se vois olla se mieski.
Et se on niinku edelleenki mun mielestä niinku hyvin sukupuolittunutta sitte niinku näitten niinku tavallaan sen lastenhoidon ja sen, sen tuota, sen kodin ylläpitäminen sit niinku, että, ettei se valitettavasti –
Haastattelija: Mm, ja se näkyy sit siinä, et mihin asemiin niinku pääsee.
Irene: Joo, ja mikä naisten palkkaus on.
Tässä näytteessä Irene positioituu edelleen tasa-arvon puolestapuhujaksi, epätasa-arvoisen ajattelun ulkopuolelle; ”kyllähän se työnantaja monesti hyvin ajattelee, että jos ne on vaikka työnhakutilanteessa sitte, et se on se nainen aina, joka sit jää niinku hoitamaan sairasta lasta kotiin, vaikka yhtä hyvin se vois olla se mieski”. Lasten hoitaminen näyttäytyy asiana, johon sukupuolella ei ole merkitystä.
6.2 Lasten ensisijaisuuden diskurssi
Lasten ensisijaisuuden diskurssiksi nimetyn puhetavan puitteissa omien lasten edun
ensisijaisuus suhteessa työhön ja muihin elämänalueisiin kuvataan kyseenalaistamattomana ja hyvin velvoittavana. Lasten ensisijaisuuden diskurssiin liittyy myös paljon erilaisia itsestään selviksi miellettyjä vaatimuksia siitä, mikä on lapsille parasta, ja mitä lasten eteen tulee tehdä.
Lapsen edun ensisijaisuuden kyseenalaistamattomuus nousee aineistossa esiin moneen otteeseen esimerkiksi haastateltavien kertoessa uraan liittyvistä valinnoista. Seuraavassa näytteessä Moona kertoo uravalintojen mukauttamisesta perhetilanteeseen:
Moona: Ja myös sitä sitte että sosiaalinen elämä ja perhe-elämä et jos jos mä haen vaikka [[keskisuuriesta Kaupungista Q]] töitä ni kuinka se on mahdollista, onko se mahdollista onko meki mäki oon ulkomaille ollu pari kertaa menossa en oo valitettavasti saanu paikkaa tai toisen sain mutta sen sitten an tytär oli sen verran pieni sillon et mietittiin et ei vielä et et onko perhe kuinka valmis lähtemään ja mihin maahan esimerkiks ni kyl niit joutuu pohtii näitä asioita muutenki ku omalta
kannalta.
Näytteessä kuvautuu lähes itsestään selvänä, kyseenalaistamattomana totuutena, että lapsen etu on korkealla prioriteeteissa; ”kyl niit joutuu pohtii näitä asioita muutenki ku omalta kannalta”.
Sama tulkinta rakentuu myös seuraavassa näytteessä:
Iiris: Niin tuota, tuota tuota ja [[Pääkaupunkiseudulla]] olis, varmasti niin kun töitä sitä vaille, kun että muuta kun valitsis vaan, niin ihan vaan.
Haastattelija: Niin. Totta.
Iiris: Niin kyl se vaan vaikuttaa sitten se, että kun, mut en itse halua niin kun silleen tavallaan, et lapsilla pitää kuitenkin olla semmonen tietynlainen niin kun
stabiliteetti. Pitää olla vakaat olosuhteet ja kaverit ja muut tai ihan miten vaan, mutta yks nyt oli ja ja silleen riittävän iso ja.
Puhuessaan siitä, millaiset olosuhteet lapsilla ”pitää” olla, Iiris konstruoi tietynlaista käsitystä lapsen edusta. Tällaisten olosuhteiden tavoiteltavuus myös rakentuu itsestään selväksi, jaetuksi totuudeksi. Näiden olosuhteiden tarjoaminen näyttäytyy velvoitteena, jota ei juuri voi
kyseenalaistaa. Mielletty lapsen etu näyttäytyy itseisarvona. Seuraavassa näytteessä myös Helmi tulkitsee, miten hänen opiskellessaan vaihto-opiskelujakso jäi toteutumatta muun perheen vastustuksen vuoksi:
Helmi: Eikä, tota, lapsetki oli sitten, [[Etunimi (mies)]] siinä vaiheessa jo koulussa kuinka monennella luokalla olikaan niin se, et se kaveripiiri ja harrastustoiminta ja elämänmeno ja kun ja pitäähän häntä kuunnella tietysti.
Helmi puhuu, että lasta täytyy tietysti kuunnella; lapsen autonomian ja oman tahdon kunnioittaminen ja priorisoiminen näyttäytyy hyvin vahvana velvoitteena. Lapsen oman mielipiteen kuuntelu rakentuu siis keskeiseksi osaksi lapsen edun toteutumista. Seuraavassa näytteessä puolestaan Pia puhuu valinnoista uran ja perheen välillä:
Pia: Kyl mä olen, joo olen ite miettiny, kyl musta yrittäjä jonain päivänä tulee.
Haastattelija: Niin niin. Niin et se on siellä taustalla.
