Onnistumiset, vastoinkäymiset ja omien voimavarojen lähteet

Adoption jälkeisen elämän tärkeimmäksi onnistumisen hetkeksi tutkittavat nostivat peruskoulun päättyminen, yliopisto-opintojen alkaminen, harrastuksessa menestyminen, lukeminen ja kirjoittaminen sekä kokkikouluun ja kielikurssille pääseminen. Myös uusien kavereiden saaminen ja oman lapsen syntymä mainittiin positiivisina asioina. Onnistumisen kokemus saatiin melko arkisista asioista.

”Kun opin ajamaan yksi kaunis päivä pyörää (naurua). Ja sitten tämmöiset lukeminen ja kirjoittaminen…ainakin nuo.” (H4)

”Semmoinen iloisin hetki kun pääsin yliopistoon, vaikka se oli helppoa se valintakoe (naurua)…ehkä ilmoisempia asioita on se, että oon saanut kavereita täällä. Ehkä kivoin onnistumisen tunne se kun toinen ihminen haluaa olla mun kanssa. Se on ehkä kaikista kivoin. Mä oon niin sosiaalinen, että tuntuu välillä onkos mä liiankin tai siis tuntuu ku ite ei oikein tykkää olla itekseen.” (H5)

Koskisen (2008, 92) mukaan adoptiovanhemmat luonnollisesti kasvattavat lapsensa oman sosiaalisen luokkansa ja statuksensa mukaan. Tässäkin tutkimuksessa adoptoidut pitivät kouluttautumista arvokkaana asiana, koska he ovat kasvaneet perheissä, joissa arvostetaan koulutusta ja sivistystä. Siksi kaikki haastateltavat pitivät koulun merkitystä suurena ja tärkeänä asiana omassa elämässä. Harrén teoria selittää tämän asian erinomaisesti, koska yhteisön traditioon liittyy niin moraalisia, tiedollisia kuin sosiaalisia elementtejä (Harré 1983, 274).

”Ja sitten toinen on niinku ruuanlaitto tai siis mä hain Perhoon siis kokkikouluun Helsingissä. Olisin päässyt sinne, mutta jotenkin oli silleen, että pitää olla korkeasti koulutettu ja muuta. Ravitsemustieteessä ollaan lähellä ruokaa niin niin tykkään kokata tosi paljon ja muuta.” (H3)

”…kun tulin ylioppilaaksi ja sit kans kun peruskoulu loppui, että se oli kans sellainen, että yksi aikakausi loppui. Olin viime kesän kielikurssilla. Se oli mulle tärkeä tapahtuma.” (H1)

Yksi haastateltava oli saanut lapsen, ja vaikka hänellä oli äitiyttä kohtaan ristiriitaisia tunteita, hän koki tapahtuman onnellisena. Siihen liittyi myös pelkoja, joita haastateltava kävi läpi identiteettikriisin aikana eli palasi menneisyyteensä. Nuoren ratkaisematta jäänyt kehitystehtävä on mahdollista ratkaista vielä myöhemmissäkin vaiheissa. Marcia kutsuu tällaista tapahtumaa taantumiseksi (ks. Marcia 1980, 161–162 &Kroger 2007, 25). Marcian (2002, 204) mukaan saavutettu identiteetti kyseenalaistuu esimerkiksi lasten saamisen, avioliiton ja avioeron tai merkittävien läheisten kuoleman yhteydessä. Marcia pitää tärkeänä kehitysvaiheiden kertaantumista ja keskeneräisten kehitysvaiheiden mahdollista läpikäymistä toisessa kehitysvaiheessa. Epävarmuus tulee aina olemaan osa ihmisen elämää ja sitä pitää hyväksyä, että epävarmoja tilanteita ei voi aina hallita, mutta niiden kohtaamista voidaan opetella.

”Koulu on käyty ja lapsi syntyi. Se herätti tosi ristiriitaisia tunteita. Se oli tosi hyvä juttu ja näki millainen ite on ollut pienenä. Sanotaan, että se on ollut ihan saman näköinen kuin mitä mä oon ollut, mutta siinä tuli taas se minkälainen mä voin olla äitinä ku mulla niinku ei ollut oma äiti paikalla. Niinku jotain epäilyksiä mitä jos sitä aletaan kiusaamaan tai jotain. Se oli niin ristiriitaista.” (H6)

”Ensimmäinen kerta kun ajoin fillarilla, menin kouluun, ja sain pelata. Elämäni suurin onni oli kun ensimmäistä kertaa pääsin futiksessa piirijoukkueeseen ja sen jälkeen pääsin maajoukkueeseen Pohjola Cupiin…Siellä mä sain maininnan hyvästä suorituksesta.” (H2)

”Pärjään urheilussa…olin just tänäänkin aamukuudelta lenkillä. Jos tyypit menee ryyppäämään tai muuta, mulle tulee paljon parempi mieli kun liikun, eikä tunnu, että jään jostain paitsi. Osaa ajatella monen ihmisen kannalta ja muutenkin, en mä tiedä. Musta olis kiva ravitsemustieteessä ehkäistä nälänhätää ja paneutua

kehitysmaiden ravitsemuskysymyksiin. Jotenkin ajattelen myös heikommassa olevia ihmisiä eikä vain itsestään. Se on varmaan vahvuuteni.” (H3)

Ruumiillinen tekeminen, tässä tapauksessa liikunnan harrastaminen voi eheyttää pirstaleista kokemusmaailmaa ja vahvistaa merkityskokemusta. Ruumiillisuus muokkaa jollain tavalla yksilön identiteettiä, koska ruumiillisuutta määritellään sosiaalisesti, esimerkiksi ulkonäön kuten painon ja mittojen kautta. Lisäksi ruumiinmittojen tarkkailu ja korostus ovat keskeisessä asemassa yhteiskunnassamme, koska ulkonäkö vaikuttaa ensivaikutelmaan muodostumiseen. Ruumiillisuuden kokemuksen merkityksellisyyttä voidaan tarkastella Merleau-Pontyn havainnon fenomenologian näkökulmasta. Esimerkiksi juostessa ruumiin eri kohdat alkavat toimia monella tavalla. Tuntuu lämpöä, puristusta ja kihelmöintiä.

Merleau-Pontyn (2002) kuvaa ihmisen olemista ensisijaisesti ruumiin intentiona. Ihminen on maailmassa ensisijaisesti lihallisena olentona ja suuntautuu maailmaan aina ensin ruumiillisesti. Tällöin ensimmäinen olemisen muoto on ruumiillinen, ja tämän jälkeen tulee kognitiivinen tiedostaminen ja reflektio. Ruumiillisuus ja psyykkisyys ovat ihmisenä olemisen perusmuotoja. Ruumiillinen harrastaminen vaatii terveyttä. Kun terveys menetetään, muuttuu myös minuuden ja ruumiillisuuden kokemusten tärkeät merkitykset.

”Mä pelaan sulista, jalista ja kaikkee. Ihan silleen kilpatasolla, niin kilpailussa menestyminen on mun juttu. Nyt se on kyl vähän jäänyt välistä toi kilpailu, koska mulla on hirveät nivelsiteet.” (H3)

Kuudesta haastateltavasta neljä oli sairastunut ja kuvaili sairastumisen merkitystä elämässään. Sairastumiset koettiin negatiivisina ja arkea koettelevina elämäntapahtumina, jotka vaikuttivat tutkimukseen osallistuneiden todellisuuteen ja ruumiillisuuteen.

Sairastuminen sai adoptoidut pohtimaan alkuperäänsä liittyviä biologisilta vanhemmilta periytyviä geneettisiä sairauksia. Erityisesti koulun biologian tunnilla pohdittiin mahdollisia perinnöllisyyssairauksia. Sairauden ilmenemishetkellä tai alkuvaiheessa haastateltavat kokivat ne vahingollisina voimavaroja heikentävinä asioina, mutta kokemukset johtivat lopulta käyttäytymisen tai ajattelun muutokseen. (ks. Kroger 2007, 22.) Haastateltavista erityisesti kaksi pohti haastattelun aikana avoimesti sairauden tai sairastumisen merkitystä

ja sitä, miten he lopulta käänsivät vastoinkäymisen voitokseen tai kokivat diagnoosin helpottavana asiana.

”Ehkä semmoinen konkreettinen suurin vastoinkäyminen on nohh sairastuminen.

Sen sairauden kannalta näkyy ehkä just semmoinen, eihän ajatuksia voi eikä pidä kieltää, mut se takertuminen on huono puoli. Vois pyrkiä…tai sitten myös se, että niinku uskoo omaan itseensä.” (H5)

Vastoinkäymiseksi koettiin monenlaisia asioita, kuten sairastuminen ja ennakkoluulot (H3), rasismi ja sairastuminen (H2), adoptioäidin ylihuolehtiminen (H4), koulukiusaaminen sekä sukulaisten ja kavereiden kuolema (H6), sairastuminen (H5) ja hylätyksi tuleminen (H1).

Kuudesta haastateltavasta neljä käänsi vastoinkäymisen voitokseen, koska se vahvistanut heitä ja näiden haasteiden jälkeen, he kokivat pärjäävänsä tulevaisuudessa ja oppivat paremmin nauttimaan elämästä kun eivät jaksaa murehtia pienistä asioista. Kaksi haastateltavaa koki vastoinkäymisen negatiivisena asiana: venäläissyntyinen nainen kuvasi adoptioäitiään liian huolehtivaiseksi ja itsensä liian ujoksi ja etiopialaissyntyinen mies kertoi, miten hänen sairastama epilepsia voi vaikuttaa työntekoon erityisesti vaarallisten koneiden kanssa.

Yksi haastateltava koki vastoinkäymisenään sen, että sosiaalisesta luonteestaan huolimatta hänen oli vaikea luottaa ihmisiin. Hylätyksi joutunut lapsi voi kokea pahimmillaan huonommuuden tunnetta, eikä lapsi opi aikuisenakaan luottamaan muihin ihmisiin.

Eriksonin (1983, 44) mukaan lapsi muodostaa ensimmäisen elinvuotensa aikana joko perusluottamuksen tai epäluottamuksen vanhempiaan kohtaan. Mainittu haastateltava oli tullut Suomeen kymmenen kuukauden ikäisenä, eli juuri siinä ratkaisevassa kasvuvaiheessa, jossa luottamuksen tai epäluottamuksen vanhempia kohtaan oletetaan syntyvän.

”Olisin ehkä itsevarmempi, jos tietäisin syyn, miksi mut on annettu pois. Siitä on tullut sellainen riittämättömyys, mikä vaikuttaa identiteettiin ja luonteeseen.” (H1)

Kiinasta adoptoitu haastateltava kertoi sairastavansa perinnöllistä sairautta, joka on hyvin yleinen Aasiassa ja Lähi-idässä. Hän koki lopulta helpotusta kun löysi syyn siihen, miksi hän usein tunsi olonsa väsyneeksi ja heikoksi hyvästä kunnostaan huolimatta.

”Siis vähän niin kuin sirppisoluanemia… se oli siis helpotus kun sai tietää, miksi mä oon aina niin väsynyt ja muuta. Tä oli ehkä takaisku…mut siis se, että ei oo mitään perimästä tietoo ja mitä meillä on nyt ollutkaan genomiikan kurssilla siitäkin siis kun ei tiennyt mitään, mutta nyt tietää, että on perinnöllinen sairaus.

Tavallaan se on…en mä tiedä…tavallaan helpottavaa.” (H3)

Sairastumista ei aina koettu positiiviseen muutokseen johtavana asiana, sillä yksi haastateltava koki sen yksinomaan rajoittavana tekijänä. Hän sairasti epilepsiaa, ja harmitteli, ettei voi työskennellä koneiden kanssa. Hän kertoi harkitsevansa alan vaihtoa, mutta epäili sairauden rajaavan työmahdollisuuksiaan. Hän kertoi työskentelevänsä baarimestarina.

”Tykkään olla tekemisissä ihmisten kanssa ja mulla on toi epilepsia. En saa tehdä kaikkia töitä esim. koneiden kanssa. Se on vähän vaikee.” (H2)

Sairastamiseen liittyy kysymys siitä, mitä tai miten sairaus muuttaa elämässä. Kyseessä voi olla elämäntilanteen muuttuminen vähän tai radikaalisti. Haastateltavien sairauden merkityksellisyyden kuvauksissa oli havaittavissa kokonaisvaltaisia muutoksia, mutta joillakin taas sairaus näyttäytyi tilapäisenä tai lyhytaikaisena muutoksena elämässä.

Sairastuminen merkitsee muutosta arkeen ja elämän rajallisuuden tulemista todeksi. Yksilöt antavat samasta asiasta tai ilmiöstä monia totuuksia tai mielipiteitä. Tutkimukseni haastateltavat esittivät erilaisia näkökantoja sairastumisesta ja muista vastoinkäymisistä.

Yleensä sairastuminen on aikaa vievä prosessi, koska hallinnan ja kontrollinen menettämisen pelko aiheuttaa sen, että ihminen tajuaa oman ruumiillisuuden olevan haavoittuva. (Kroger 2007, 22–25.) Haastateltavat olivat pohtineet hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä, kuten sisäistä ja ulkoista hyvinvointia, joita voidaan tiivistää fyysiseksi, psyykkiseksi ja sosiaaliseksi hyvinvoinniksi. Sisäinen ja ulkoisen hyvinvoinnin

tärkeimmät osatekijät ovat terveys, materiaalinen hyvinvointi ja koettu elämänlaatu (Vaarama 2015, 11–12.)

”Mun mielestä äiti oli liian huolehtivainen, ei päästänyt kaikkialle, joten kiukuttelin hänelle.” (H4)

Venäläissyntyinen adoptoitu kuvasi adoptioäitiään liian huolehtivaiseksi; itseään hän puolestaan kuvasi liian ujoksi. Ujouden hän koki estäneen tekemästä joitakin hänen tärkeiksi kokemiaan asioita. Kun vanhemmat huolehtivat ja opettavat lapselleen hyviä tapoja, traditiot ja normit siirtyvät tulevalle sukupolvelle (ks. Harré 1983, 257.)

Kolumbialaissyntyiselle naiselle on jäänyt syvät arvet koulukiusaamisesta. Kiusaaminen vaikuttaa kiusatun identiteettiin ja minäkuvaan. Haastateltavalla oli vaikea murrosikä, koska hän koki lapsuudessaan ja nuoruudessaan vakavaa koulukiusaamista. Tuolloin hänen sosiaalisen identiteetin kehitys oli epätasapainossa: tunneside tovereihin olivat huonot ja oman ulkonäön erilaisuuden pohtiminen suhteessa adoptiovanhempiin oli haasteellista.

Huono itsetunto, kiusaaminen tai ystävyysongelmat liittyvät nuoruuden kriisivaiheeseen (Erikson 1968, 128–129).

”Se on se koulukiusaaminen mulla edelleen. Se vaikuttaa joissakin asioissa nykypäivänäkin vielä ja tulee aina vaikuttamaan. Niistä ei pääse eroon… Sitten tietysti tällaisia kuolemia siis sukulaisten ja kavereiden, mut ei muuta.” (H6)

Etiopialaissyntyinen mies mainitsi suoranaisen rasismin vastoinkäymisekseen. Kuudesta kaksi ei kokenut minkäänlaista syrjintää; neljä on kokenut joutuneensa toiseuttamisen kohteeksi (ks. Rastas 2002,6–10). Kiinalasisyntyinen haastateltava (H1) ei ole kokenut elämänsä aikana rasismia tai muutakaan syrjinnän muotoa. Venäjältä adoptoidun naisen oman kertomansa mukaan hänkään ei koskaan kohdannut rasismia, eikä haastattelun aikana muutoinkaan tullut ilmi viitteitä koetusta rasismista tai ennakkoluuloista. Rastaan (2002, 7) mukaan ei-valkoihoisen ihmisen tekeminen toiseksi tai vieraaksi tapahtuu usein

sosiaalisesti. Yleensä asia näyttäytyy ongelmallisena nimenomaan kohdattaessa uusia ihmisiä.

”Kaikkeen liittyy rasismi. Mä en ole sellainen ihminen, joka aloittaa tappelun tai jotain muuta, mutta jos mun kimppuun käydään, niin mä kyllä puolustan loppuun saakka itseäni jos mä huomaan, että mulle tehdään väärin pelkän ihonvärin takia, kyllä puolustan asiani ja oikeuteni ihan loppuun saakka…Nykyään on tullut enemmän järkeä päähän. Osaan välttää sellaiset tilanteet, katsoa sellaiset ihmiset, joiden kanssa tietää, että tulee sellaista rasistista kohtelua. Muuten tietysti Suomessahan on kivaa olla ja nauttia. Jos hoidat asiasi kunnolla, sunhan on helppoa olla. Rasismia täällä on tosi paljon vaikkei se näy…Varsinkin miehenä sitä on tosi paljon, ravintola-alalla itsekin oon töissä ja sitä kautta.” (H2)

Etiopiasta adoptoitu haastateltava totesi, että miehenä hän joutuu useammin kohtaamaan rasismia, toisin kuin hänen adoptoitu etiopialaissyntyinen pikkusiskonsa. Näyttää siltä, että rasismia tai ennakkoluuloja kohdanneet haastateltavat ovat oppineet välttämään rasismitilanteita ja selittämään ihmisten rasistista käyttäytymistä, ja tällä tavalla ovat luoneet erilaisia selviytymisstrategioita. (ks. Rastas 2002, 13.) Kysyin haastateltavalta konkreettisia esimerkkejä siitä, millaisissa tilanteissa hän oli kohdannut rasismia:

”Ensimmäistä kertaa se alkoi kun aloin oppia suomen kieltä. Kun kävelin kotiin kahdeksanvuotiaana koulusta kotiin, niin aikuiset ihmiset huusi…Siis mä ymmärtäisin jos lapset tai jotain, mutta ei, aikuiset ihmiset…Näin aikuisempana sen huomaa töissäkin jos haet tiettyyn paikkaan, vaikka sulla on täydellinen koulutus, niin kyllä sillä värillä on väliä.” (H2)

Alla olevassa sitaatissa haastatellun pohdinnoista selviää, että kantasuomalaiset pitävät adoptoituja suomalaisina vasta ensikohtaamisen jälkeen heidän täydellisen suomen kielen taitonsa vuoksi. Vieraisiin paikkoihin tai tilanteisiin siirtyminen on erilaista adoptoidulle kuin kantasuomalaiselle, koska ihmiset tekevät pitkälle vietyjä johtopäätöksiä jo pelkän ulkonäön perusteella. Tutkimustulokseni osoittavat Harrén ja Marcian teorioihin tukeutuen,

että essentiaaliset kulttuuriset merkitsijät, kuten ihonväri tai ulkonäkö, ovat osoittautumassa vanhentuviksi ja riittämättömiksi erityisesti kulttuurisen identiteetin määrittäjäksi adoptoitujen kokemuksesta kumpuavien monitasoisen identiteettityön myötä. Julkista tilaa luovaan keskusteluun osallistuu yhä kasvavassa määrin henkilöitä, jotka eivät parhaalla tahdollakaan kykene lokeroimaan itseään yhteen, eivätkä edes kahteen laatikkoon. (ks.

Rastas 2007, 22; Marcian 1980, 160 & Hall 1999, 250.) Harrén (1983) psykologisen avaruuden nelikenttä näyttää, että sosiaalinen identiteettiprojekti vaatii, että yksilö osaa tulkita kyseisen yhteisön arvoja ja toimintakulttuuria oikein ja kykenee kiinnittymään yhteisön arvoihin ja toimintaan. Sosiaalistuminen johonkin yhteisöön tapahtuu yhteisön moraalijärjestyksen omaksumisen kautta. Identiteettiprojektiin liittyy julkisesti osoitettava hyväksyntä ja kunnioitus tai vaihtoehtoisesti halveksunta, joka saadaan yhteisöltä.

Adoptoidut ovat joutuneet monenlaisiin tilanteisiin kun yhteisö julkisesi osoittaa kiinnostusta, hyväksyntää tai vaihtoehtoisesti torjuntaa tai halveksuntaa. (Harré 1983, 44–

45).

”Halusin salata sitä, että on adoptoitu. Ehkä siihen vaikutti myös se asia, että mun luokalla oli toinen adoptoitu. Sillä oli silloin hirveä kapinajuttu. Silloin sillä oli just sitä, että Et ole mun vanhempi -vaihe. Ehkä se tarttui myös muhun siinä vaiheessa, niinku ei pitänyt omanaan. Sen juurimatkan jälkeen mä olin sitä mieltä, että mun vanhempi on suomalainen. Mut sitten ku tuli lukio ja tuli ihan uudet tyypit, siinä taas jotenkin ja täälläkin kun on uudet tyypit ja ne ei tiennyt mun taustasta, sitten tulee taas semmoinen, ai niin, en olekaan suomalainen.” (H3)

Yksi haastateltava koki kiusallisena asiana sen, että bussikuski kohteli häntä kuin turistia haastateltavan suomalaisesta nimestä huolimatta. Toisen yksilön tekeminen vieraaksi on syrjinnän muoto, jossa ihmisestä tehdään silmissämme "toinen" näkemättä ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena (Rastas 2002, 6). Rastaan (2005, 3) mukaan adoptoiduilla on riskinsä joutua rasismin kohteeksi, koska jotkut vieraat ihmiset luokittelevat heitä vieraiksi tai ulkomaalaisiksi. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen, sillä esimerkiksi Venäjältä adoptoitu haastateltava ei joutunut kohtaamaan alkuperään liittyviä kysymyksiä

samalla tavalla kuin adoptoidut, joiden ulkonäkö paljasti heidän ei-suomalaiset juurensa.

(Rastas 2005, 73; 2002, 10–11.)

”…jos esimerkiksi näytän eksyneelle tai noh olin kerran bussissa. Tää on ihan hirveä. Se kuski vaan alkoi joulun aikaan selittää jotain suomen pitkistä, kylmistä talvesta ja pimeydestä. Olin ostanut aikaisemmin lipun ja mun piti sanoa nimi ja muuta. Se tiesi, että mulla on suomalainen nimi ja sitten se vaan alkoi puhumaan siinä ja selittää, että suomalaiset ovat outoja, meillä on semmoinen sauna ja…Musta tuntuu, että mun äiti ottaa enemmän itseensä, jos mulle aletaan puhumaan englantia tai jotain taustasta. Se on silleen, että voi ei taasko sun pitää olla vahva noiden kanssa.” (H3)

Näyttää siltä, että adoptiovanhempien suhtautumistapa rasismiin tai oman adoptiotaustan julkistamiseen vaikuttaa adoptiolapsen elämään ja siihen, miten ja millä keinoin adoptoitu käsittelee erilaisuutta ja rasismia. Adoptiovanhemmat ovat jo adoptioneuvonnan aikana hyvin varustautuneita kohtaamaan kaikenlaisia mahdollisia haasteita adoptiolapsensa kanssa, mutta he eivät pysty estämään niitä kokonaan. Adoptoitujen mukaan adoptiovanhemmat pystyivät kuitenkin antamaan eväitä selviytyä ennakkoluuloista ja ylipäätään tukea haasteiden kohtaamiseen kaikilla elämän osa-alueilla.

Harrén (1983, 258) psykologisen avaruuden malli visualisoi identiteetin rakentumisen yksilölliset ja sosiaaliset lähtökohdat. Adoptoidun erilaisuuden tunnetta voidaan lähteä purkamaan Harrén psykologisen avaruuden malliin perustuvan ajatuksen mukaan. Tällöin identiteetti rakentuu suhteessa sosiaaliseen ympäristöön. Adoptoitujen identiteettiprojektin aikana julkis-kollektiivinen puoli osoittautuu monimutkaiseksi tekijäksi, koska adoptoidun transnationaalit juuret mutkistavat adoptoidun identiteettityötä. Transnationaalisuus ei siis viittaa tiettyihin toiminnan malleihin, vaan pikemminkin painottaa yksilöllisiä näkemyksiä ja luovuutta suhtautua maantieteellisiin ja kulttuurisiin etäisyyksiin. Adoptoidun vahvat sosiaaliset siteet adoptioperheeseen joutuvat kyseenalaistetuiksi, jos adoptoidun julkis-kollektiivinen puoli eroaa merkittävästi persoonalliseksi koetusta identiteetistä. Riippuu adoptoidusta itsestään, miten hän lähtee tätä ristiriitaa käsittelemään. Siksipä ensimmäinen

siirtymä eli julkis-kollektiiviselta alueelta siirtyminen kollektiivis-yksityiselle alueelle on merkittävä tapahtuma erityisesti kansainvälisesti adoptoidun identiteettityössä.

Kansainvälisesti adoptoidun identiteetin kehittyminen voi palautua useitakin kertoja tähän siirtymään, jos adoptoidun biologisesta taustasta saadaan uutta tietoa, tai jos ympäröivän yhteiskunnan ilmapiiri muuttuu kielteisemmäksi ei-valkoisia kohtaan.

Yksilöt reagoivat eri tavalla ulkopuolisten tahojen vaikutukseen. Osa ei anna ulkopuolisten vaikuttaa omaan identiteettiinsä, mutta joku voi hyvinkin paljon elää sen varassa, mitä muut hänestä ajattelevat. Harré (1983, 245) erottelee identiteettiprojekteja määritellen niitä sosiaalisena olemisena ja persoonallisena olemisena. Sosialisaation ajatellaan tapahtuvan ensisijaisesti perheen parissa kun taas tyypillisesti kouluiässä alkaa toissijaisen sosialisaation osuus painottua. Harrén mukaan kulttuurissa on vallitseva moraalijärjestys, jota ylläpidetään ja välitetään yhteisön kollektiivisella mallitarinalla. Moraalijärjestys merkitsee yhteisössä tapahtuvaa hyväksyttävien menettelytapojen erottelua, johon liittyy julkisesti hyväksyntä ja kunnioitus tai vaihtoehtoisesti halveksunta. Sosiaalisessa identiteettiprojektissa yksilö pyrkii yhteisyyteen ja samanlaisuuteen yhteisönsä kanssa.

Persoonallisessa identiteettiprojektissa identiteetti rakentuu toiseuden kautta yksilön pyrkiessä vakuuttamaan muut hänelle erityisillä ominaisuuksilla. Kiinalaissyntyinen naishaastateltava kertoi ymmärtävänsä, miksi adoptoidulle saatetaan puhua ensimmäisenä englantia. Hän kertoi, että hänen hyvä suomen kielen taitonsa on aiheuttanut usein ihmetystä.

”Kyllä mä ymmärrän, että täällä tyypit on, että joo ulkomaalaisen näköinen, ei varmaan puhu suomea. On kuitenkin niitä, jotka puhuu suomee ja sitten niitä jotka ei. En tiedä kumpi on ystävällisempää, aloittaa suomeksi vai sitten joo sorii sittenkin, ei se puhuu suomee tai sitten puhuu suoraan englantia ja sitten se puhuisikin suomea. Tavallaan mä ymmärrän ton hyvin. Ei se mua haittaa. Silloin kun olin futsalia pelaamassa, ihan just joku, en tiedä mistä se oli kotoisin varmaan saksasta, niin se alkoi mulle puhumaan englantia ja sitten mä olin vaan, ahh taas joku suomalainen joka taas mulle puhuu englantia, sit mä puhuin sille suomee ja sit se oli ööh en puhu. Mä olin vaan ai anteeksi ja siinä olin silleeen ahh, mäkin aloin

niinku. Mut ei se sillä tavalla tai sitten siihen on vaan tottunut. Ei mua silleen ärsytä.” (H3)

Omassa tutkimuksessani annoin haastateltavien kertoa merkityksellisiä muistoja ja kokemuksia elämänsä tärkeimmistä tapahtumista. Heidän kertomuksissaan rasismi ei korostunut merkittävästi samalla tavalla kuin aikaisemmissa adoptiotutkimuksissa. Näyttää siltä, että tietäessään tutkimukseni koskevan identiteettikehitystä haastateltavat keskittyivät puheessaan aiheisiin, joiden kokevat eniten määrittävän identiteettiään, siis sosiaalisiin suhteisiin, biologisiin tekijöihin ja vanhemmuuteen. Koskisen (2008, 102–103) mukaan rasistisesti käyttäytyvien ihmisten ymmärtäminen ja selittäminen, tiettyjen tilanteiden sekä ihmisten välttäminen rasismitilanteissa ovat adoptoitujen selviytymisstrategioita.

Tutkimuksessani esiintyy samanlaisia selviytymistapoja. Högbackan (2009, 180) mukaan adoptoitujen adoptiovanhemmat määrittelevät lapsensa oman sosiaalisen luokkansa ja statuksensa mukaan ja uskovat, että rasismia voidaan välttää hyvällä suomen kielen taidolla. Tämäkin nousi esiin omassa tutkimuksessani.

Adoptoidut korostivat sosiaalisten suhteiden merkitystä. Sosiaalisten suhteiden ja kouluyhteisöjen merkitys nuorten aikuisten identiteettityön kannalta oli merkittävä myös laajemmalle psykososiaaliselle hyvinvoinnille; perheestä ja kouluyhteisöstä omaksuttiin kulttuuriperintö. Harré pitää tällaista yksilöön kohdistuvaa sosialisaatioprosessia ja tradition kohtaamisia ensisijaisina identiteetin rakentumisessa. (Harré 1983, 137, 257.) Adoptoidut miettivät ja arvioivat omaa ulkonäköään suhteessa adoptiovanhempiensa ulkonäköön.

Lisäksi yhteenkuuluvuuden tunnetta haetaan pyrkimällä olemaan samanlainen kuin kaikki muut, mutta samanaikaisesti on tarve erottautua joukosta. Kun biologista yhdennäköisyyttä ei löydetty, alettiin etsiä samastumiskohteita muista adoptoiduista ja murrosikäisenä ulkomaalaistaustaisista kavereista, vaikka esi- ja alakoulussa leikittiin pääasiassa kantasuomalaisten kanssa. Vaikka adoptoitu sai tukea ja seuraa sosiaalisesta ympäristöstä, utelut alkuperästä, suorat ja epäsuorat ennakkoluulot ja rasismin kokemukset koettiin nimenomaan vieraiden ihmisten tekemänä. Adoptoidut ovat kehitelleet itselleen erilaisia keinoja selittää, miksi jotkut ihmiset erehtyvät luulemaan ei-valkoihoisia suomalaisia ihmisiä ulkomaalaiseksi.

Tarkasteltaessa adoptoitujen identiteetin kehittymistä Harrén (1983) psykologisen avaruuden nelikentän mukaan, sosiaalisesta ympäristöstä saatu tieto ja adoptoidun omat muistot muuttuvat kokemuksissa henkilökohtaisiksi. Tällä tavalla identiteettityön aktiivinen alue alkaa muuntamisella, siirtymällä yksityis-yksilölliselle alueelle. Näin adoptoitu tulkitsee ja muokkaa omien kokemustensa sekä omaksumiensa näkemysten turvin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa jaettuja uskomuksia, tapoja ja kulttuurisia merkitysrakenteita. (Harré 1983 54, 259.) Myöhemmin aikuisuudessa adoptoidut eivät enää pohtineet esimerkiksi ulkonäköön liittyviä asioita, vaan merkittävämmäksi asiaksi on muodostunut toisten hyvinvointi, joka on muuttunut omaa hyvinvointia tärkeämmäksi.

(Erikson 1983, 32–33). Adoptoidun identiteetin kehittyminen ei ole suoraviivainen prosessi. Marcian (2002, 200–202) muistuttaa, että lapsuuden aikaiset periaatteet kohtaavat aikuisuuden realiteetteja tullen uudelleen määritellyiksi. Marcian (2002) viittaa yksilöllisellä tasolla fyysisen ja seksuaalisen, kognitiivisen ja moraalisen päättelyn periaatteiden kehittymiseen. Sosiaalisella tasolla nuorta aikuista kohtaavat odotukset hänen tulevasta aikuisuudestaan yhteisön jäsenenä, työntekijänä ja vanhempana.