Vastuun jakamisen diskurssi

Vastuun jakamisen diskurssissa käydään perheeseen ja kotiin liittyvän vastuun jakamiseen ja sen merkityksiin liittyviä neuvotteluja. Vastuuta voidaan jakaa niin puolison, muiden läheisten kuin palkallisten työntekijöidenkin kanssa. Vastuun jakaminen näyttäytyy välttämättömänä perheen, työn ja mahdollisten opiskelujen yhteensovittamiselle, ja tätä välttämättömäksi kuvaamista saatetaan käyttää puheessa erilaisiin tarkoituksiin. Puhe on kuitenkin selkeästi erilaista riippuen siitä, kenen kanssa vastuuta jaetaan. Yleisesti ottaen vastuun jakaminen puolison kanssa

tulkitaan välttämättömäksi perheen, työn ja opiskelujen yhteensovittamiselle, kuten esimerkiksi seuraavassa näytteessä:

Haastattelija: Niin, niin. Kyllä. Niin. Tässä on vähän tullu tästäkin, et opiskelun ja perheen ja työn ja muun elämän yhteensovittamisesta, näist näitä kokemuksia.

Onks sulla siihen vielä jotain? Tässä on kyl nyt jo tullu kyllä mutta

Pia: Eihän sitä voi siis mitenkään siis sovittaa. Et miehellä oli tosi iso rooli, et jos ei ois ollu sitä, et ois ollu yksinhuoltaja niin ei se ois ollut mahdollista.

Haastattelija: Niin, joo.

Pia: Yksinkertaisesti ei ois ollu.

Perheen, työn ja opiskelujen yhdistelmä tulkitaan itsestään selvästi mahdottomaksi yhtälöksi, jos vastuun jaon mahdollisuutta ei ole: ”eihän sitä voi siis mitenkään siis sovittaa.” Seuraavassa näytteessä puolestaan Irene jäsentää tilanteen mahdottomuutta olosuhteessa, jossa vastuuta puolison kanssa ei voi jakaa;

Irene: mun miehellä on ollu matkustustyö, että hän on matkustanu tosi paljon niinku ulkomailla, nii sit se mun, sitte ku olin, tota, tietysti se lapsi lähti sit siinä vaiheessa, ku mä palasin äitiyslomalta, niin meni päivähoitoon ja muuta, niin mun vastuulla oli sitte oikeestaan se kaikki. Niin se oli vaan sellanen tilanne sit siinä, että nyt mä en enää tätä kaikkee niinku jaksa tai pysty.

Irene sanoo, kuinka ”mun vastuulla oli sitte oikeestaan se kaikki” ja kuinka tilanne oli sellainen, että kaikkea ei jaksa ja pysty. Tämä näyte sijoittuu kontekstiin, jossa Irene puhuu loppuun palamisesta äitisloman loppumisen jälkeen. Tilanne, jossa vastuuta ei voi jakaa puolison kanssa, näyttäytyy epätavallisena ja kohtuuttomana, ja tämän voisikin ajatella toimivan oikeutuksena ja selontekona loppuun palamiselle sekä vaikeudelle yhdistää työ ja perhe. Puolison vastuunottoa tulkitaan välttämättömyytenä opiskelujen ja perhe-elämän yhteensovittamiselle myös

seuraavassa näytteessä:

Ellen: --- kun moni aina kysyy sitä että mitä se vaati että lähtee suuntaamaan ihan toiselle koulutusalalle, toiselle toimialalle. Niin oon monelle sanonu, että ei se siinä mielessä ihan täyspäisen hommaa oo, että kyllä siinä täytyy olla niinku perheen tuki, et ensinnäki mullaki on ollu tosi tärkee se että puoliso on ollu tukena ja, tota, on sitte ottanu vastuuta myös perheestä sillon ku on ollu joku tärkee tentti mihin on tarvinnu lukea, että niinku hyvin vaikee näitä asioita on yksinään tehä

Perheen ja puolison tuki sekä vastuun jakaminen näyttäytyy välttämättömänä ja luontevana.

Ellen esimerkiksi kertoo, että puoliso ”on sitte ottanu vastuuta myös perheestä sillon ku on ollu joku tärkee tentti mihin on tarvinnu lukea”. Tämä kuitenkin myös rakentaa käsitystä, että silloin kun mahdollista – kun tärkeitä tenttejä ei esimerkiksi ole – Ellen äitinä on se, jolla on ensisijainen vastuu perheestä. Äidin vastuun ensisijaisuuteen liittyviä käsityksiä rakentaa myös seuraava näyte:

Irene: --- mun elämäni tulee täyttämään sitten niinku uus ihminen, josta on sitten niinku vastuussa kokonaan. Ainaki siinä alkuvaiheessa, ku on kuitenki äiti, niin, niin tuota, sit se on niinku tavallaan kuitenki se äiti, joka on sit niinku se ensimmäinen ihminen sille vauvalle.

Näytteessä Irene sanoo, kuinka hän tulee olemaan uudesta vauvasta alussa ”kokonaan vastuussa”; ainakin vauvan elämän alkuvaiheessa äidin vastuun ensisijaisuus näyttäytyy itsestään selvänä ja velvoittavana asiana. Tulkinnanvaraista on, onko äidinhoiva ensisijaista alkuvaiheen jälkeenkin – ”ainaki siinä alkuvaiheessa” synnyttä mielikuvan, että alun jälkeenkin äidin vastuu voi olla ensisijaista, mutta sitä ei tulkita ainakaan kiistattomana totuutena.

Seuraavan näytteen perusteella äiti rakentuu henkilönä, joka on oletusarvoisesti vastuussa myös kodin kunnossa pitämisestä:

Fanni: No siis mä päätin jo silloin kun pääsin [opiskelemaan] että meille tulee kotisiivous kerran kuussa, että jos äiti opiskelee niin ihan kaikkee ei pysty tekee, mä oon kyllä ansaittu sen että niinku kotisiivous käy täällä kuukausisiivouksen

tekemässä, ja se oli kyllä yks parhaista päätöksistä mitä mä oon tehny että se oli ihan huippujuttu.

Kotisiivouksen käyttö täytyy erikseen oikeuttaa ja ansaita – tässä tapauksessa opiskelun

tuottamalla kiireellä. Fanni suhteuttaa puhettaan oletukseen, että nimenomaan äiti tekee hyvin paljon kaikenlaista kodin kunnossa pitämiseksi: ”jos äiti opiskelee niin ihan kaikkee ei pysty

tekee”. Verratessa tätä näytettä aiempiin näytteisiin kodin kunnossa pitämiseen liittyvän vastuun jakaminen ei näyttäydy yhtä luontevana kuin lasten hoitoon liittyvän vastuun jakaminen. Kodin kunnossa pitämisen vastuun kuuluminen äidille tulee esiin myös seuraavassa näytteessä:

Haastattelija: Joo. No, tota noin niin, mihin muuhun kuin opiskeluun panostit opiskeluaikana?

---

Helmi: --- Ja, ja, tota, voidaan sanoa, että kyllä meillä enemmän oli pullantuoksusta siihen aikaan kun –

Haastattelija: Joo [naurahtaa].

Helmi: Että koti, kotiki oli –

Haastattelija: Niin.

Helmi: Kunnossa.

Kun Helmi vastatessaan kysymykseen siitä, mihin panosti opiskeluaikana, kertoo, että opiskeluaikaan oli pullantuoksuisempaa, hän nojautuu perinteistä äidin roolia kuvaavaan ihanteeseen pullantuoksuisesta, kodista huolehtivasta äidistä. Tällainen äitiys näyttäytyy tavoiteltavana, panostamisen arvoisena, ja puhe rakentaa kuvaa kodin huolehtimisesta äidin vastuulla olevana asiana. Toisessa kohtaa Helmi puhuu samoista asioista:

Helmi: --- Ja tota, puolison kanssa eläessä ja ollessa niin ei hän oo multa ehkä vaatinu mitään mut sitten oon ollu semmonen, että kyllähän mun pitää huushollini ja lapseni hoitaa.

Tässä oletus äidin vastuusta kodin ja lasten hoitamisessa tulkitaan itsestä lähtöiseksi

vaatimukseksi. Kenties kulttuuriin sisältyvät ihanteet ovat sisäistyneet tällaisina vaatimuksina.

Näytteessä voi nähdä myös yhtymäkohdan tasa-arvodiskurssiin – Helmi tuo esiin, ettei puoliso ole vaatinut tällaisia asioita. Näin hän pyrkii välttämään jonkinlaista uhrin positiota ja

puolustamaan kuvaa perheensä tasa-arvosta.

Yleisesti ottaen avun hyödyntäminen ja vastuun jakaminen näyttäytyy asiana, joka ei ole itsestään selvää:

Haastattelija: --- mutta onko niin että kuitenkin nyt selviydyt sitten heidän kanssaan tässä arjessa...

Emilia: Joo, kyllä, apuja on saanu ja...

Haastattelija: Niin just, joo...

Emilia: Ja se kynnys on tuota... alentunu, se avun pyytämisen kynnys kyllä vuosien mittaan että...

Emilia sanoo näytteessä, että kynnys avun pyytämiseen on vuosien myötä alentunut; avun pyytäminen sekä perheeseen liittyvän vastuun jakaminen tulkitaan siis asiaksi, johon

lähtökohtaisesti liittyy kynnys. Tämän tuntuu viittaavaan jonkinlaiseen ihanteeseen äidistä, joka pärjää ilman muiden apua. Seuraavassa näytteessä käytetty apu ja vastuun jakaminen

näyttäytyy välttämättömyytenä työn ja perheen yhdistämiselle:

Haastattelija: Mm. Joo. No mitä työelämässä pärjääminen muuta vaatii sulta, niinku jatkos, ku tätä jatkuvaa opiskelua?

Irene: No tietysti tasapainottelua sen niinku, tavallaan sen työn ja sen perhe-elämän kanssa, että se on sitte niinku, tota, tavallaan, se on just tätä tasapainon hakemista niinku näitten kahen asioitten välillä, että –

Haastattelija: Mm-m, mm, kuinka haasteellisena sä koet sen?

Irene: No on se haasteellista. Että, että emme olisi pärjänneet, ellei meillä ois ollu mahdollisuutta esimerkiks käyttää tässä vuosien varrella, nii ulkopuolista

lastenhoitoapua, siis palkallista. Että mun työn tekeminen ei olisi mahdollista ollu, ellei, et niinku pelkästään jo puolisoni pitkien poissaolojen takia, niin ellei meillä ois tämmöstä mahollisuutta niinku olemassa, et käyttää, että me palkataan

lastenhoitaja. Ja sitte esimerkiks (näitten tilinpäätösaikaan), niin ku sen tietää, että, että sillon ei käy kotona muuta ku nukkumassa yöt, niin meillä on ollu sellanen täs jo useemman vuoden, että lapsi on menny sit isovanhemmille, vaikka ollu kolme viikkooki niinku isovanhemmilla hoidossa putkeen, että molemmat ollaan voitu tehä töitä.

Haastattelija: Joo, joo, aivan, et sitten ne, se tuki sit siihen lastenhoitoon on tosi tärkeetä?

Irene: Joo.

Haastattelija: Joo. Vaikka meil on nää päivähoitojärjestelmät, se ei riitä –

Irene: Nii, se ei riitä, se on vaan sitä, puoli kaheksasta viiteen vaan auki, niin se ei niinku millään voi riittää.

Irene tulkitsee työn ja perheen yhdistämistä ilman ulkopuolista lastenhoitoapua sekä

isovanhempien tukea mahdottomaksi. Samoin isovanhempien avun välttämättömyyttä pohtii myös Helmi:

Helmi: --- Ja sitten pitää muistaa myös se, että mun äiti on ollu hyvin vahvasti meijän perhe-elämässä mukana, et äiti on mahdollistanu mun opiskelut ku se on hoitanu mun lapset.

Haastattelija: Joo, joo.

Helmi: [hakee sanaa] Et, ja työuraa kanssa siltä osin, että hän on ollu sitten niinku aina meillä tukena ja turvana ja jeesaamassa sitten, että jos on ollu niin –

Haastattelija: Joo.

Helmi: Vaikka (että mun on) pitäny päästä opiskelemaan ja se päiväkotilapsi onki sairastunu niin äiti –

Haastattelija: Niin.

Helmi: On sitten tullu sen nuhanenän kanssa olemaan vähän, et mä oon päässy luennolle.

Helmi sanoo näytteessä oman äitinsä ”mahdollistaneen” hänen opiskelunsa – opiskelu ilman tätä vastuun jakamista tulkitaan näin mahdottomuudeksi. Kenties sekä Irenen että Helmin näytteissä vastuun jakaminen ja avun hyödyntäminen ovat asioita, jotka täytyy oikeuttaa olosuhteiden pakolla – sillä, että opiskelun, perheen ja työn yhdistämisen mahdottomuus pakottaa turvautumaan ulkopuoliseen apuun.