Juurimatka ja sen vaikutus

Lähestyn juurimatkan merkityksen analyysiä tarkastelemalla ensin sitä, minkälaisia asioita haastateltavat liittivät juurimatkaa kuvailevissa tarinoissa. Matkatarinoissa (H3, H4, H6) haastateltavat kuvailivat, että ennen juurimatkaa he olivat epävarmoja ja eksyneitä, mutta juurimatkan jälkeen he saavuttivat sisäisen rauhan. He kokivat juurimatkan vahvistaneen sekä minuutta että suhdetta adoptiovanhempiin. Haastateltavista kolme (H1, H2, H5) ei ole tehnyt ”juurimatkaa” syntymämaahansa, mutta (H1) oli käynyt lomailemassa synnyinmaassaan. Mieshaastateltavat (H2, H5) kertoivat, että he eivät ole vierailleet synnyinmaassaan.

Adoptoidun henkilökohtainen identiteettityö on vilkkaimmillaan juurimatkan aikana ja sen jälkeen. Tällöin adoptoitu peilaa omaa erityistä ja ainutlaatuista suhdettaan syntymämaan tapoihin ja adoptioperheen yhteisöön. Harré (1983) kutsuu tätä vaihetta persoonallisen identiteettiprojektin vaiheeksi. Haastateltavat kertoivat juurimatkalle lähdön käyneen mielessä jo aiemmassa elämänvaiheessa, eniten murrosiässä, jolloin identiteetin ja ehjän minuuden rakentuminen oli muutenkin tärkein asia. (ks. Erikson 1983, 94). Suurin osa haastateltavista olisi halunnut lähetä juurimatkalle jo lapsena, mutta osalla vanhemmat olivat kuitenkin jarrutelleet nuoruusajan juurimatkahaaveita tai ehdottaneet sen toteuttamista aikuisiällä. Toteuttamisajankohtaan vaikutti karttuneempi englannin kielen taito ja valmius ymmärtää vaikeita asioita. Yleensä juurimatkan jälkeen adoptiovanhempien ratkaisu koettiin oikeana.

Kuudesta haastateltavasta kolme oli käynyt syntymämaassaan jo lapsena, mutta nämä olivat olleet perheen kanssa tehtyjä pikaisia lomamatkoja, joita ei koettu juurimatkana.

”Viimeksi oltiin (Kiinassa) viime jouluna…mentiin Indonesiaan, jolloin meillä oli välilasku Hongkongissa, mut ei muuta niinku juurimatkan tapaista…En mä tiedä.

Se on kuitenkin ns. mun menneisyyttä ja sitten halunko sitä lähteä tonkimaan, että onko se niinku hyvää vai huonoa mulle? Mä tiedän mun kavereita, jotka on ollut tosi ilmoii ja haluu uudestaankin lähetä matkalle, mut mä en tiedä oisko se mun tyylistä…” (H1)

Useat haastateltavat esittivät ristiriitaisia ajatuksia, sillä he saattoivat sanoa, että jollakin asialla ei ole merkitystä, mutta sitten puheesta paljastuikin, että he olivat pohtineet kyseistä asiaa todella paljon. He saattoivat esimerkiksi ensin sanoa, etteivät halunneet lähteä juurimatkalle tai että sillä ei ollut kiirettä, tai he sanoivat haluavansa matkustaa syntymämaahan muuten vaan, mutta saattoivat myöhemmin sanoa, että haluavat löytää biologisen perheensä. Kun kysyin haastateltavalta mistä johtuu, että hänellä ei ole käynyt mielessä lähteä juurimatkalle, hän kertoi epäröivänsä sitä. Joillekin henkinen jaksaminen sai kyseenalaistamaan, olisiko vielä valmis kohtaamaan menneisyytensä sen syvimpiä pohjia myöten. Adoptoidulla on epäröivä mielikuva juurimatkan vaikutuksista ja huoli oman jaksamisen riittävyydestä. Ennalta tuntemattoman matkan ajatteleminen viritti adoptoidussa mielikuvien tuntemattoman ja ehkä myös vaarallisen tiedon etsimisestä, josta ei vielä tiedä, tekeekö se juurimatkailijalle hyvää vai pahaa. Tästä syystä lopullinen päätös juurien etsimisestä jätettiin tekemättä vaikka siihen olisi ollut tilaisuus. Harré (1983, 54) identiteettiprojektin muuntamisvaiheessa yksilö pohtii erilaisia vaihtoehtoja ja mielensisäiset prosessit aktivoituvat. Adoptoitu ei osaa tässä tilassa sanoa, haluaako hän lähteä juurimatkalle.

Juurien etsiminen tapahtui kolmella eri tavalla: oletettujen faktatietojen pohjalta, biologisesta perheestä olevien mielikuvien perusteella tai sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta. Hyvä esimerkki sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta johtuvasta etsimisestä kertoo seuraava lainaus:

”Siis koko reissun idea on kytenyt tarhaiästä saakka aina siitä saakka kun multa on kysytty minkä takia mä en näytän mun äidiltä tai minkä takia mä en näytä mun isältä. Sit sieltä tuli, että minkä takia mä näytän, keneltä mä näytän. Lapseta asti on ollut semmoinen, että kun olen aikuinen, mä haluun mennä katsomaan sen paikan ja haluan tietää, mistä mä tuun ja kuka mä oon. Sitten mä sain sen matkan lahjaksi mun vanhemmilta kun täytin kaksikymmentä. Silloin olin henkisesti valmis siihen matkaan. Se oli niin iso, henkisesti raskas se matka kuitenkin.” (H6)

Adoptoitu kertoi äitinsä huolestuneen ulkopuolisten henkilöiden uteluista hänen taustastaan. Joidenkin kohdalla utelut taustasta olivat aiheuttaneet sen, että adoptoitu oli alkanut etsiä juuriaan ikään kuin muiden painostuksesta, olipa se painostus lähtöisin kaverilta tai tuntemattomalta henkilöltä. Harrén mukaan sosiaalisesta ympäristöstä kumpuavia vallitsevia käsityksiä suhteutetaan omaan kokemukseen. Identiteetin kannalta on olennaista, että yksilö käsittelee samanlaisuuksia ja erilaisuuksia oman tilanteen ja sen välillä, mitä yksilö tietää muista. (Harré 1983, 258).

Juurista puhuminen on adoptoidulle tärkeää, ja tieto niistä merkittävää tasapainoisen identiteetin rakentamisessa. Tällöin voidaan nähdä, että tieto omista juurista on merkityksellistä yksilön psyykkisen kehityksen kannalta. Haastateltavista vain kahdella oli tiedossa adoptioon johtaneet syyt. Muut joutuivat käyttämään lapsuudessa mielikuvitusta ja luovuutta syy-seuraussuhteiden etsimiseen edellisessä elämässä. Juurien etsimisessä erityisesti mielenkiinnon kohteena olivat biologisten vanhempien ulkonäkö, persoonallisuus sekä luonteenpiirteet. Yksinkertaisesti sanottuna adoptoidut halusivat nähdä, kenen näköisiä he ovat. Eriksonin (1983, 77) mukaan nuori usein ajattelee lapsuuden aikaisia tapahtumia, ja nuoruuden kehitystehtävä saattaa myös epäonnistua, jos nuori ei löydä samastumiskohteita itselleen. Kuudesta haastateltavasta vain yksi oli erittäin voimakkaasti kiinnostunut syntymämaastaan; muiden kohdalla juuret herättivät ristiriitaisia tunteita.

”Ennen juurimatkaa mä olin tosi vaikee tai siis mun oli tosi vaikee löytää sitä omaa paikkaa ja tietää mistä mä tuun, mihin mun pitää mennä tai tehdä niinku elämässä ylipäätään. Sit se, että kun halusi tietää muistutanko yhtään esimerkiksi mun äitiä

isää. Olin niinku en mä tiedä, vähän niinku tuuliajolla niin sanotusti jollain tavalla.” (H6)

Yhdelle haastateltavalle juurimatka oli kuitenkin kuin mikä tahansa lomamatka eikä, hänellä ollut pakottavaa tarvetta etsiä juuriaan tai tietoa menneisyydestä. Juurimatkan hän koki ihan tavallisena lomamatkana, mutta hän kertoi myöhemmin etsivänsä kaksoisveljensä laitoksesta. Haastateltava ei kokenut etsimisen liittyvän nimenomaan juurimatkaan.

Haastateltavan huonot kokemukset venäläisestä lastenkodista oli aiheuttanut sen, että adoptoitu ei halunnut muuttaa takaisin Venäjälle. Haastateltava kertoi viihtyvänsä hyvin Suomessa. Psyykkisesti tasapainosta nuoruutta voidaan pitää merkittävä asiana, jolloin voidaan korjata lapsuuden traumaattisten kokemusten vaikutukset, mutta se vaatii kasvattajalta herkkyyttä ja huolenpitoa (Marcia 2002, 199).

”Matkustin ekaa kertaa adoption jälkeen Venäjälle 10-vuotiaana, mutta se on varma, että sinne en pysty takaisiin muuttamaan. Se on vain sellainen ulkomaanmatka.” (H4)

Kolumbiasta adoptoitu mies ei ollut vielä käynyt syntymämaassaan, mutta hän koki, että hänen pitäisi olla kiinnostuneempi syntymämaan asioista. Haastateltava totesi, hänestä olisi kiva nähdä biologinen perhe, mutta hän ei ole kiinnostunut synnyinmaastaan tyttöystävän rohkaisusta huolimatta.

”En tiedä siis välillä tuntuu, että sitä pitäisi miettiä ku ei tule mietittyä. Ei sen kummempaa, mut olis se varmaan kiva nähdä mahdollinen äiti ja sisarukset ja tälleen. Ei mua paljon kiinnosta se maa suoraan sanottuna. Katos mulla on tyttöystävä. Hän on Kiinasta. Hän on aina sitä, että sitä kiinnostaa.” (H5)

Kuudesta haastateltavasta puolet ei ollut alun perin itse kokenut tarvetta juurimatkaan, vaan vasta adoptiosisarusten tai ystävän suostuttelu sai lähtemään matkalle. Marcian (2002) ja Harren (1983) mukaan identiteetin rakentumiseen vaikuttaa erityisesti nuorten kohdalla ympäröivän sosiaalisen ympäristön vuorovaikutus. Kiinnostavaa on, kuinka yhdenmukaista tai erilaista nuoren oma käsitys on minuudestaan ja sosiaalisesta asemastaan verrattuna muilta saamaansa palautteeseen. Myös aiempien tutkimuksien tulokset osoittavat, että

oman haavoittuvuuden kohtaaminen etsimisprosessin aikana pelotti joitakin adoptoituja (Dalen 2005, 220–221).

”Matkalla heräsi vaikka mitä ja ihan ensimmäisenä mä olin silleen, että onko tämä adoptiovanhemmille ok, että mä näen mun biologisia vanhempia. Rupesin ajattelemaan asiaa niiden kannalta, että kokeeko ne itsensä jotenkin syrjäytetyksi tai ulkopuoliseksi tai yritänkö mä korvaa niitä tai jotenkin tällaiseksi. Nä oli mun ensi ajatukset. Ja sitten tietenkin ku adoptiovanhemmat kun näki, että näin äidin ja isän sitten totta kai tuli, että minkä takia mut on annettu, miksi just mut, miksei mun muita sisaruksia annettu ja kuka sen päätti, että annetaan ja miten on tehty.” (H6) Suurin osa haastateltavista koki juurimatkan ikimuistoisena kokemuksena, ja erityisesti he kokivat juurimatkan vahvistaneen sekä minuutta että suhdetta adoptiovanhempiin. Kaikkia juurimatkan tehneitä nuoria aikuisia yhdisti se, että kun elämäntarinan ”puuttuva pala”

selvitettiin, sen jälkeen sisäinen rauha löydettiin. Hännisen (2002) mukaan merkittäviä sisäisen tarinan muodostumisen kannalta ovat voimakkaasti mieleen jääneet ydinkokemukset. Elämäntilanteita hahmotetaan näiden voimakkaiden kokemusten pohjalta.

(Hänninen 2002, 53.) Näin aikaisemmat kehossa ja mielessä kehittyneet epävarmuuden tunteet, kaipaukset ja pelon tunteet eivät enää horjuttaneet sisäistä rauhaa. Kuudesta haastateltavasta kaksi kertoi vasta juurimatkan aikana heille selvinneen, miten rakastavat vanhemmat heillä on Suomessa.

”Juurimatkan jälkeen oppii arvostamaan näitä nykyisiä vanhempia.”(H4)

”Tuntuu, että ne sai helpotuksen ku nekin sai tietää sen asian. Vanhemmat (adoptiovanhemmat) on ollut sinänsä fiksuja ku ne ei olettanut, että en ole mistään viidakosta peräisin tai silleen. Nekin löysi periaatteessa samat vastaukset, mitä mä on aina kysynyt, mihin kaikki ollaan haluttu saada vastaukset. Vaikka se oli vaikea asia niillekin, mutta kaikenlailla ollaan löydetty yhteinen sävel ja nekin tietää minkä takia mä oon reagoinut joskus nuorempana joihinkin asioihin tietyllä tavalla.” (H6) Sijoitan yllä olevan haastateltavan juurimatkan kokemukset Harrén psykologisen avaruuden siirtymissä muokkaamisvaiheeseen joka ilmentää ihmisen elämäntilanteen ainutlaatuisuutta, minkä seurauksena luodaan ja yhdistellään uutta tietoa ainutlaatuisella

tavalla. Kolumbialaissyntyinen haastateltava kertoi saaneensa juurimatkan ansiosta helpotusta nuoruuden ongelmiin ja näiden asioiden pohtimiseen, mikä on muokkaamisvaiheelle ominaista. Adoptoitu koki juurimatkalla saatujen vastausten helpottaneen myös adoptiovanhempia. Suurin osa juurimatkan tehneistä näyttäisi siirtyneen Harrén muokkaamisvaiheen kautta julkistamisvaiheeseen, jossa persoonalliset ja yksilölliset muunnokset voidaan julkisesti ilmaista. (Harré 1983, 256.) Tämän tutkimuksen mukaan juurimatkan kokemukset antoivat matkan tehneille vastaukset suuriin kysymyksiin.

Haastateltavista (H4, H6) kahdella identiteetti oli selkiintynyt, kun jonkinlainen ”sisäinen rauha” nykyisen elinympäristön ja juurien, sekä ulkonäön tuomien oletusten ja henkilökohtaisen kokemuksen välille oli löytynyt. Tasapainon on koettu tuovan itsevarmuutta kohdata muun muassa ulkopuolisten ennakko-oletuksia ja itsevarmuutta omien ratkaisujen tekemiseen ympäristön paineista välittämättä.

Kiinasta adoptoitu haastateltava kuvaili matkakokemuksiaan kulttuurishokkina. Hän oli haastateltavista eniten pohtinut adoptioasiaa ennen juurimatkaansa, jopa niin paljon, että se oli kehkeytynyt elämän tärkeimmäksi asiaksi. Hänen identiteettipohdintansa koskivat pääasiassa kulttuuri-identiteetin muodostumista. Kuudesta haastateltavasta juuri hän koki ulkopuolisen kategorisoinnin muokanneen voimakkaasti oman kulttuuri-identiteettinsä rakentumista. Harrén (1983, 274) mukaan kulttuuri-identiteetin määrittely ei ole ongelmaton, koska oman määrittelyn lisäksi merkittävää on myös se, miten muut määrittelevät meidät. Muiden määrittelyn ollessa ristiriidassa omien näkemysten kanssa, prosessi vaatii ylimääräistä identiteettityötä.

”..kun menin ekan kerran Kiinaan, sitä ennen en ollut suomalainen enkä kiinalainen. Mutta sitten ku menin sinne, se oli jotenkin kulttuurishokki. Kun ne (kiinalaiset) piti kiinalaisena, mutta en tajunnut yhtään mitään ja olin ihan, että en mä kuulu tänne. Silloin tuli vahvemmin, että oon suomalainen. Mut ehkä se tulee (kategorisointi) enemmän ulkopuolelta. Ite pitää suomalaisena, mut sitten muut ihmiset pitää ulkomaalaisena.” (H3)

Kolumbialaissyntyinen kertoi avoimesti, että oman lapsen syntymän jälkeen kaipuu ja halu näyttää omalle lapselleen synnyinmaatansa oli merkittävin syy lähteä uudelle matkalle täydentämään ensimmäisen matkan kokemuksia. Adoptiotutkimusten mukaan usein

viimeistään oman lapsen saaminen saa adoptoidun pohtimaan identiteettiään. (ks. Grotevant 1997, 21 & Koskinen 2008, 27). Äidiksi tuleminen voi olla merkittävä tapahtuma adoptoidulle, koska se saattaa nostaa esiin lapsuuden hylkäämiskokemukset. Adoptio merkitsee lapselle erokokemusta ja menetystä jostakin aiemmasta. Adoptoidun lapsuuden ajan hylkäämiskokemus tai nuoruudessa koettu identiteettikriisi voi nousta uudestaan pintaan, kun mieleen tulevat oma menneisyys ja aikaisempien ihmissuhteiden katkeaminen.

Äidiksi tulemisen kautta adoptoidulle selviää, miten vaikeaa on oikeasti luopua omasta lapsesta.

”Kyllä se oli niin, vaikkei lapsi muista mitään, mutta jotenkin tärkeää, että lapsi on siinä mukana jakamassa sen hetken, vaikkei se muista siitä mitään. Ja sitten vielä se oli samanikäinen kuin mitä mä olin ku mut annettiin pois. Varmaan mun bioisä näki niinku mut siinä lapsessa jotenkin ja kun se leikki sen kanssa, varmaan jotenkin yritti korvata sitä kun oli antanut pois eikä ole päässyt leikkimään. Koko ajan sanoi kuinka paljon mun lapsi muistuttaa mua ja jotenkin samoja juttuja, mitä mä tein.

Siinä oli niinku kaksi minä, isompi ja pienempi versiot.” (H6)

Synnyinseudun näkemisen lisäksi merkitykselliseksi koettiin biologisten sukulaisten löytyminen. Nämä herättivät monenlaisia, osin ristiriitaisiakin tunteita.

Kolumbialaissyntyinen naishaastateltava oli ehtinyt pohtia juurimatkalla esiin nousseita tunnetiloja, ja siksi hänen oli helpompi kuvata niitä kuin esimerkiksi 18-vuotiaan kiinalaissyntyisen, joka ei ollut vielä tehnyt varsinaista juurimatkaa. Kolumbiasta adoptoitu nainen kertoi, että juurimatkalla hän ei halunnutkaan olla biologisen äitinsä kanssa, koska hän tuli paremmin toimeen biologisten sisarustensa ja isänsä kanssa. Biologisen äidin arvaamaton käytös jätti hänelle kuvan, ettei äiti olisi halunnut lainkaan tavata häntä.

Adoptiolapsen pettymys tai loukkaantuminen voi johtua myös siitä, että adoptoitu on halunnut niin kauan tietää, keneltä hän näyttää, mutta toinen osapuoli osoittaakin välinpitämättömyyttä.

Kolumbialaissyntyinen adoptoitu rakensi minä-identiteettinsä kertomalla haastattelijalle tarinoita juurimatkasta ja biologisista sukulaisista eli tämä tapahtuma on samanaikaisesti yksilöllistä ja sosiaalista. Lisäksi kertomisen taustalla ovat tiedostamattoman tuottamat toiminnot, jotka ovat lähtöisin esimerkiksi pettymyksistä, projektioista, ahdistuksista tai

odotuksista toimia loogisesti. (ks. Marcia 2002, 203.) Juurien etsiminen ja siihen liittyvien merkitysten pohtiminen ei ole aina miellyttävä eikä kivuton prosessi, esimerkiksi Suomessa niin sanotusti siirtokarjalaiset sotien aikaan, tekevät myös juurimatkoja kotikonnulleen ja se on saattanut rikkoa positiivista illuusiota juuristaan ja tuoda pettymyksiä.

”Isän puolelta ei ollut mitään negatiivista, mutta äidin, en mä tiedä onko omassa asenteessa sitten, mutta jotenkin äidin kanssa mä en ees niinku halunnut olla vaan lähinnä siskojen ja veljien kanssa mä on osannut löytää sitä jotain. Myös itelle tuli vähän semmoinen, että varmaan ku äidille oltiin ilmoitettu, että mä oon tulossa ja nähdään, äiti oli ensin kieltäytynyt , että hän ei halunnut nähdä kai siitä jäi jotenkin, miksi halusitkin nähdä. Olisko parempi, jos ei oltais nähty ollenkaan.

Meillä oli tulkki ku ei siellä kukaan puhu englantia eikä me puhuttu espanjaa.

Meillä oli tulkki ja oma kuljettaja.” (H6)

Osa vastauksista oli suoraan yhteneväisiä aiempien tutkimustulosten kanssa, jossa kuvataan adoptoidun identiteetin täydentymistä juurimatkasta saaduilla rakennusaineilla (ks.

Grotevant 1997, 11;Koskinen 2008, 89). Erityisesti matkan henkilökohtainen kokeminen ja syntymämaan konkreettinen näkeminen oli vahvistanut adoptoitujen sisäistä kokemusta itsestään ja taustastaan. Näin adoptoitu integroi adoptiotaustansa kokonaisidentiteettiinsä rakentamalla narratiivejä, jotka koskevat hänen historiansa adoptoituna persoonana (ks.

Koskinen 2008, 89; Grotevantin 1997, 11). Tässä tutkimuksessa juurimatkan tehneet haastateltavat kertoivat sen eheyttäneen heitä.