Tutkittavien ehdotuksia kehittämistoimiksi

Haastateltavien haastattelutilanteessa esittämät ehdotukset, toiveet ja viestit adoptioviranomaisille tai muille kantasuomalaisille jakaantuivat kolmeen ryhmään: toive adoptoitujen vertaistuesta, adoptiovanhempien paremmasta tuesta, ja ennakkoluulojen hälventämisestä adoptiotietoisuutta lisäämällä. Adoptoidut toivoivat entistä monipuolisempia vertaistukiryhmiä nuorille adoptoiduille. Erityisesti kaivattiin teini-ikäisille nuorille suunnattuja adoptioleirejä, joissa ryhmien vetäjinä toimivat adoptoidut ihmiset.

”Itsekin olen Adoptioperheet ry:n hallituksessa näin istuneen ja kyllä sen huomaa, että lainsäädäntö tietyllä tavalla joissain asioissa on niinku lapsenkengissä adoptioon liittyen. Mut tämä on vähän kliseinen ku tä on ollut paljon pinnalla, mut myös siellä hallituksessa istuessa huomasin sen, että pitäis enemmän ottaa nuoria huomioon sillä tavalla, että heitä otettais, koska nuortenhan on vaikea tulla semmoiseen tilanteeseen, jos he eivät ite tiedä asioista. Sielläkin huomasin, että vaikka muut oli asiantuntijoina jonkun ammattitaustan pohjalta, mut nuorille olis kiva räätälöidä oma äänivaltainen paikka, missä kuitenkin pääasiassa otettais huomioon ne nuoret. Sehän on pääasiassa nykyisin. Sitä paljolti nykyisin on, että mennään adoptioperhe edellä, että niinku sen perheen toiveiden mukaan.

Monestihan perheen toiveet on yhtä kuin vanhempien toiveet.” (H5)

Haastateltavat mainitsivat, että adoptiovanhempien tulisi kohdella adoptoituja samalla tavalla kuin omia biologisia lapsiaan. Eräs haastateltava totesi toimivaa adoptiovanhempi-lapsi -suhdetta pohtien, että poikia voi olla helpompi kasvattaa kuin tyttöjä, koska naiset hänen kokemuksensa mukaan yleensä jäävät pohtimaan asioita, minkä hän oletettavasti koki merkitsevän ristiriitaisempaa identiteetin kehittymisen prosessia. Tämän hän uskoi vaikuttavan myös adoptiovanhempiin. Adoptiovanhemmuuteen valmistautumisessa adoptioneuvonta on tärkeää.

Haastatteluissa kritisoitiin myös yhteiskunnassa vallitsevia itsestäänselvyyksiä, joiden mukaan kaikki perhesuhteet perustuvat biologisuuteen. (ks. Wade 2002, 89–90.) Yksi haastateltava puolestaan mainitsi kokeneensa identiteetinkriisin siitä, että koulun biologian tunnilla korostui biologisen alkuperän merkitys. Adoptoidun varhaislapsuuden syntymätiedot ovat puutteellisia ikätovereihin verrattuna. Suomalaisessa koulussa ja yhteiskunnassa tarvitaankin enemmän tietoa siitä, mitä adoptio tarkoittaa ja millaisia prosesseja siihen liittyy. Adoptoidut uskoivat, että ennakkoluuloja voidaan poistaa ja oikeudenmukainen kohtelu saavuttaa lisäämällä tietämystä adoptiosta sekä adoptoituna olemisesta.

Haastateltavilta kysyttiin haastattelun lopussa pintaan nousseet tunteet ja mietityttävät asiat.

Koska olen itsekin adoptoitu, monet kokivat minun ymmärtäneen heidän kertomuksensa oikein.

”Jos tän olis tehnyt joku ei-adoptoitu, en olisi varmaan lähtenyt mukaan, koska en halua puhua… siis sä ymmärrät mua...Niin se on paljon helpompaa ja tosi mielenkiintoisesta aiheesta sä teet tutkimusta, halusin auttaa. Just se, että saa asian esiin, mutta ei tarvi antaa omia kasvoja silleen, en mä tiedä. Aina kun puhuu näistä niin nousee tunteet pintaan. Ei sille voi mitään.” (H3)

Venäläissyntyinen adoptoitu kertoi, että tutkimuskysymyksiin vastaaminen oli helppoa ja kivaa eikä häntä jäänyt mikään askarruttamaan.

”Tosi helpolta ja oli tosi kiva osallistua tähän.” (H4)

Etiopiasta adoptoidulla nousi hetkeksi voimakkaita tunteita haastattelun aikana puhuttaessa biologisten vanhempiensa kuolemasta, mutta asia ei jäänyt häiritsevästi vaivaamaan häntä.

Kuitenkin haastateltava itsekin totesi, että traumaattinen kokemus on vielä selvittämättä, eikä hän ole vielä valmis käsittelemään kipeitä tunteita.

”Kun aloit loit puhua omista vanhemmistani niin totta kai siinä alkoi sydän lyödä vähän kovemmin. Rupes sitä vähän muistelemaan. Totta kai se on vähän herkkä aihe, mutta siitä on kyllä päässyt yli, mutta jotkut asiat pitää olla sydämessä. Ne on vielä jossain, nousee silloin tällöin esiin, mutta kaikki on nyt hyvin.” (H2)

Kuudesta haastateltavasta kaksi esitti minulle kysymyksen.

”Voisinko kysyä tähän välin, että onko sut kans adoptoitu siis?” (H1)

Kun vastasin ”kyllä”, kiinalaissyntyinen adoptoitu halusi vielä tietää mistä päin minut adoptoitiin ja olenko tehnyt jo juurimatkan. Hän lopetti haastattelun toteamalla, että meillä

on paljon keskusteltavaa, koska olen tehnyt juurimatkan ja tiedän näistä asioista enemmän kuin hän.

Toisen Kiinasta adoptoidun haastateltavan kysymys koski kulttuuri-identiteettiä. Hän pohti eniten kulttuuri-identiteettiin liittyviä asioita.

”Adoptoiduilla on etuna se, että ovat suomalaisia. Allekirjoitatko sen? Kaverit olivat huolissaan kun muutin Helsingistä paikkaan X, että joudutko jonnekin Lappiin vai Peräpohjolaan. Identiteetin muodostumisessa taustaan ja ikään liittyen tiedän yhden, joka on tullut 10-vuotiaana (Suomeen) eli se oli vanha jo. Se muistaa niin hyvin. Ehkä se jotenkin kaipaa enemmän sinne kun taas ite en muista. Kun ajattelee, että jotkut tulee alle vuoden ikäisenä, niillä ei ole sitä kohdemaan…siis mäkin on puhunut kiinaa kun tulin, mut ne ei oo oppinut edes sitä kieltä. Sekin on jotenkin vähän sellaista outoa.” (H3)

Marcian (2002) mukaan identiteetin muotoutuminen on parhaimmillaan vaihtoehtojen tutkiskelun perusteella tehtyjä päätöksiä ja sitoumuksia liittyen esimerkiksi sosiaalisiin uskomuksiin ja ihmistenvälisiin arvoihin. (Marcia 2002, 200–201). Erikson (1983) korosti identiteetin sosiaalisia näkökulmia ja ihmisen sidonnaisuutta yhteisöihinsä. Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen persoona ja altis toisten, erityisesti kavereiden vaikutuksille.

Harré (1983) kutsuu psykologiseksi symbioosiksi prosessia, jossa julkiset käytännöt välittyvät yksityiseksi. Jotta yksilö ei kokisi olevansa yksin väärässä jonkin asian suhteen, haetaan vahvistusta omalle mielipiteelle vertaamalla itseä muihin samassa tilanteessa oleviin. Tunne tai mielipiteet muodostuvat Harrén mukaan sosiaalisessa prosessissa, ja sama tunnetila voi ilmetä eri tavoin eri kulttuureissa. (Harré (1983, 42–44, 256–259.)

Sama haastateltava kertoi vielä, miltä tuntui puhua adoptiosta ja omasta identiteetistä:

”Vaikka kaikki on adoptoituja ja on niinku yhteinen tausta vaikkei kenelläkään ole samanlaista,on yhteinen tausta ja tarina…Ootko sä muuten (paikka X:sta)?”(H3)

Kolumbialaissyntyinen haastateltava kertoi olevansa huolestunut rasismin ilmenemisestä suomalaisessa politiikassa ja siitä, että äärioikeistolaisten ideologisia näkemyksiä, puheita sekä internetissä julkaistuja videoita kutsutaan ”maahanmuuttokriittisiksi uutisiksi”, vaikka niiden pohjimmainen tarkoitus on kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Yksilön identiteetin muodostumista voidaan katsoa sosialisaatioon kuuluvaksi kuten myös yksilön vaikuttaminen yhteiskunnan kehitykseen (ks. Antikainen (2000, 35). Haastateltavat halusivat antaa tietoa adoptoituna olemisesta osallistumalla erilaisiin vertaistukiryhmiin ja adoptioaiheisiin keskusteluihin. Lisäksi jotkut adoptoidut halusivat vähentää ennakkoluuloja sekä eliminoida pienen ääriryhmän rasistista retoriikkaa, joka on nähtävissä nyky-Suomen politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.

6 POHDINTA

6.1 Tutkimustulosten tarkastelu

Haluan ensiksi kiittää kuutta haastateltavaa heidän tutkimukseni kannalta arvokkaasta panoksestaan. Ilman heidän luottamustaan tutkimukseni ei olisi muotoutunut nykyisellä tavalla. Toivon, että vaikka joihinkin kysymyksiin vastaaminen saattoi olla raskasta ja toi tunteet pintaan, haastatteluun osallistuminen on ollut myös haastateltaville antoisaa ja ehkä jopa selkeyttänyt näkemystä oman identiteetin rakentumisesta. Haastattelutilanteissa yllätyin positiivisesti siitä, kuinka avoimesti adoptoidut kertoivat arkaluontoisista ja vaikeista tapahtumista elämässään. Yksi syy tähän on luultavasti se, että olen itsekin kansainvälisesti adoptoitu. Haastattelutilanteissa ilmeni, että haastateltavilla oli selkeä halu käydä läpi joitakin tiettyjä tapahtumia lapsuudestaan hyvinkin tarkasti ja yksityiskohtaisesti kuvaillen.

Olen tutkinut adoptoitujen identiteetin rakentumista, elämänvaiheiden tapahtumille luotuja merkityksiä, sekä näistä koostuvia sosiaalisten ja persoonallisten tekijöiden kautta rakentuvia identiteettejä. Aineiston analyysissä käytin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä Harrén, Eriksonin ja Marcian teorioihin tukeutuen. Tulosten mukaan kuudesta haastateltavasta neljä on omaksunut identiteettiprosessinsa aikana adoptiotaustansa ja siihen liittyvät merkitykset, muuntanut ne itselle sopivaksi ja julkistanut.

Venäläissyntyisen adoptoidun identiteettityyppi oli tavallinen ja tasainen, vaikka muistot lastenkodista olivat traumaattisia. Kolumbialaissyntyiselle haasteltavalle oman taustan omaksuminen, muuntaminen ja julkistaminen oli ollut vaikeinta, mistä oli seurannut vakava identiteettikriisi. Juurimatkan positiiviset kokemukset auttoivat kuitenkin häntä pääsemään eroon identiteettikriisistä. Lisäksi harrastaminen, opinnoissa menestyminen ja oman lapsen syntyminen toimivat identiteetin muovaajina. Mieshaastateltavat ottivat puheeksi ennakkoluulot ja olivat huolestuneita äärioikeistolaisesta ideologiasta politiikassa.

Etiopialaissyntyinen mieshaastateltava kohtasi haastateltavista eniten rasismia liikkuessaan kadulla kantasuomalaisen tyttöystävänsä kanssa, mutta huutelua tuli myös yksin liikkuessa.

Etiopialaissyntyisellä oli lisäksi traumaattinen menneisyys: haastateltava oli valmis

kertomaan kaikesta muusta elämänvaiheiden käänteistä, mutta biologisten vanhempien kuolemaa hän ei halunnut lähteä tarkemmin pohtimaan.

19-vuotiaan kiinalaissyntyisen yliopisto-opiskelijan ja samasta maasta adoptoidun 18-vuotiaan lukiolaisnuoren identiteettityö oli vielä keskeneräinen. Heidän elämänvaiheisiinsa liittyvät tapahtumat, kuten kokemukset biologisista vanhemmista, kavereiden merkityksestä ja ajatuksen tasolla olevasta halusta tai haluttomuudesta lähteä juurimatkalle oli vielä keskeneräinen. Keskeneräisyys voi johtua siitä, että he ovat vielä niin nuoria. Molempien identiteettityöprosessia voidaan sijoittaa Harrén (1983, 20–21, 256–285) muuntamisen siirtymään. He ovat vielä hämmennyksissään sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta saaduista tiedoista ja odotuksista, joihin he, ja kaikki muutkin altistuvat omaksumisen siirtymässä eli ensimmäinen siirtymä tapahtuu kaikille yksilöille julkis - kollektiiviselta alueelta kollektiivis - yksityiselle alueelle. Muuntamisen siirtymässä yksilö työstää identiteettiä yksilöllisimmillään, jolloin mielensisäiset psykologiset tekijät aktivoituvat.

Kiinalaissyntyiset naishaastateltavat pohtivat eniten hylkäämiskokemustaan. Harrén (1983, 45) mukaan sosiaalinen identiteetti ja persoonallinen identiteetti eivät sulaudu yhteen, koska prosessi edellyttää yksilön omaa työskentelyä. Myös tämän tutkimuksen tulokset tukivat tätä ajatusta. Kuudesta haastateltavasta vain kaksi koki kulttuuri-identiteetin kannalta haasteelliseksi vieraiden ihmisten kohtaamiseen liittyvät haasteet silloin, kun vastapuolen kohtelu on tahallisesti tai tahattomasti epäasiallista.

Tässä tutkimuksessa adoptoidun identiteetin on oletettu kuvautuvan, kun adoptoitu saa kertoa itselle merkityksellisiä asioita ja muistoja liittyen muun muassa adoptioonsa ja suhteeseensa adoptiovanhempiin sekä koulumaailman kokemuksiinsa ja biologisen alkuperän etsimiseen juurimatkan avulla. Tarkasteltaessa tämän tutkimuksen adoptoitujen identiteettiin vaikuttavia tekijöitä viisi erottuu joukosta: adoptiovanhemmat, sosiaalinen ympäristö, persoonallisuuden piirteet, biologinen alkuperä ja matka synnyinmaahan. Tässä tutkimuksessa adoptoidut pitävät adoptiovanhempiaan itselleen tärkeinä, eikä oman biologisen alkuperän selvittäminen merkinnyt huonoa suhdetta adoptiovanhempiin vaan kuului identiteettityön prosessiin. Niillä haastatelluilla, jotka olivat kasvaneet avoimessa ja keskustelevaisessa perheessä, sosiaalisesta ympäristöstä tulevat niin hyvät kuin huonot vaikutteet jäävät toisarvoisiksi. Adoptoidun tarve selvittää tai löytää juurensa ja olla

kiinnostunut syntymämaastaan ei aina ajoitu yhteen ympäristön esittämän vaatimuksen kanssa eli utelut alkuperästä, joka voi johtaa siihen, ettei adoptoitu voi itse määritellä tai muuttaa oman identiteetin kehityksen suuntaa. Kontrollin menettäminen on johtanut joidenkin nuorten kohdalla identiteettikriisin. Tässä tutkimuksessa kaikki adoptoidut kertoivat, että kavereiden tai tuttujen biologisten sukulaisten löytymistarinoiden jälkeen heistä tuntui, että heidänkin pitäisi olla kiinnostuneita omasta taustastaan.

Vaikka adoptoidulla on erityinen menneisyys, hän käy murrosiässä samanlaisia tunnekuohuja kuin ei-adoptoitu. Tässä tutkimuksessa osoitettiin, että syntymämaan tilanteen tuntemuksen mahdollisesti kasvaessa, ymmärryksen lisääntyessä, tuttavapiirin laajentuessa ja sosiaalisen paineen lisääntyessä juuri murrosiän kuohuissa adoptoitu pohtii adoptioon päätymistään ja biologista alkuperäänsä. Ulkonäkö osoittautuu teini-iässä isoksi kysymykseksi, koska perheessä ei ole muita ulkonäöllisesti adoptoitua muistuttavia jäseniä.

Siksi adoptoitu saattaa alkaa liikkua muiden ”itseään muistuttavien” ihmisten kanssa.

Harrén (1983) mukaan identiteettiprojekti muodostuu ensiksi sosiaalisesta identiteettiprojektista, jonka suoritettuaan yksilö voi aloittaa oman persoonallisen identiteettiprojektinsa. Usein yksilö pyrkii saavuttamaan jonkin yhteisön jäsenyyden ja vakuuttamaan sen jäsenille, että hän kuuluu yhteisöön tai laajemmin ottaen koko yhteiskuntaan. Eriksonin (1983, 1968) kehitysteorian mukaan adoptoitujen persoonallisuuden kehitys on pitkälle kehittynyt, kun viimeisen kehityskriisin onnistunut ratkaisu johtaa kykyyn hyväksyä elämässä koetut onnistumisen hetket ja vastoinkäymiset niin, että elämä voidaan nähdä pääasiassa mielekkäänä ja tarkoituksellisena. Minän eheyden saavuttanut adoptoitu näkee menneisyyden ristiriidat ratkaistuna ja kokee tunteiden tasolla yhtenäisyyttä elämänkokemustensa suhteen. (Erikson 1983, 94; 1968, 208

& Marcia 1980, 161; 2002, 201.)