• Ei tuloksia

6 Tulokset

6.5 Kiirediskurssi

Kiirediskurssiksi nimetyssä diskurssissa reflektoidaan työn, perheen ja mahdollisten opiskelujen yhteensovittamisen hektisyyttä. Tässä diskurssissa keskeiseksi nousee tulkinta siitä, että kiire on

normaalia ja että sen kanssa on vain pärjättävä. Esimerkiksi seuraavassa näytteessä Alma puhuu kokemuksestaan:

Alma: --- Ja muuten, ei nyt oikein tässä oo, [naurahtaa] pienet lapset, jos ne vaan nukkuis ja pysyis terveinä ja sais sillä tavalla, et vähä et nää ruuhkavuodet varmasti on mitkä painaa montaa henkilöä aina mutta, tai siis paljon ihmisiä, niin ne on nyt tässä ruuhkavuodet menossa itselläki niin, sitä ehkä helpotusta niihin jos pikkuhiljaa tulis ja.

Näytteessä Alma nostaa esiin ruuhkavuosien käsitteen puhuessaan omasta

elämäntilanteestaan: ”vähä et nää ruuhkavuodet varmasti on mitkä painaa montaa henkilöä aina”. Kiireiset ruuhkavuodet perhettä ja työntekoa yhdistäessä näyttäytyy luonnollisena asiana – se mielletään yhteisesti jaetuksi asiaksi, oletusarvoiseksi tilaksi, jonka kanssa on vain pärjättävä.

Kenties tällaisesta kiireen kokemuksesta ei ole jonkinlaisen pärjäämisen normin ja

ruuhkavuosien käsitteen mielletyn normatiivisuuden vuoksi sopivaa valittaa. Samaa tulkinta tulee esiin myös seuraavassa näytteessä:

Haastattelija: Joo. No niin, ja sit- sit katsotaan tulevaisuuteen, niin miltä elämäsi näyttää seuraavan vuoden aikana?

Ellen: Öö, kiireiseltä, olen oppinut sen mitä on ruuhkavuodet elämässä. Eli kyllähän se tota, nyt se tuleva tuomioistuinharjottelu, ensinnäkin se on varmasti tosi vaativa vuosi, että moni on sitä varotellu, että, et varaudu jo siihen että joudut tekemään tosi paljon töitä ja oppimaan uutta ja tekemään pitkää päivää, et siihen on nyt henkisesti valmistauduttava ja. Ja tota, se että pystyy sitte pitämään tasapainon sen perheen ja vapaa-ajan ja työn välillä. Se on se tavote, että jos siitä hengissä selviää niin se on ihan positiivinen seikka.

Myös Ellen puhuu ruuhkavuosista, ja ruuhkavuodet rakentuvat elämän todellisuutta itsestään selvästi heijastavaksi asiaksi. Tällaisesta normatiiviseksi mielletystä kiireisestä elämänjaksosta on

vain hammasta purren mentävä läpi ilman valittamista: ”jos siitä hengissä selviää niin se on ihan positiivinen seikka”. Perheen, työn ja opiskelujen yhdistämisen haasteellisuus näyttäytyy

normatiivisena myös seuraavassa näytteessä:

Helmi: Ei, kyllä mä oon, mä oon tehny niin sanotusti satasella ihan oikeesti tän 15 vuotta mitä mä oon –

Haastattelija: Joo.

Helmi: [hakee sanaa] Opiskellu ja tehny töitä yhessä niin tää on ollu ihan yhtä vaativaa koko ajan. Että en –

Haastattelija: Joo.

Helmi: Oon vähän hämmästyny tästä viime aikojen puheesta ollu –

Haastattelija: Joo.

Helmi: Et, [empii] et onks muka muuten, onks joku muu päässy aikasemmin helpommalla?

Haastattelija: Niin.

Helmi: Minä en ainakaan, että kyl mulle on aina, niin kun työmäärä on ollu koko ajan kasvussa.

Perheen ja työn sekä mahdollisten opiskelujen yhdistämisen vaativuus näyttäytyy oletusarvoisena asiantilana, jonka kanssa on vain pärjättävä asiasta meteliä nostamatta.

Jonkinlaista pärjäämisen normia heijastaa myös seuraava näyte, jossa Enni vertaa nykyistä opiskeluaan aiempaan opiskelukokemukseen:

Haastattelija: Joo. Tota millaisii sit opiskelun, perheen, työn tai muun elämän yhteensovittamiseen tämmösiin liittyvii kokemuksii tält opiskeluajalta on? Saiks sä hyvin sitä? Tietyst sul on jo isot lapset ni se ei oo

Enni: Nii on joo. Ja eikä tää nyt tää maisterivaiheen tekeminen ni tää oli sit taas niinku verrattuna siihen ku mä tein sitä AMK-tutkintoo ku mä olin päivät töis ja illat koulus ja sit mä olin yksinhuoltaja ja lapsil oli harrastuksii molemmil, niinku

kuljetukset kuus kertaa viikos, niin se niinko on ollu ihan mahdoton logistiikka oikeesti hoitaa ja silti mä oon sen jotenkin hoitanu ja tehny.

Näytteessä Enni toteaa aiemman tutkintonsa opiskeluajasta, että ”se niinko on ollu ihan

mahdoton logistiikka oikeesti hoitaa ja silti mä oon sen jotenkin hoitanu ja tehny.” Kiireen kanssa selviäminen näyttäytyy jollain tavalla itsestäänselvyytenä. Toisaalta näytteessä näkyy myös yhteys lasten ensisijaisuuden diskurssiin; lapsiin ja vaikkapa heidän harrastuksiinsa liittyvät velvoitteet ovat asioita, jotka on totta kai hoidettava, vaihtoehtoa ei ole. Kuitenkin myös opiskelun ja työn velvoitteet näyttäytyvät kyseenalaistamattomina. Myös seuraava näyte rakentaa kuvaa työn, opiskelun ja perheen yhdistämisen hektisyydestä:

Haastattelija: Niin, mihin muuhun sä sit, niin, panostit opiskeluaikana? Mikä muu sua kiinnosti, oliks jotain?

Pia: Ei mulla paljon muuta elämää ollu [haastattelija nauraa]

Haastattelija: Niin

Pia: Kyl se meni siihen

Haastattelija: Niin kuulostaa kyllä että sulla on ollu aika paljon

Pia: Kyl se oli siinä [nauraa], kyl se oli aika lailla siinä niinku ettei muuta ku et jos saa nukkua joskus niin

Haastattelija: Niin

Pia: Hyvä niin.

Kun Pia sanoo, että jos saa nukkua niin hyvä niin, hän rakentaa käsitystä siitä, että tällaisessa elämäntilanteessa ei oikeastaan muuta pitäisi olettaakaan – hektisyys näyttäytyy jälleen asiana, joka on vain kestettävä. Tulkinta tämän hektisyyden itsestäänselvyydestä tulee esiin myös seuraavassa näytteessä:

Pia: Mut siinä oli se hyvä, et sit pystyi tavallaan niitä opintoja tekemään tos junamatkalla

Haastattelija: Niin

Pia: Kun mä kuljin junalla sitten

Haastattelija: Niin niin

Pia: Kun on kolme pientä lasta, niin eihän ne anna siellä kotona tehdä

Haastattelija: Niin

Pia: Mitään.

Haastattelija: Joo.

Pia: Se oli oikeastaan se juna se pelastus, että pystyi tekemään sit niitä.

Kertoessaan pienistä lapsista, että ”eihän ne anna siellä kotona tehdä mitään”, ensimmäiseen sanaan ”eihän” tuntuu sisältävän tulkinta, että tämä on yleisesti tiedettyä, jaettua tietoa – luonnollinen asiantila. Junassa opiskelun kutsuminen pelastukseksi saa lapsiperhearjen

näyttäytymään vieläkin hektisempänä. Koettua elämän kiireisyyttä ei haastatteluissa juurikaan kyseenalaisteta ja kritisoida, mutta seuraavassa näytteessä tulee esiin kritiikkiä työelämän kiireisyydelle ja levittäytymiselle:

Haastattelija: Jos sä ajattelet lähitulevaisuutta, niin toivoksä vielä niinku jotain muutosta tai minkä sä toivot et pysyis ennallaan?

---

Pia: Muutosta [tauko] No [tauko] Emmä tiiä. Ehkä tämmönen tietynlainen hektisyys, ehkä, tää ei oo muuttumassa sen mä tiiän. Mut siis semmonen niinku et, se on vähä pelottavaa et ihminen olis niinku 24/7 tavoitettavissa työnsä puolesta.

Haastattelija: Kyllä.

Pia: Se on mun mielestä vähän semmonen pelottava suunta. Mikä saattaa että se vie vähän enemmän jengiä tonne mielenterveyspalveluitten puolelle. Kun nytten jo on aika iso ongelma, kun vaaditaan jo se 110 prosenttia et sun pitäis siitä vielä tuplata tehot. Ja olla koko ajan niinku tavoitettavissa työn puolesta.

Haastattelija: Kyllä.

Pia: Et se vähän häviää semmonen niinku. Et sulla ei oo enää vaan sitä

työidentiteettiä vaan sä oot koko ajan siinä moodissa päällä, niin se kuulostaa vähän semmoselta kuormittavalta ajatuksena. Ja se on vaan se vahvemmin ja vahvemmin, mitä nyt haetaan.

Haastattelija: Niin niin mihin sit. Totta.

Pia: Että tota, se ei ehkä tarviis mennä siihen suuntaan.

Näytteessä Pia esittää kritiikkiä työelämän hektisyydelle ja kiireisyydelle, mutta tässäkin kiire näyttäytyy kuitenkin varsin normatiivisena asiana, jonka kanssa on kenties vain pärjättävä: ”tää ei oo muuttumassa sen mä tiiän”.