Sosialisaatio koulussa

Haastateltavien mukaan suvaitsevaisessa, kannustavassa ja turvallisessa koulussa oli mielekästä olla. Esi- ja alakoulussa vallitsi sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne ja onnistumisen ilmapiiri. Haastateltavat antoivat koululle monenvivahteisia merkityksiä, joita tiivistin ne teemoiksi seuraavasti: yhteenkuuluvuus, suvaitsevaisuus ja viihtyvyys.

”Esikoulustakin tykkäsin kovasti, sain kavereita paljon ja sitten se suomen kielen opettelu. Just ne kaverit on ollut tärkeitä.”(H4)

”Päiväkodissa mulla oli tosi paljon kavereita ja me oltiin tosi läheisiä ja mä olin niiden kanssa myös vapaa-aikana, ei pelkästään päiväkodissa. Tykkäsin pelata ja leikkiä tosi paljon kaikkien kanssa.” (H1)

Harrén (1983, 137) näkemyksen mukaan identiteetin rakentumisprosessissa ensisijaisena on kollektiivis-sosiaalisen perinnön eli tradition omaksuminen. Koulun merkitys ja koulussa koetut tapahtumat korostuivat haasteltavien kertomuksissa ja ne peilautuivat vastaajien henkilökohtaiseen elämään pääasiassa positiivisena ja henkisenä pääomana. Harré näki yhteisön traditioon liittyvän niin sosiaalisia, tiedollisia, taidollisia kuin moraalisiakin elementtejä (Harré 1983, 274). Antikaisen (2000, 35) mukaan sosiaalistamista tapahtuu sekä tiedostamatta että tietoisin pyrkimyksin arjen vuorovaikutustilanteissa. Toissijaisen sosialisaation merkitys korostuu koulun kasvatus- ja opetustehtävässä: kansalaistaidot, lukeminen, muiden kunnioittaminen ja sääntöjen sisäistäminen tapahtuu koulussa. Koulu palvelee oppilaan yksilöllisten tarpeiden lisäksi myös yhteiskunnan tarvetta välittää kulttuuriaan. Näin yksilön odotetaan kehittyvän vallitsevan yhteiskunnan jäseneksi, ja tätä identiteettiprosessia tarkastelen kuvaillessani Harrén (1983, 137) psykologisen avaruuden mallin tradition käsitettä. Sosialisaatioprosessi ei koskaan tule valmiiksi, vaan jatkuu koko yksilön elämän ajan erityisesti sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Lähes kaikki haastateltavat mainitsivat koulun alkua merkittäväksi tapahtumaksi, koska moni sai sieltä uusia kavereita.

Koulussa koettujen positiivisten ja iloisten kokemusten lisäksi kouluun liittyi myös ikäviä kokemuksia. Kuudesta haastateltavasta kaksi koki, että koulussa vallitsi homogeeninen kulttuuri, jossa oletettiin, että kaikilla on biologiset vanhemmat, tai biologiseen vanhemmuuteen liittyvään kiusaamiseen ei puututtu, koulun aikuiset eivät välttämättä halunneet puuttua kiusaamiseen tai heillä ei ollut tarvittavaa tietotaitoa huomioida adoptoituja. Kolumbialaissyntyisellä naispuolisella haastateltavalla oli takanaan rankka koulukiusaamistausta. Hän kuvaili rankkaa kokemustaan sellaiseksi, joka on auttanut häntä olemaan vahva ja sulkemaan ikävät asiat pois mielestä.

”Sehän oli koulukiusaaminen siellä se suurin, mikä on muokannut. Se oli fyysistä ja sanallista ja siinä oli opettajakin mukana ja se oli ihan kunnon. Neljässä eri koulussa jouduin käymään, että ei enää ollut vaihtoehtoja oikeastaan. Se oli muokannut mut sellaiseksi, jollainen mä nykypäivänä oon. Ne alkoi jo tarhassa oikeastaan eskari-ikäisenä, vähän nuorempanakin tosiaan. Alettiin sanomaan niinku ihonväristä ja sitä ku oon tumma ku ei silloin ollut paljon niinku adoptoituja lapsia. Ja siten ku tiedettiin, että on adoptoitu eikä suomalainen eikä oikeita vanhempia se lähti sieltä.” (H6)

Haastateltavien kertomuksista nousi vahvasti sellainen kuva, että koulussa ei ymmärretä, millaista on olla adoptoitu. Näyttääkin siltä, että nuoret adoptoidut olivat kehittäneet monenlaisia eri tapoja hakea paikkaansa tässä yhä muuttuvassa yhteiskunnassa.

Kansainvälisesti adoptoidut joutuvat selittelemään alakoulussa, miksi he ovat erivärisiä kuin vanhempansa kuin vanhempansa. Kolumbialaissyntyinen nainen kertoi kuitenkin pitkäaikaisen koulukiusaamisen jättäneen syvät arvet niin, että hän kehitti itselleen kovan luonteenpiirteen. Kova tai kovetettu luonne aiheutti entisestään eripuraa koulun henkilökunnan kanssa.

”Se opetti jotenkin kovemmaksi ja opetti niinku kattoon maailmaa eri tavalla eri kannalta niinku asioita. Ei ole niin heikko ottaa asioita vastaan vaikka jotain tapahtuu, ei niinku näytä niitä, piilottaa tunteet, että ei ole aina niin tunnepitoinenkaan.”(H6)

Kolumbiasta adoptoitu mies kertoi, että yläasteaika oli muutoksen aikaa, koska hänen vanhat kaverinsa katosivat ympäriltä. Mies koki olonsa ulkopuoliseksi yläasteella sekä vielä yliopiston alussa. Erikson (1983, 100–107) huomauttaa, että ihmisellä on tarve tuntea omaan olemassaoloonsa liittyvää samankaltaisuutta ja jatkuvuutta erilaisista tilanteista toiseen. Ihmiselle on tärkeää, että henkilökohtainen jatkuvuuden tunne säilyy muutoksesta ja käyttäytymisen vaihtelusta huolimatta. Ihminen odottaa myös toisten havaitsevan tuon jatkuvuuden hänessä.

”Sen muistan, että yläasteelle tulo oli surullinen aika ku mulla niinku ne kaikki vanhat luokkakaverit, koska siihen ikäryhmään yleensä kuuluu, että kaverit on pääasiassa samaa sukupuolta, niin hävis ympäriltä… Yläkoulun jälkeen suurimman osan kanssa ei tullut enää pidettyä yhteyttä… Minä aloitin sen tietojenkäsittelytieteillä kun olin muutaman kuukauden siellä niin en mä siellä yhtään ryhmäytynyt, koska nää oli niin erilaisia ihmiset. Mut nyt tällä alalla olevat ihmiset ovat kivoja, kivempia. Ei mitenkään puolueellista, mut kuitenkin (naurua).”(H5)

Haastateltavat kertoivat pääasiassa positiivisia kokemuksia ja elämyksiä koulusta yhtä henkilöä lukuun ottamatta. Haastateltavat toivat esille kertomuksillaan kouluyhteisön ilmapiirin ja kavereiden voimakkaan vaikutuksen koulunkäyntinsä mielekkäänä kokemiseen ja koulussa viihtymiseen. Sosialisaation käsitteellä kuvataan prosessia, jossa yksilöstä kasvaa yhteisönsä jäsen. Harrén (1983, 44) mukaan yksilön minuus ei ole mitään sellaista, mikä olisi irrallaan yhteiskunnasta, ajasta tai kulttuurista. Sosialisaatio tapahtuu ensisijaisesti perheen tai vastaavan lähiyhteisön parissa, mutta myöhemmin kouluiässä alkaa toisenlainen sosialisaation osuus nimenomaan koulussa. Suurin osa haastateltavista kertoi, että he tunsivat voimakkaammin yhteenkuuluvuutta muihin saman ikäisiin erityisesti esi- ja alakoulussa, mutta myöhemmin tärkeimmäksi asiaksi nousi erilaisiin viiteryhmiin, kuten adoptioryhmiin kuuluminen. Muita adoptoituja ei alakouluiässä vielä koettu omaksi viiteryhmäksi eikä kukaan haastatelluista maininnut myöskään muita ulkomaalaistaustaisia vielä esi- ja alakoulunikänsä viiteryhmäksi. Kasvaessaan he pohtivat erilaisia arvoja ja ideologioita sekä miettivät millaisia he haluavat olla ja mihin viiteryhmään kuulua. Nämä ovat tyypillisiä kasvuun liittyviä seikkoja nuoruusiän kehitysprosesseissa (Erikson 1983, 50–57 & Marcia 1980, 162).