6 Tulokset
6.3 Priorisointidiskurssi
Priorisointidiskurssiksi nimetyssä diskurssissa käydään eri elämän osa-alueiden
prioriteettihierarkiaan liittyviä neuvotteluja. Diskurssissa esimerkiksi perustellaan ja oikeutetaan perheen, työn, opiskelun ja vapaa-ajan suhteen tehtyjä priorisointivalintoja. Tämä diskurssi limittyykin näin vahvasti lasten ensisijaisuuden diskurssiin. Priorisointidiskurssi käsittelee
kuitenkin laajemmin eri elämänalueiden keskinäistä priorisointia, kun taas lasten ensisijaisuuden diskurssi käsittelee lapsen ensisijaisuutta sekä konstruoi käsitystä lapsen edusta. Lasten
ensisijaisuuden diskurssi on itsessään jo hyvin moniulotteinen, ja siksikin se oli tunnistettavissa omaksi diskurssikseen.
Priorisointidiskurssin puitteissa esimerkiksi opiskelu näyttäytyy itsestään selvästi vähemmän velvoittavana asiana kuin työ ja perhe, ja tätä voidaan käyttää oikeuttamaan vähäisempää
panostusta opiskeluun. Esimerkiksi seuraavassa näytteessä Iiris kertoo opiskeluihinsa kuuluneesta ryhmätyöstä:
Iiris: --- niin tuota ykski ryhmätyö oli, jossa jossa tuota nii muu ryhmä vaati, että... Oli just semmonen, et mä olin just eronnu.
Haastattelija: Juu.
Iiris: Ja mulla oli tuota semmonen työjakso siinä, että mä olin, niin ku tyyliin kolme viikkoo mä olin neljän alaikäsen lapsen kanssa, jäin yksin.
Haastattelija: Joo.
Iiris: Olin kolme viikkoo niin ku aika pitkälti työreissussa. Ja muu ryhmä vaati tuota ni, et ihan samalla tahdilla kuin nää päiväopiskelijat, päätoimiset opiskelijat tekee, niin pitää osallistua siihen ryhmätyöhön.
Haastattelija: Kyllä.
Iiris: Ja sitä sitä käytiin aika aika RANKKAAKI keskustelua jälkikäteen, että tuota pitää saada sama arvosana kuin ryhmä.
Haastattelija: Joo.
Iiris: Mut tuota nii [??] en osallistunut heidän haluamallaan tavalla.
Haastattelija: Juu. Joo.
Näytteessä perhe ja työ rakentuvat itsestään selvästi ensisijaisina asioina opiskeluun verrattuna – niiden velvoittavuus näyttäytyy liki kyseenalaistamattomana, jolloin vähäisemmälle opiskeluun
panostamiselle ei mielletä olevan vaihtoehtoja, ja se on näin oikeutettua. Samaa teemaa Iiris tuo esiin myös seuraavissa näytteessä:
Iiris: Ja sit ei niin ku mä tykkäsin tehä, niin ku kaikki sillä tavalla prosessoida. Elikkä tuota nii ensin niin ku tehdä vaikka otsikkotasolla tehtävän ja sit pikkuhiljaa siihen täydentää sitä mukaa, ku tulee tuota nii. Mutta [tauko] tekee tälleen tuota perheen ja työn ohessa, ni se ei oo niin ku välttämättä aina mahdollista.
Haastattelija: Joo. Kyllä.
Iiris: Et se on vaa pakko jostain varata se aika. [??], niin se on tehtävä sitte. Siit ei välttämättä tuu niin hyvä kuin itse haluais.
Tässäkin näytteessä työn ja perheen ensisijaisuus näyttäytyy itsestään selvänä. ”Se ei oo niin ku välttämättä aina mahdollista” panostaa opiskeluun sillä tavalla kuin haluaisi – muita
vaihtoehtoisia toimintamalleja ei ole. Iiriksen puhuessa siitä, miten haluaisi opiskella, ja ilmaisemalla miten ”siit ei välttämättä tuu niin hyvä kuin itse haluais” toisaalta rakentuu kuva, että Iiris haluaisi panostaa opiskeluun enemmän, vaikka se ei näyttäydy mahdollisena. Tällä Iiris väistää laiskan opiskelijan positiota ja ottaa opiskelujen suhteen kiireisen realistin position – riman laskemiselle on oikeutus, ja se on todellisuuden realiteettien valossa järkevää toimintaa.
Vastaavia tulkintoja voi tehdä myös seuraavasta näytteestä:
Haastattelija: Joo. Joo. Tota mitä sä sit ajattelet, et sä, miten sä pärjäsit opiskelijana?
Iiris: No kyllä mä kuvittelen, että kohtuullisesti. Itse olisin halunnut parempaa parempia arvosanoja ja paremmin tehdä ne tehtävät. Mutta tota ni [tauko]
elämäntilanne ei antanu myötä sitten.
Myös Pia kuvaa opiskelun toissijaisuutta:
Haastattelija: Niin niin. Joo. Tota, miten sä ajattelet että sä pärjäsit opiskelijana?
Pia: No ihan, kyl mä ainakin uskon, et mä annoin oman panokseni siitä niin kun kaikissa niissä
Haastattelija: Joo
Pia: Opinnoissa. Aika paljon tehtiin tosiaan niitä projekteja ja yhteistyöjuttuja, niin kyl mä koen että mä tein oman osuuteni. Mutta sit just kun sä olit raskaana siinä ja kaks muksua ja käyt [[Pääkaupunkiseudulla]], niin totta kai se nyt niinku. Varmasti ois, jos olis ollu fyysisesti vaikka täällä niinku, niin ollu erilainen se panos kuitenkin vielä.
Perhe yhdessä sen kanssa, että työ on eri paikkakunnalla kuin opiskelu, näyttäytyy
kyseenalaistamattomana oikeutuksena panostaa opiskeluun vähemmän – ”totta kai se nyt niinku”. Perheen ja työn asema opiskelua tärkeämpinä asioina näyttäytyy näin tässäkin
katkelmassa itsestään selvänä. Toisaalta perheen ja työn velvoittavuutta voidaan myös käyttää perusteluna olla hakeutumatta opiskelujen pariin, esimerkiksi näytteessä, jossa Olga kertoo ajasta ennen korkeakouluopintoihin hakeutumistaan:
Olga: --- suoritin sen merkonomitutkinnon. Sit sillon ku sen sai tehtyy ni mie ajattelin et ikinä ei enää mitään opintoja, koska sillon oli kaks pientä lasta, ja aika vaativa päivätyö.
Tässäkin näytteessä perhe ja työnteko näyttäytyvät asioina, joiden kunnollisesta hoitamisesta tulee ensisijaisesti pitää huolta, ja opiskelua on mahdollista harkita vasta tämän jälkeen.
Priorisointidiskurssin viitekehyksessä oma vapaa-aika sekä harrastaminen näyttäytyvät myös asioina, jotka tulevat itsestään selvästi vasta muiden, velvoittavampien asioiden, kuten
esimerkiksi perheen, työn tai opiskelun jälkeen. Esimerkiksi seuraavassa näytteessä Fanni pohtii harrastamista opiskelujen päätyttyä:
Fanni: Mut sitähän en tiiä, et nyt ku tätä aikaa rupee tässä itelle taas löytyyn, että—
Haastattelija: Kyllä.
Puhuja: ...et alkaako joku uus harrastus tai...
Haastattelija: Nii.
Fanni: ...joku tämmönen, et millä täyttää sitte sen aikaikkunan ku jää näistä opiskeluista... [naurahtaa]
Haastattelija: Nii, totta, totta, joo.
Fanni: ...jälelle, että sitä en osaa-- en oo miettiny yhtään, et voi olla, et sit rupee-- rupee tota noin niin kädet käymään, että pitäskö joku saada siihen vai lähteekö johonki liikuntaharrastukseen paneutuun enempi tai muuten, että en tiiä.
Opiskelu rakentuu näytteessä harrastuksia velvoittavampana asiana – vasta kun opiskelusta vapautuu aikaa, harrastaminen on mahdollista. Oma aika ei ole asia, josta pidetään kiinni tilanteessa kuin tilanteessa, vaan omaa aikaa löytyy vasta kun hoidettavana ei ole
velvoittavampia asioita. Samantapaisesti seuraavassa näytteessä Moona tulkitsee harrastusmahdollisuuksien lisääntymistä opintojen valmistumisen jälkeen:
Haastattelija: No kertoisiks sä ihan vapaasti ja omin sanoin millaista valmistumisen jälkeinen aika on kaiken kaikkiaan elämässäsi ollut. Voit pohtia asiaa ihan työn ja muun elämän kannalta.
Moona: Mikään ei muuttunut. Mun arki on tasan samaa ku se on ollu tähänkin asti.
Mul on ihan sama perhe, ihan sama koti, ihan sama duuni, ihan samat asiat. Ainoo mikä muuttu on se, että mä voin viikonloppusin harrastaa sekä lapsen että koirien kanssa jotain mikä on ollu pitkään katkolla.
Haastattelija: Joo.
Puhuja: Et se on ainoo se vapaa-aika tai no ei se enää oo vapaa-aikaa, mutta siis [naurahtaa]
Valmistumisen jälkeen Moona kertoo ”voivansa” harrastaa, mikä rakentaa kuvaa siitä, että harrastaminen on mahdollista vain, kun ei ole velvoittavampia asioita hoidettavana.
Harrastaminen ei ole asia, josta pidetään kiinni kiireen keskellä, vaan se tulee muiden prioriteettien jälkeen. Toisaalta näytteessä tulee esiin, että lapsenkaan kanssa vietetty harrastusaika ei ole asia, joka ei voisi työn ja opiskelun velvoitteiden edessä joustaa – lapsen kanssa harrastaminen ”on ollu pitkään katkolla”. Toisessa kohtaa haastattelua, uravalintoja pohtiessaan, Moona toisaalta rakentaa käsitystä itsestään selvästä lapsen edun priorisoinnista;
lapsen kanssa harrastaminen ei näin näyttäydy lapsen edulle ja hyvinvoinnille välttämättömänä asiana, jonka karsiminen opiskelujen vuoksi johtaisi selontekovelvollisuuteen. Vapaa-ajan matalampaa prioriteettia suhteessa opiskelun velvollisuuksiin ei kyseenalaisteta myöskään seuraavassa näytteessä, vaikka itseen panostaminen ja omat harrastukset näyttäytyvät suotavina asioina:
Pia: No kyl mä nyt toivoisin, et nyt kohta rupeis sit omaan itseensäkin pystyyn jossain kohin panostaan, ja vois vaikka jotain tehdä muutakin ku töitä ja hoitaa lapsia. Tai töitä ja opiskella ja hoitaa lapsia.
Haastattelija: Onks sul muuten jotain harrastuksia?
Pia: No ei oo tällä hetkellä oikein ollu. Mä just tässä kun mä oon kato niin vähän aikaa ollu tässä, mä oon tässä nyt miettiny et mitä kaikkea mä voisin ruveta
tekemään tässä työn ohella. Et kyllähän me nyt paljon lasten kanssa tehdään, mut sit se et ois ihan omaa harrastusta
Itseen panostaminen on jälleen asia, jota ”voi” tehdä vasta, kun aika ei täyty työllä, lasten hoitamisella ja opiskelulla. Vaikka omaa, lapsista erillistä aikaa tai harrastusta toivotaan, oman ajan matalampi prioriteetti suhteessa perheeseen, työhön ja opiskeluihin tulkitaan näin itsestään selväksi.
Haastateltavat rakentavat tulkintoja eri elämän osa-alueiden keskinäisistä
prioriteettihierarkioissa myös jäsentäessään eri elämän osa-alueiden yhteensovittamista, esimerkiksi seuraavassa näytteessä:
Haastattelija: Miten näät ikäsi muovanneen opiskelupolkuasi, entä sukupuolen, entä perhetaustasi?
Moona: No ikä siinä mielessä, että ää mitä enemmän opiskelee ja tekee asioita, sitä paremmin osaa organisoida oman ajankäyttönsä eli semmonen niin kun kaiken turhan karsimisen osaaminen on tosi tärkeää ollu siinä kun yhdistää työn ja
opinnon ja perheen. Ei mitään ylimäärästä, kaikki ylimääränen on pakko pistää pois
Haastattelija: Joo.
Moona: Koska ihmisen pää ei kestä semmosta totaalikaaosta koko ajan vaan on pakko rajottaa asoita, mikä tarkottaa esimerkiks, että sillon kun on tiukka
opiskeluputki menossa ja työt niin esimerkiks sosiaalinen elämä on pakko pistää nolliin siinä vaihees ei ehdi mihinkään. Ja siit on turha kantaa huonoo omaatuntoo, koska se on se aika mitä keskitytään yhteen asiaan.
Haastattelija: Nii.
Moona: Et joo siinä mielessä ikä on niinku opettanut sen organisointikyvyn ja tavallaan priorisointikyvyn, että mikä on pakko ja tärkee tehdä nyt, minkä voi tehdä myöhemmin. Mm sukupuolella…äh…en mä osaa mä en osaa vastata tohon
kysymykseen, että jos pitäs lukea 15 tutkimusta, että mikä ero on miesten ja naisten vaikka oran opiskelun organisointikyvyssä tai tämmöstä onko niissä eroa, et
monihan sanoo, et naiset olis niinku järjestelmällisempiä en tiiä en osaa [naurahtaa]
ottaa kommenttia ku en oo tutustunu niihin, mutta tota kyl mä ikä on varmaan noista sellanen, mikä on auttanut siihen omaan kykyyn jäsentää, hahmottaa, priorisoida ja organisoida asioita
Työ, opiskelu ja perhe näyttäytyvät vahvasti velvoittavina asioina, ja niiden priorisoimisella voi oikeuttaa, ettei muun muassa sosiaalisen elämän karsimisesta tule ”kantaa huonoo
omaatuntoo”; tämän prioriteettijärjestyksen oletetaan olevan yhteisesti jaettu arvo.
Sosiaalinenkin elämä toisaalta näyttäytyy asiana, jota ihmisellä tulisi olla, koska Moonan
puheessa ilmenee tulkinta, että jotkut saattaisivat kokea huonoa omaatuntoa sen karsimisesta.
Muiden asioiden korkeampi prioriteetti on kuitenkin selkeästi itsestäänselvyys, jolla tätä valintaa voi oikeuttaa. Näytteessä myös rakentuu tulkinta priorisoinnista ja elämän osa-alueiden
yhteensovittamisesta taitona, joka selittyy jollakin tasolla yksilön ominaisuuksilla – esimerkiksi iällä tai sukupuolella. Myös seuraavassa näytteessä tulkinnat elämän prioriteettihierarkiasta sekä priorisoinnin kykyjen pohtiminen limittyvät keskenään:
Haastattelija: Millasii kokemuksii sulla just on tästä, miten sä sait niin ku yhteensovitettuu tän työn ja perheen ja koulutuksen?
Iiris: No tota mä ehkä sain sen ihan hyvin. Koska mulla ei ollu mitään läsnä, ni mä pystyin sitten täyttää ne raot, mitä jäi työelämältä ja perheeltä, ni mä pystyin ne täyttää sitte opiskelussa.
Haastattelija: Joo.
Iiris: Ja tuota nii sitten toinen TOINEN, mikä siinä varmaan on, mä oon kohtalaisen hyvä organisoimaan ja tuota niin kun näitä... Mä tykkään pelata [[Nettipeliä T]].
Haastattelija: Nii, nii?
Iiris: Ni [[Nettipeliähän T]] se oli, et tuota suunnittelet ne palikat paikalleen silleen, että sä saat sitten semmosen kokonaisuuden, että päivässä tunnit riittää.
Onnistunut yhteensovittaminen merkityksellistyy näytteessä yksilöllisistä ominaisuuksista ja kyvyistä riippuvana asiana. Samalla näyte rakentaa käsitystä prioriteettihierarkiasta, jossa työn ja perheen velvoitteiden hoitaminen on itsestään selvästi ensisijaista, ja vasta näistä vapaaksi jäävää aikaa on mahdollista käyttää opiskeluun: Iiris kertoo, kuinka ”mä pystyin sitten täyttää ne raot, mitä jäi työelämältä ja perheeltä, ni mä pystyin ne täyttää sitte opiskelussa.” Opiskelun tehtävien hoitaminen näyttäytyy asiana, joka sovitetaan velvoittavampien asioiden asettamiin raameihin. Samoja tulkintoja voi tehdä seuraavasta näytteestä:
Ellen: Ja sitten tosiaan kun, tota, lapsi synty, niin hän oli oikeen tämmönen ihana tapaus siinä, siinä suhteessa, että siinä saatiin sitten näitä opintojaki yhistettyä aika kätevästi, että, et tota, päiväunien aikaan sitten aina luin tenttiin ja, ja tein tehtäviä.
Tässäkin tapauksessa opintojen ja muun elämän yhteensovittaminen merkityksellistyy asiana, jossa opiskelu tehdään perhe-elämän sanelemissa aikataulurajoitteissa. Tässä lisäksi lapsen yksilöllisiä ominaisuuksien merkitys rakentuu keskeiseksi.
Kokonaisuudessaan haastateltavat rakentavat puheessaan tulkintaa prioriteettihierarkiasta, jossa perhe näyttäytyy kaikkein tärkeimpänä ja velvoittavimpana asiana. Tämän jälkeen prioriteeteissa tulevat työ, sitten opiskelu, ja viimeisenä vapaa-aika eri muodoissaan. Perheen
ensisijaisuudesta suhteessa työhön voi esimerkiksi tulkita kertovan seuraava näyte, jossa näkökulmana on työn joustavuus työn ja perheen yhteensovittamisessa:
Alma: --- että nyt tossa työpaikassa missä oon, ni on hyvin niinku, kun minuun
niinku luotetaan, siihen että minä hoidan hommat, vaikka niinku nyttenki teen etänä töitä niin. Niin, ni saan, saan hyvin niinku joustavasti nää työajat määritellä ite, että, että pääasia on että ne hommat niinku hoituu ja kyllä se mun mielestä on, mitä mä oon, oon aikasem- tai siinä aikasemmassaki isommassa yhtiössä oon, niin että ei sillä oo merkitystä jos mä joudun joskus lähtemään vaikka aikasemmin jostain, lapsia hakemaan päiväkodista, kunhan vaan niinku hommat hoituu ja niin ne on aina hoitunu.
Näytteessä Alma tulkitsee, että jos työnsä hoitaa, joustavuus perheen vuoksi on oikeutettua.
Sekä työn että perheen velvollisuudet on hoidettava, mutta mahdollisuus työn joustavaan organisointiin perhesyistä näyttäytyy lähtökohtaisena oikeutena. Perheen velvollisuuksien hoitaminen näyttäytyy sikäli ensisijaisena, että työn oletetaan joustavan perheen vuoksi. Myös seuraavassa näytteessä työn oletetaan joustavan perheen vuoksi:
Haastattelija: Joo. No minkä toivot pysyvän nykyisellään tai muuttumattomana?
Ellen: Joustavuus on yksi, hyvin tärkee, et etenki tässä elämäntilanteessa niin toivoo että, että tota, työnantaja ja työtehtävätkin joustaa. Et sillon se muun elämän yhteensovittaminen on paljon helpompaa. Ja myös se vapaus, et sekään ei oo kivaa että sitä työntekoa vahdataan ja vahditaan turhaan, että mun mielestä tommosessa asiantuntijatehtävässä pitää antaa se vapaus tehdä työtä, koska varmasti
asiantuntija sen pystyy tekemää itsenäisesti.
Tässäkin tapauksessa se, että työ tulisi voida mukauttaa perheen velvollisuuksien vaatimuksiin, näyttäytyy itsestään selvänä vaatimuksena. Lasten ensisijaisuuden diskurssissa käsitellään laajemmin eri tapoja, joilla lapsia ja perhettä priorisoidaan itsestään selvästi työtä ja uraa
tärkeämmäksi. Tulkinta perheestä yleisesti työn edelle nousevana prioriteettina pohjautuukin pääasiassa lasten ensisijaisuuden diskurssin käsittelyn yhteydessä tehtyihin havaintoihin.
Edellä tulkitussa yleisessä prioriteettihierarkiassa työn asema rakentuu itsestään selvästi vahvaksi, mutta on huomattavaa, että uran velvoittavuus ei näyttäydy yhtä yksiselitteisenä.
Aineistossa on kohtia, joissa tulkitaan perheen ohella myös vapaa-ajan olevan uraa tärkeämpi prioriteetti, kuten esimerkiksi seuraavassa näytteessä:
Enni: --- mulla on ehkä prioriteetit nyt muualla, ihmissuhteis ja mun aikuistuvis lapsissa ja mul on hyvä parisuhde ja me matkustetaan niin paljo, et sitä pitää jo vähentää ku tulee ilmastoahdistus ja ja tota noin ni, et mä käytännös niinku voin vapaa-ajallani tehdä ihan mitä mä haluan, et mul ei oo niinku myöskään sil taval niinku semmosii taloudellisii rajoittei, mä en voi matkustaa bisnesluokassa, semmonen rajote mul on. [nauraa]
Haastattelija: No mut toi kuulostaa aika hyvältä.
Enni: Nii. Et mä oon niinku aika tyytyväinen ja se et mun elämän niinku arvot on ehkä jossain muualla ku sit siin urassa.
Urasuuntautuneisuuden ”puutetta” tulee jollakin tavoin perustella – tämän näytteen tapauksessa juurikin perheen ja vapaa-ajan priorisoinnilla. Oleellista esitetyn prioriteettihierarkian kannalta kuitenkin on, että tässä on kyse vähäisemmästä uran priorisoinnista, ei siitä, etteikö työhön kuuluvien velvollisuuksien hoitaminen olisi tärkeä prioriteetti. Ennin tapauksessa myös hyvä taloudellinen tilanne toimii perusteluna sille, ettei hän tavoittele uraa; näin uran matalampi prioriteetti suhteessa vapaa-aikaan toisaalta näyttäytyy asiana, joka ei ole välttämättä kaikille mahdollista. Urasuuntautuneisuutta sinällään ei näin tulkita itsestään selvästi velvoittavana arvona – vaikka työt on hoidettava kunnolla, on mahdollisuuksien mukaan sallittua tehdä valintoja sen suhteen, kuinka paljon työtä tekee ja kuinka paljon haasteita uran suhteen hakee.
Tällaista tulkintaa rakentaa myös seuraava näyte:
Haastattelija: Joo... ja sanoit tuossa että juuri tässä elämäntilanteessa niin et ikäänku oo semmonen niinku uraorientoitunut...
Emilia: En oo, en oo kyllä, että tuota... muut asiat painaa nyt enemmän, että –
Haastattelija: Ovat tärkeempiä –
Emilia: -ne on kumminki... niin, että... minun ajatus on kumminki semmonen että se on yleensä, tai ainakin mitä on kattonu omia esimiehiä ja muita, vaikkapa tuossa meidän... konsernissa, niin tota, kyllä se on niin... esmes jo pelkästään semmonen niinku matkustelu ja pitkät päivät ja muuta, niin... koska, minä oon niinku
semmonen että jos minä johonkin asiaan rupeen, niin minä teen sen sitten hyvin. Ja sitten taas jos minä koen että joku... ehkä joku, jos tässä nyt ylenis ur-, etenis
urallaan ja sais jonkun ylennyksen, enemmän vastuuta, ni se vois tarkottaa esimerkiks just enemmän matkustelua, pitempiä päiviä, niin sit... en halua sitä [naurahtaa].
Emilia sanoo, että hänelle on tärkeää hoitaa tehtävänsä hyvin, jos johonkin asiaan ryhtyy.
Yhdistettynä muiden elämänalueiden priorisoimiseen hän perustelee tällä sitä, ettei pyri etenemään urallaan. Näin Emilia asettuu muita elämänalueita priorisoidessaankin hyvän ja kunnollisen työntekijän positioon. Urasuuntautuneisuuden puute ei näyttäydy itsessään
ongelmana, mutta vaikuttaa olevan tärkeää rakentaa käsitystä itsestä kunnollisena työntekijänä.
Emilia puhuu haastatteluissa muiden asioiden priorisoimista uran edelle myös seuraavissa näytekatkelmissa:
Emilia: --- tällä hetkellä elämäntilannekin on semmonen että ei oikeestaan niinkun oo, en oo urasuuntautunu yhtään töissä, että ne... jotenki ne elämän vaakakupissa ne asiat on nyt painottunu vähän muualle.
Emilia: --- yksityisessä elämässä on kaikenlaista haastatte, niin minä en niinku työpuolelle kaipaa semmosia, sanotaan uutta ja muutoksia, isoja muutoksia, niin.
Että tuota... ihan selkeesti on semmonen että... jollakin puolella on kiva ku on semmosta, jopa niinku mukavuusalueella olemista, että eihän se pitemmän päälle oo hyvä, mutta tällä hetkellä se on hyvä että töissä saa olla mukavuusalueella, koska sitte taas yksityiselämässä ei oo välttämättä niin tasasta.
Näissäkin näytteissä Emilia esittää perusteluja sille, että ei ole urasuuntautunut. Kertoessaan muiden asioiden kuin uran painottamisesta elämässään, sekä Emilia että Enni tuovat oma-aloitteisesti esiin priorisointiin liittyviä perusteluja uraintressien vähyydelle.