USKONNON YLISUKUPOLVISUUS MUISTISAIRAAN ARJEN VOIMAVARA

Tarkastelen tässä luvussa muistisairaan lapsuusajan kokemuksia hengellisyydestä. Jokainen tarina on omanalaisensa, mutta tarinoita yhdistävinä piirteinä esiintyy perheen uskonelämän kuvaaminen erityisesti uskonnollisten rituaalien ja vanhempien sekä erityisesti isovanhempien uskonnollisuuden kuvaaminen. Omaa tilaa tarinoissaan saa myös kasvuympäristön pohdinta.

Haastateltavat kuvaavat tarinoissaan rikkaasti lapsuusajan elinympäristöään, joka useimmilla haastateltavilla oli maaseutukeskeinen. Myös negatiiviset uskonnollisuuden kokemukset saavat tarinoissa tilaa.

Aineistossa nousi keskisimpänä luonnollisesti esille lapsuusajan uskonnollisten kokemusten kuvaaminen mikroympäristössä, perheessä ja kodissa. Myös makroympäristöä kuvattiin, mutta niitä ei tuotu esille kaikissa tarinoissa. Muutamat tarinoista käsittelivät ainoastaan mikroympäristöä, lapsuuden ajan perheen ja kodin uskonnollisuutta. Makroympäristön uskonnolliset kokemukset sijoittuvat kouluun, naapurustoon, urheiluseuraan, pappilaan, seurakuntaopistoon ja armeijaan.

Aineistossa nousi kiinnostavana tuloksena ns. ylisukupolven ulottuva uskonnollisuus. Puolet haastatelluista kuvasivat isovanhempien hengellisyyden merkitystä omien vanhempien hengellisyyden kuvaamisen jäädessä vähemmälle huomioilla tai sitä ei edes otettu esille tarinassa merkityksellisenä.

Esimerkiksi Kaarina omassa muistelussaan tuo esille molempien isovanhempien hengellisyyden kuvausta, mutta tarinassaan ei ota puheeksi omien vanhempiensa hengellisyyttä ollenkaan.

111 MacKinlay 2006, 13.

Olihan se siihen aikaan Raamattu kotona, mummohan sitä luki. Kyllä, ennen nukkumaan mäntyy polovillaan rukkoilin. Sängyn vieressä siinä rukkoiltiin.

Ukkihan sen opetti siinä… Joo, niin sängyn vieressä rukkoiltiin ”Isä meidä”-rukkousta. ”Isä meidän”-rukkouksen se ukki meille lapsille opetti. Ei muuta rukkousta ollu erikoisesti, mutta sen muistan, että ”Isä Meidän”-rukkkous oli sängyn vieressä ennen nukkumaan mennoo. (Kaarina)

Myös Ilmarin tarinassa isovanhemman hengellisyys saa tavallista enemmän tilaa. Ilmarin tarinassa kuitenkin on nähtävissä myös omien vanhempien hengellisyyden kuvausta.

Kiinnostavaa tässä tarinassa on se, että tarinassa kuvataan vain mummon ja äidin hengellisyyttä.

Kerran kun mää oikuttelin ruokapöydässä, että en mää tätä syö, ei tää oo hyvvää, niin mummo sano, että kuule, se on Jumalan viljaa. Siis tämmönen on jääny miun mieleen. (Ilmari)

Äiti oli tämmönen Martta-tyyppi, myöskin Maria. Minä en muista, että mulle olis koskaan kotona neuvottu esimerkiks iltarukousta, mutta jostakin mie olen sen oppinut. Todennäköisesti se on kuitenkin äidin perintöä mutta en, ei ole varmaan muistikuvaa siitä.” (…) ” Äiti houkutteli miut kirkkoon. (Ilmari)

Isän hengellisyyden kuvaaminen ei Ilmarin tarinassa ole kuitenkaan täysin poissa, vaan isä on saanut tarinassa sivuroolin negatiivisen uskonnollisen kokemuksen kuvauksessa.

Yks joulu en muista, mikä vuosi se olis ollu ja minkä ikänen olin mutta kuitenkin minä kannoin kolkkakammarista perheraamatun, ison perheraamatun tuvan pöyvälle. Luultavasti ajatuksena, että siitä luetaan evankeliumi, mutta isä vei sen pois. (Ilmari)

Liisan tarinassa tuli esille myös hengellisyyden siirtyminen yli sukupolven. Hän kuvaa omassa tarinassaan isänsä ja äitinsä hengellisyyttä, mutta tuo esille samalla hengellisen tradition siirtymisen omiin lapsiinsa ja lapsen lapsiinsa. Molempien vanhempien hengellisyys näkyi esimerkiksi Meillä isä ja äiti laulovat, niin sieltä on lähteny niinku semmonen. (…) ”Oi, muistatko vielä sen virren…” ja ”Mä, elän laupeudesta…”, se on isän virsi ja sitten ”Joka aamu on armo uusi…”, se on äitin virsi oli. Ylisukupolvisuus nousi esille äidiltä opitussa rakkaassa iltarukouksessa.

Levolle laske Luojani, armias ole suojani, jos sijailtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi, nyt päättyy päivä armas, yö joutuu eteemme, vaan Herra Jeesus rakas, ain’ asu kanssamme, uskomme vahvista suojassasi meitä, vaaroissa, kätke peitä, suo lepo rauhaisa. Tään on äiti opettanu meille. (Liisa)

Minä sen sitten kirjotin ylöskin sen tuonne sit (iltarukous) ja sitä mie sitten näille omille lapsille, lapsenlapsille ja niin omille lapsille luen, opetin heitä, mut se ei tainu jäähä kuitenkaan heille niin mieleen ja sitten näille lapsen lapsille.

(Liisa)

Muiden tarinoissa korostuivat joko molempien vanhempien tai toisen vanhemman uskonnollisuuden kuvaaminen. Isovanhempien uskonnollisuutta ei tuotu esille. Juhani nosti esille äidin uskonnollisuuden: Äitihän oli uskovainen, kävi kirkossa, pientila oli ja lehmiä piti lypsää, olkoon pyhä tai arki. Olavi tarinassa isä nousi keskeiseksi: …iltarukoukset opeteltiin ja isä usein tuli iltasiunaukseen mukkaan ja joskus jäi mieleen, kun koitin oikein äkkiä lukkee Isä meidän-rukouksen, niin ei, ei, ei noin nopeesti – pitää lukee ajatuksen kanssa. Anneli toi tarinassaan esille molemmat vanhemmat, mutta tarinassa korostui enemmän äidin uskonnollisuus: Äiti osas hirmu paljo virsiä ulkoo. Ja tuota isäkin oli tuota, hän osallistu, mutta isä sitten soitti viuluu ja kävi maamiesseuran näissä juttuloissa, mutta hän, se, se ei niinku häirinny.

Makroympäristön uskonnollisuutta kuvattiin eräissä tarinoissa. Omaa tilaa kertomuksissa saivat niin naapurusto, pappila, urheiluseura, koulu ja armeija. Olavin tarinassa nousi esille kouluympäristö: Mulla oli alakoulun opettaja hyvin vahvasti sitoutunu seurakunnan hommiin ja se näky kyllä sit siinä sen opetuksessa ja toiminnassa ja naapurusto: Naapurissa sit oli yks semmonen vanha maanviljelijä, joka oli vuosikymmeniä ollu maallikkosaarnaajana ja sen sukulaismies oli Ambomaalla lähetystyöntekijänä (…) sitten, piti pyhäkouluja ja naapurin maalaistalon emäntä myöskin pyhäkoulua mulle. Myös Liisan kertomuksessa naapurston sai tilaa: Siinä tien toisella puolen oli semmonen iso talo, ja sielä oli paljon seuroja ja myökii, kun oltiin vielä lapsia, niin siellä käyttiin sitten aina. Annelin tarinassa keskeiseksi kodin ulkopuoliseksi ympäristöksi nousi evankelinen kansanopisto: Me kaikki siskot on käyty Nurmeksen seudun evankelinen kansanopisto. Se oli semmonen pohja kaikille vielä niinku vahvistus tälle äitin pienenä opettamalle hartaudelle ja tämmöselle uskonnollisuudelle.

Ilmarin tarinassa nousee esille niin urheiluseuran toiminta kuin pappila: En mennytkään tuonne vasemmalle urheilukentälle juoksemaan niinkun olin aikaisemmin tehnyt vaan jatkoin eteen parisataa metriä kirkkoon. Ja sillä reissulla mä kiinnostuin. Se kiinnostus johti siihen, että sain käydä pappilassa monta keskustelua ja ne olivat ratkaisu siihen, että mä läksin teologiseen tiedekuntaan. Myös armeija-aika sai tarinassa pienen tilan: (…) asevelvollisuutta suorittamaan, niin posti toi mulla kirjeessä katekismuksen. Ja mä siellä yläpunkalla ennen nukkumaan menoa luin sieltä katekismuksesta ja nimenomaan luin mitä se kaste on?

Lapsuusajan uskonnollisten rituaalien kuvaamisessa keskeiseksi nousi rukouselämän kuvaaminen. Jokainen tarina sisälsi kuvauksia iltarukouksista. Ruokarukoukset ja aamurukoukset jäivät tarinoissa yhtä kertojaa lukuun ottamatta huomioitta. Iltarukous on muodostunut merkitykselliseksi arjen hengellisyydessä, sillä lapsuusajan rukoukset ovat

kantaneet näihin päiviin ja niitä haluttaan myös välittää omille lapsilleen ja lapsen lapsilleen.

Kyl se iltarukkous ja mie sitten tuota kun se levolle laske luojani, niin meillä oli vähän semmonen pitempi versio. Mie en oo mistään sitä nähnyt tuota, mie oon koittanu katella, missä se on mutta ei oo sitä, semmosta pitkää, mitä äiti meille opetti. (Liisa)

Iltarukkous oli semmonen ja ehkä se aamurukkouskii, mutta se aamu ei ollu niin tärkkee, mutta iltarukkous oli joka ku, luettiin, kun minä nukuin sitten aika pitkään isän ja äitin huonneessa, kun toiset oli jo niin paljon isompia.(…) Koulussa tais olla, tuota semmonen ”Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme” (Anneli)

Ei muuta rukkousta ollu erikoisesti, mutta sen muistan, että ”Isä Meidän”-rukkous oli sängyn vieressä ennen nukkumaan mennoo. Ei myö semmosta kun ruokarukkous harrastettu. Ei ollu aamurukkoustakaan, ei ollu muuta kun se iltarukkous, jonka ukki opetti.” ” Kyllä se mummokin rukkoili. (Kaarina)

Se on se perinteinen Levolle laske luojani…, syliisi Jeesus rakas nukkua mun taasen suo, semmonen oli. (Olavi)

Lapsuusajan uskonnollisuuden kuvaamisessa sai sijaa rukouselämän kuvaamisen lisäksi myös virret, mutta niitä kuvattiin myös muissa elämänvaiheissa. Virsiä muistettiin paljon ja niitä muisteltiin mielellään. Rukouksiin verrattuna virsiä ei tahdottu muistaa kokonaisuudessaan ja usein virren numerot olivat myös unohtuneet. Kun iltarukoukset muistettiin sujuvasti ulkoa alusta loppuun, virsissä tahdottiin muistaa helposti virren alku ja erityisesti kertosäkeet. Virsiä kuvattiin rakkaina ja tärkeinä. Ne nähtiin lohtua tuovina ja usein niihin liittyi jokin merkittävä tapahtuma, miksi ne ovat jääneet myös näin muistoihin niin vahvoina. Kaarinalle rakkaimmat virret löytyivät koulumaailmasta: Muistuu mieleen tuo virsi ”Soi kunniaksi Luojan.” Kirkossa sitä laulettin enimmäkseen ja koulussa aamuhartauvessa laulettiin ja myös suvivirsi. Liisa nimesi rakkaimmiksi virsiksi jo edellä mainitut: Tuttuja virsiä on jäänyt mieleen. ”Oi, muistatko vielä sen virren…” ja ”Mä, elän laupeudesta…” ja ”Joka aamu on armo uusi…”

Anneli kuvasi tarinassaan: Minä ossaan, jos saan sannoo aika paljon virsiä ja mainitsee, että Virret on tullu minulle merkitykselliseksi ja osaavan niistä myös kohtia ulkoa: Poikkeuksetta kun tullee virsi niin jonkun alkusäkkeistöt tai ne… tai sitten tullee täältä muistista.

Rakkaimmaksi virreksi hän nimeää rippikoulusta asti säilyneen virren: Tää virsi on jääny rippikoulusta asti, se alakkaa, niin että… Herra, Jeesus kun täällä kansamme on, emme kauhistu vastustajaamme, vihaa vaikka on vastaamme sanomaton, niin me turvaamme puolustajaamme. (…) . Ilmari nimeää virret 178 ja 560 rakkimmiksi ja molempiin liittyyä tarina:

Tuota tässäkin on yks tarina…Mie olin eläkkeelle päässy jo. Sitten tuli syntymäpäiväkäynti. Siellä oli semmonen vanha poika ja sinne mentiin ja syntymäpäiväkahveelle ja niin (nimi otettu pois), joka harrasti taidemaalausta oli tämmönen vähän erikoinen tyyppi ehdotti laulettavaksi virttä, mikäs se numero nyt on sata, onko se sataseitkytkaheksan. Mites se alkaa… Me uskomme niin kuin isämme kerran…kylvivät, viljelivät….ja mie en osannu sitä virttä, se oli outo virsi mulle mutta Jari osas ja se veisattiin ja… Mä katoin Herranen aika täähän on minun virsi. Tää on ihan niin kuin miulle tehty ja se on nyt sen kappelin nimikkovirsi. Onko se 178? (Ilmari)

Ja sitten toinen lempivirsi on virsi, jota laulettiin ennen kuin se tuli virsikirjaan siellä Venäjällä sekä suomeks ja venäjäks yhtä aikaa ja sitten messuissa myös.

(Alkaa laulaa venäjäksi ja suomeksi virttä) Плату за грех взял на себя... Maksettu on velkani mun… Se on virsi 560. (Ilmari)

Aineistossa ei noussut merkittävästi esille Raamatun lukeminen lapsuusmuistoina. Ainoastaan Kaarina sivusi selkeimmin Raamatun lukua lapsuudessa tuoden esille samalla nykyhetken:

Olihan se siihen aikaan Raamattu kotona, mummohan sitä luki. (…) Ei, ei tuu luettua tätä nykyäkään Raamattua, vaikka kyllähän tuo perheraamattu on.

(Kaarina)

Se, että Raamattua tai rakkaita Raamatun kohtia lapsuus- ja nuoruusvuosilta ei mainittu yhdessäkään kertomuksessa näkyy myös henkilöillä tämän päivän uskonnon harjoittamisessa.

Haastateltavista ainoastaan Olavi ja Ilmari, molemmat pappeja, kertoivat lukevan säännöllisesti Raamattua. Olavi kuvasi uskon harjoittamisen olevan jatkuvaa ja kaikessa mukana: Sen (uskon) perusteet on vaikea eritellä sen kummemmin, se on niin kuin jatkuva (…) Raamattu ja virsiä mie en laula, mulla ei oo lauluääntä, mulla on yliopistosta todistus – en laula, se on harvinainen, ei laula. Että se on, kaikissa kuvioissa se on mukana. Ilmari kuvaan lukevansa Raamattua systemaattisella otteella: No, enemmän se on mulla semmosta teologista opiskelemista, et en niinkään paljoo lue suoraan Raamatusta mutta eri teemojen kautta, mutta oon kyllä miettiny, että pitäis ruveta lukemaan taas ihan noin kursoorisesti. Nyt tää on tämmöstä systemaattista. Ilmari lisäksi nimesi myös rakkaimmat Raamatun kohtansa:

Room. 12:1-2 ja 1. Kor 13:11-139.

Lapsuusajan muistoina kirkossa käyntiä kuvattiin vain harvoissa tarinoissa. Ainoastaan joulukirkko oli sellainen muisto, jota muisteltiin. Tarinoissa tuotiin esille, ettei kirkossa juuri käyty. Syinä tuotiin esille joko pitkät välimatkat tai jatkuva työnteko ja työnteon raskaus.

Kuitenkin monissa tarinoissa sunnuntain merkitys pyhä päivänä tuotiin tässä yhteydessä esille.

Tämän päivän hengellisyyden tarkastelussa on nähtävissä aineistossa samansuuntainen

kuvaus kirkossa käynteihin. Jumalanpalveluksissa käydään harvoin, vaikka radio- ja tv-jumalanpalveluksia seurataan ahkerasti. Kirkossa käyntiaktiivisuuteen vaikuttavat myös ikä, sairaus, sosiaalinen ympäristö ja maantieteellinen etäisyys sekä palvelujen saatavuus myös suoraan kotiin. Toisaalta aineiston perusteella on nähtävissä, että fyysinen kirkossa käynti ei kuitenkaan nähdä korostuneena. Tästä aineistosta poikkeavat Ilmari ja Olavi, jotka pappeina ovat totutusti aktiivisia kirkossa kävijöitä.

Aineistosta nousi myös kaksi negatiivista kokemusta lapsuusajan uskonnollisuudessa.

Uskonnolliset kokemukset ovat voineet olla myös negatiivisia, ja tämän takia suhde uskontoon on myös saattanut muodostua negatiiviseksi. Taustalla tällöin on voinut olla esimerkiksi lapsuuskodin tuomitseva tai syyllistävä uskonnollisuus.¹¹² Juhanilla ja Ilmarilla nousi kertomuksissaan esille negatiivisia kokemuksia uskonnosta.

Ilmari kuvaa negatiivisia uskonnollisia kokemuksia yksittäisinä pieninä tapahtumina lapsuudessaan.

Kerran kun mää oikuttelin ruokapöydässä, että en mää tätä syö, ei tää oo hyvvää, niin mummo sano, että kuule, se on Jumalan viljaa. Siis tämmönen on jääny miun mieleen. (…) Yks joulu en muista, mikä vuosi se olis ollu ja minkä ikänen olin mutta kuitenkin minä kannoin kolkkakammarista perheraamatun, ison perheraamatun tuvan pöyvälle. Luultavasti ajatuksena, että siitä luetaan evankeliumi, mutta isä vei sen pois. (Ilmari)

Juhani kuvaa omassa tarinassaan enemmän negatiivisia kokemuksia erityisesti kirkon toiminnasta ja sen näkyvyydestä, mutta myös kohtaamistaan vastoinkäymisistä kouluaikana urheiluharrastuksen ja uskonnon harjoittamisen välillä.

Tämä seurakuntahommat, että kyllä siellä mettää kaadetaan (…) Teillä on sen verran tuloja ja muita, niin ette te ketään sairasta lähe auttamaan. Ja tuota, niin, niin minä eroon kirkosta. (…) Siinä sitten puhuttiin vähän niitä näitä ja mä sitten, se niiku, niiku kyseli, minkä takia mä eroan. Niin mä että, vähän sanoin, että ihan tuon takia, kun sä istut tuossa, et ootko koskaan ottanut selvää esimerkiksi katolisista maista, nää papit, ne kävelee kadulla, juttelee ihmisten kanssa, niin sinä oot… No, tämä on nyt tällaista, tällaista… byrokratiaa, se rupes selittelemään siinä. (Juhani)

Rippikoulussa minä sitten kysyin siltä kirkkoherralta, että voisinko minä sitten olla sinä päivänä niissä kisoissa? Ei, ei voi! Pittää olla siellä! No, en minä uskonu, minä menin sinne (…) ja sitten kun minä tulin sinne seuraavalle kerralle niin joo sinä olet niskuroinut! Kymmenen kerrtaa pitää käydä sitten kirkon menoissa ja sitten se tämä urkuri, hän kirjoittaa sitten paperille, että oon käyny siellä. En viiti nyt sannoo, mitä mää ajattelin siitä. (Juhani)

112 Kivikoski 2009, 120.

Muistisairaan vakaumuksessa on voimakkaasti nähtävissä paluu lapsuusajan uskoon ja sen tuomaan tunnemaailmaan ja turvallisuudentunteeseen. Muistelun kautta luomme identiteettiämme. Erityisesti muistisairailla muistot ja muistelu korostuvat tämän hetken ja lähihistorian kadottaessa vähitellen sairauden edetessä. Myönteinen muistelu nähdään voimavarana. Muistisairaan hengellisyyttä tarkastellessa on tärkeä myös nostaa esille mahdollisia negatiivisia kokemuksia omassa uskonnollisuudessa, sillä myös niiden vaikutus on nähtävissä muistisairaan hengellisyydessä.

Myös MacKinlay toteaa, että muistisairaan vanhuksen hengellisen elämän ymmärtäminen ei onnistu ilman tutustumista hänen hengelliseen elämäänsä yleisellä tasolla mukaan lukien hänen elämänhistoriansa. Muistisairaan vanhuksen hengelliset tarpeet eivät toisin sanoen katoa vaan tarpeiden kohtaaminen ja niihin vastaaminen vaatii vain usein enemmän aikaa ja erilaisia toimintatapoja kuin ei muistisairailla.¹¹³