Harrén ja Eriksonin identiteetin kehitysteoriat

Erik H. Eriksonin psykososiaalinen kehitysteoria on merkittävä identiteetin kehittymisen näkökulmasta. Erikson on yhdistänyt teoriassaan ihmisen eri kehitysvaiheiden biologiset, psyykkiset ja sosiaaliset osa-alueet kokonaisuudeksi. Näitä kehitysvaiheita ovat vauvaikä, varhaislapsuus, leikki-ikä, kouluikä, nuoruus, varhainen aikuisuus, keski-ikä ja vanhuus.

Ihminen kohtaa jokaisen kehitysvaiheen kohdalla kriisejä ja konflikteja, jotka synnyttävät yksilössä uusia voimia ja valmiuksia seuraavaa kehitysvaihetta varten. Eriksonin teoria identiteetin kehittymisestä korostaa yhteiskunnan instituutioiden roolia egon eli ”minän”

vahvistumisen prosessissa. Kasvatusinstituutiot, kuten esimerkiksi perhe ja koulut ovat yhteiskunnalle tärkeitä instituutioita, joissa opitaan erilaisia sosiaalisesti hyväksyttyjä käyttäytymismalleja.

Eriksonin (1980) psykososiaalisen kehityksen teorian mukaan ihminen kokee elämänsä aikana erilaisia kriisitilanteita. Edellä mainitulle kehitysvaiheelle ominaista yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksen dynamiikkaa kuvaa Eriksonin teoriassa käsite psykososiaalinen kriisi. Tämä kriisi tai konflikti on ympäristön taholta tuleva sopeutumisvaatimus tai haaste, joka kussakin kehitysvaiheessa tulee yksilön kohdattavaksi.

(Erikson 1983, 21; Vilkko 2001, 75.) Ihmisten välisen sosiaalisen järjestyksen rakenteina Eriksonin teoriassa elämään sisältyy kahdeksan vaihetta, joissa erilaisten kriisien läpikäyminen nousee tärkeäksi. Erikssonin mielenkiinto kohdistui siihen, miten kokemukset oman persoonan koherenssista kehittyvät vaiheittain henkilökohtaisten kehityskriisien läpikäymisen kautta. Identiteettikriisillä tarkoitetaan ajanjaksoa nuoruudessa, jolloin lapsuudessa omaksuttu identiteetti ei ole enää toimiva, mutta uusi identiteetti ei ole vielä valmis. (ks. Kuvio 2).

Kuvio 2. Psykososiaalisen kehityksen kahdeksan kehitysvaihetta ja kriisiä (Erikson 1983) Uuseriksonilainen James Marcia (1980, 160) on kehittänyt Erikssonin teoriaa edelleen hahmottelemalla identiteetin rakentumista kaksivaiheisesti: ensin nuoret etsivät ja vertailevat sukupuolirooliin, ammattiin ja ideologiaan liittyviä mahdollisuuksiaan, tekevät sen jälkeen valintansa ja sitoutuvat niihin. Vaihtoehtojen vertailun ja valintoihin sitoutumisen perusteella Marcia on nimennyt seuraavat neljä identiteettistatusta:

hajaantuneen identiteetin, ajautujan statuksen, moratorio- vaiheen sekä statuksen, jossa identiteetti on saavutettu. Marcian mukaan hyvin kehittynyt identiteetin rakenne on avoin muutoksille sosiaalisessa ympäristössä ja sosiaalisissa suhteissa. (Kuvio 3).

Kuvio 3. Marcian malli identiteettitiloista (1980)

Ensimmäisessä identiteetin vaiheessa (identity diffusion) nuori ei ole kokenut etsintävaihetta eikä sitoutunut minkäänlaisiin ratkaisuihin. Tätä vaihetta kutsutaan hajautuneen identiteetin vaiheeksi. Toisessa, ajautuneen identiteetin vaiheessa (foreclosure) nuori ottaa mallia ikätovereistaan. Tällöin nuori sitoutuu hyväksi kokemiinsa ratkaisuihin ilman omaa henkilökohtaista etsintävaihetta. Moratoriovaihe (moratorium) kuvastaa nuoren etsintävaihetta. Moratoriovaiheessa nuori on kriisissä ja aktiivisesti pohtii tulevaisuuden valintoja. Viimeisessä eli saavutetun identiteetin vaiheessa (identity achievement) nuori on käynyt läpi etsimisvaiheen ja sitoutunut parhaaksi kokemiinsa päätöksiin. (Marcia 1980, 161–162.)

Eriksonin identiteettiteoriaa pidetään merkittävänä adoptoitujen identiteetin ymmärtämisen kannalta, koska adoptoidut joutuvat usein tekemään ylimääräistä identiteettityötä annetun adoptioidentiteetin takia. Identiteettiprosessia tarkastelemalla voidaan havaita, että identiteetti voi olla annettu, saavutettu tai omaksuttu. Annettuja identiteettejä kuten ikää, sukupuolta, etnistä syntyperää, syntymäpaikkaa tai kansallisuutta ei voi itse valita.

Saavutetut identiteetit valitaan vapaaehtoisesti, esimerkiksi koulutus ja ystävät. Omaksutut

identiteetit opitaan toisilta ihmisiltä. (Erikson 1983, 94; Dunderfelt 1998, 16–20; Jokelainen 2001, 27–28.)

Rom Harrén (1983) mukaan oman paikan löytäminen maailmassa tapahtuu kahden projektin kautta. On ensinnäkin löydettävä sosiaalinen identiteetti, arvostettu asema sosiaalisessa järjestyksessä. Sen ohella on myös pyrittävä säilyttämään persoonallinen identiteetti elämäkerrallisen ainutlaatuisuuden merkityksessä. Näyttää siltä, että sosiaalinen identiteetti ja persoonallinen identiteetti eivät yhdisty automaattisesti, koska prosessi edellyttää luovuutta suhteuttaa vallitsevia käsityksiä omaan kokemukseen. Rom Harré on pyrkinyt ylittämään kulttuurin vaikutuksen ja persoonallisen identiteetin välistä kuilua kuvaamalla sitä, miten yksilöt omaksuvat kulttuurisia malleja ja muuntavat niitä itselleen sopiviksi. Näin kulttuurin minätarinat toisaalta säilyvät, toisaalta uudistuvat. (Harré 1983, 44–45.) Harrén ”psykologisen avaruuden malli” sisältää nelikentän, jonka avulla voidaan analysoida adoptoitujen identiteettityötä. (ks. Kuvio 2).

Kuvio 2. Nelikentän siirtymät identiteettiprosessin merkittävinä vaiheina (Harré 1983).

Harrén psykologisen avaruuden mallin mukaan identiteetti rakentuu suhteessa sosiaaliseen ympäristöön. Ihmisen mieli nähdään kielellisen vuorovaikutuksen tuotoksena, jolloin identiteetin rakentumisen lähtökohta on sosiaalinen kulttuuri ja yhteisöt, joihin ihminen syntyy ja joissa hän kulloinkin elää. Psykologisen avaruuden malli havainnollistaa sitä dynaamista liikettä, jota ihminen käy muokatessaan identiteettiään ja samalla suhdettaan ympäristöönsä.

Kuviossa on kaksi ulottuvuutta, jotka ovat ilmaisu ja toteutus. Ilmaisu -ulottuvuus kuvaa sitä, missä määrin yksilö tuo julki omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Toteutus -ulottuvuus puolestaan kuvaa toimintaa ja ajattelua yksilöllisyys - kollektiivisuus akselilla. Kuvion nuolet kuvaavat niitä siirtymiä, joita yksilö käy läpi identiteettiprojektiensa aikana. Julkis-kollektiivinen alue eli nelikentän oikea yläkulma on lähtöpiste, johon yksilö väistämättä kuuluu syntyessään sosiaaliseen maailmaan, tiettyyn kulttuuriin ja yhteisöön. Myös myöhemmät yksilön identiteettiä muovaavat yhteisöt kuuluvat tälle alueelle. Ensimmäinen siirtymä tapahtuu julkis - kollektiiviselta alueelta kollektiivis - yksityiselle alueelle. Tämän siirtymän nimi on omaksuminen. Siirtymässä tapahtuu yhteisöjen ja kulttuurin kielenkäytön sääntöjen omaksumista. Keskeistä on myös yhteisön moraalisten, usein sanattomien sääntöjen omaksuminen. Voidakseen rakentaa yksilöllistä identiteettiä henkilön on ensin omaksuttava yhteisönsä sosiaalinen perimä. Seuraava siirtymä on kollektiivis - yksityiseltä alueelta yksityis - yksilölliselle alueelle. Siirtymää kutsutaan nimellä muuntaminen. Juuri tässä siirtymässä yksilö työstää identiteettiään yksilöllisimmillään. Viimeinen siirtymä on yksityis - yksilölliseltä alueelta yksilöllis-julkiselle alueelle. Tätä siirtymää kutsutaan julkistamiseksi. Julkistaminen on kuitenkin riskialtis tilanne, koska yksilö voi tulla joko hyväksytyksi omien uusien tulkintojensa kanssa, tai sitten jäädä huomaamatta, mikäli yksilön tyyli liiaksi sulautuu totuttuun. Tiivistetysti Harrén identiteettiprosessin vaiheet etenevät seuraavalla tavalla: omaksumisen siirtymän jälkeen yksilö voi siirtyä henkilökohtaisemmalle muuntamisen tasolle, jotta yksilön on mahdollista päästä julkistamaan omia persoonallisia tulkintojaan, siirtymää kutsutaan julkistamiseksi persoonallinen identiteettiprojekti voi alkaa. (Harré 1983, 20–21, 256–285.)

Elämänkulun vaiheita jaksottavat siirtymät, kuten syntymä, koulun alkaminen, työhön siirtyminen, vanhemmaksi tuleminen ja eläköityminen. Elämänkulku näkökulma korostaa ikään liittyviä sosiaalisten odotusten merkitystä. Neljän tekijän oletetaan vaikuttavan yksilön sosiaaliseen kehitykseen. Ensimmäinen on historialliset muutokset. Toinen liittyy valintoihin, joilla yksilö suuntaa elämäänsä. Kolmas käsittää elämäntapahtumien ajoitusta suhteessa muihin, suunniteltuihin asioihin tai odottamattomiin tapahtumiin. Neljäs liittyy muiden ihmisten vaikutuksiin. Muut ihmiset vaikuttavat sosiaaliseen kehitykseen sosiaalisten muutosten kautta. Sosiaalinen vuorovaikutus aiheuttaa muutoksia ihmisten hyvinvoinnissa. (Pulkkinen ja Caspi 2002, 4–9.)

Elämänkulkua koskevaan tutkimukseen ja teoriaan on vaikuttanut merkittävästi Chicagon koulukuntaan kuulunut tutkija Robert J. Havighurst (1900–91). Havighurstin teoriassa yhdistyvät ihmisen biologinen kasvu sekä sosiaaliset odotukset, jotka määräytyvät elämänkulun vaiheista riippuen, ja jotka ohjaavat persoonallisuuden kehityksen suuntaa.

Havighurstin teoriassa korostetaan yksilön sopeutumista sosiaalisiin odotuksiin, mutta yksilölliselle ajattelulle ei anneta paljon tilaa. Havighurstin teoriassa pureudutaan sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin, mutta jätetään kokonaan käsittelemättä yksilön itsensä kohtaamiseen liittyviä haasteita.(ks. Kuusinen 2008, 312–316.) Harrén sosiaalisen ja persoonallisen identiteetin välistä riippuvuutta kuvaava identiteettiprojekti ja Marcian malli neljästä identiteettitilasta auttaa paremmin ymmärtämään, miten yksilön persoonallisuuden uudelleenmuokkaus, sosiaalisesti opittujen asenteiden, arvojen ja toimintamallien muokkaaminen ja oman yksilöllisen minuuden etsintä ovat yksilölle itselleen äärimmäisen tärkeitä tekijöitä ihmisenä kasvamisessa. (ks. Harré 1983, 156 &

Marcia 2002, 202–203.)