Aika ennen adoptiota

Ensimmäisen tutkimusongelman tavoitteena oli selvittää adoptoitujen merkittävimpiä muistoja synnyinmaasta heidän identiteettinsä rakentumisen näkökulmasta. Kaikki haastateltavat olivat pohtineet jossain elämänvaiheessa adoptioon johtaneita syitä.Kuudesta haastateltavasta kolmella ei ollut lainkaan omia muistoja tapahtumista, jotka sijoittuvat aikaan ennen adoptiota. Kahdella haastateltavalla oli tarkkoja muistoja menneisyydestään ja yhdellä adoptoidulla oli hämäriä muistoja varhaislapsuudestaan. Adoptoidut olivat kehitelleet muistoja adoptiovanhempien tai adoptioviranomaisten kertomien tarinoiden perusteella, ja ne voidaan tiivistää seuraaviin teemoihin: ikä, synnyinpaikka, lastenkoti ja biologisten vanhempien tai vanhemman senhetkinen elämäntilanne, esimerkiksi köyhyys tai kuolema. Kaikki adoptoidut olivat kyselleet pienestä pitäen adoptioon johtaneita syitä adoptiovanhemmiltaan. Monet pienenä adoptoidut eivät tiedä todellista syytä adoptiolle, ja se on pohdituttanut heitä varsinkin nuoruuden kynnyksellä. Adoptioon päätyvillä lapsilla on vaihtelevat taustat ja useimmilla se on rankka, koska adoptio on lastensuojelutoimenpide, joka tapahtuu joko Suomessa tai valtioiden rajojen yli. Kiinalaissyntyinen nuori kertoi, että hänellä ei ole ollut mitään muistoja ajasta ennen adoptiota.

”Mä en muista yhtään mitään.” (H1)

Tässä tutkimuksessa ajan ja paikan merkitystä ei voida sivuuttaa, koska adoptoitu tiedostamatta ja tietoisesti antaa erilaisia merkityksiä omasta itsestään monien rinnakkaistenkin toimintojen keskelle ajallisesti, toiminnallisesti ja maantieteellisesti.

Aikaa, paikkaa ja minuutta ei voi erottaa toisistaan, koska merkityksiä on mahdotonta tutkia irrallaan konteksteistaan. (ks. Harré (1983). Varhaislapsuuden aikaisia tapahtumia tarkasteltaessa olisi hyvä muistaa, että pikkulapsi ei erota mielikuvitusta ja todellisuutta toisistaan. Esimerkiksi kuullessaan adoptioperheessään, lähiympäristössään tai vieraidenkin kertomana tarinoita tai arvailuja vaiheistaan ennen adoptiota pieni lapsi voi mieltää tarinat todellisiksi tapahtumiksi, tai sitten mielikuvitus ja unimaailma sekoittuvat keskenään.

Myöhemmin on vaikeaa hahmottaa, mitkä olivat todellisia tapahtumia, mitkä taas unimaailman kokemuksia. Harré (1983) on pohtinut tietämistä ja muistamista ja hän pitää näitä lähinnä sosiaalisena tapahtumana ja toteaa, että osa tietämisestä on alkuperältään sosiaalista, sosiaalisissa suhteissa. (Harré1983, 50). Kuitenkin Harré huomioi myös henkilökohtaisen ulottuvuuden tietämisessä ja muistamisessa, koska henkilökohtaisen muistamisen tärkeimmät tehtävät ovat kyky paikallistaa oman historian kannalta keskeistä tietoa sekä ymmärtää ja tulkita tallennettua tieto.

Suurin osa haastateltavista koki lapsuutensa muistot hyvin epämääräisinä, koska he tulivat Suomeen niin pienenä. Heille oli kuitenkin jäänyt muistoja tietyistä asioista. Toisaalta niillä adoptoiduilla, jotka tulivat Suomeen yli 6-vuotiaana, oli syntymämaastaan selvästi enemmän selkeitä muistoja, joiden voidaan olettaa olevan todellisia. 8-vuotiaana Etiopiasta Suomeen adoptoidulla miehellä oli hyvin paljon tarkkoja muistoja omasta syntymämaasta, koska hän oli oppinut puhumaan amharaa, joka on Etiopian toiseksi puhutuin seemiläinen kieli. Harré (1983) kuvaa kielen ja kielellisen ilmaisun eri aspekteja nelikentän kahdella akselilla. Pystysuoralla, yksityinen-julkinen-akselilla kieli on representaation väline, kun se vaakasuoralla yksilöllinen-kollektiivinen-akselilla on toiminnan väline (Harré 1983, 45).

Etiopialaissyntyinen haastateltava kuvasi lapsuudenaikaisia muistojaan seuraavasti:

”Mä muistan tasan tarkkaan missä me asuttiin ennen kuin mentiin sinne Bahir Dariin eli Amharan osavaltion pääkaupunkiin. Siellä mähän asuin äitini ja isäni kanssa. Jossain muualla, en muista mikäs se kaupunki tai kylä olikaan, mutta mä muistan tasan tarkkaan mun molempien vanhempien kuoleman. Muistan myös sen koulun, koska kaikilla oli sama sininen koulupuku. Mä muistan sen bussimatkankin (hiljaisuus), millä me tultiin Etiopian pääkaupunkiin Addis Ababaan ja mentiin mummin hameen alle silleen, ettei jouduttu maksamaan kolmen ihmisen edestä.

Sitten ku mentiin sinne adoptio…taloon tai mikä se olikaan, meidän vanhemmat jätettiin siihen. Ja sitten mä muistan että kouluun ei ollut pitkä matka ja ne koulupuvutkin ja sen jälkeen meille ilmoitettiin, että ei siitä ollut kuin kaksi viikkoa ku meidät tultiin hakemaan, että tässä on teidän vanhemmat, että lähdetään nyt Suomeen.” (H2)

Yleensä aikuiset pyrkivät suojelemaan lasta välttelemällä puhumasta vaikeasta aiheesta tai menetyksestä, vaikka itse asiassa aikuisten kanssa käydyt keskustelut ovat surevalle lapselle erittäin tärkeitä. Jos aihetta vältellään, aikuiset tulevat samalla kieltäneeksi lapselta mahdollisuuden jakaa muistoja menehtyneestä läheisestä. Läheisen kuolema tai muut kriittiset ja yllättävät elämäntapahtumat, kuten sairastuminen tai kiusaamiskokemus johtavat elämän uudelleenarviointiin. (ks. Kroger 2007, 22–24.) Krogerin (2007) mukaan kriittinen, tasapainoa järkyttävä elämäntapahtuma voi johtaa taantumiseen. Viitteitä on löydettävissä yllättävien elämäntapahtumien yhteydestä identiteetin etsinnän lisääntymiseen. Erityisesti näitä osatekijöitä ovat kuolemantapaukset, menetykset ja hylkäämiskokemukset. (Kroger 2007, 22–25.) Etiopialaissyntyinen haastateltava koki ison menetyksen lapsuudessaan, sillä hän oli todistamassa biologisten vanhempiensa kuoleman.

Haastateltavat olivat kuitenkin oppineet elämään sen kanssa, vaikka asiasta puhuminen toi pintaan fyysisiä reaktioita, kuten äänen itkuisuus ja murtuminen sekä vapiseva äänensävy.

”Mähän muistan joka ikisen siis, mä luulin, että mä olisin unohtanut, mutta eii. Mä muistan ihan tasan tarkkaan, että vaikka huonoin puoli oli se, että, mä oikeasti todistin molempien kuoleman. Näin kaiken siinä, että totta kai se on jättänyt sen, etten pysty sitä unohtamaan. En mä enää sitä sure ja näin päin hirveästi, mutta kyllä se on päässä ja sydämessä…”(H2)

Surevalle lapselle on erittäin tärkeää, että hänellä on aikuinen, johon hän voi turvautua ja joka on halukas auttamaan ja lohduttamaan. Lasten kyky käsitellä menetystä ja sen aiheuttamia tunteita on riippuvainen aikuisen kyvystä käsitellä kokemuksia heidän kanssaan, ja tämän vuoksi lasten aliarvioiminen vaikeuttaa surun optimaalista käsittelyä.

Kuitenkin haastateltava kertoi, että adoptiovanhempien tuesta ja turvasta huolimatta hän ei halunnut puhua sen syvällisemmin kenellekään biologisten vanhempien kuolemasta.

Haastateltava kertoi adoptiovanhempien kertoneen olevansa aina tavoitettavissa ja heidän halustaan auttaa, kun haastateltava on valmis puhumaan kuolemasta esimerkiksi psykologille. Itselle vielä liian kipeän asian julkistamiseen sisältyy adoptoidun identiteetin kannalta aina riski. Harren (1983, 54) mukaan identiteettityön aktiivinen alue alkaa

muuntamisella, siirtymällä yksityis-yksilölliselle alueelle. Harrén mukaan muuntaminen on identiteetin muotoutumisen kannalta keskeinen vaihe. Julkisuuteen astuminen on kynnystilanne, joka voi johtaa myös epäonnistumiseen tai psyyken järkkymiseen, koska adoptoitu ei ole ”selviytynyt” yksityis-yksilöllisen siirtymän yli. Haastateltava ei ole valmis asian julkistamiseen edes vanhemmilleen, koska hän ei ole vielä valmis kohtaamaan uudestaan syvää traumaa aiheuttanutta surua. (Harré 1983 259).

”En ole tykännyt siitä puhua siitä, vaikka ne on yrittänyt kysyä. Mulla on hyvät vanhemmat, mutta en vain tykännyt enkä vieläkään halua puhua tästä kenellä. Olen tottunut käsittelemään asiaa omassa päässä, mutta liian syvälle en omassa päässä halua mennä, koska en ole valmis hyväksymään sitä kaikkia. Vanhemmat sanoo vieläkin, että voin aina puhua niille ja jos tarvitsee jonnekin mennä puhumaan, ne voi järjestää.” (H2)

Myös venäläissyntyinen haastateltava kertoi muistavansa paljon asioita menneisyydestä, koska hän tuli Suomeen 6-vuotiaana. Hän kertoi, että biologiset vanhemmat olivat alkoholisteja. Uudet empiiriset tutkimukset adoptiolasten psyykkisestä hyvinvoinnista ovat antaneet vastauksia siitä, että biologisten vanhempien päihde- tai riippuvuusongelma aiheuttaa suuria kognitiivisia häiriöitä sikiölle. Venäläissyntyisellä adoptoidulla on kehitysvammainen biologinen veli, joka jäi Venäjälle.

”On minulla paljonkin muistoja venäläisestä lastenkodista kun asuin siellä, vaikkei olekaan kauhean hyviä muistoja. Meitä kohdeltiin aika huonosti, muistan aika hyvin ne. (H4)

Kysyessäni häneltä, mitä kaikkea hän muistaa venäläisestä lastenkodista, hän vastasi pienen harkinnan jälkeen: hänen kehitysvammainen veljensä jäi pahamaineiseen lastenkotiin, koska kehitysvammaista lasta ei haluttu adoptoida. Haastateltava kertoi, että hän ei ole tavannut veljeään adoption jälkeen, mutta viime aikoina hän on alkanut etsiä tätä.

”Mulla on siis kaksoisveli, jota ei voitu adoptoida hänen kehitysvammansa vuoksi…hän on varmaan Internatissa. Joku sellainen lastenkodin tapainen majoitus Venäjällä. Me oltiin samassa lastenkodissa ja olen aina tiennyt, että hän on mun veli. Ehkä vähän isompana on ruvennut sitä miettimään, että haluais löytää sen.”(H4)

Haastateltavan muistot venäläisestä lastenkodista toivat naisessa ikäviä muistoja mieleen.

Kysyin, saiko hän näihin huonoihin kokemuksiin keskusteluapua, johon hän vastasi saaneensa tukea adoptiovanhemmilta. Hän kertoi vierailleensa myöhemmin samaisessa lastenkodissa adoptiovanhempiensa kanssa, mutta tuli surulliseksi, koska lasten tilanne ei ollut muuttunut ulkopuolisesta interventiosta huolimatta. Raaskan (2015, 19) mukaan adoptoiduilla on takanaan yksi hylkäämiskokemus eli adoptioon päätyminen.

Hylkäämiskokemus ei liity aina itseen, vaan myös läheisen ihmisen huono tuuri voi aiheuttaa huolta. Vaikka adoptoitujen nykyisillä vanhemmilla on hyvät vanhemmuudentaidot, adoptoitu joutuu käsittelemään ja selvittämään, miten pitkälle hän on valmis menemään biologisten juurien etsimisessä. Vaikka haastateltavalla oli huonoja muistoja venäläisestä lastenkodista eikä häneltä löytynyt innostusta biologisten vanhempiensa etsimiseen, tiedostamaton huoli pakotti olemaan unohtamatta venäläisessä lastenkodissa olevaa kehitysvammaista veljeä.

Noin vuoden ikäisenä Kolumbiasta Suomeen adoptoidulla naisella on hämärä muisto varhaislapsuudestaan.

”Mä muistan ne pinnasängyn ne reunat tai väliköt, mitkä siinä on. Mitään muuta en muista.” (H6)

Suurin osa haastateltavista oli kuullut adoptiovanhemmiltaan tai adoptioviranomaisilta tietoja omasta taustastaan. Harrén (1983, 50) mukaan yksilö oppii muistamaan asioita myös sosiaalisen tapahtuman kautta. Kun adoptoitu kuulee tietoja omasta taustastaan, saattaa hän ikään kuin kuvitella itse muistavansa ne asiat itse, koska varhaislapsuuden muistot usein sekoittuvat uniin. Kuudesta haastateltavasta kolme oli kuullut tai kehitellyt muistoja

menneisyydestään adoptiovanhempien tai adoptioviranomaisten kertomusten perusteella.

Haastateltavat kertoivat saaneensa kuulla taustastaan yleensä sen, missä kaupungissa he ovat luultavasti syntyneet tai mihin lastenkotiin he ovat päätyneet. Haastateltavat olivat suhtautuneet alussa negatiivisesti kuullessaan ensimmäistä kertaa tietoja omasta menneisyydestään, mutta suhtautuminen muuttui usein positiivisemmaksi ajan myötä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajan kuluessa kaikki olisi muuttunut tai muuttuisi iloiseksi tai merkityksettömäksi kokemukseksi, koska aika muodostaa paikan olemiselle ja tässä paikassa kokemuksellisesti temporaalinen tapahtuminen asettuu sisäkkäin ei-temporaalisen olemiskokemuksen kanssa. Esimerkiksi erään haastateltavan pohdinnassa näkyi koirapelon syyn löytyminen varhaislapsuuden kokemuksesta.

”…tulin kolmevuotiaana Kolumbiasta. Sitä vaan on kerrottu, että se maa, missä olin, se on tai oli aika sekasortoinen, sisällissotaa ja tälleen…ja sen oon kuullut, että mua puri verikoira aikoinaan. Siellähän on melkein joka talon edessä niitä ja pienenä kuulemma pelkäsin kaikkia eläimiä. Ihan kauheasti siis.” (H5)

”Oon kuullut vanhemmilta, että mut on jätetty kadulle. No siis sen verran tiedän, että oon syntynyt niinku pienessä maakunnassa. Mut on jätetty kadulle.

Vanhemmista ei tiedetä niinku periaatteessa yhtään mitään, mutta oon kyllä miettinyt, että yks syy vois olla vahinkoraskaus. En nyt ihan varmasti muista, mutta mä menin jonnekin lastenkotiin tai ainakin tämmöiseen hetkeksi.” (H1)

”Jotekin oon miettinyt, siis kaikkihan tietää millaista elämä on Kiinassa. Mä just mietin, että olisinko mä riisipellolla. En mä muista mitään sieltä, mutta sen mä tiedän, että siis lastenkodista ja sit tuota just jostain torilta, että mun ikää ei tiedetä, mutta ne arvioi, että viikko pari vanha kun tulin sinne. Että niinku kaupungin tiedän ja lastenkodin, mut ei niinku mitään muuta.” (H3)

”Adoptiovanhemmilta mä oon saanut jotain tietoja, että olin niinku sairauksista tai tämmöisistä, että on mahdollisuus saada esimerkiksi syöpää tai tuollaisia sairauksia.” (H6)

Alla olevassa kohdassa haastateltava kertoi saaneensa tietoa adoptioviranomaiselta siitä, että hänen syntymämaansa orpokodinjohtaja oli toiminut väärällä tavalla antamalla orpolapsille kuuluvia tavaroita toisille henkilöille. 1990-luvulla yhteistyö luovuttaja- ja vastaanottajamaiden välillä ei ollut yhtä organisoitua kuin nykyään. Nykyään panostetaan tarkkaan valvontaan ja siihen, että adoptiolasta koskevat tiedot ovat oikeita ja ajankohtaisia.

”En ole paljon kuullut, mutta siitä orpokotipitäjästä olen kuullut. Mun isosiskohan on käynyt seillä paljon. Siltä oon kuullut, että se nainen oli erotettu virasta ja näin kun se oli vienyt lapsilta tavarat, mitä suomalaiset ja muun maalaiset adoptiovanhemmat oli lähettänyt joitakin lahjoja lapsille. Se oli sitten joko myynyt ne eteenpäin tai pitänyt ne ite. (H2)

Adoptoiduilla oli jäänyt jonkin verran muistoja syntymämaastaan tai jos omakohtaisia kokemuksia ei ollut ehtinyt olla, he olivat kuulleet tärkeimmät tiedot adoptiovanhemmiltaan tai adoptioviranomaisilta. Adoptioperheen on luotettava adoptiopapereissa olevaan tietoon adoptoidun historiasta. Kovin moni adoptoitu ei pystynyt keskustelemaan menneisyydestään täydellä varmuudella ja täysin subjektiivisesti omista kokemuksistaan, koska kiihkeä puheen tuottamisen, aivojen kehittymisen ja kielen ymmärtämisen vaiheet alkoivat Suomessa. Jotkut adoptoidut olivat unohtaneet omat lapsuudenmuistonsa puheen kehityksen varhaisten vaiheiden, biologisten ja fysiologisten ominaisuuksien kehittymättömyyden takia. Yli viisivuotiaan Suomeen tulleilla haastateltavilla oli eniten muistoja syntymämaasta. 6- tai 8-vuotiaana Suomeen päätyneillä adoptoiduilla oli omakohtaisia muistoja; venäläissyntyinen muisti lapsivihamielisen lastenkodin ja etiopialaissyntyinen bussimatkan biologisten vanhempien kanssa ja heidän kuoleman sekä koulumaailman tapahtumat. Tosin kolumbialaissyntyisellä adoptoidulla oli erittäin hämäriä muistoja varhaislapsuudestaan -pinnasängyn kaiteista.