Sosialisaatio adoptioperheessä ja biologisen alkuperän merkitys

Tässä luvussa analysoin tutkimukseeni osallistuneiden elämäntapahtumia adoption jälkeisestä elämästä. Haastateltavien kertomusten perusteella voidaan erottaa neljä teemaa, jotka olivat vaikuttaneet heidän identiteetin rakentumiseen: adoptiovanhempien ja kavereiden tuen merkitys, tuleminen sosialisaation kautta yhteisön jäseneksi, vastoinkäymisten kautta kasvaminen aktiiviseksi toimijaksi, selviytyminen nuoruuden kriisistä sekä omien vahvuuksien ja voimavarojen tiedostaminen. Haastateltavien kertomusten perusteella erityisesti perheen ja koulumaailman merkitys näyttäytyi yksilöille erilaisin tavoin sosiaalisen identiteetin muotoutumisessa. Haastateltavien sosiaalistajia olivat muun muassa perhe, koulu ja vertaisryhmät. Lapsuus- ja nuoruusaika opettivat erilaisia valmiuksia, taitoja ja arvoja nuoren käytettäväksi, vaikka jokainen yksilö kehittyy omassa tahdissaan. Kolmanneksi merkittäväksi teemaksi nousi kavereiden ja myöhemmin nuoruudessa muiden adoptoitujen merkitys adoptoidun elämässä.

5.3.1 Sosialisaatio adoptioperheessä ja biologisen alkuperän merkitys

Yksilö omaksuu minäkuvaansa toisten ihmisten, erityisesti perheensä asenteet itseään kohtaan. Perheen kautta yksilö muodostaa itselleen kuvan sosiaalisesta luokastaan ja alkaa käyttäytyä näiden mukaisesti. Vaikka sosiaalistumista tapahtuu nykyään sosiaalisen median kautta, perhe on keskeinen sosiaalistaja lapsen elämässä.

”Totta kai adoptiovanhemmat on niinku läheisempiä kuin biologiset vanhemmat. Äiti sanoi joskus, et sitten kun joskus näyttää kahdeksantoista, saa alkaa etsii biologisii vanhempii.

Mut mä en tiedä kuinka pitkä ja vaikean monimutkainen prosessi se olis, jos tietoo ei ole paljoo. Toki me voitais mennä, äitikin sanoi mulle, että voidaan mennä niinku Kiinaan tai sinne, missä oon syntynyt tai mihin mut on jätetty. Jos mä haluun. Tietysti joskus vanhempana, mutta ei se oo nyt käynyt mielessä.” (H1)

Yllä oleva lainaus kuvastaa erittäin hyvin, millaisena näyttäytyy tyypillisesti adoptiovanhemman rooli suhteessa adoptoidun biologiseen alkuperään. Kaikkien

haastateltavien adoptiovanhemmat olivat tukeneet adoptoitua, kun tämä oli kohdannut vaikeita ajatuksia, epäilyksiä tai jopa pelkoja liittyen omaan alkuperäänsä. Alla on kahden haastateltavan kertomus siitä, millaisena he näkivät adoptiovanhempansa.

”Mun mielestä mun vanhemmat ovat tehneet niin hyvää työtä mun suhteen.” (H2)

”Mietin mitä mun adoptiovanhemmat ajattelee, että kuinka raskas taakkaa niille on ollut se, että mä oon niiltä kysynyt miksi mä en näytä heiltä ja mistä mä tuun ku ei nekään osannut vastata mihinkään.” (H6)

Kuudesta haastateltavasta yksi adoptoitu pohti mahdollista erilaisuuttaan ja samanlaisuuttaan laajasti vertaillen itsensä suhteessa muihin sukulaisiin.

”Oon vasta muuttanut yksin, mutta alkaa tietysti uusi elämänvaihe kun ei enää asuu kotona. Onhan siinä ku suhde äitiin muuttuu kun ei ole enää päivittäin tekemisissä.

Onhan se sama asia jos olisi biologisetkin vanhemmat, että käyt aina joskus viikonloppuisin kotona. Siinä samalla tavalla ehkä erkaantuu, mutta tulee erilainen suhde. Varmaan ihan samalla tavalla kuin muillakin, tavallaan adoptio ei siinä vaikuta mitenkään…Sä oot niinku se ainoa erilainen…isovanhemmat on kuollut.

Tunnen vähän ulkopuoliseksi suvussa, että oon adoptoitu ja muut on suomalaisii, mut sitten ku ne vanhenee, niin tavallaan jos ne jää ulkopuolelle…tai kyllä ne pitää ihan ominaan lapsinaan, mut jos ns. saa silleen kauniisti sanoa, että ei niinku tuu omannäköisiä lapsenlapsia ja sitten ne adoptiovanhemmat jotenkin tuntee olonsa ulkopuoliseksi, koska en tavallaan ole niiden verisukulainen. Tavallaan se kääntyy toisinpäin.” (H3)

Haastatelluista neljä kertoi tuntevansa suurta samankaltaisuutta adoptiovanhempiensa kanssa. Yksi haastateltava kertoi tuntevansa jonkin verran samankaltaisuutta ja yksi ei tuntenut kovin paljon samankaltaisuutta. Alla oleva lainaus kuvaa erään haastateltavan kokemusta omasta adoptioäidistään siitä, että äiti asetti rajoja.

”… äiti ei päästänyt kaikkialle.” (H4)

Hyvästä yrityksestä huolimatta vanhemmat eivät aina tiedä, miten tasapainoilla lapsen elämään puuttumisen ja puuttumatta jättämisen välillä. Haastateltava kertoi viettäneensä viisi vuotta venäläisessä lastenkodissa, jossa lapsia kohdeltiin kaltoin. Hänestä varhaislapsuudessa huolehtineet aikuiset olivat vaihtuneet, kuten on käynyt useiden adoptoitujen elämässä, sillä suurin osa adoptioon luovutetuista oli kasvanut laitoshoidossa ennen lopullista adoptiota.

Raaskan (2015, 13–14) mukaan laitokset ovat usein turvallisia, mutta hoitajat eivät pysty antamaan jokaiselle lapselle tarpeeksi paljon huomiota. Vuorovaikutus ja herkkyys ovat lapselle elintärkeitä asioita. Kiintymyssuhde on lapsen ja vanhemman välinen tunnesuhde, jonka laatu on yhteydessä lapsen ja vanhemman välisten toistuvien vuorovaikutuskokemusten laatuun. Kiintymyssuhteet luokitellaan turvallisiin ja turvattomiin. Laitoksessa tai vääränlaisessa ympäristössä nämä tärkeät asiat jäävät valitettavan usein osittain tai kokonaan pois. Kiintymyssuhde ohjaa niitä käyttäytymistapoja ja malleja, joilla emotionaalinen vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä toimii, ja vaikuttaa myös siihen, mitä lapsi muissakin ihmissuhteissaan itseltään ja toiselta odottaa. Kiintymyssuhteiden tarkoituksena on suojella ihmisen psyykkistä eheyttä erilaisissa stressi- ja traumatilanteissa. (Raaska 2015, 13; Erikson 1983, 30; Bowlby 1980, 39 - 40; Saari 2000, 249.)

Ihmisen psyykkinen kehitys pohjautuu geneettisiin ja biologisiin tekijöihin, varhaislapsuuden vuorovaikutuskokemuksiin ja psykososiaalisen ympäristön tapahtumiin sekä kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutukseen. (ks. Erikson 1983, 30; Raaska 2015,13

& Marcia 1980, 161). Erään haastateltavan naisen puheesta voidaan päätellä, että varhaislapsuuden kiintymyssuhteen laatu vaikuttaa myöhempään elämään.

”Mut kyllä se loppujen lopuksi tai siisku mä en tiedä vanhemmista muokkaa silleen identiteettiä tai silleen ku miettii, että mimmoinen nyt oon, jos mua ei olis adoptoitu.

Tai jos olisin edelleenkin Kiinassa, miettisin millainen olisin tai et, jos mä tietäisin

mun vanhemmista, olisin ehkä itsevarmempi, jos tietäisin syyn, miksi mut on annettu pois. Mun pikkuveli on aina silleen ollut pienempänä, että vanhemmat ei halunnut mua, ne halusi antaa mut pois ennen kuin se sai tietää oikeen syyn. Silleen et pienenä ajatteli, että onko mussa jotain vikaa tai jotain sellainen riittämättömyys, mikä vaikuttaa identiteettiin ja luonteeseen…Mun sisarukset tietää jonkin verran heidän taustastaan. Mä niinku en tiedä mitään ja ne tietää ja se ärsyttää itseä. Mun paras kaveri on Kolumbiasta, niin tuota se tietää sen vanhemmista ja sisaruksista..

Se pystyisi etsimään ne, niin sellaisissa kohdissa itellä on silleen, että mä en pysty.

Tai pieni pettymys tai sellainen.” (H1)

Hänellä oli hyvin kompleksinen ja ristiriitainen suhde biologisen alkuperänsä selvittämiseen. Vaikka hän ei varsinaisesti ollut kiinnostunut matkustamaan syntymämaahan, tunsi hän toisinaan kuitenkin huonoa omaatuntoa vähäisestä tietämyksestään ja kokee, että hänen pitäisi hankkia biologiseen taustaan liittyvää tietoa.

Yks syy miksi hän ei ole ollut kovin kiinnostunut syntymämaan asioista on se, että asioiden selvittäminen tuntui työläältä. Tässä tutkimuksessa nuoret vertailivat itseään ja tilannettaan toisiinsa. Kaverin biologisen alkuperän selviäminen toi jonkinlaista painetta myös oman taustan etsimiseen. Yksilö kokee usein viiteryhmän arvot ja normit itselleen läheiseksi.

(Erikson 1983, 21) Murrosiässä ystäväpiirin vaikutus ulottuu myös biologisen alkuperän suhteen, koska juurien etsimisellä halutaan usein ottaa etäisyyttä adoptiovanhempiin ja toveripiiri lisää paineita yhdenmukaisuuteen. Vastakohtana hylätyksi tulemisen kokeneille ja biologisesta alkuperästään kiinnostuneille oli yksi haastateltava, joka ei tuntenut hylätyksi tulemisen pelkoa eikä kaivannut tietoa biologisista sukulaisistaan. Hänellä oli muistoja siitä, että molemmat vanhemmat kuolivat hänen ollessaan lapsi, mutta hän ei osoittanut kiinnostunut biologista alkuperäänsä kohtaan samalla tavalla kuin muut haastateltavat.

”Välillä tulee kyllä mieleen, että mun äidin veljet ovat vielä elossa. Jos tutkis asiaa, uskon, että mä löytäisin ne, mutta tällä hetkellä mulla ei ole kiire asian kanssa eikä ole hirveästi kiinnostusta tutkia asiaa.” (H2)

”…ja sitten kun yläasteella olin mukana PISA-tutkimuksessa ja sit ku siinä kysyttiin kaikkee…Niin mun äiti adoptoi mut yksinhuoltajan niin niin sitten kun siinä kysyttiin perhetaustaa ja sit ku siinä on isä kohta, kysyin opelta, että mitä tähän pitää täyttää, sit se oli vaan silleen, että kaikilla on isä. Mä olin vaan silleen, että ei ole. Sit se oli vaan silleen, että kai sinä tiedät, jos se on kuollut tai jotain muuta…. Se vaan, että kyllä kaikilla on isä, pitää täyttää eikä saa jättää tyhjäksi. Mä muistan se vielä (naurua), että täytin sen silleen, että kuvittelin kiinalaisen isän ja mä vaan täytin sillai, että kuinka vanha se voisi olla. Varmaan se on työtön ku on joutunut antamaan pois

…(itkua).” (H3)

Yllä lainattu haastateltavan kommentti kuvastaa hyvin adoptoidun ristiriitaisia tunteita ja kokemuksiatilanteessa, jossa adoptoidun rakentunut tai rakentumassa ollut perheidentiteetti on ristiriidassa ympäristön vaatimusten kanssa. Haastateltava kertoi, miten hänelle oli usein koulun biologian tunnilla tullut mieleen oma biologinen taustansa, koska opetuksessa käytetyt esimerkit ja tehtävät perustuvat olettamukseen, että kaikilla on biologiset vanhemmat tai tieto näistä. Waden (2002, 88–90) mukaan biologisiin suhteisiin liitetty yhteys joutuu kyseenalaistetuksi, koska adoptoidut korostavat usein heitä kasvattaneiden ihmisten tärkeyttä. Opettajan ajattelematon käytös loukkasi adoptoitua niin syvästi, että asian muisteleminen aiheutti voimakkaan reaktion eli itkun.

Adoptoitu voi kohdata kiusallisia tilanteita myös ystävien seurassa. Kiinassa syntynyt haastateltava pohti hyvin paljon adoptioäitiään ja kaipasi kipeästi lisää tietoa biologisesta alkuperästään. Kaipuun tunnetta kärjisti osittain se, että tiedettiin biologisten vanhempien löytymisen olevan lähes mahdotonta. Hän vaikutti hyvin herkältä ja itkuiselta koko haastattelun ajan, mutta erityisesti silloin kun hän puhui adoptioäidistään ja biologisista vanhemmistaan, joista hänellä ei ollut mitään tietoa. Harrén (1983, 258) mukaan identiteettiprosessin aikana traditio omaksutaan, muunnetaan henkilökohtaiseksi ja julkistetaan. Tällä adoptoidulla oli liian vähän tietoa taustastaan omiin tarpeisiinsa nähden.

Adoptoidulla puuttuu tietoa, jota olisi voinut omaksumisen kautta julkistaa.

”Tä oli ihan pikkulasten juttu, että kaverin kanssa halutaan piikitellä toista…kilpailtiin kumpi saa toisen hiljaiseksi, että ei voi enää sanoa mitään. Se sanoi, että sulla ei ole isää. Se oli hirveätä…(itkua). Sitä mä oon miettinyt sitä, voisin mä olla myös ilman vanhempia Kiinassa orpona, mutta kaikki sanoo, että voiku sun äiti on rohkea ku on yksin adoptoinut, että on joutunut pistään paljon muhun kun on niinku yksin… (itkua) en ole koskaan sanonut sille, että en tiedä mistä puskaradiosta se selvisi, mutta tuota yksi tyyppi tuli mulle sanomaan siitä, että hyvää löytymispäivää. Silloin mietin, että miksi halusi yksin lapsen…En tiedä mikä ydinperhe-ajattelu se on, että pitäisi olla isä, äiti ja lapset, mut on varmaan antanut kaikkeensa ja hyvän kodin, mutta mun synttärit sattuu isänpäivän kohdalle.

Kaikki on aina silleen, että joo, on isänpäivä, en pääse synttäreille. Sitten mulla on synttärit sit eikä mulla ole isää, jonka kanssa vois juhlii. Tavallaan antanut hyvän kodin ja muun, silti jotakin uupuu. Mikä se kasvatusjuttu olikaan niin olen miettinyt, että mitä hän oli ajatellut kun on yksin adoptoinut. En ole kysynyt, mutta tavallaan tekisi mieli kysyä, mitä se oli miettinyt, että miltä musta tuntuu elää ilman isää. Jos ei ole isää, se on vähän samaa asiaa kuin se, että on keinohedelmöityksen kautta syntynyt eikä silloinkaan voi tietää, kuka on isä.” (H3)

Tämän haastateltavan pyrkimykset rakentaa eheää perheidentiteettiä olivat ristiriitaiset ja hän koki joutuvansa sosiaalisten odotusten edessä epäonnistumaan kahdella tasolla: hänellä ei ollut biologisia vanhempia, mutta myöskään adoptioperheen yksinhuoltajamalli ei vastannut hänen kokemiaan sosiaalisia odotuksia.

Kolumbiasta adoptoidun miehen ensireaktio oli suru, kun hän tajusi olevansa adoptoitu.

”Kyllähän pienempänä surin, kun tajusin olevani adoptoitu.” (H5)

Yllä olevassa kohdassa haastateltava paljasti lapsena surreensa adoptioon joutumistaan.

Sitä, miten adoptiovanhemmat olivat suhtautuneet hänen suruunsa, hän ei eritellyt. Yhtä oikeaa tapaa käsitellä adoptiota ei ole olemassa, vaan jokainen perhe saa luoda omat itselle mieluiset tavat. Adoptiovanhempien kokoama valokuva-albumi tai kirja lapsen

elämäntarinasta helpottaa usein adoptiosta keskustelua. Adoptiovanhemmat ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä, heillä on lupa harjoitella, yrittää ja erehtyäkin. Surun käsitteleminen on aikaa vievä prosessi. Samalla haastateltava tiedosti myös sen, että on rikkaus olla niin sanotusti erilainen. (ks. Rastas 2002, 13). Hän pohti samassa yhteydessä hyvin mielenkiintoisella tavalla närkästystä aiheuttanutta mediakeskustelua kaksoiskansalaisuudesta.

”On puhuttu tästä kaksoiskansalaisuuden laillisuudesta tulevaisuudessa. Tietysti se pääasiassa liittyy tähän idän uhkaan, mutta kuitenkin just ajatus siitä, että entäs jos se tulevaisuudessa kielletään, sillä tavalla ettei kaksoiskansalaisella olisi samat oikeudet.” (H5)

Vuonna 2016 kaksoiskansalaisuus nousi Suomessa esiin turvallisuuspoliittisena kysymyksenä. Haastateltava vaikutti olevan hyvin perehtynyt asiaan ja oli siitä hyvin kiinnostunut. Haastateltava kertoi olevansa yllättynyt, että Suomessa halutaan lakiuudistuksella rajata kaksoiskansalaisten oikeuksia, esimerkiksi mahdollisuutta päästä tiettyihin maanpuolustukseen ja turvallisuuteen liittyviin virkoihin. Hän kertoi itse olevansa kaksoiskansalainen. Selvästi myös hänen kansalaisuuten linkittyvä identiteettinsä on kaksitahoinen, sekä biologisilta vanhemmilta että adoptiovanhemmilta tuleva kansalaisuus, ja tämä kaksitahoinen kansalaisuusidentiteetti on merkittävä osa hänen kokonaisidentiteettiään.