PALUU LAPSUUDEN JUMALA-KUVAAN

Tarkastelen tässä luvussa muistisairaan Jumala-kuvaa. Lapsuusajan Jumalaa muisteltiin mielellään, vaikka sen muisteleminen saattoi tuntua kipeältä. Toisaalta lapsuusajan Jumalaan saatettiin suhtautua myös humoristisesti. Jumala nähtiin ”lapsen silmin, lapsen uskossa”.

Aineistossa nousi keskeiseksi myös pohdinnat siitä, kuinka Jumalan läsnäolo vaikuttaa elämässä tänä päivänä.

Juhani lähestyy Jumala-kysymystä tuoden esille oman Jumala-suhteensa. Hän kertoo, ettei hän usko Jumalaan, mutta ei kuitenkaan kiellä, etteikö olisi jumalaa. Hän innostuu kuvamaan tässä yhteydessä laajemmin jumaluuden olemassaoloa.

Minä tietyllä tavalla koen, että minä olen pakana. En ole ateisti, en kiellä mitään, tai silleen tai että ei ole mitään jumalaa vaan, se että kun olen lukenut paljon, niin tällaisia toteemipaaluja ja muita. Kyllähän on ollut kautta aikojen niin, ku Suomessakin joku metsän jumala, niin näitä… Niin on ihminen, on halunnut jotakin jota ei ite ymmärrä. (Juhani)

Olavi rakentaa omaa tarinaansa Jumalasta lapsuusajan muistelun kautta: Jumalalla on pussihousut ja saappaat, sit semmonen harmaa villapaita ja liivi ja vanha puvun takki ja lippahattu päässä. Sellanen lupsakka isäntämies. Hän kuvaa lapsuuden ajan Jumalaansa humoristisesti huvittuen itsekin kertoessaan tarinaansa. Olavi syvenee pohtimaan Jumalaa

113 MacKinlay 2001.

moniulotteisesti yleisestä toteamuksesta: Jumala on jotain semmosta, mitä emme voi ymmärtää ajatuksella, ei voi kuvata Häntä taiteen keinoin, se on jotain sitä, mitä me emme tavoita aina hetkeen, kun hän kohtaa Jumalan taivaassa: Hei, miten sä oikein loit tämän maailman?” Oli se alkuräjähdys, vai oliko se sellanen jatkuvan luomisen teoria vai oliko kolmas teoria?”. Tarinassa saa sijaa myös Jumala-merkityksen pohdinta: Kaiken taustalla on Jumala, joka on luonut kaiken ja ylläpitää kaiken ja tekee päätöksiä ihmisen parhaaksi, neuvoo tietä, kutsuu, ja tarvittaessa nuhtelee ja neuvoo korjaamaan asioita. Jumala on semmonen turvallinen asia. Tarinan lopuksi Olavi pohtii vielä Jumala-kuvaa muistisairauden näkökulmasta tuoden vielä samalla esille Jumala-kuvassaan tapahtuneita muutoksia.

En usko, että Jumala-kuvaan muistisairaus olis sen kummemmin vaikuttanut ja kyllä se tietysti kun Paavali sanoi, kun on lapsi, niin ajattelee kuin lapsi, mut siitä huolimatta on kaikessa se, että täällä ymmärretään puolittain et niin kuin peilistä ja ehkä silloin kun tossa murrosiässä pohdin tätä maailmankaikkeutta ja avaruutta ja kaiken alkua niin silloin sitä joutui miettimään luomiskertomusta ja ja mitä ne tiedemiehet on silloin saanu selville tai nyt mitä teorioita on tullu, niin… teoriat kiinnostaa koko ajan mutta luomiskertomuksen ydin on niin selkee, että Jumala loi. Siis, ett tässä mielessä se on vahvistunu vaan, että Jumala on kaiken takana. (Olavi)

Liisalla pohtii omassa tarinassaan Jumala-kuvaa lyhyesti kuvaamalla, Jumalan läsnäolon tärkeyttä hänen elämässään: Kyllähän se Jumala on läsnä varmasti, niin tuntuu, että aina Se on, semmonen turvaa tuova. Samoin hän korostaa vielä, ettei hänen Jumalansa ole ollut koskaan ankara Jumala: Ei oo missään tapaukksessa ankara Jumala. Niin on kova usko ja luottaa. Antaa voimaa ja turvaa.

Annelilla Jumala-kuvan pohdinta on samansuuntainen kuin Liisalla. Jumala koetaan elämässä merkittävänä ja voimaa antavana, jonka puoleen voit kääntyä erityisesti silloin, kun voimat ovat vähissä: Rohkasevana ja tämmöstä luottamusta herättävänä Voimana, tukena, apuna.

Näkymätön voima, mutta kuitenkin niinkun läsnä ja voipi sannoo, että ”Nyt, en jaksa, antteeks’, nyt taas jaksan.” Anneli tuo Jumala-pohdinnan yhteydessä myös huolen lähimmäisestään osoittaen samalla myös kiitollisuutta Jumalalle: (…) iltasilla sitten nämä kiitokset ja huolet ennen nukkumista ja pyyntö miehen puolesta, että mulle voimia, että jaksasin hoittoo. (Anneli)

Kaarinan kertomuksessa on selvästi nähtävissä vaikeus puhua Jumalasta. Haastattelun alussa kysyttäessä Jumalasta, hän halusi jopa sivuttaa kysymyksen. Kuitenkin vähäisellä, lempeällä suostuttelulla, suostuu hän kertomaan Jumalastaan: Vui, nytten. Jumalasta tullee mieleen Jeesus, se on se ristillä näkköö aina. Jumalasta tulloo mieleen Jeesus ja se risti ja se Mies ja

sauva ja siinä se karitsa. Kaarinan kertomuksessa on selkeimmin nähtävissä Jumala-kuvassa tapahtunut muutos verrattaessa lapsuusajan Jumala-kuvaa tämän hetken Jumala-kuvaan.

Kaarina kertoi, että lapsuudessa naapuruston lapset olivat pelotelleet ankaralla Jumalalla:

Mulle sanottiin aikonnaan se, että punatukkaset ei pääse taivaaseen. Sitten sanottiin, että tuliseen järveen joutuu pahanilkiset, jos tekköö pahhoo. Semmosella nuorempana peloteltiin.

Tuntu ihan pahalta ja tuntuu vieläkin, en kehtoo ajatellakkaan. Hän kuitenkin korosti, että perheessä Jumalaa ei nähty ankarana: Meillä siellä oli Jumala semmonen lemppee Jumala, Jumalalla peloteltu. Tämän päivän Jumala-kuva on kuitenkin lohdullisempi: Lemppee se miun Jumala on, niin ei se pahanilkinen, ankara Jumala oo. Antaahan se turvoo tänäkin päivänä. Se Jumala on semmonen herkkä ja omantuntunen, omanlainen Jumala. On se koko ajan tässä, on se nytkin tässä.

Ilmari syventyy omassa tarinassaan pohtimaan Jumala-kuvaansa Olavin tapaan teologisesta näkökulmasta. Jumala-kuvan muutoksen hän tuo esille vahvasti, mutta ei kuitenkaan kuvaa tarkemmin omaa lapsuusajan Jumala-kuvaansa. Sitä vastoin opiskeluvuosien vaikutus Jumala-kuvan muutokseen nousee esille hänen tarinassaan: Totta kai se Jumala-kuva on opiskeluaikana muuttunu. Jumalaa Ilmari pohtii syvällisesti.

Mulle Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Luoja, Sovittaja, Lunastaja ja Pyhittäjä. Se on semmonen mysteerio, joka ei järjelle avaudu. Se on tuota järjen ja uskon välisen dialogin, sanosko kohde vai aihe. Silloin kun mä kattelen luomakuntaa ja teen havaintoja, niin Jumala on silloin Luoja, Ylläpitäjä, mutta kun mä meen kirkkoon ja nimenomaan ehtoolliselle niin Jumala on silloin Kristuksessa Jeesuksessa, leivässä ja viinissä. Jumala on mulle tämmönen mysteerio, joka edellyttää aina sitä, että mä osallistun aina messuun, ehtoolliselle ilman ehtoollista, ehtoollisjumalanpalvelusta minulla ei ole mitään Jumalaa, korkeintaan jokin filosofinen käsite, semmonen spekulaatio. Se vaatii, se on reaalipreesens ehtoollisessa ja sen takia, minä puhun aina tapakristillisyyden puolesta. (Ilmari)

Hengelliset tarpeet nähdään keskeisenä osana inhimillisen elämän kokonaisuutta.

Muistisairaan kohdalla on tärkeää, että hänellä on mahdollisuus kertoa omasta vakaumuksestaan ja jumalasuhteestaan ennen kuin muistisairaus on edennyt siihen vaiheeseen, etteivät sanat enää tavoita. Näin mahdollistuu jokaiselle uskonnon harjoittamisen vapaus ja oman vakaumuksen kunnioittaminen uskonnosta tai kirkkokunnasta riippumatta erityisesti sairauden myöhemmässä vaiheessa.

Myös MacKinlay näkemys muistisairaan ihmisen hengellisyydestä näyttäytyy yleisellä tasolla. Hänen mukaansa hengellisyys ei tarkoita vain uskonnon harjoittamista, vaan on

ymmärrettävissä laajemmin suhteessa Jumalaan ja suhteessa muihin ihmisiin.¹¹⁴