MUUTTUVAT IDENTITEETIT
Kansainvälisesti adoptoitujen nuorten aikuisten identiteettityö
Sara Lyytikäinen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos Huhtikuu 2017
LYYTIKÄINEN, SARA: MUUTTUVAT IDENTITEETIT: Kansainvälisesti adoptoitujen nuorten aikuisten identiteettityö
Pro gradu -tutkielma, 107 sivua, 2 liitettä (3 sivua) Tutkielman ohjaajat: Professori Marja Vaarama
YTT Kaarina Mönkkönen
Huhtikuu 2017
Avainsanat: kansainvälisesti adoptoidut, identiteetti, identiteettityö, adoptiovanhemmat, sosiaalinen ympäristö, biologinen alkuperä, juurimatka ja rasismi (YSA)
Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millaisista ulottuvuuksista kansainvälisesti adoptoitujen nuorten aikuisten identiteetti rakentuu. Nuori adoptoitu joutuu usein rakentamaan identiteettiään monimutkaisemman tien kautta kuin samanikäinen ei-adoptoitu nuori. Muistelemalla menneisyyttään adoptoidut rakentavat identiteettiään vaihtelevasti elämänsä aikana. Tutkimuksessa tarkastellaan adoptiovanhempien, sosiaalisen ympäristön ja biologisen alkuperän käsitysten vaikutusta kansainvälisesti adoptoitujen nuorten elämään. Lisäksi kiinnostuksen kohteena on juurimatkan merkitys. Vieraisiin paikkoihin tai tilanteisiin siirtyminen on erilaista adoptoidulle kuin kantasuomalaiselle, koska adoptoidun transnationaalit juuret hämäävät kantasuomalaisia, ja adoptoitu joutuu usein kertomaan adoptiostaan vieraille.
Tutkielma on laadullinen, ja sen empiirinen osuus koostuu kuuden kansainvälisesti adoptoidun henkilön haastattelusta. Analyysimenetelmänä käytetään teoriasidonnaista sisällönanalyysiä, jota ohjaavat erityisesti Harrén ja Eriksonin identiteettiteoriat.
Tieteenfilosofinen orientaatio on hermeneuttis-fenomenologinen, mikä merkitsee sitä, että nimenomaan tulkinnalla ja ymmärtämisellä on olennainen osuus. Tavoitteena oli saadun tiedon avulla löytää keinoja ymmärtää yhä paremmin adoptoitujen monitasoista identiteettityötä.
Tulosten perusteella identiteetin rakentumisessa voidaan erottaa seuraavat identiteetin rakentumisen prosessit: lastenkodista Suomeen muuttaminen ja menneen elämän jättäminen, tuleminen sosialisaation kautta yhteisön jäseneksi, vastoinkäymisten kautta kasvaminen aktiiviseksi toimijaksi ja selviytyminen nuoruuden kriisistä, sisäisen rauhan saavuttaminen juurimatkan jälkeen ja näiden kaikkien kautta kasvaminen aikuisuuteen.
Adoptioon johtaneiden syiden pohtiminen, erilainen ulkonäkö suhteessa adoptiovanhempiin, henkilökohtaiset persoonalliset ominaisuudet ja onnistumisen hetket, yhteenkuuluvuuden tunteet läheisiin ihmisiin sekä adoptoidun kulttuuri-identiteetin kyseenalaistaminen sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta ovat vaikuttaneet lähes kaikkien adoptoitujen identiteettityöprosessiin.
LYYTIKÄINEN, SARA: CHANGING IDENTITIES: Identity Work of Internationally Adopted Young Adults
Master's Thesis, 107 pages, 2 appendices (3 pages) Advisors: Professor Marja Vaarama
Doctor of Social Sciences Kaarina Mönkkönen
April 2017
Keywords: international adoptees, identity, identity work, adoptive parents, social environment, biological origin, roots trips and racism (YSO)
This thesis studies the dimensions that make up the identity of internationally adopted young adults. Internationally adopted youths must engage in additional identity-shaping as they integrate their adoptive status as part of their overall identity. An adoptee constructs their own identity throughout their life by recollecting their past. This thesis studies the roles of the concepts of adoptive parenthood, social environment and biological origins as they pertain to the lives of internationally adopted young adults. Additional subjects of study include the significance of root searching and potential experiences of otherness.
Transferring to unfamiliar places or situations is different for an adoptee, because the transnational roots of a person adopted from abroad cause confusion in so-called ethnic Finns, prompting the adoptee to inform strangers of their adoption.
This thesis is qualitative and its empirical components are made up of interviews conducted with six internationally adopted young adults. Theory-bound content analysis is used to assess the data. Research parameters include human developmental theories, namely the identity theories of Harré and Erikson. The orientation in terms of philosophy of science is the hermeneutic-phenomenological approach, which means that interpretation and comprehension play a key role. The goal of the thesis was to use gathered data to discover ways of better understanding the multi-level identity-building that adoptees face.
The results of the research highlighted the following processes of identity construction:
moving to Finland from an orphanage and leaving one's past life behind; becoming a member of a community through socialization; developing into a determined actor through hardship and surviving the crisis of youth; attaining personal peace following a root trip;
and becoming an adult as a result of all these experiences. Things that have affected practically every adoptee in their identity construction include pondering the reasons for their adoption; their difference in appearance compared with the adoptive parents; personal character traits and moments of success; a sense of belonging with close people; and questioning their adopted cultural identity due to environmental influence.
1 JOHDATUSTA TUTKIMUKSEEN... 4
1.1 Tutkimuksen tausta ja tarkoitus... 4
1.2 Kansainvälisen adoption tausta ... 6
3 DYNAAMINEN IDENTITEETTI JA ADOPTIO ... 10
3.1 Identiteetin määritelmät... 10
3.2 Harrén ja Eriksonin identiteetin kehitysteoriat ... 13
3.3 Adoptoitujen dynaaminen identiteettityö ... 18
3.3.1 Adoptiovanhemmat jaadoptoidun kulttuuri-identiteetti ... 20
3.3.2 Sosiaaliset suhteet ... 22
3.3.3 Biologinen alkuperä ... 24
3.4 Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen käsitteellinen viitekehys ... 26
4 TUTKIELMAN METODOLOGISET VALINNAT ... 28
4.1 Hermeneutis-fenomenologinen lähtökohta ... 28
4.2 Aineistonkeruu ... 30
4.3 Aineiston analyysi ... 31
4.4 Tutkimuksen eettisyys ja tutkijan oma rooli ... 33
5 TUTKIMUSAINEISTO JA TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 36
5.1 Tutkimusaineisto ... 36
5.2 Aika ennen adoptiota ... 37
5.2.1 Varhaiset muistot menneisyydestä ... 38
5.3 Adoption jälkeinen aika ... 44
5.3.1 Sosialisaatio adoptioperheessä ja biologisen alkuperän merkitys ... 44
5.3.2 Sosialisaatio koulussa ... 50
5.3.3 Samastumisen merkitys murrosiässä ... 53
5.3.4 Onnistumiset, vastoinkäymiset ja omien voimavarojen lähteet ... 60
5.3.5 Vahvuudet ja heikkoudet itsessä ... 71
5.3.6 Adoptiotaustan vaikutus yksilölliseen identiteettiin ... 76
5.4 Juurimatka ja sen vaikutus ... 80
5.5 Tutkittavien ehdotuksia kehittämistoimiksi... 87
6.2 Tutkimuksen pätevyys, luotettavuus ja jatkotutkimusaiheet ... 94
6.3 Yhteenveto ja päätelmät ... 96
LÄHTEET ... 99
LIITTEET ... 105
Liite 1: Haastateltavien haastattelurunko ... 105
Liite 2: Pyyntö haastateltavista ... 107
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen tausta ja tarkoitus
Kansainvälisesti adoptoitujen identiteettityötä tutkimalla voidaan tarkastella, miten kulttuuriset ja biologiset itsestäänselvyydet ovat tosiasiassa paljon monitulkintaisempia kuin aiemmin on oletettu. Perinteinen käsitys vanhemmuudesta ja perheestä pitää sisällään kuvan miehen ja naisen avioliitosta, biologisen lapsen syntymisestä, imettämisestä ja kasvattamisesta. Jos näitä asioita ei tehdä oikeassa järjestyksessä, perhe ei ole normin mukaista. (Kirk 1964). Tämä biologisen verisiteen puuttuminen saattaa asettaa normista poikkeavat hankalaan tilanteeseen, koska adoptoidun perhesiteet perustuvat enemmän juridisille, sosiaalisille ja psykologisille suhteille kuin biologiaan.
Kansainvälisesti adoptoitujen identiteetin tutkiminen myöhäismodernissa ajassa on kiinnostava tutkimusaihe, koska myöhäismoderniin elämänkulkuun liittyy yksilöllisten vaihtoehtojen lisääntyminen. Ihmisellä on lukuisia mahdollisuuksia määritellä itsensä, muodostaa käsitys siitä, kuka on. Identiteetti on käsitteenä laaja, eikä sille ole yhtä ainoaa oikeaa määritelmää. Tutkijat ovat lähestyneet asiaa useista eri näkökulmista, eikä yhteistä määritelmää todennäköisesti ole edes mahdollista löytää. Yksilö muodostaa käsityksen itsestään ja oppii tuntemaan itsensä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kuka minä olen?
Mistä tulen? Mikä on minun paikkani maailmassa? Merkitykselliset elämän käännekohdat muovaavat yksilön identiteettiä, koska niissä ihminen pohtii mennyttä, nykyistä ja tulevaa.
(ks. Berger & Luckmann 1995, 97; Erikson 1983, 94 & Hall 1999, 71.)
Adoptiotutkimuksia on alusta alkaen tehty adoptiovanhempien näkökulmasta. Aikaisemmat adoptioaiheeseen liittyneet tutkimukset ovat käsitelleet pääasiassa adoptiovanhemmuutta ja adoptoitujen terveyttä, mutta viime vuosina adoptoituja on alettu tutkia myös syvähaastatteluiden avulla. Adoptiota käsitelleet pohjoismaiset tutkimukset käynnistyivät jo 1970-luvulla Ruotsissa. Tässä tutkimuksessa hyödynnetäänkin pohjoismaista laadullista identiteettitutkimusta, koska näin on mahdollista suhteuttaa oman tutkimuksen tulokset aiempiin tutkimuksiin ja teoriaan. Haluan tällä tutkimuksella viedä tarkastelun vielä askeleen syvemmälle ja keskittyä adoptoitujen kertomuksiin. Näin on mahdollista
tarkastella, vahvistaako oma aineisto aiemmassa tutkimuksessa esitettyjä johtopäätöksiä.
Usein identiteettiä käsittelevissä tutkimuksissa keskitytään kuvaamaan adoptoitujen kulttuuri-identiteettiä, biologisten juurien merkitystä, etnistä identiteettiä sekä kokemuksia erilaisuudesta ja rasismista. (Ruohio 2009, 8; Koskinen 2008, 16–17 & Brottveit 1999, 129.) Myöhäismodernissa yhteiskunnassa identiteetin käsite on monitulkintaisempi kuin aikaisempi näkemys identiteetin pysyvyydestä ja muuttumattomuudesta.Täten identiteetti ei ole staattinen ja muuttumaton. Tarvitaan lisää tutkimuksia, joissa kuullaan adoptoitujen itsensä kokemuksia siitä, millä tavalla identiteetti muotoutuu elämänkaaren eri vaiheissa.
Näin voidaan paremmin ennakoida millaisia identiteettityötä vaativia prosesseja nuoruusiän kriisit, sosiaalisen ympäristön tuomat paineet tai muut adoptioon liittyvät pohdinnat herättävät yksilössä. (Hall 1999, 250).
Itsekin kansainvälisenä adoptoituna olen tavannut lapsena ja murrosikäisenä jonkin verran kansainvälisesti adoptoituja ihmisiä, mutta ystäväpiirini on aina koostunut lähinnä pääasiassa kantasuomalaisista ihmisistä. Silti olen hyvin tietoinen asioista, joita kansainvälisesti adoptoidut ottavat esiin erilaisissa keskusteluissa. Rastaan (2007, 22) mukaan transnationaali juurien avulla voidaan pohtia kysymyksiä yksilöiden ja ryhmien suhteista eri paikkoihin, noita suhteita määrittävistä tekijöistä ja niiden määrittämistä identiteeteistä.
Adoptoidun kokemus adoptiotaustansa merkityksestä elävöittää identiteettitutkimusta paljastaen erilaisia merkityksiä ja tulkintoja adoptoidun tärkeistä sosiaalisista suhteista, persoonallisesta minästä sekä merkityksellisistä juurimatkan kokemuksista. Informantteina adoptoidut voivat auttaa tutkijoita ymmärtämään identiteettitutkimuksissa identiteettityöprosessin rikkautta. Yhteiskunnallisella tasolla adoptoitujen identiteettikokemusten hyödyntäminen on myös hyvin ajankohtainen ja arvokas tutkimustieto erityisesti tutkittaessa ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi monietnisiä tai ne, jotka eivät ole täysin ”valkoisia”. Vähemmistöihin kohdistuva rasismi on saanut viime aikoina runsaasti huomiota uutisvälineissä, julkisessa ja poliittisessa keskustelussa. ”Ei-valkoisuus”
altistaa adoptoidut ulkopuoliselle kategorisoinneille ja tällä tavalla heidän identiteettinsä kyseenalaistetaan. Viimeaikaiset yhteiskunnalliset ja poliittiset kannanotot vaikuttavat kaikkien suomalaisten asenteisiin monin eri tavoin. Yhteiskunnallinen keskustelu
suomalaisuudesta tai ulkomaalaisuudesta vaikuttaa väistämättä myös kansainvälisesti adoptoitujen elämään hyvin keskeisenä osana heidän arkeaan ja sitä kautta identiteettiin, vaikka jokainen adoptoitu kokee asiat eri tavalla ja voimakkuudella. Yhteiskuntatieteilijänä minussa kiinnostaa erityisesti se, miten kieli usein on merkittävä tekijä, joka erottaa adoptoidut muista ulkomaalaisista tai maahanmuuttajista. Vaikka tutkimukseni on sosiaalipsykologinen, tutkimukseni kohde liittyy sosiaalityöhön. Sosiaalityöntekijä antaa lakisääteistä adoptioneuvontaa adoptionhakijoille. Sosiaalityöntekijät voivat hyödyntää omassa adoptioneuvontatyössään adoptiotutkimuksista saatua tietoa ja näin tätä voi kutsua mielestäni ennaltaehkäiseväksi sosiaalityöksi. Adoptioneuvonnassa voidaan antaa adoptiovanhemmille ohjeistuksia siitä, että kuinka heidän tulee huomioida esimerkiksi adoptoidun alkuperä ja juuret.
Oman identiteetin rakentamista tapahtuu jatkuvasti tilanteissa, joissa ihmisille tarjoutuu mahdollisuus puhua tai kirjoittaa suoraan itsestään, mutta myös sellaisissa yhteyksissä, joissa itsestä kertominen ei ole näkyvästi tarkoituksena. Kertomistilanne, paikka, aikaisemmat elämäntapahtumat ja kokemukset ovat kaikki mukana vaikuttamassa siihen, millaiseksi kertomus itsestä juuri sillä kerralla muodostuu. Mutta identiteetin rakentumista ja monimuotoisuutta voidaan katsoa monin tavoin ja eri tasoja huomioon ottaen, ja näin voidaan yksittäisessä vuorovaikutustilanteessakin löytää vaihtelevia identiteettejä (ks. Hall 1999, 223–224; Harré 1983, 258; Erikson 1983, 94). Tässä tutkimuksessa käytän persoonallisen identiteetin, sosiaalisen identiteetin sekä biologisen alkuperän käsitteitä konstruoidessani tutkittavien todellisuutta.
1.2 Kansainvälisen adoption tausta
Adoption tarkoituksena on edistää lapsen parasta ja turvata hänelle hyvät kasvun edellytykset sekä sitä tukeva elinympäristö. Suomessa kansainvälistä adoptiotoimintaa säätelevät Laki (22/2012) ja asetus lapseksiottamisesta (202/2012). Adoptiolain (22/2012.) mukaan Suomessa adoptoitu saa saman oikeudellisen aseman kuin biologinen lapsi.
Adoptio on lastensuojelutoimenpide. Lasten suojelusta ja yhteistyöstä lapseksiottamisasioissa tehdyn yleissopimuksen mukaan (ns. Haagin sopimus v. 1993) laitoksessa asuvalle, adoptioon vapautuneelle lapselle pyritään ensisijaisesti löytämään uusi adoptio- tai sijaiskoti hänen synnyinmaastaan. Vain jos kotia ei synnyinmaasta löydy,
voidaan lapsi vapauttaa kansainväliseen adoptioon. Sopimusten ytimenä on lapsen oikeus saada kasvaa tasapainoisissa olosuhteissa, kuten perheessä. Vuonna 1993 Haagissa solmitussa yleissopimuksessa lasten suojelusta ja yhteistyöstä kansainvälisissä adoptioissa todetaan, että lapsen tulee saada kasvaa perheessä, jossa hän voi turvallisten olosuhteiden myötä kehittyä tasapainoiseksi yksilöksi. Sosiaalityöntekijän antama adoptioneuvonta on adoption edellytys Suomessa. Adoptioneuvonta on tärkeä prosessi adoptiovanhemmuuteen valmistautumisessa. Suomeen on adoptoitu lapsia kansainvälisen adoption kautta jo vuodesta 1970 lähtien, mutta kansainvälinen adoptio yleistyi vasta 1980- ja 90-lukujen aikana. (Interpedia 2014.) Kuviossa 1 esitetään kansainvälisen adoption kautta Suomeen tulleiden lasten määrät vuosilta 1991–2015 (Tilastokeskus, 2016).
Kuvio 1. Ulkomailla syntyneiden adoptiot Suomeen 1991–2015. Tilastokeskus 2016.
Kuviosta erottuvat selvästi ”huippuvuodet” 2004 ja 2005, jolloin kansainvälisesti adoptoi- tuja lapsia saapui Suomeen yli 300 kumpanakin vuotena. Tällä hetkellä adoptioiden määrä on kuitenkin vähenemässä. Suurimman muutoksen on aiheuttanut eniten lapsia luovuttavan maan, Kiinan, kansainvälisen adoptiotoiminnan merkittävä väheneminen. Muutkin aiemmin lapsia adoptioon luovuttaneet maat ovat alkaneet kehittää omaa maan sisäistä adoptiotoimintaansa. Kansainväliseen adoptioon vapautuvia lapsia on jatkuvasti vähemmän
ja hakijamäärät vastaavasti ovat kasvaneet tai pysyneet ennallaan monissa maissa.
(Interpedia 2015).
Ensimmäiset kansainvälisesti adoptoidut lapset ovat tulleet Suomeen 1970-luvulla. Nämä lapset olivat syntyjään Etiopiasta, Intiasta ja Kolumbiasta. Tällä hetkellä Suomeen on saapunut eniten lapsia Etelä-Afrikasta, Venäjältä, Kiinasta ja Thaimaasta (Sosiaali- ja terveysministeriö 2009.) Lapsia adoptoidaan maailmanlaajuisesti noin 30 000–40 000 lasta vuodessa, joista puolet päätyy USA:an. Suomessa on noin 4000 kansainvälisesti adoptoitua henkilöä kun taas Ruotsissa heitä on yli 50 000. Myös Norja ja Espanja ovat merkittäviä lasten vastaanottajamaita. (Adoptioperheet 2015). Suomi on siten vielä nuori toimija kansainvälisen adoption vastaanottajamaana adoptoitujen lukumäärällä arvioiden. Suomeen adoptoiduista vasta tuhatkunta on täysi-ikäisiä.
Adoptoidun identiteettiprosessi on elämänmittainen ja muuttuva kehitysprosessi. Adoptoitu ei ole voinut itse päättää adoptiostaan, koska adoptiostatus on annettu ja liittyy vähitellen osaksi adoptoidun kokonaisidentiteettiä. Identiteettiprosessi aktivoituu usein elämänkulun merkittävissä siirtymäkohdissa. (Grotevant 1997, 12, 16–17, 21.) Jos adoptoidulta puuttuu tietoja taustastaan, hän ei saa elämäntarinastaan kokonaista. Lasten identiteetin tutkiminen on haasteellista, koska lapset eivät vielä pysty tuottamaan pitkiä kertomuksia elämästään.
Tämän tutkimuksen kohteena on aikuisten kanainvälisesti adoptoitujen henkilöiden identiteetin muodostuminen heidän itsensä kuvaamana. Tutkimusjoukoksi on valittu nuoret aikuiset, koska oletetaan, että he kykenevät ilmaisemaan itseään kattavasti muutosvaiheen läpikäymisen jälkeen.
Adoptoiduilla on Suomessa mahdollisuus tavata muita adoptoituja, jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea biologisen taustan selvitystyöhön esimerkiksi Aikuiset adoptoidut ry:n kautta. Aikuiset adoptoidut ry:n jäsenet ovat 18 vuotta täyttäneitä Suomesta tai ulkomailta adoptoituja henkilöitä. Vertaistoiminnan lisäksi yhdistys edistää adoptoidun asemaa yhteiskunnassa tuomalla esiin adoptoitujen omakohtaisia näkemyksiä ja osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Interpedia 2015.)
Oman adoptiotaustan merkityksen ymmärtäminen tapahtuu vähitellen varhaislapsuudessa, jolloin lapsi tajuaa olevansa adoptoitu. (Adoptioperheet 2014.) Biologisen alkuperän
pohtiminen ja siihen liittyvien asioiden etsiminen voi olla tärkeää adoptoidun identiteetin rakentumiselle varsinkin silloin, kun adoptoidulla on jäänyt muistoja varhaislapsuudesta ensimmäisessä kotimaassa. Usein adoptiolapset saapuvat Suomeen jo vauvaikäisinä, jolloin heille ei ole ehtinyt jäädä muistikuvia adoptiota edeltävältä ajalta. Kuitenkin ihan vauvana tulleenkin juuret voivat olla täysin selvillä. Itsekin kansainvälisen adoption kautta Suomeen tulleena olen tietoinen siitä, että menneisyyden asioiden muisteleminen voi nostaa pintaan monenlaisia asioita. Tosin nuo varhaislapsuuden muistot usein sekoittuvat uniin ja siksi ne eivät aina ole todellisia. Adoptoitu saattaa joutua tukalaan tilanteeseen, kun hän ei voi saada varmistusta siitä, mikä on totta ja mikä ei. Muistot voivat olla hyvinkin pieniä irrallisia palasia. Muistoja voivat olla esimerkiksi hauskat hetket läheisten ihmisten kanssa, ruoan tuoksu tai satuhetket biologisten vanhempien tai naapureiden kanssa. Jotkut adoptoidut ovat uuteen kotimaahansa tullessaan jo leikki-ikäisiä, joten heillä täytyy olla joitakin muistoja esimerkiksi biologisista vanhemmista tai lastenkodista.
3 DYNAAMINEN IDENTITEETTI JA ADOPTIO 3.1 Identiteetin määritelmät
Identiteetti-käsite on laaja ja moniselitteinen. Saastamoisen (2006, 170) mukaan identiteetin kysymykset ovat ajankohtaisia esimerkiksi sosiologian, sosiaalipsykologian, psykologian ja soveltavien tieteenalojen pohdinnoissa. Sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa identiteetin käsite jaetaan usein kahteen osaan, sosiaaliseen ja persoonalliseen identiteettiin. Eri tutkijat määrittelevät identiteetin riippuen näkökulmasta tai tutkimustehtävästä, jota kukin käyttää, kuten esimerkiksi sosiaalinen identiteetti, persoonallinen identiteetti (Harré 1983, 256–257), kollektiivinen identiteetti, yksilöllinen identiteetti (Giddens 1991, 52–53;2001, 29), minä- identiteetti (Erikson 1968, 58, 208; Kroger 2007,6–7) ja kulttuuri-identiteetti (Hall 1991, 71). Saastamoisen (2006, 172) mukaan identiteetin käsite kietoutuu minuuden käsitteeseen.
Kun minuus muuttuu kohteeksi, eli sitä määritellään ja arvotetaan, puhutaan identiteetistä.
Psykoanalyytikko Erik H. Erikson on yksi varhaisimmista ja tunnetuimmista identiteetti- käsitteen kehittäjistä (Kroger 2000, 8). Kroger (2000, 8) on Eriksonia lainaten määritellyt identiteettiä samuuden tunteeksi, jolla hän viittaa henkilön subjektiivista tunnetta itsestään ja saman tunteen jatkuvuudesta vaihtuvista tilanteista ja muuttuvasta sosiaalisesta ympäristöstä riippumatta. Tasapainoisen identiteetin kasvun kannalta on olennaista, että yksilö tuntee olevansa sama persoona paikasta ja sosiaalisesta tilanteesta riippumatta.
Krogerin (2007, 25) mukaan psykososiaalinen lähestymistapa korostaa sosiaalisen ympäristön vaikutukset, sisäiset psyykkiset prosessit ja biologiset tekijät yksilön identiteetin kehityksessä. Tämän lähestymistavan edustajia ovat muun muassa Erik Erikson (1968), Daniel J. Levinson (1997) ja James Marcia (1980).Vaikka ihmisten elämä ei aina noudata Eriksonin muotoilemaa kaavaa, eivätkä asiat tapahdu jokaisella ikäkausisidonnaisesti, on Eriksonin malli edelleen paljon käytetty monessa tutkimuksessa.
Erikson oli kiinnostunut ihmisen psykososiaalisesta kehityksestä ja kehitti sen innoittamana kuuluisan elämänkaariteorian, jonka kautta ihmisen elämää pyritään ymmärtämään laajassa merkityksessä. Eriksonia on kritisoitu siitä, että elämänvaiheet käsittelevät lähinnä länsimaisten ihmisten tapaa elää ja ajatella. Kuitenkin Eriksonin psykososiaalinen elämänkaariteoria on rakenteeltaan hyödyllinen, koska teoria auttaa ymmärtämään, millainen rooli sosiaalisella ympäristöllä on yksilön identiteetin muovaajana. Krogerin
(2007) mukaan Erikson (1974, 114–115) näki yhtäläisyyttä naisissa, nuorissa ja tummaihoisissa (Kroger 2007, 20–22).
Giddensin (2001, 29I) mukaan identiteetti nähdään yhtäältä yksilöllisenä ja toisaalta sosiaalisena. Sosiaalisiksi luokiteltavia ovat kansallinen tai alueellisesti määrittyvä identiteetti. Yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin ero on siinä, että yksittäiset identiteetit rakentuvat suhteessa erilaisuuteen, kun taas kollektiivisessa identiteetissä korostuu samankaltaisuus. Giddensin mukaan ihmiset eivät voi olla vain osa kollektiivista yhteisöä ja määrittää identiteettiään sen kautta, vaan ihmisestä tulee yksilö, joka joutuu itse vastaamaan valintojensa kautta siitä mikä hän on ollut, on ja tulee olemaan. Giddens määrittelee yksilöllisen identiteetin eli minuuden yksilön reflektiiviseksi tietoisuudeksi itsestään. Identiteetin tarkastelussa voidaan pitää sellaiset minuuden piirteet, kuten pysyvä samastuminen ryhmiin, sitoutuminen ja itsen ominaisuuksien kokeminen omiksi ja autenttisiksi, että ne liittyisivät nimenomaan moderniin käsitykseen identiteetistä. (Giddens 2001, 291.)
Giddensin (1995, 5) mukaan aiemmin traditioiden määrittelemät identiteetit olivat helposti tunnistettavissa, mutta individualisoitumisen myötä asiat muuttuivat paljon monimutkaisemmiksi ja näin itseä on paljon vaikeampi määritellä. Saastamoinen (2006, 167) on havainnut, että globaalissa ja yhteiskunnallisessa muutoksessa identiteettikin muuttuu. Yhteiskunnallisessa muutoksessa yksilön on osattava ennakoida elämäänsä ja identiteetinkin on oltava valmis joustamaan muutoksille. Näin identiteetistä on siis tullut kollektiivisten rakenteiden ongelmallistuessa keskeisin merkityksen lähde, jota on tietoisesti määriteltävä. Laajemmin tarkasteltuna yhteiskunnalliset muutokset kuten hyvinvointierojen hallitsematon kasvu ja epätasa-arvo vaikuttavat sosiaalisen koheesion vähenemiseen (Vaarama 2010, 10).
Yhteiskunnallisten muutosten ja sosiaalisen koheesion rapautuminen on vaikuttanut siihen, että vastuu on lisännyt yksilön taakkaa keskeisten ratkaisujen tekemisessä ja identiteetin rakentamisessa erityisesti nuoruusiässä (Saastamoinen 2006, 172).
Saastamoinen (2006, 170) painottaa, että nykyihmisen elämä on jatkuvaa valintojen tekemistä, ja identiteetin etsinnästä on tullut tärkeä osa ihmisten elämää. Saastamoisen
mukaan kun ihmiset eivät oikein tiedä, keitä he ovat yksilöinä ja yhteisöinä, syntyy tarve tutkia identiteettiä, jolloin identiteetti tarjoaa mahdollisuuden pohtia yksityisen ja persoonallisen, sekä kulttuurisen ja kollektiivisen tasojen välisten suhteiden merkitystä.
Tällöin identiteetti tarkoittaa tapoja joilla ihmiset määrittelevät itsensä suhteessa itseensä, sosiaaliseen ympäristöönsä sekä kulttuuriinsa. Kyseessä on mielenkiintoisesti samaan aikaan erottautumisen ja toisaalta samastumisen kysymykset: millaisiin ryhmiin ja elämäntapoihin yksilö haluaa samaistua ja miten hän samaan aikaan halua erottautua toisista vielä vahvemmin omaksi yksilöksi tekemällä erilaisia valintoja. Saastamoisen mukaan minuus ja identiteetti eivät ole enää annettuja, vaan niitä on pohdittava tietoisesti ja identiteettityön keinoin. Identiteettityö liittyy valinnan mahdollisuuksien kasvuun elämäntavassa, opiskelussa, työnteossa ja kuluttamisessa. (Saastamoinen 2006, 170, 173).
Saastamoisen (2006, 142) mukaan minuuden ja identiteetin kysymykset ovat tulleet keskeisiksi analyysin kohteiksi yhteiskuntatieteissä, koska perinteiset näkökulmat ovat muuttuneet ongelmallisiksi. (ks. Bauman (2004, 9;Kuusela 2004, 43-67 & Saastamoinen 2006, 146–149.) Hallin (1999, 71) mukaan vanha identiteettikäsitys voi rapautua ja korvautua uudella. Hänen mukaansa identiteetti on alusta alkaen keksittyä ja kaikki identiteetit paikantuvat kulttuuriin, kieleen ja historiaan. Tällöin identiteetti on määrittynyt historiallisesti eikä biologisesti. Yksilö omaksuu eri identiteettejä eri aikoina, jolloin identiteetti muuntuu ja muokkautuu jatkuvasti. Identiteetit eivät ole siis yhtenäisiä, ja myöhäismoderneina aikoina ne ovat yhä pirstoutuneempia, koska ne muodostuvat moninaisista, usein toisiaan risteävistä tai vastakkaisista diskursseista ja käytännöistä.
(Hall 1999, 23, 71, 250.)
Oma tutkimukseni sijoittuu psykososiaalisen ja psykodynaamisen lähestymistavan välimaastoon. Rom Harré (1983) katsoo identiteetin muodostuvan prosessimaisesti sosialisaation tuloksena. Tämän tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu Harrén teoriaan identiteettiprosessista (Harré 1983) sekä Erik H. Eriksonin psykososiaaliseen kehitysteoriaan.
3.2 Harrén jaEriksonin identiteetin kehitysteoriat
Erik H. Eriksonin psykososiaalinen kehitysteoria on merkittävä identiteetin kehittymisen näkökulmasta. Erikson on yhdistänyt teoriassaan ihmisen eri kehitysvaiheiden biologiset, psyykkiset ja sosiaaliset osa-alueet kokonaisuudeksi. Näitä kehitysvaiheita ovat vauvaikä, varhaislapsuus, leikki-ikä, kouluikä, nuoruus, varhainen aikuisuus, keski-ikä ja vanhuus.
Ihminen kohtaa jokaisen kehitysvaiheen kohdalla kriisejä ja konflikteja, jotka synnyttävät yksilössä uusia voimia ja valmiuksia seuraavaa kehitysvaihetta varten. Eriksonin teoria identiteetin kehittymisestä korostaa yhteiskunnan instituutioiden roolia egon eli ”minän”
vahvistumisen prosessissa. Kasvatusinstituutiot, kuten esimerkiksi perhe ja koulut ovat yhteiskunnalle tärkeitä instituutioita, joissa opitaan erilaisia sosiaalisesti hyväksyttyjä käyttäytymismalleja.
Eriksonin (1980) psykososiaalisen kehityksen teorian mukaan ihminen kokee elämänsä aikana erilaisia kriisitilanteita. Edellä mainitulle kehitysvaiheelle ominaista yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksen dynamiikkaa kuvaa Eriksonin teoriassa käsite psykososiaalinen kriisi. Tämä kriisi tai konflikti on ympäristön taholta tuleva sopeutumisvaatimus tai haaste, joka kussakin kehitysvaiheessa tulee yksilön kohdattavaksi.
(Erikson 1983, 21; Vilkko 2001, 75.) Ihmisten välisen sosiaalisen järjestyksen rakenteina Eriksonin teoriassa elämään sisältyy kahdeksan vaihetta, joissa erilaisten kriisien läpikäyminen nousee tärkeäksi. Erikssonin mielenkiinto kohdistui siihen, miten kokemukset oman persoonan koherenssista kehittyvät vaiheittain henkilökohtaisten kehityskriisien läpikäymisen kautta. Identiteettikriisillä tarkoitetaan ajanjaksoa nuoruudessa, jolloin lapsuudessa omaksuttu identiteetti ei ole enää toimiva, mutta uusi identiteetti ei ole vielä valmis. (ks. Kuvio 2).
Kuvio 2. Psykososiaalisen kehityksen kahdeksan kehitysvaihetta ja kriisiä (Erikson 1983) Uuseriksonilainen James Marcia (1980, 160) on kehittänyt Erikssonin teoriaa edelleen hahmottelemalla identiteetin rakentumista kaksivaiheisesti: ensin nuoret etsivät ja vertailevat sukupuolirooliin, ammattiin ja ideologiaan liittyviä mahdollisuuksiaan, tekevät sen jälkeen valintansa ja sitoutuvat niihin. Vaihtoehtojen vertailun ja valintoihin sitoutumisen perusteella Marcia on nimennyt seuraavat neljä identiteettistatusta:
hajaantuneen identiteetin, ajautujan statuksen, moratorio- vaiheen sekä statuksen, jossa identiteetti on saavutettu. Marcian mukaan hyvin kehittynyt identiteetin rakenne on avoin muutoksille sosiaalisessa ympäristössä ja sosiaalisissa suhteissa. (Kuvio 3).
Kuvio 3. Marcian malli identiteettitiloista (1980)
Ensimmäisessä identiteetin vaiheessa (identity diffusion) nuori ei ole kokenut etsintävaihetta eikä sitoutunut minkäänlaisiin ratkaisuihin. Tätä vaihetta kutsutaan hajautuneen identiteetin vaiheeksi. Toisessa, ajautuneen identiteetin vaiheessa (foreclosure) nuori ottaa mallia ikätovereistaan. Tällöin nuori sitoutuu hyväksi kokemiinsa ratkaisuihin ilman omaa henkilökohtaista etsintävaihetta. Moratoriovaihe (moratorium) kuvastaa nuoren etsintävaihetta. Moratoriovaiheessa nuori on kriisissä ja aktiivisesti pohtii tulevaisuuden valintoja. Viimeisessä eli saavutetun identiteetin vaiheessa (identity achievement) nuori on käynyt läpi etsimisvaiheen ja sitoutunut parhaaksi kokemiinsa päätöksiin. (Marcia 1980, 161–162.)
Eriksonin identiteettiteoriaa pidetään merkittävänä adoptoitujen identiteetin ymmärtämisen kannalta, koska adoptoidut joutuvat usein tekemään ylimääräistä identiteettityötä annetun adoptioidentiteetin takia. Identiteettiprosessia tarkastelemalla voidaan havaita, että identiteetti voi olla annettu, saavutettu tai omaksuttu. Annettuja identiteettejä kuten ikää, sukupuolta, etnistä syntyperää, syntymäpaikkaa tai kansallisuutta ei voi itse valita.
Saavutetut identiteetit valitaan vapaaehtoisesti, esimerkiksi koulutus ja ystävät. Omaksutut
identiteetit opitaan toisilta ihmisiltä. (Erikson 1983, 94; Dunderfelt 1998, 16–20; Jokelainen 2001, 27–28.)
Rom Harrén (1983) mukaan oman paikan löytäminen maailmassa tapahtuu kahden projektin kautta. On ensinnäkin löydettävä sosiaalinen identiteetti, arvostettu asema sosiaalisessa järjestyksessä. Sen ohella on myös pyrittävä säilyttämään persoonallinen identiteetti elämäkerrallisen ainutlaatuisuuden merkityksessä. Näyttää siltä, että sosiaalinen identiteetti ja persoonallinen identiteetti eivät yhdisty automaattisesti, koska prosessi edellyttää luovuutta suhteuttaa vallitsevia käsityksiä omaan kokemukseen. Rom Harré on pyrkinyt ylittämään kulttuurin vaikutuksen ja persoonallisen identiteetin välistä kuilua kuvaamalla sitä, miten yksilöt omaksuvat kulttuurisia malleja ja muuntavat niitä itselleen sopiviksi. Näin kulttuurin minätarinat toisaalta säilyvät, toisaalta uudistuvat. (Harré 1983, 44–45.) Harrén ”psykologisen avaruuden malli” sisältää nelikentän, jonka avulla voidaan analysoida adoptoitujen identiteettityötä. (ks. Kuvio 2).
Kuvio 2. Nelikentän siirtymät identiteettiprosessin merkittävinä vaiheina (Harré 1983).
Harrén psykologisen avaruuden mallin mukaan identiteetti rakentuu suhteessa sosiaaliseen ympäristöön. Ihmisen mieli nähdään kielellisen vuorovaikutuksen tuotoksena, jolloin identiteetin rakentumisen lähtökohta on sosiaalinen kulttuuri ja yhteisöt, joihin ihminen syntyy ja joissa hän kulloinkin elää. Psykologisen avaruuden malli havainnollistaa sitä dynaamista liikettä, jota ihminen käy muokatessaan identiteettiään ja samalla suhdettaan ympäristöönsä.
Kuviossa on kaksi ulottuvuutta, jotka ovat ilmaisu ja toteutus. Ilmaisu -ulottuvuus kuvaa sitä, missä määrin yksilö tuo julki omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Toteutus -ulottuvuus puolestaan kuvaa toimintaa ja ajattelua yksilöllisyys - kollektiivisuus akselilla. Kuvion nuolet kuvaavat niitä siirtymiä, joita yksilö käy läpi identiteettiprojektiensa aikana. Julkis- kollektiivinen alue eli nelikentän oikea yläkulma on lähtöpiste, johon yksilö väistämättä kuuluu syntyessään sosiaaliseen maailmaan, tiettyyn kulttuuriin ja yhteisöön. Myös myöhemmät yksilön identiteettiä muovaavat yhteisöt kuuluvat tälle alueelle. Ensimmäinen siirtymä tapahtuu julkis - kollektiiviselta alueelta kollektiivis - yksityiselle alueelle. Tämän siirtymän nimi on omaksuminen. Siirtymässä tapahtuu yhteisöjen ja kulttuurin kielenkäytön sääntöjen omaksumista. Keskeistä on myös yhteisön moraalisten, usein sanattomien sääntöjen omaksuminen. Voidakseen rakentaa yksilöllistä identiteettiä henkilön on ensin omaksuttava yhteisönsä sosiaalinen perimä. Seuraava siirtymä on kollektiivis - yksityiseltä alueelta yksityis - yksilölliselle alueelle. Siirtymää kutsutaan nimellä muuntaminen. Juuri tässä siirtymässä yksilö työstää identiteettiään yksilöllisimmillään. Viimeinen siirtymä on yksityis - yksilölliseltä alueelta yksilöllis-julkiselle alueelle. Tätä siirtymää kutsutaan julkistamiseksi. Julkistaminen on kuitenkin riskialtis tilanne, koska yksilö voi tulla joko hyväksytyksi omien uusien tulkintojensa kanssa, tai sitten jäädä huomaamatta, mikäli yksilön tyyli liiaksi sulautuu totuttuun. Tiivistetysti Harrén identiteettiprosessin vaiheet etenevät seuraavalla tavalla: omaksumisen siirtymän jälkeen yksilö voi siirtyä henkilökohtaisemmalle muuntamisen tasolle, jotta yksilön on mahdollista päästä julkistamaan omia persoonallisia tulkintojaan, siirtymää kutsutaan julkistamiseksi persoonallinen identiteettiprojekti voi alkaa. (Harré 1983, 20–21, 256–285.)
Elämänkulun vaiheita jaksottavat siirtymät, kuten syntymä, koulun alkaminen, työhön siirtyminen, vanhemmaksi tuleminen ja eläköityminen. Elämänkulku näkökulma korostaa ikään liittyviä sosiaalisten odotusten merkitystä. Neljän tekijän oletetaan vaikuttavan yksilön sosiaaliseen kehitykseen. Ensimmäinen on historialliset muutokset. Toinen liittyy valintoihin, joilla yksilö suuntaa elämäänsä. Kolmas käsittää elämäntapahtumien ajoitusta suhteessa muihin, suunniteltuihin asioihin tai odottamattomiin tapahtumiin. Neljäs liittyy muiden ihmisten vaikutuksiin. Muut ihmiset vaikuttavat sosiaaliseen kehitykseen sosiaalisten muutosten kautta. Sosiaalinen vuorovaikutus aiheuttaa muutoksia ihmisten hyvinvoinnissa. (Pulkkinen ja Caspi 2002, 4–9.)
Elämänkulkua koskevaan tutkimukseen ja teoriaan on vaikuttanut merkittävästi Chicagon koulukuntaan kuulunut tutkija Robert J. Havighurst (1900–91). Havighurstin teoriassa yhdistyvät ihmisen biologinen kasvu sekä sosiaaliset odotukset, jotka määräytyvät elämänkulun vaiheista riippuen, ja jotka ohjaavat persoonallisuuden kehityksen suuntaa.
Havighurstin teoriassa korostetaan yksilön sopeutumista sosiaalisiin odotuksiin, mutta yksilölliselle ajattelulle ei anneta paljon tilaa. Havighurstin teoriassa pureudutaan sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin, mutta jätetään kokonaan käsittelemättä yksilön itsensä kohtaamiseen liittyviä haasteita.(ks. Kuusinen 2008, 312–316.) Harrén sosiaalisen ja persoonallisen identiteetin välistä riippuvuutta kuvaava identiteettiprojekti ja Marcian malli neljästä identiteettitilasta auttaa paremmin ymmärtämään, miten yksilön persoonallisuuden uudelleenmuokkaus, sosiaalisesti opittujen asenteiden, arvojen ja toimintamallien muokkaaminen ja oman yksilöllisen minuuden etsintä ovat yksilölle itselleen äärimmäisen tärkeitä tekijöitä ihmisenä kasvamisessa. (ks. Harré 1983, 156 &
Marcia 2002, 202–203.)
3.3 Adoptoitujen dynaaminen identiteettityö
Tarkasteltaessa adoptoitujen identiteettiä merkittäväksi nousee sosiaalisten ja biologisten tekijöiden vaikutus yksilön identiteetin kehityksessä. Identiteetti -sanan latinankielinen juuri viittaa samanlaisuuteen, pysyvyyteen. Perinteinen käsitys identiteetin pysyvyydestä ja muuttumattomuudesta on saanut vastinparikseen dynaamisen identiteetin käsitteen. Oman identiteetin muotoutuminen on adoptoiduille elämänmittainen prosessi. Yksilöllinen identiteetti syntyy, kun ihminen muodostaa käsityksen itsestään erilaisten kokemusten
kautta. Ihmiselle on tyypillistä pohtia omaa persoonallisuuttaan, ulkonäköään ja saavutuksiaan. Adoptoidut elävät muualla kuin syntymämaassaan. Adoptoitu on jo kerran elänyt toisenlaista elämää, toisenlaisten vanhempien kanssa. Jokainen adoptoitu on omanlaisensa yksilö, ja adoptoidut eroavat toisistaan huomattavasti sen suhteen, kuinka kiinnostuneita he ovat esimerkiksi omista juuristaan. Adoptoidun identiteettityö sisältää sarjan syklejä, jotka kaikki auttavat yksilöä integroimaan adoptiostatuksensa psykologisesti kokonaisvaltaisemmalla tasolla kokonaisidentiteettiinsä. Siten adoptoidun identiteettiprosessin analyysissa on otettava huomioon yksilöllisten tekijöiden lisäksi sosiaaliset, historialliset ja kulttuuriset tekijät (Berger & Luckmann 1995, 197, 97 &
Grotevant 1997, 17.)
Kaikilla adoptiolapsilla on taustallaan ainakin yksi vakava hylkäämiskokemus. Adoptio merkitsee lapselle erokokemusta ja menetystä jostakin aiemmasta. Adoptoidun lapsuuden ajan hylkäämiskokemus tai nuoruudessa koettu identiteettikriisi voi nousta uudestaan pintaan, kun mieleen tulevat oma menneisyys ja aikaisempien ihmissuhteiden katkeaminen.
Hylkäämiskokemukset voivat aiheuttaa vihan, pelon ja katkeruuden tunnetta myöhemmässä ikävaiheessa. (Grotevant 1997, 21.) Koskisen (2008, 13) mukaan nuori adoptoitu joutuu usein rakentamaan identiteettiään monimutkaisemman tien kautta kuin samanikäinen ei- adoptoitu nuori.
Marcian (1980) käyttämä termi ”moratorium” kuvaa identiteettikriisin vaihetta, jossa nuoret kokevat olonsa usein tasapainottomaksi (Marcia 1980, 161). Ulkomaiset tutkimukset osoittavat, että kansainvälisesti adoptoiduilla voi ikäisiinsä verrattuna olla tavallista vaikeampi murrosikä. Kuitenkin joskus on vaikeaa erottaa, mikä johtuu adoptiotaustasta ja mikä taas on normaalia murrosikään kuuluvaa irtiottoa vanhemmista. Yngvesson (2005, 26–27) kutsuu adoptoitujen murrosikää ja siihen liittyviä tunnekuohuja ”myrskyn silmässä”
olemiseksi. Toisaalta identiteettikriisi voi yhtä hyvin syntyä jostakin muusta asiasta, kuten juurimatkasta. Juurimatka eli matka synnyinmaahan on osa identiteetin muodostamisprosessia. Juurimatka merkitsee monelle adoptoiduille katkaistujen juurien etsimistä, koska juuret ovat osa identiteettiä.
3.3.1 Adoptiovanhemmat ja adoptoidun kulttuuri-identiteetti
Adoptiovanhemmilla on merkittävä rooli lapsen identiteetin kehityksessä, koska vanhemmat luonnollisesti kasvattavat lapsensa oman sosiaalisen luokkansa ja statuksensa mukaan. Koskisen (2008, 92) tutkimuksessa olleet adoptoidut kokivat samankaltaisuutta adoptiovanhempien kanssa käytännöllisissä taidoissa, joita adoptoidut kertoivat omaksuneensa lapsuudenkodissaan. Adoptoidut toimivat usein samalla tavalla kuin adoptiovanhemmat esimerkiksi kasvatukseen ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa.
Högbackan (2009) mukaan vanhemmat etsivät adoptiolapsen ja itsen välillä samankaltaisuutta ja samannäköisyyttä, jota Högbacka kutsuu perheen luonnollistamisen tekemisen tavaksi. Högbacka pitää samankaltaisten ulkonäöllisten yhteyksien etsimistä biologisen siteen luomisena ja adoptiosuhteen luonnolliseksi tekemisenä. (Högbacka (2009, 164–165.)
Högbackan (2009, 180) mukaan perheet eroavat siinä, kuinka he säilyttävät lapsen alkuperämaan kulttuurin ja kuinka paljon synnyinmaan kulttuuria tuodaan esille.
Högbackan tutkimusaineistossa monet adoptiovanhemmat kertoivat ”harrastavansa” lapsen syntymämaan kulttuuria. Näin lapsi oppii jo pienestä pitäen sisäistämään kulttuurisia arvoja ja tapoja adoptiovanhempien kulttuuriharrastuksen kautta. Jokelaisen (2001) teoksessa käsitellään kansainvälisesti adoptoitujen lasten ja adoptiovanhempien antamia merkityksiä adoptoidun syntymämaasta. Vanhempien rooli lasten kulttuurisen kaksoisidentiteetin tukijoina ja syntymämaan kulttuurin tapojen ylläpitäjinä näytti olevan vahvasti esillä siitä riippumatta, oliko lapsi tullut Suomeen muutaman kuukauden ikäisenä vai vaikkapa kahdeksanvuotiaana. Suurin osa vanhemmista kertoi lastensa olevan kiinnostuneita taustastaan ja syntymämaan tavoista, joita vanhemmat kutsuvat kulttuuriksi.
(Jokelainen 2001, 37.)
Monet adoptiovanhemmat tutustuvat adoptiolapsen syntymämaan kulttuuriin jo ennen kuin adoptoitu on tullut Suomeen. Vanhemmat pitävät tällaista kulttuuria itselleen vieraana, mutta adoptoidun ”omana kulttuurina”. Vanhemmat hankkivat etukäteen paljon tietoa tulevan lapsen synnyinmaan historiasta, ruokatottumuksista ja ylipäätään yhteiskunnallisesta tilanteesta (Högbacka 2009, 180–183.) Kulttuuriharrastuksen avulla yritetään ennalta ehkäistä mahdollisia kriisitilanteita, joita vanhemmat olettavat syntyvän,
kun lapsi kohtaa uteliaita kysymyksiä taustastaan. Näin vanhemmat pyrkivät luomaan lapsen kasvua tukevan ja helpottavan ympäristön. Adoptiovanhemmat haluavat varautua mahdolliseen rasismiin tai muihin ongelmiin toimimalla ennaltaehkäisevästi: kertomalla adoptiosta ympäristölleen ja keskustelemalla lapsen kanssa. Adoptioperheet haluavat myös jakaa kokemuksia muiden adoptioperheiden kanssa.
Adoptiosta keskustelu on prosessi. Se ei ole kertaluonteinen ilmoitusasia, vaan aiheeseen täytyy palata aina uudelleen. Adoptiovanhempien tehtävä on auttaa lasta ymmärtämään taustaansa ja adoption merkityksiä silloin kun lapsi on valmis siihen. Högbackan (2009) mielestä adoptiosta tulee keskustella hieman eri tavoin ja eri sanoin lapsen eri ikä- ja kehitysvaiheissa. Jos lapsi tulee perheeseen vanhempana, on kertomisen lähtökohta erilainen. Tällöin lapselle on ehtinyt muodostua omakohtaisia mielikuvia elämästä syntymäperheessä tai sijaiskodissa. Tässä tapauksessa adoptiovanhempien tehtävä on ottaa huomioon lapsen muistot, kokemukset ja ihmissuhteet. Toisaalta jotkut adoptioperheet käyvät usein erilaisissa adoptiotapahtumissa, mutta jotkut taas eivät näe olennaisena asiana olla yhteydessä muihin adoptioperheisiin vain yhden yhdistävän asian eli adoption takia.
(ks. Högbacka 2009, 180; Jokelainen 2001, 37.)
Adoptiotutkimuksessa korostetaan usein kansainvälisesti adoptoidun kulttuuri-identiteetin merkitystä. Ensin on tarkasteltava mitä tarkoitetaan kulttuuri-identiteetillä koska se, miten suhtaudutaan perinteisiin ja miten niitä uusinnetaan erilaisissa toiminnoissa edellyttää kulttuuriperinnön tuntemista. Harré (1983, 137) mukaan tullakseen yhteisön jäseneksi yksilön on omaksuttava yhteisönsä kollektiivis-sosiaalinen perintö, traditio. Harré on pyrkinyt ylittämään kulttuurin vaikutuksen ja persoonallisen identiteetin välisen kuilun kuvaamalla sitä miten yksilöt omaksuvat kulttuurisia malleja, mutta muuntavat niitä itselleen sopiviksi. Näin kulttuuriset mallit toisaalta säilyvät, toisaalta uudistuvat (Harré 1980, 265, 274.) Näin on mahdollista rakentaa itselle sopivaa kulttuurista identiteettiä.
Kulttuuri-identiteetin voidaan ymmärtää olevan oma persoonallinen hahmotuksemme kulttuurisesta taustastamme, sen osatekijöistä ja suhteesta esimerkiksi eteläamerikkalaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuriin. Kulttuuri-identiteetin määrittely ei ole kuitenkaan yksisuuntaista, koska oman määrittelyn lisäksi merkittävää on myös se, miten muut määrittelevät meidät. (ks. Hall 1999, 71).
Kulttuuri-identiteetti on aina sidoksissa aikaan ja persoonaan, joka pohtii suhdettaan menneeseen nykyhetkessä. Muutokset identiteetissä heijastavat sitä yhteiskuntaa, jossa yksilöt elävät (Kroger, 2007, 12–14). Kansainvälisesti adoptoitu lapsi vaihtaa uudessa kotimaassaan kielen. Kielen kehityksen katsotaan alkavan jo raskausaikana, jolloin lapsi oppii kuulemaan kielen äänteitä, painotuksia ja intonaatiota. Tutkimusten mukaan adoptioiällä näyttää olevan vaikutusta adoptiolapsen kielen kehitykseen ja oppimiseen, vaikka se ei yksinään ole määräävä tekijä. Koskinen ym. (2014, 56) mukaan jos lapsi on adoptiohetkellä noin neljän vuoden iässä, kiihkeä aivojen kehittymisen vaihe näkyy muun muassa entistä taitavampana ja sujuvampana puheen tuottamisena ja kielen ymmärtämisenä, jolloin voidaan varmasti todeta, että lapsi on ehtinyt elää syntymämaan kulttuurin vaikutuksen alaisena. Kun adoptoitu saapuu uuteen kotiinsa hän elää jonkin aikaa syntymäkielen ja adoptiokielin risteyskohdassa, ja pikkuhiljaa uusi kieli eli adoptiokieli syrjäyttää syntymäkielen. Koskinen ym. (2014, 55) mukaan tämä risteyskohta on erittäin mielenkiintoinen ajankohta, koska se tarkoittaa entisen elämän lopullista hiipumista ja entisen kielen avulla rakennetun todellisuuden katoamista, sekä uuden kielen avulla rakennetun elämän alkamista.
Kielen avulla rakennetaan kulttuurisia tulkintoja, jolloin kulttuuriset tavat ja tottumukset tulevat tutuiksi. Kieli on siis tärkein merkityksiä välittävä tekijä ja yhteiskuntajärjestelmän perusta, jonka avulla voimme olettaa toisten yksilöiden jakavan yhteisen ymmärryksen todellisuudesta. (Berger & Luckmann 1995, 175.) Kieli tuottaa identiteettejä, mutta sillä myös tuotetaan niitä. Kielellä on tärkeä merkitys kulttuurisena symbolina sekä kielenkäytön kautta välittyvänä viestinä yksilön ja ryhmän identiteetistä. (Iskanius 2006, 64).
3.3.2 Sosiaaliset suhteet
Adoptoiduilla on kantasuomalaisista koostuva laaja kaveripiiri (ks. Koskinen 2008, 99–
101). Identiteetin rakentumisessa keskiössä on vuorovaikutus itselle tärkeiden henkilöiden kanssa, ei niinkään tuntemattomien ihmisten kanssa. Kuitenkin Koskisen (2008, 61) mukaan adoptoiduilla näyttäisi olevan ristiriitainen suhde oman yksityisyyden suojaamisen ja avaamisen välillä erityisesti sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa, koska adoptoiduilta kysellään runsaasti heidän alkuperästään ja ”oikeista” vanhemmistaan. Adoptoidun adoptiohistoria vaatii tietoista identiteettityötä vaikka kaikki adoptoidut eivät pohdi
adoptioidentiteettiään mitenkään erityisesti. Pohjoismaisten adoptiotutkimusten mukaan kansainvälisesti adoptoidut kokevat jonkin verran painetta toimia tai ajatella samalla tavalla kuin muut adoptoidut kaverit. Adoptoitujen suhteet oman etnisen ryhmän edustajiin perustuvat usein lähinnä ystävyys- ja tuttavuussuhteisiin muihin samasta maasta adoptoituihin, joihin adoptoidut olivat tutustuneet adoptio-organisaatioiden leireillä lapsuudessaan ja nuoruudessaan (ks. Ruohio 2009, 36.)
Herkkä ja ulkonäkökeskeinen murrosikävaihe tuo mukanaan ristiriitaisia tunteita siitä, mihin kuuluu ja keneltä näyttää. Koskisen (2008, 22–26) mukaan kantaväestöstä erottuvia ihmisiä, myös adoptoituja, saatetaan pitää ulkomaalaisina. Kansainvälisesti adoptoiduilta kysellään edelleenkin heidän alkuperästään. Adoptoidun kieli, murteet, kulttuuriset käytöstavat, vaatteet, kehon kieli ja kulttuuriset normit eivät poikkea muista suomalaisista, mutta ulkonäkö on kansainvälisesti adoptoidulle erityinen asia, koska usein transnationaalit juuret kiinnittävät kansainvälisesti adoptoidun tavalla tai toisella suomalaisuuden ulkopuolelle. (Rastas 2002,6–10.) Yleensä ihmisillä on tietty kuva, miltä eri kansallisuudet näyttävät, jolloin helposti käy, että aletaan luokitella ihmisiä ulkonäön perusteella (Puuronen 2011, 286). Täten fysiologiset ominaisuudet kuten ihonväri sekä hiusten rakenne ja väri ovat tärkeitä seikkoja, joiden perusteella tehdään ensisilmäyksellä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. (Miles 1994, 109–110). Jos adoptoitu jää yksin pohtimaan adoptioon liittyviä kysymyksiä ilman vanhempiaan, hän ei ymmärrä adoption moniulotteista merkitystä. Oman adoptiotaustan käsitteleminen tapahtuu siis vaihtelevasti, mutta jo varhaislapsuudessa tullaan tietoisemmaksi omasta erilaisuudesta adoptiovanhempien suhteen. Tämä voi johtaa nuoruudessa jonkinasteiseen kriisiin, jota seuraavat erilaiset mahdollisten minuuksien etsimisen ja kokeilemisen vaiheet. (Dalen 2005, 218–219;
Grotevant 1997, 17; Ruohio 2009, 36.)
Rastaan (2002, 6–11) mukaan adoptoidut tulevat varhain tietoisiksi erilaisuudestaan ja määrittelevät kokemusten mukaan erilaisten katseiden merkitystä. Rastaan mukaan hyvin usein erilaiseksi ja vieraaksi tunnistaminen tapahtuu näkemisen kautta. Erilaisiksi katsotut oppivat tulkitsemaan katseita, kuten muitakin asioita ympäristöstään. Hyvää tarkoittava katse ei aina tunnu hyvältä, koska se voi tuntua kiusalliselta ja epäoikeudenmukaiselta, jos katse merkitsee "minä hyväksyn sinut" tai jos se menee liiallisuuksiin. Rastaan (2002, 13)
mukaan erilaisuuden käsitteleminen rakentavalla tavalla tapahtuu silti hitaasti aikuisuuden kynnyksellä. Tuolloin yksilö saattaa alkaa tietoisesti korostaa erilaisuuttaan ja pitää itseään adoptiokokemuksensa kautta muita viisaampana ja avarakatseisempana (Marcia 2002, 201
& Erikson 1983, 94).
3.3.3 Biologinen alkuperä
Waden (2002,87–90) mukaan halu tietää biologiset vanhempansa on luonnollista ja se voi johtua myös silkasta uteliaisuudesta. Adoptio jäljittelee normina pidettyä biologisen perheen mallia ja adoptioyhteydet nähdään ”ikään kuin biologisina”. Usein biologinen tai juridinen vanhemmuus määritellään hyvin pitkälle aikuisen näkökulmasta, mutta psykologinen vanhemmuus perustuu ennen kaikkea siitä, kenet lapsi tunnetasolla kokee vanhemmakseen. Waden mukaan sosiaalisten siteiden rikkaus ja voima korostuu adoptoidun ja adoptiovanhempien välillä tutkittaessa adoptoitujen kokemuksia biologisten vanhempien kohtaamisesta. Adoptiot osoittavat ei-biologisten suhteiden olevan yhtä lailla oikeita, koska adoptoidut korostavat usein heitä kasvattaneiden ihmisten tärkeyttä (Grotevant 1997, 8–9). Näin länsimaisessa perhemallissa vahvasti esiintyvä biologisen ja sosiaalisen siteen jaottelu ja biologisiin suhteisiin liitetty yhteys ja pysyvyys tulevat kyseenalaistetuksi. Vaikka biologiset vanhemmat eivät ole usein adoptoidun elämässä konkreettisesti enää mukana, heidän roolinsa merkitystä ei voi kieltää, koska adoptoitu pyrkii rakentamaan itsestään tarinan pohtimalla menneisyyttään ja sitä, miksi on adoptoitu (ks. Hänninen 2002, 52).
Adoptoidut eivät aina tule biologisilta vanhemmiltaan suoraan adoptiovanhemmille, vaan adoptioprosessin aikana monet adoptoidut odottavat syntymämaan orpokodissa tai laitoksessa. Hanna Raaskan (2015, 4) mukaan valtaosa ulkomailta adoptoiduista lapsista sopeutuu hyvin uusiin olosuhteisiin, mutta adoptoiduilla lapsilla on kuitenkin ikätovereita enemmän kehityksellisiä ja sosio-emotionaalisia ongelmia. Lapsilla, joilla oli Suomeen tulovaiheessa kiintymyssuhdehäiriön oireita, oli enemmän erityisesti kielen kehityksen ja oppimisen ongelmia.
Raaskan (2015, 4) mukaan lapset, joilla on adoption jälkeen kiintymyssuhdehäiriön oireita, ovat suuremmassa riskissä myös myöhempien ongelmien suhteen. Kiintymyssuhdehäiriöllä
tarkoitetaan vakavia ja syviä lapsuusiän psyykkisen kehityksen häiriöitä. Myöhemmin oire voi näkyä rajattomuutena, kyvyttömyytenä pitää yllä ystävyyssuhteita sekä epäterveenä tarpeena kontrolloida ympäristöään. Lapsuuden kiintymyssuhteiden reaktiivinen häiriö tai lapsuuden kiintymyssuhteiden estottomuus ovat vakavia ja syviä lapsuusiän psyykkisen kehityksen häiriöitä. Monet ulkomailta adoptoidut lapset ovat eläneet ensimmäisen elinvuotensa ympäristössä, jossa ei ole ollut mahdollisuutta muodostaa suhdetta yhteen pääasiallisesti lasta hoivaavaan aikuiseen. Nämä lapset ovat eläneet laiminlyövässä ympäristössä. Häiriöiden kehittymiseksi sosiaalisen ympäristön puutteiden tulee olla merkittäviä kuten esimerkiksi laitosolosuhteissa, kaltoin kohtelevissa ympäristöissä tai jos lapsen sijaishuolto on ollut katkonainen. Altistuminen riittämättömälle hoivalle etenkin 6–
24 kk iässä lisännee riskiä kiintymyssuhdehäiriön kehittymiseen. (Raaska 2015, 19–20.) Vaikka reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö onkin pelätyin adoptioon liittyvä erityistarve, lapsen käytös ja kiintymyssuhde vanhempiinsa muovautuu ja muuttuu ajan myötä, eikä leimaavaa diagnoosia tulisi asettaa liian varhain (SN-Adoptiot 2015). Toisaalta kotimaasta adoptoiduilla, jotka ovat yleensä olleet pikkuvauvoja adoptiohetkellä, on keskimäärin enemmän kognitiivisia ongelmia kuin kansainvälisesti adoptoiduilla, koska adoption syy on usein biologisten vanhempien päihdeongelma. Tästä voidaan päätellä, että jos adoption syy on köyhyys, silloin on todennäköisempää altistua lieviin kognitiivisiin häiriöihin. Jos taas kyseessä on biologisten vanhempien päihde- tai riippuvuusongelma, ne ennustavat suuria kognitiivisia häiriöitä ja kiintymyssuhdeongelmia. Reaktiivisen kiintymyssuhdehäiriön diagnooseja on annettu paljon Venäjän ja Itä-Euroopan huonotasoisista lastenkodeista tulleille ja usein huostaanoton kautta alun perin sinne joutuneille lapsille sekä Kolumbiasta epäinhimillisistä olosuhteista lastenkoteihin pelastetuiksi tulleille lapsille (SN-Adoptiot 2015.) Raaskan (2015, 19) mukaan jo kerran pois annetulle lapselle on erittäin tärkeää, että hänellä on aikuinen johon turvautua ja joka on halukas auttamaan ja lohduttamaan häntä vaikeiden asioiden edessä. (ks. Saari 2000, 249; Bowlby 1980, 290.)
Irhammar (2006) havaitsi 42:een kansainvälisesti adoptoituun kohdistuvassa seurantatutkimuksessa, että adoptoitujen suhde etnistä alkuperää kohtaan muuttuu ajan myötä. Puolet niistä, jotka eivät Irhammarin (1997) ensimmäisessä tutkimuksessa osoittaneet kiinnostusta etnistä alkuperää kohtaan, olivat seurantatutkimuksessa
huomattavasti kiinnostuneempia. Toisaalta melkein puolet niistä, jotka olivat ensimmäisessä tutkimuksessa osoittaneet kiinnostusta alkuperäänsä kohtaan, eivät enää seurantatutkimuksessa olleet siitä yhtä kiinnostuneita.
3.4 Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen käsitteellinen viitekehys
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan adoptoitujen identiteettiä ja sen kehitykselle tärkeitä tekijöitä adoptoitujen näkökulmasta. Tarkoitukseni on selvittää, millaisia asioita ja merkityksiä adoptoidun identiteettiin ja sen rakentumiseen liittyy, ja millaisia ulottuvuuksia siitä on erotettavissa. Tutkimukseni on tarjonnut adoptoiduille mahdollisuuden kertoa omin sanoin itsestään, adoptiovanhemmistaan, biologisista juuristaan ja oman identiteettinsä kehitykselle tärkeistä asioista, sekä käsityksistään, kokemuksistaan ja reaktioistaan suhteessa näihin. Tutkimukseni tarkoituksena ei ole esittää yleistettävissä olevia väitteitä kansainvälisesti adoptoitujen aikuisten identiteetistä ja sen muotoutumisesta, vaan pikemminkin lisätä ymmärrystä asiaan adoptoitujen omasta näkökulmasta.
Tutkimukseni pääasiallisena tarkoituksena on vastata kysymykseen: mitkä asiat ovat merkityksellisiä kansainvälisesti adoptoitujen nuorten aikuisten identiteetin rakentumiselle ja millaisia ulottuvuuksia ja siirtymiä prosessissa voidaan erottaa? Tutkimukseni alakysymyksiä ovat:
Millaisia adoptiota edeltävään aikaan liittyviä muistoja adoptoiduilla on jäänyt mieleen?
Millaisia vaikutuksia adoptoidut kokevat sosiaalisilla suhteilla olevan?
Millaisena adoptoidut näkevät itsensä?
Millä tavalla adoptoidun oma adoptiotausta vaikuttaa persoonallisen identiteetin kehittymiseen?
Millaisia ajatuksia juurimatka herättää adoptoiduissa?
Tutkimusaineisto analysoidaan teoriasidonnaisella sisällön analyysilla, jota ohjaavat Harrén identiteetin kehittymisteoria (Harré 1983, 44–45) ja Eriksonin psykososiaalinen kehityksen identiteettikriisi (Erikson 1968, 208), jota myöhemmin uuseriksonilainen James Marcian (Marcian 1980, 160) kehitti. Tutkimuksen avainkäsitteitä ovat identiteetti ja kansainvälinen adoptio. Identiteetti tarkentuu sosiaaliseen ja persoonalliseen identiteettiin. Niiden tekijöiden kokonaisuus, joiden kautta ihminen muodostaa käsityksen itsestään, muodostaa
ihmisen yksilöllisen identiteetin. Kollektiivinen identiteetti käsittää ryhmät, joihin yksilö kuuluu ja samastuu. Harrén (1983) psykologisen avaruuden malli havainnollistaa sitä dynaamista liikettä, jota ihminen käy muokatessaan identiteettiään ja samalla suhdettaan ympäristöönsä. Harré ei kuitenkaan ole sosiaalisen identiteettiteorian edustaja vaan hänen ajattelunsa on kielifilosofiassa.
Muita keskeisiä tutkimuksen käsitteitä ovat sosiaalinen ympäristö, adoptiovanhemmat, biologinen alkuperä, juurimatka, etsiminen ja rasismi. Aiemmissa pohjoismaisissa adoptiotutkimuksissa on korostunut ulkonäköön liittyvä kategorisointi, joka usein on muuttunut hyväksyttäväksi asiaksi kun adoptoidun adoptiotausta on selvinnyt.
Pohjoismaisissa tutkimuksissa on osoitettua, että oman adoptiotarinan kertominen ventovieraille on pidetty välttämättömänä, mikäli adoptoitu on halunnut erottautua ulkomaalaisista. Tutkimuksessani aion kiinnittää huomiota kategorisointiin, koska pohjoismaisissa tutkimuksissa on osoitettua, että adoptiotaustan julkistamisen jälkeen adoptoitua on pidetty esimerkiksi ruotsalaisena, norjalaisena tai suomalaisena.
Juurimatkalla ja etsimisellä tarkoitetaan sisäistä tai ulkoista alkuperän etsimistä. Sisäisellä etsimisellä tarkoitetaan ajatuksen tai mielikuvien tasolla tapahtuvaa alkuperän käsittelemistä, kun taas ulkoinen etsiminen viittaa biologisen alkuperän konkreettista etsimistä, esimerkiksi matkustaminen syntymämaahan. Sosiaalisilla suhteilla viitataan adoptoidun tuttava- ja ystäväpiiriin sekä laajempaan yhteisöön. Näiden suhteiden merkitys korostuu erityisesti murrosiässä.
Teoreettiseen viitekehykseeni perustuen laadin teemahaastatteluille rungon, jonka kysymysten avulla keräsin tietoa adoptoitujen identiteettityöstä. Haastattelukysymykset perustuivat etukäteen mietittyihin Harrén (1983) sosiaalisesta ja persoonallisesta identiteettiprojektin teoriasta johdettuihin teemoihin, jotka käytiin läpi jokaisessa haastattelussa vaikkakin niiden järjestys saattoi vaihdella. Teemat olivat taustatietojen (mm.
ikä, koulutus, perhemuoto, asuinpaikka, adoption ajankohta, tiedot syntymämaasta) lisäksi:
muistot syntymämaasta, adoption jälkeisen elämän suurimmat onnistumisen hetket ja vastoinkäymiset, juurimatkan merkitys sekä kehitysehdotukset. (Liite 1).
4 TUTKIELMAN METODOLOGISET VALINNAT 4.1 Hermeneutis-fenomenologinen lähtökohta
Tutkimukseni perustuu identiteetin kokemuksen tutkimiseen ja sen tulkintaan.
Fenomenologiassa tutkimuksen kohteena on yksilön suhde omaan elämäntodellisuutensa, jolloin lähtökohtana on se, että yksilöä ei voida ymmärtää irrallaan tuosta suhteesta. Tällöin todellisuus näyttäytyy havaitsijan pyrkimysten, kiinnostusten ja uskomusten valossa.
Merkitykset ovat fenomenologisen tutkimuksen varsinainen kohde. Hermeneutiikka korostaa subjektiivista tulkinnallisuutta tekstin, taiteen, kulttuurin, yhteiskunnallisten ilmiöiden ja ajattelun merkitysten tutkimisessa. Se on vastakohta objektiivisuutta ja tulkinnoista riippumattomuutta korostaville tutkimusstrategioille. Hermeneuttinen tutkimus keskittyy ihmisten välisen kommunikaation maailmaan. Tällöin kohteena ovat ihmisten ilmaisut. Nämä ilmaisut ovat merkityksellisiä, ja merkityksiä voidaan lähestyä vain ymmärtämällä ja tulkitsemalla. Yksinkertaisesti voidaan ymmärtää, että haastateltava kertoo kokemuksensa, ja tutkija yrittää löytää haastateltavan ilmaisusta mahdollisimman totuudenmukaisen tulkinnan. (Laine 2007, 29–31.)
Tutkimuksen hermeneuttisuus tulee ilmi ilmiön oivaltamisesta. Tutkimusotteessa korostuu tutkittavien kokemukset ja elämismaailma. Fenomenologian menetelmällisenä ihanteena ja tavoitteena on säilyttää kiinteä yhteys tutkittavaan ilmiöön tai kokemukseen (Miettinen, Pulkkinen & Taipale 2010, 12; Tuomi & Sarajärvi 2002, 35.) Hermeneutiikka on siten tulkitsemista, jolloin mitään asiaa ei ymmärretä vain itsensä avulla, vaan aina kontekstissaan. Tällöin tutkija muodostaa oman tulkintansa ja ymmärryksen tutkittavan kohteen tuottamasta tiedosta. Tämä tarkoittaa ymmärtämisen metodologiassa sitä, että kokonaisuus on luettava ensin läpi yksittäisten asioiden ymmärtämiseksi. (Van Manen 1990, 77.) Hermeneuttisessa tutkimuksessa kokemusta on reflektoitava. Sitä pitää pohtia ja samalla on pyrittävä tulkitsemaan herkät kielelliset asiat, joiden kautta tehdään fenomenologinen analyysi, selitys ja elämismaailman kuvaus. Tällöin ilmiötä kuvataan kirjoittamalla ja uudelleen kirjoittamalla, sillä kieli on osa ilmiöiden ontologiaa, ja näin ollen ajattelun ja tulkitsemisen koti. Kieli on fenomenologisen menetelmän tärkein keino ymmärtää elettyä kokemusta, ja siksi sen keskeinen tekijä. Ilmaisu ”kieli on ajattelun koti”
tavoittaa kielestä muutakin kuin sen rationaalisen ja välineellisen ulottuvuuden. Kieli on
tutkimuksen kontekstissa ainut mahdollinen väylä lähestyä ilmiöitä, koska kieli ei ole vain ajattelun, vaan myös olemisen ”koti”, sillä kokemus ja sen merkitykset tunnistetaan kielessä ilmeneviksi ja myös olemuksellisesti siinä syntyviksi. (Heidegger 1946; Merleau- Ponty 2004, 235–236.)
Hermeneuttinen kehä kuvaa tapaamme ymmärtää. Ymmärtäminen lähtee aina tietyistä lähtökohdista ja palaa takaisin niiden oivaltamiseen ja ymmärtämiseen. Hermeneuttinen kehä kuvaa siis prosessia, jossa tutkija liikkuu tutkittavan kohteen kokonaisuuden ja se osien välillä. Oivaltaessaan ja ymmärtäessään tutkija palaa takaisin korjaamaan sekä luomaan uusia lähtökohtia. Näin hermeneuttinen kokemuskaan ei ole metodi vaan toisenlaisen totuuden ilmeneminen ja tiedonkokemus. Tavoitteena on sallia yksilön arjen kokemisen paljastuminen ilmiön omista, ei vain jo olemassa olevista lähtökohdista.
Hermeneuttinen kokemus on ennen kaikkea tapahtuma. Hermeneuttisessa kokemuksessa jotakin tapahtuu tulkitsijalle itselleen. Näin asiat näyttäytyvät kokonaan uusina tai muuttuneena päässämme liikkuvien stereotypioiden verrattuna, jolloin tulkitsija näkee itseään ja maailmaansa uudella tavalla tai uudesta perspektiivistä. (Sokolowski, 2000, 47, 146–155; van Manen 2007.)
Edmund Husserlin (1859–1938) myöhäisfilosofisen näkemyksen mukaan ymmärrys on saavutettavissa subjektiivisesti annetun elämismaailman kautta kokemuksesta riippumattoman objektiivisen todellisuuden sijaan. Silloin tietoisuutta luonnehtii sisäinen ajallisuus ja erottamattomuus minuudesta. Husserlin mukaan filosofian täytyy kehittyä uudelleen ihmisten eletyn yhteisen todellisuuden, elämismaailman, kautta. Kokemus on tällöin aina tapahtuma, joka on erottamaton menneiden ja ennakoitujen kokemusten horisonteista. Näin kokemus on olemuksellisesti aina jonkun kokemus, tapahtuma jonka joku enemmän tai vähemmän tietoisesti käy läpi. Hänen mukaansa fenomenologia tarjoaa lähtökohdan todellisuuden tutkimiselle, koska kaikilla asioilla on subjektiivinen ilmenemisen tapansa kokemuksessa. (Husserl 2012).
Omassa tutkimuksessani etenin redusoivan lukemisen kautta hahmottamaan adoptoitujen kuvauksia heille merkityksellisistä asioista tutkiskellen esiin nousevia ilmiöitä ja niiden piirteitä kohti kokemuksen peruslähtökohtia kuvaavia teemoja. Tutkimusta tehdessäni pyrin mahdollisimman tarkasti noudattamaan hermeneuttis-fenomenologisen tutkimusotteen
mukaista prosessia. Tutkittavaa ilmiötä lähestyin aina elettynä kokemuksena, jolloin tutkijana asetuin ”keskelle” tätä kokemusta, koska tarkoituksena on, että kokemus säilyy mahdollisimman aitona. Jotta tämä kaikki olisi ollut mahdollista, perehdyin kansainvälistä adoptiota, identiteetin tutkimusta ja hermeneuttis-fenomenologista lähestymistapaa koskevaan kirjallisuuteen. Haastatteluissa pyrin välttämään osallistujan johdattelua, jotta hermeneuttisuus säilyy eletyn kokemuksen kuvailussa. Kuuntelin haastateltavien haastattelutallenteet useaan kertaan. Tallenteista kuulin puhetta värittävät viestit, kuten äänenpainot, naurahdukset, hiljaisuudet ja itkut. Näin keskustelut alkoivat muuttua tarinoiksi siitä, miten tutkittavat kokivat identiteettinsä, millaiset asiat olivat sen muotoutumiselle tärkeitä ja millaisia merkityksiä he näille antoivat.
4.2 Aineistonkeruu
Kvalitatiivisen tutkimuksen lähtökohtana on todellisen elämän kuvaaminen, jossa ihmistä suositaan tiedonkeruun lähteenä. Tutkimusaineistoni on koottu haastattelemalla. Hain haastateltavia lähettämällä tutkimuspyynnöt kansainvälistä adoptiota harjoittaville organisaatioille, kuten Interpedialle ja Pelastakaa Lapset ry:lle. Sain ensimmäisen myönteisen vastauksen Interpedian työntekijältä, jolta olisin saanut tietoa viranomaisnäkökulmasta. Lopulta päätin kuitenkin haastatella vain adoptoituja itseään.
Interpedian työntekijä suositteli ottamaan yhteyttä nuorille adoptoiduille aikuisille tarkoitettuihin järjestöihin, joita on Suomessa ainakin kolme: Vuxna internationellt adopterade rf, Aikuiset Adoptoidut ry ja Adopterade Finland rf. Helmikuun 2016 alussa lähetin niihin haastattelukutsun, jossa kerroin lyhyesti itsestäni, haastattelun aiheesta ja ajankohdasta, sekä korostin haastateltavien anonymiteettiä ja annoin yhteystietoni (Liite 2).
Kansainvälisesti adoptoiduille nuorille aikuisille on myös tarjolla omia Facebook-yhteisöjä, ja lähetin haastattelukutsun myös niiden seinille. Sain heti yhteydenoton Pelastakaa Lasten Nuorten treffit -vertaisryhmätoiminnan puheenjohtajalta, joka on itsekin adoptoitu.
Myöhemmin muutkin ryhmäläiset ottivat minuun yhteyttä sähköpostin välityksellä.
Nuorten treffit on 13–18 -vuotiaille ulkomailta Suomeen adoptoiduille tarkoitettu vertaisryhmä. Muut haastateltavat huomasivat haastattelukutsun Facebook-ryhmien seinältä.
