Samastumisen merkitys murrosiässä

Oman identiteetin rakentuminen ja aktiivinen ajoittuu erityisesti murrosikään. Marcian (1980, 160) mukaan ensin nuoret etsivät ja vertailevat itselle tärkeitä asioita ja sen jälkeen

tekevät valintansa ja sitoutuvat niihin. Adoptoidut, kuten muutkin nuoret, peilaavat itseään toisiin ihmisiin: mitä minä olen verrattuna muihin, mitä muut minusta ajattelevat.

”Varmaan sekin liittyy varmaan identiteettiin, kasiluokalla kun oltiin riparilla, niin se oli semmoinen se hetki. Tai sellainen. Ja sit kans ku mä oon ollut Interpedian niillä adoptoitujen leireillä varmaan ehkä viisi tai kuusi kertaa, joka kerralla se on muokannut itseään.” (H1)

Nuorten elämässä korostui erilaisten leirien merkitys, koska leirillä tavattiin muita samassa elämäntilanteessa olevia nuoria. Itsensä muihin vertaaminen on nuoruudessa erityisen intensiivistä, jolloin erilaisuus ja yhdenvertaisuus, oma elämä ja tulevaisuus. (Erikson 1983, 128).

”Yläasteella oli kaikki Prometheus-leirit ja Ip-juttuja (Interpedian adoptioleiri) hirveästi ja sitten lukio...Prometheus-leirillä oli leiriläisenä yksi adoptoitu. Siellä juteltiin sen kaa ja menimme Protuleiristä suoraan Interpedian leirille. Siellä juteltiin sen kaa enemmän. Se kertoi, että sellainen kun Nuorten treffit on Helsingissä suunnattu adoptoiduille nuorille kerran kuussa. Se oli vain Helsingissä, mutta nykyään se on paikassa XX ja täällä. ” (H3)

Nuorelle adoptoidulle oli tärkeää samaistua viiteryhmään, ja palautteen saaminen viiteryhmältä oli tärkeää. Ihminen vertailee itseään viiteryhmään, noudattaa yleensä viiteryhmän arvoja ja normeja (Erikson 1983, 21 & Harré 1983, 40–44.). Tässä tutkimuksessa erityisesti erilaiset urheilu- ja adoptioleirit koettiin merkittävinä asioina.

Kaikki haastateltavat olivat käyneet murrosikäisenä adoptioleirillätai -leireillä, joilla olevat nuoret olivat kaikki päätyneet Suomeen nimenomaan kansainvälisen adoption kautta ja kertoivat syyksi sen, että he halusivat siellä tutustua muihin adoptoituihin ja kuulla heidän tarinansa. Muut adoptoidut rohkaisivat heitä etsimään tietoa Internetistä omasta menneisyydestään. Adoptoidut saattoivat hakea tietoa omista biologisista sukulaisista Internetin kautta.

”Katottiin Facebookista ihan huvikseen, että olisko löytynyt mitään kuvia biologisesta äidistä, vähän niinku yhdennäköisyyttä. Tosin Kolumbiallahan on oma Facebook…että se on hankala.” (H5)

Kaikilla täysi-ikäisillä adoptoiduilla henkilöillä on adoptiolain mukaan oikeus jälkipalveluun. Jälkipalveluun kuuluu oikeus niihin asiakirjoihin, jotka koskevat adoptiota.

(Adopterade Finland 2014.) Sosiaalityöntekijän kanssa voidaan rauhassa käydä läpi adoptioasiakirjat ja keskustella adoptiosta. Adoptio-organisaatiot tekevät parhaansa säilyttääkseen salassa pidettävät asiakirjat, mutta he eivät pysty estämään adoptoidun yritystä löytää sosiaalisen median kautta tietoja esimerkiksi biologisista sukulaisistaan.

Sosiaalinen media on avannut aivan uusia mahdollisuuksia saada tietoa ja löytää vastauksia nopeasti. Digitalisaation tuoma muutos ei koske vain vauraita maita, vaan myös kehitysmaita. Adoptiovanhemmilla, adoptoiduilla ja biologisilla sukulaisilla on mahdollisuus etsiä henkilötietoja maapallon toisella puolella olevista ihmisistä. Näin digitalisaatio vaikuttaa hyvinkin paljon erityisesti nuorten elämäntyyliin ja identiteetin rakentumiseen.

Kuudesta haastateltavasta vain yksi korosti viihtyvänsä erityisesti maahanmuuttajanuorten kanssa yläasteella. Muut haastateltavat kertoivat viihtyneensä pääasiassa kantasuomalaisten ja adoptoitujen kanssa, koska he eivät kokeneet mitään yhteenkuuluvuuden tunnetta ulkomaalais- tai maahanmuuttajataustaisten nuorten kanssa. Yhteenkuuluvuuden tunne on tärkeä asia nuoruudessa. Marcian (2002, 123) mukaan nuoruudessa alkanut erillisyys suhteessa muihin ihmisiin voi johtaa keski-iässä Eriksonin (1983, 23) kuvailemaan lamaantumiseen tai eheytymättömyyteen. Tutkimuksessani kuudesta haastateltavasta kaksi toi selvästi esille sen, että he liikkuivat tai liikkuvat mielellään ulkomaalaisten tai maahanmuuttajien kanssa. Muut haastateltavat eivät pohtineet asiaa mitenkään erityisellä tavalla.

”Se on jotenkin helpompi olla niiden kanssa tai siis en mä tiedä no kyllä sä varmaan ymmärrät miten helpompi se on olla ulkomaalaisten kanssa. Ehkä se on just se, että ulkonäkö on samanlainen tai sekin eri asia olla maahanmuuttajien ja

adoptoitujen kanssa, niin sitten ehkä just se, että ulkonäkö, tausta…en mä tiedä. Kyl me puhuttiin ihan suomee niiden ja muidenkin kanssa. Ymmärrät kyllä ja sitten niinku ne tai en mä tiedä. Maahanmuuttajatkin pitää mua ulkomaalaisena ja kantasuomalaiset, mut jos on adoptoitu adoptoitu, ahhh… en osaa selittää.” (H3)

Kiinasta adoptoitu nainen jäi pohtimaan syvällisesti omaa suhtautumistaan muihin adoptoituihin ja ulkomaalaisiin. Vaikka hän koki samaistuvansa maahanmuuttajiin ja kertoi lukeneensa Suomi toisena kielenä (S2) -oppimäärää harrastuksen vuoksi, hän koki syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta ennen kaikkea adoptoituihin, koska vain he voivat ymmärtää, millaista on olla adoptoitu.

”Ehkä se on just se, että ulkonäkö on samanlainen tai sekin olla eri asia olla maahanmuuttajien ja adoptoitujen kanssa. Ehkä just se, että ulkonäkö, tausta…en mä tiedä. Kyl me puhuttiin ihan suomee niiden maahanmuuttajien kanssa, mutta kyl sä ymmärrät… Ja maahanmuuttajatkin pitää ulkomaalaisena ja kantasuomalaiset, mut jos on adoptoitu adoptoitu, ahhh en osaa selittää.” (H3)

Adoptoidun kieli, kulttuuriset käytöstavat ja kehon kieli eivät poikkea muista suomalaisista, mutta ulkonäkö on kansainvälisesti adoptoidulle erityinen asia, jonka merkitys korostuu murrosiässä. Rastaan (2002,6–10) ja Milesin (1994, 109–110) mukaan ihmisiä luokitellaan fysiologisten ominaisuuksien ja ulkonäön perusteella. Tässä tutkimuksessa paljastui, että luokittelu ei aina tule ulkopuolelta vaan adoptoidut itse vaikuttivat luokittelevan muita ihmisiä heidän ulkonäkönsä perusteella. Huomasin haastattelun aikana haastateltavien toistavan usein ”kyllä sinä ymmärrät”, mutta jouduin silti ottamaan etäisyyttä ja kysymään tarkentavia kysymyksiä, mitä he tarkoittivat. En halunnut antaa omien aikaisempien tietojen värittävän tutkimustuloksiin, vaikka täydellinen objektiivisuus ei kuitenkaan ole mahdollista.

Kolumbiasta adoptoitu haastateltava kertoi erittäin vaikeasta nuoruudestaan, johon hän ei saanut kunnollista apua. Eriksonin (1980, 90–95) mukaan identiteettikriisi on merkittävin kriisi, jonka ihminen kohtaa. Ihanteellisinta tietysti olisi, että nuori olisi valmis suuntautumaan tulevaisuuteen. Kriisissä syntyy identiteetin suhteen hämmennys, jolloin jos

nuori ei kykene tekemään päätöksiä omasta elämästään, hänestä voi tuntua, ettei hän tiedä kuka on tai mihin suurempaan kokonaisuuteen hän kuuluu (Marcia 1980, 161). Marcian (2002, 202) mukaan kriisi on lähtökohtaisesti positiivinen vaihe, joka voi näyttäytyä rajunakin. Nuorella on mahdollisuus kokeilla erilaisia rooleja ja poukkoilla kiinnostuksen ja turhautumisen välillä.

”Esimerkiksi teini-iässä just ku siinä haetaan sitä omaa identiteettiä, mulla se oli niin radikaalia, että mä tein erilaisia tyhmiä juttuja niinku mä olin vaan niin villi, että jossain vaiheessa jouduin usein ongelmiin ku meni vähän rajummin.” (H6)

Tutkimukseni haastateltavista suurin osa liikkui murrosiässä kuten aiemminkin enimmäkseen kantasuomalaisten kanssa, mutta enemmän myös muiden adoptoitujen kanssa. Kaveripiiri koostui pitkälti kantasuomalaisista koulukavereista sekä muista adoptoiduista. Se, että nuoret eivät tunteneet liittyvänsä syvällisemmin syntymämaansa kulttuuritaustaan, ei tarkoita silti, että he olisivat kokeneet olevansa vain suomalaisia.

Suurin osa adoptoiduista ei ollut ehtinyt elää kauaa syntymämaassaan. Kun asiaa tarkastelee lähemmin, adoptoidut antavat erilaisia merkityksiä ystävyyssuhteille. Etiopiasta adoptoitu mieshaastateltava koki erilaisuuden toimivan yhdistävänä tekijänä nuoruusvuosien ystäväpiirissä.

”Aika paljon, tuota en mitenkään suuremmin, mutta erilaisuus yhdistää. Jos näen ne jossain, voin mennä niiden luokse, sen on kuin kotipaikka, turvallinen olo, että mä voin mennä istumaan niiden viereen missä ne ovatkaan. Ne voi tulla aina mulle jutteleen missä ne ovatkaan ja aina me käydään kävelyllä parin kaverin kanssa, jolloin vaihdetaan kuulumisia ja yritetään tukea toisiamme.”(H2)

Hän toisti haastattelun aikana olevansa suvaitsevainen ihminen. Hän kertoi viihtyneensä niin kantasuomalaisten kuin ulkomaalaistaustaisten kanssa, koska syntyperällä ei ollut hänelle väliä. Toisen haastateltavan kokemus oli päinvastainen: murrosiässä hän halusi liikkua vain ulkomaalaistaustaisten kanssa. Hän toivoi olevansa maahanmuuttaja, jotta hänen ei olisi tarvinnut muille kertoa adoptiostaan. Hän koki joutuvansa selittämään

suomalaisuuttaan: ”ulkopuoliset puhuu englantia tai pitävät maahanmuuttajana, suomalainen saa olla kun vaan ensin kerrotaan, että on adoptoitu”. Tarkasteltaessa Harrén (1983) psykologisen avaruuden mallia, erityisesti kulttuuri-identiteetin määrittely ei ole kuitenkaan ongelmaton, koska oman määrittelyn lisäksi merkittävää on myös se, miten muut määrittelevät meidät. Ulkopuolisille suomalaisuuttaan selittävälle yksilölle yritys rakentaa itselle sopivaa kulttuurista identiteettiä vaatii ylimääräistä identiteettityötä. (Harré 1983, 274.) Alla olevassa sitaatissa näkyy, millaisia ajatuksia ja selityskeinoja adoptoitu voi pohtia murrosiässä. Haastateltava oli itsekin hämmästynyt, kuinka ahdasmielisesti hän saattoi joskus ajatella teini-ikäisenä.

”Niin ku sanotaan, että maassa maan tavalla, että noi ulkomaalaiset eivät osaa käyttäytyä ja muuta. Tavallaan mä kerran kerroin sille, että mä voin tehdä mitä tahansa, koska tyypit luulee, että oon joku ihme maahanmuuttaja, joka ei tajua, miten täällä pitää käyttäytyä (naurua). Tavallaan eihän se ole perustelu jollekin teolle, että näytän erilaiselta, mut sanoin vaan läpällä. Mut ne oli silleen, että kauhee stereotypia. Tavallaan kun se tuli mun puolelta se stereotypia.” (H3)

Venäläissyntyisen haastateltavan murrosiän kokemukset poikkesivat vähän muiden haastateltavien kokemuksista. Hän oli selvästi introvertimpi kuin muut haastateltavat.

Hänkin kertoi käyneensä nuorena adoptioleirillä, ja Nuorten treffeillä hän kävi säännöllisesti. Hän kertoi pohtineensa nuoruudessaan jonkin verran omaa henkilöhistoriaansa ja juuriaan.

”Oon miettinyt niitä asioita, mutta tuota…en olen jäänyt sen kummemmin murehtimaan, koska en tunne heitä.” (H4)

Myös etiopialaissyntyinen nuori kertoi, että hänellä ei ollut erityisen vaikea murrosikä. Hän seurasi vierestä siskonsa identiteettitaistelua.

”…mun isosisko aina taistellut ja mun pikkusiskokin alkaa. En ole vielä löytänyt miespuolista ihmistä, joka olis identiteetin kanssa ongelmissa.” (H2)

Pohjoismaisten adoptiotutkimusten mukaan kansainvälisesti adoptoidut kokevat jonkin verran painetta toimia tai ajatella samalla tavalla kuin muut adoptoidut kaverit. Koskisen (2008) mukaan adoptoitujen suhteet oman etnisen ryhmän edustajiin perustuvat usein lähinnä ystävyys- ja tuttavuussuhteisiin muihin samasta maasta adoptoituihin, joihin adoptoidut olivat tutustuneet adoptio-organisaatioiden leireillä lapsuudessaan ja nuoruudessaan (ks. Koskinen 2008, 61; Ruohio 2008, 36.) Tutkimukseni haastateltavista vain kaksi kertoi viihtyvänsä maahanmuuttajien tai ulkomaalaisten kanssa yhteenkuuluvuuden vuoksi. Haastateltavat halusivat liikkua pääasiassa kantasuomalaisten ja adoptoitujen kanssa. Brottveitin (1999) adoptiotutkimuksen mukaan kansainvälisesti adoptoiduilla on usein kompleksinen ja ristiriitainen suhde adoptiokotimaassaan asuvia etnisen ryhmänsä edustajia sekä muita maahanmuuttajia kohtaan. Pohjoismaisen tutkimuksen mukaan nuoret pitivät etäisyyttä maahanmuuttajiin koulujen leikkikentillä, busseissa ja muissa julkisissa paikoissa.

Omassa tutkimuksessani sen sijaan kuudesta haastateltavasta kaksi toi selvästi esille sen, että he liikkuivat mielellään ulkomaalaisten tai maahanmuuttajien kanssa, koska sama ulkonäkö lisäsi yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Ja toinen myös siksi, että sulautumalla muiden silmissä ulkomaalaisten joukkoon kiinalaissyntyinen adoptoitu vältti tarpeen selitellä toistuvasti omaa erilaista suomalaisuuttaan ja näin myös kiersi sen ristiriidan, joka hänen identiteettiprosessissaan tuolloin vielä ilmeni liikuttaessa Harrén mallin ilmaisu-ulottuvuuden yksityinen-julkinen -akselilla. Tässä tutkimuksessa korostuu adoptoitujen identiteetin kehittyminen niin, että kehitysprosessissa nähtävissä aiempiin identiteettiluokkiin palaaminen eli taantuminen silloin kun yksilöllinen identiteetti koettiin olevana ristiriidassa sosiaalisen identiteetin kanssa. Näin adoptoidun identiteetti muuntuu vuorovaikutustilanteessa ja tämä pakottaa hänet löytämään vaihtelevia identiteettejä sulautumalla niin ulkomaalaisten joukkoon kuin kasvamalla kollektiivis-sosiaalisen perinnön eli tradition omaksuneena kantasuomalaisten vanhempien kasvattaman. (Harré 1983, 45, 258 & Kroger 2007, 22–25.)