Adoptoitujen dynaaminen identiteettityö

Tarkasteltaessa adoptoitujen identiteettiä merkittäväksi nousee sosiaalisten ja biologisten tekijöiden vaikutus yksilön identiteetin kehityksessä. Identiteetti -sanan latinankielinen juuri viittaa samanlaisuuteen, pysyvyyteen. Perinteinen käsitys identiteetin pysyvyydestä ja muuttumattomuudesta on saanut vastinparikseen dynaamisen identiteetin käsitteen. Oman identiteetin muotoutuminen on adoptoiduille elämänmittainen prosessi. Yksilöllinen identiteetti syntyy, kun ihminen muodostaa käsityksen itsestään erilaisten kokemusten

kautta. Ihmiselle on tyypillistä pohtia omaa persoonallisuuttaan, ulkonäköään ja saavutuksiaan. Adoptoidut elävät muualla kuin syntymämaassaan. Adoptoitu on jo kerran elänyt toisenlaista elämää, toisenlaisten vanhempien kanssa. Jokainen adoptoitu on omanlaisensa yksilö, ja adoptoidut eroavat toisistaan huomattavasti sen suhteen, kuinka kiinnostuneita he ovat esimerkiksi omista juuristaan. Adoptoidun identiteettityö sisältää sarjan syklejä, jotka kaikki auttavat yksilöä integroimaan adoptiostatuksensa psykologisesti kokonaisvaltaisemmalla tasolla kokonaisidentiteettiinsä. Siten adoptoidun identiteettiprosessin analyysissa on otettava huomioon yksilöllisten tekijöiden lisäksi sosiaaliset, historialliset ja kulttuuriset tekijät (Berger & Luckmann 1995, 197, 97 &

Grotevant 1997, 17.)

Kaikilla adoptiolapsilla on taustallaan ainakin yksi vakava hylkäämiskokemus. Adoptio merkitsee lapselle erokokemusta ja menetystä jostakin aiemmasta. Adoptoidun lapsuuden ajan hylkäämiskokemus tai nuoruudessa koettu identiteettikriisi voi nousta uudestaan pintaan, kun mieleen tulevat oma menneisyys ja aikaisempien ihmissuhteiden katkeaminen.

Hylkäämiskokemukset voivat aiheuttaa vihan, pelon ja katkeruuden tunnetta myöhemmässä ikävaiheessa. (Grotevant 1997, 21.) Koskisen (2008, 13) mukaan nuori adoptoitu joutuu usein rakentamaan identiteettiään monimutkaisemman tien kautta kuin samanikäinen ei-adoptoitu nuori.

Marcian (1980) käyttämä termi ”moratorium” kuvaa identiteettikriisin vaihetta, jossa nuoret kokevat olonsa usein tasapainottomaksi (Marcia 1980, 161). Ulkomaiset tutkimukset osoittavat, että kansainvälisesti adoptoiduilla voi ikäisiinsä verrattuna olla tavallista vaikeampi murrosikä. Kuitenkin joskus on vaikeaa erottaa, mikä johtuu adoptiotaustasta ja mikä taas on normaalia murrosikään kuuluvaa irtiottoa vanhemmista. Yngvesson (2005, 26–27) kutsuu adoptoitujen murrosikää ja siihen liittyviä tunnekuohuja ”myrskyn silmässä”

olemiseksi. Toisaalta identiteettikriisi voi yhtä hyvin syntyä jostakin muusta asiasta, kuten juurimatkasta. Juurimatka eli matka synnyinmaahan on osa identiteetin muodostamisprosessia. Juurimatka merkitsee monelle adoptoiduille katkaistujen juurien etsimistä, koska juuret ovat osa identiteettiä.

3.3.1 Adoptiovanhemmat ja adoptoidun kulttuuri-identiteetti

Adoptiovanhemmilla on merkittävä rooli lapsen identiteetin kehityksessä, koska vanhemmat luonnollisesti kasvattavat lapsensa oman sosiaalisen luokkansa ja statuksensa mukaan. Koskisen (2008, 92) tutkimuksessa olleet adoptoidut kokivat samankaltaisuutta adoptiovanhempien kanssa käytännöllisissä taidoissa, joita adoptoidut kertoivat omaksuneensa lapsuudenkodissaan. Adoptoidut toimivat usein samalla tavalla kuin adoptiovanhemmat esimerkiksi kasvatukseen ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa.

Högbackan (2009) mukaan vanhemmat etsivät adoptiolapsen ja itsen välillä samankaltaisuutta ja samannäköisyyttä, jota Högbacka kutsuu perheen luonnollistamisen tekemisen tavaksi. Högbacka pitää samankaltaisten ulkonäöllisten yhteyksien etsimistä biologisen siteen luomisena ja adoptiosuhteen luonnolliseksi tekemisenä. (Högbacka (2009, 164–165.)

Högbackan (2009, 180) mukaan perheet eroavat siinä, kuinka he säilyttävät lapsen alkuperämaan kulttuurin ja kuinka paljon synnyinmaan kulttuuria tuodaan esille.

Högbackan tutkimusaineistossa monet adoptiovanhemmat kertoivat ”harrastavansa” lapsen syntymämaan kulttuuria. Näin lapsi oppii jo pienestä pitäen sisäistämään kulttuurisia arvoja ja tapoja adoptiovanhempien kulttuuriharrastuksen kautta. Jokelaisen (2001) teoksessa käsitellään kansainvälisesti adoptoitujen lasten ja adoptiovanhempien antamia merkityksiä adoptoidun syntymämaasta. Vanhempien rooli lasten kulttuurisen kaksoisidentiteetin tukijoina ja syntymämaan kulttuurin tapojen ylläpitäjinä näytti olevan vahvasti esillä siitä riippumatta, oliko lapsi tullut Suomeen muutaman kuukauden ikäisenä vai vaikkapa kahdeksanvuotiaana. Suurin osa vanhemmista kertoi lastensa olevan kiinnostuneita taustastaan ja syntymämaan tavoista, joita vanhemmat kutsuvat kulttuuriksi.

(Jokelainen 2001, 37.)

Monet adoptiovanhemmat tutustuvat adoptiolapsen syntymämaan kulttuuriin jo ennen kuin adoptoitu on tullut Suomeen. Vanhemmat pitävät tällaista kulttuuria itselleen vieraana, mutta adoptoidun ”omana kulttuurina”. Vanhemmat hankkivat etukäteen paljon tietoa tulevan lapsen synnyinmaan historiasta, ruokatottumuksista ja ylipäätään yhteiskunnallisesta tilanteesta (Högbacka 2009, 180–183.) Kulttuuriharrastuksen avulla yritetään ennalta ehkäistä mahdollisia kriisitilanteita, joita vanhemmat olettavat syntyvän,

kun lapsi kohtaa uteliaita kysymyksiä taustastaan. Näin vanhemmat pyrkivät luomaan lapsen kasvua tukevan ja helpottavan ympäristön. Adoptiovanhemmat haluavat varautua mahdolliseen rasismiin tai muihin ongelmiin toimimalla ennaltaehkäisevästi: kertomalla adoptiosta ympäristölleen ja keskustelemalla lapsen kanssa. Adoptioperheet haluavat myös jakaa kokemuksia muiden adoptioperheiden kanssa.

Adoptiosta keskustelu on prosessi. Se ei ole kertaluonteinen ilmoitusasia, vaan aiheeseen täytyy palata aina uudelleen. Adoptiovanhempien tehtävä on auttaa lasta ymmärtämään taustaansa ja adoption merkityksiä silloin kun lapsi on valmis siihen. Högbackan (2009) mielestä adoptiosta tulee keskustella hieman eri tavoin ja eri sanoin lapsen eri ikä- ja kehitysvaiheissa. Jos lapsi tulee perheeseen vanhempana, on kertomisen lähtökohta erilainen. Tällöin lapselle on ehtinyt muodostua omakohtaisia mielikuvia elämästä syntymäperheessä tai sijaiskodissa. Tässä tapauksessa adoptiovanhempien tehtävä on ottaa huomioon lapsen muistot, kokemukset ja ihmissuhteet. Toisaalta jotkut adoptioperheet käyvät usein erilaisissa adoptiotapahtumissa, mutta jotkut taas eivät näe olennaisena asiana olla yhteydessä muihin adoptioperheisiin vain yhden yhdistävän asian eli adoption takia.

(ks. Högbacka 2009, 180; Jokelainen 2001, 37.)

Adoptiotutkimuksessa korostetaan usein kansainvälisesti adoptoidun kulttuuri-identiteetin merkitystä. Ensin on tarkasteltava mitä tarkoitetaan kulttuuri-identiteetillä koska se, miten suhtaudutaan perinteisiin ja miten niitä uusinnetaan erilaisissa toiminnoissa edellyttää kulttuuriperinnön tuntemista. Harré (1983, 137) mukaan tullakseen yhteisön jäseneksi yksilön on omaksuttava yhteisönsä kollektiivis-sosiaalinen perintö, traditio. Harré on pyrkinyt ylittämään kulttuurin vaikutuksen ja persoonallisen identiteetin välisen kuilun kuvaamalla sitä miten yksilöt omaksuvat kulttuurisia malleja, mutta muuntavat niitä itselleen sopiviksi. Näin kulttuuriset mallit toisaalta säilyvät, toisaalta uudistuvat (Harré 1980, 265, 274.) Näin on mahdollista rakentaa itselle sopivaa kulttuurista identiteettiä.

Kulttuuri-identiteetin voidaan ymmärtää olevan oma persoonallinen hahmotuksemme kulttuurisesta taustastamme, sen osatekijöistä ja suhteesta esimerkiksi eteläamerikkalaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuriin. Kulttuuri-identiteetin määrittely ei ole kuitenkaan yksisuuntaista, koska oman määrittelyn lisäksi merkittävää on myös se, miten muut määrittelevät meidät. (ks. Hall 1999, 71).

Kulttuuri-identiteetti on aina sidoksissa aikaan ja persoonaan, joka pohtii suhdettaan menneeseen nykyhetkessä. Muutokset identiteetissä heijastavat sitä yhteiskuntaa, jossa yksilöt elävät (Kroger, 2007, 12–14). Kansainvälisesti adoptoitu lapsi vaihtaa uudessa kotimaassaan kielen. Kielen kehityksen katsotaan alkavan jo raskausaikana, jolloin lapsi oppii kuulemaan kielen äänteitä, painotuksia ja intonaatiota. Tutkimusten mukaan adoptioiällä näyttää olevan vaikutusta adoptiolapsen kielen kehitykseen ja oppimiseen, vaikka se ei yksinään ole määräävä tekijä. Koskinen ym. (2014, 56) mukaan jos lapsi on adoptiohetkellä noin neljän vuoden iässä, kiihkeä aivojen kehittymisen vaihe näkyy muun muassa entistä taitavampana ja sujuvampana puheen tuottamisena ja kielen ymmärtämisenä, jolloin voidaan varmasti todeta, että lapsi on ehtinyt elää syntymämaan kulttuurin vaikutuksen alaisena. Kun adoptoitu saapuu uuteen kotiinsa hän elää jonkin aikaa syntymäkielen ja adoptiokielin risteyskohdassa, ja pikkuhiljaa uusi kieli eli adoptiokieli syrjäyttää syntymäkielen. Koskinen ym. (2014, 55) mukaan tämä risteyskohta on erittäin mielenkiintoinen ajankohta, koska se tarkoittaa entisen elämän lopullista hiipumista ja entisen kielen avulla rakennetun todellisuuden katoamista, sekä uuden kielen avulla rakennetun elämän alkamista.

Kielen avulla rakennetaan kulttuurisia tulkintoja, jolloin kulttuuriset tavat ja tottumukset tulevat tutuiksi. Kieli on siis tärkein merkityksiä välittävä tekijä ja yhteiskuntajärjestelmän perusta, jonka avulla voimme olettaa toisten yksilöiden jakavan yhteisen ymmärryksen todellisuudesta. (Berger & Luckmann 1995, 175.) Kieli tuottaa identiteettejä, mutta sillä myös tuotetaan niitä. Kielellä on tärkeä merkitys kulttuurisena symbolina sekä kielenkäytön kautta välittyvänä viestinä yksilön ja ryhmän identiteetistä. (Iskanius 2006, 64).

3.3.2 Sosiaaliset suhteet

Adoptoiduilla on kantasuomalaisista koostuva laaja kaveripiiri (ks. Koskinen 2008, 99–

101). Identiteetin rakentumisessa keskiössä on vuorovaikutus itselle tärkeiden henkilöiden kanssa, ei niinkään tuntemattomien ihmisten kanssa. Kuitenkin Koskisen (2008, 61) mukaan adoptoiduilla näyttäisi olevan ristiriitainen suhde oman yksityisyyden suojaamisen ja avaamisen välillä erityisesti sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa, koska adoptoiduilta kysellään runsaasti heidän alkuperästään ja ”oikeista” vanhemmistaan. Adoptoidun adoptiohistoria vaatii tietoista identiteettityötä vaikka kaikki adoptoidut eivät pohdi

adoptioidentiteettiään mitenkään erityisesti. Pohjoismaisten adoptiotutkimusten mukaan kansainvälisesti adoptoidut kokevat jonkin verran painetta toimia tai ajatella samalla tavalla kuin muut adoptoidut kaverit. Adoptoitujen suhteet oman etnisen ryhmän edustajiin perustuvat usein lähinnä ystävyys- ja tuttavuussuhteisiin muihin samasta maasta adoptoituihin, joihin adoptoidut olivat tutustuneet adoptio-organisaatioiden leireillä lapsuudessaan ja nuoruudessaan (ks. Ruohio 2009, 36.)

Herkkä ja ulkonäkökeskeinen murrosikävaihe tuo mukanaan ristiriitaisia tunteita siitä, mihin kuuluu ja keneltä näyttää. Koskisen (2008, 22–26) mukaan kantaväestöstä erottuvia ihmisiä, myös adoptoituja, saatetaan pitää ulkomaalaisina. Kansainvälisesti adoptoiduilta kysellään edelleenkin heidän alkuperästään. Adoptoidun kieli, murteet, kulttuuriset käytöstavat, vaatteet, kehon kieli ja kulttuuriset normit eivät poikkea muista suomalaisista, mutta ulkonäkö on kansainvälisesti adoptoidulle erityinen asia, koska usein transnationaalit juuret kiinnittävät kansainvälisesti adoptoidun tavalla tai toisella suomalaisuuden ulkopuolelle. (Rastas 2002,6–10.) Yleensä ihmisillä on tietty kuva, miltä eri kansallisuudet näyttävät, jolloin helposti käy, että aletaan luokitella ihmisiä ulkonäön perusteella (Puuronen 2011, 286). Täten fysiologiset ominaisuudet kuten ihonväri sekä hiusten rakenne ja väri ovat tärkeitä seikkoja, joiden perusteella tehdään ensisilmäyksellä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. (Miles 1994, 109–110). Jos adoptoitu jää yksin pohtimaan adoptioon liittyviä kysymyksiä ilman vanhempiaan, hän ei ymmärrä adoption moniulotteista merkitystä. Oman adoptiotaustan käsitteleminen tapahtuu siis vaihtelevasti, mutta jo varhaislapsuudessa tullaan tietoisemmaksi omasta erilaisuudesta adoptiovanhempien suhteen. Tämä voi johtaa nuoruudessa jonkinasteiseen kriisiin, jota seuraavat erilaiset mahdollisten minuuksien etsimisen ja kokeilemisen vaiheet. (Dalen 2005, 218–219;

Grotevant 1997, 17; Ruohio 2009, 36.)

Rastaan (2002, 6–11) mukaan adoptoidut tulevat varhain tietoisiksi erilaisuudestaan ja määrittelevät kokemusten mukaan erilaisten katseiden merkitystä. Rastaan mukaan hyvin usein erilaiseksi ja vieraaksi tunnistaminen tapahtuu näkemisen kautta. Erilaisiksi katsotut oppivat tulkitsemaan katseita, kuten muitakin asioita ympäristöstään. Hyvää tarkoittava katse ei aina tunnu hyvältä, koska se voi tuntua kiusalliselta ja epäoikeudenmukaiselta, jos katse merkitsee "minä hyväksyn sinut" tai jos se menee liiallisuuksiin. Rastaan (2002, 13)

mukaan erilaisuuden käsitteleminen rakentavalla tavalla tapahtuu silti hitaasti aikuisuuden kynnyksellä. Tuolloin yksilö saattaa alkaa tietoisesti korostaa erilaisuuttaan ja pitää itseään adoptiokokemuksensa kautta muita viisaampana ja avarakatseisempana (Marcia 2002, 201

& Erikson 1983, 94).

3.3.3 Biologinen alkuperä

Waden (2002,87–90) mukaan halu tietää biologiset vanhempansa on luonnollista ja se voi johtua myös silkasta uteliaisuudesta. Adoptio jäljittelee normina pidettyä biologisen perheen mallia ja adoptioyhteydet nähdään ”ikään kuin biologisina”. Usein biologinen tai juridinen vanhemmuus määritellään hyvin pitkälle aikuisen näkökulmasta, mutta psykologinen vanhemmuus perustuu ennen kaikkea siitä, kenet lapsi tunnetasolla kokee vanhemmakseen. Waden mukaan sosiaalisten siteiden rikkaus ja voima korostuu adoptoidun ja adoptiovanhempien välillä tutkittaessa adoptoitujen kokemuksia biologisten vanhempien kohtaamisesta. Adoptiot osoittavat ei-biologisten suhteiden olevan yhtä lailla oikeita, koska adoptoidut korostavat usein heitä kasvattaneiden ihmisten tärkeyttä (Grotevant 1997, 8–9). Näin länsimaisessa perhemallissa vahvasti esiintyvä biologisen ja sosiaalisen siteen jaottelu ja biologisiin suhteisiin liitetty yhteys ja pysyvyys tulevat kyseenalaistetuksi. Vaikka biologiset vanhemmat eivät ole usein adoptoidun elämässä konkreettisesti enää mukana, heidän roolinsa merkitystä ei voi kieltää, koska adoptoitu pyrkii rakentamaan itsestään tarinan pohtimalla menneisyyttään ja sitä, miksi on adoptoitu (ks. Hänninen 2002, 52).

Adoptoidut eivät aina tule biologisilta vanhemmiltaan suoraan adoptiovanhemmille, vaan adoptioprosessin aikana monet adoptoidut odottavat syntymämaan orpokodissa tai laitoksessa. Hanna Raaskan (2015, 4) mukaan valtaosa ulkomailta adoptoiduista lapsista sopeutuu hyvin uusiin olosuhteisiin, mutta adoptoiduilla lapsilla on kuitenkin ikätovereita enemmän kehityksellisiä ja sosio-emotionaalisia ongelmia. Lapsilla, joilla oli Suomeen tulovaiheessa kiintymyssuhdehäiriön oireita, oli enemmän erityisesti kielen kehityksen ja oppimisen ongelmia.

Raaskan (2015, 4) mukaan lapset, joilla on adoption jälkeen kiintymyssuhdehäiriön oireita, ovat suuremmassa riskissä myös myöhempien ongelmien suhteen. Kiintymyssuhdehäiriöllä

tarkoitetaan vakavia ja syviä lapsuusiän psyykkisen kehityksen häiriöitä. Myöhemmin oire voi näkyä rajattomuutena, kyvyttömyytenä pitää yllä ystävyyssuhteita sekä epäterveenä tarpeena kontrolloida ympäristöään. Lapsuuden kiintymyssuhteiden reaktiivinen häiriö tai lapsuuden kiintymyssuhteiden estottomuus ovat vakavia ja syviä lapsuusiän psyykkisen kehityksen häiriöitä. Monet ulkomailta adoptoidut lapset ovat eläneet ensimmäisen elinvuotensa ympäristössä, jossa ei ole ollut mahdollisuutta muodostaa suhdetta yhteen pääasiallisesti lasta hoivaavaan aikuiseen. Nämä lapset ovat eläneet laiminlyövässä ympäristössä. Häiriöiden kehittymiseksi sosiaalisen ympäristön puutteiden tulee olla merkittäviä kuten esimerkiksi laitosolosuhteissa, kaltoin kohtelevissa ympäristöissä tai jos lapsen sijaishuolto on ollut katkonainen. Altistuminen riittämättömälle hoivalle etenkin 6–

24 kk iässä lisännee riskiä kiintymyssuhdehäiriön kehittymiseen. (Raaska 2015, 19–20.) Vaikka reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö onkin pelätyin adoptioon liittyvä erityistarve, lapsen käytös ja kiintymyssuhde vanhempiinsa muovautuu ja muuttuu ajan myötä, eikä leimaavaa diagnoosia tulisi asettaa liian varhain (SN-Adoptiot 2015). Toisaalta kotimaasta adoptoiduilla, jotka ovat yleensä olleet pikkuvauvoja adoptiohetkellä, on keskimäärin enemmän kognitiivisia ongelmia kuin kansainvälisesti adoptoiduilla, koska adoption syy on usein biologisten vanhempien päihdeongelma. Tästä voidaan päätellä, että jos adoption syy on köyhyys, silloin on todennäköisempää altistua lieviin kognitiivisiin häiriöihin. Jos taas kyseessä on biologisten vanhempien päihde- tai riippuvuusongelma, ne ennustavat suuria kognitiivisia häiriöitä ja kiintymyssuhdeongelmia. Reaktiivisen kiintymyssuhdehäiriön diagnooseja on annettu paljon Venäjän ja Itä-Euroopan huonotasoisista lastenkodeista tulleille ja usein huostaanoton kautta alun perin sinne joutuneille lapsille sekä Kolumbiasta epäinhimillisistä olosuhteista lastenkoteihin pelastetuiksi tulleille lapsille (SN-Adoptiot 2015.) Raaskan (2015, 19) mukaan jo kerran pois annetulle lapselle on erittäin tärkeää, että hänellä on aikuinen johon turvautua ja joka on halukas auttamaan ja lohduttamaan häntä vaikeiden asioiden edessä. (ks. Saari 2000, 249; Bowlby 1980, 290.)

Irhammar (2006) havaitsi 42:een kansainvälisesti adoptoituun kohdistuvassa seurantatutkimuksessa, että adoptoitujen suhde etnistä alkuperää kohtaan muuttuu ajan myötä. Puolet niistä, jotka eivät Irhammarin (1997) ensimmäisessä tutkimuksessa osoittaneet kiinnostusta etnistä alkuperää kohtaan, olivat seurantatutkimuksessa

huomattavasti kiinnostuneempia. Toisaalta melkein puolet niistä, jotka olivat ensimmäisessä tutkimuksessa osoittaneet kiinnostusta alkuperäänsä kohtaan, eivät enää seurantatutkimuksessa olleet siitä yhtä kiinnostuneita.