”Bysantti sanoo Roomalle: sinun suuret voittosi ovat tappiona, kun ne kirjataan toiseen järjestykseen … niitten edellytyksenä on tuleva tappio”. –Paavo Haavikko124 Tutkielman tarkoituksena oli pääsääntöisesti selvittää, mitä Suomen ortodoksiseen kirkkoon vuosina 2010-2015 liittyminen on tarkoittanut paitsi liittyneiden ortodoksiselle myös suomalaiskansalliselle ja kulttuuriselle identiteetille.
Tärkeimpänä erotteluperusteena oli kyselylomakkeeseen vastanneiden jaottelu erikseen ortodoksisen, itäsuomalaisen ja länsisuomalaisen sukuhistorian mukaisesti.
Tutkimushypoteesina oli suomalaisuudentunteen ja ortodoksisen identiteetin vahvistuminen sitä voimakkaammin mitä itäisemmästä ja ortodoksisemmasta sukuhistoriasta oli kysymys johtuen Suomen kristillistymisen historiasta, joka oli saanut alkunsa ortodoksisesta kristillisyydestä ja jota tutkielman johdannossa käsiteltiin tiivistetysti. Tutkielman pääaiheen ohella tarkoituksena oli selvittää kansallisuusaatteen eli nationalismin voimakkuutta nykypäivän Suomessa ortodoksisen kirkon näkökulmasta. Arkkipiispa Leon julkinen kannanotto toimi tässä ydinkohtana. Alateemanaan oli lyhyesti tutkia Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden kokemuksia sosiaalisen yhteenkuuluvuudentunteensa muuttumisesta sekä ortodoksisen kirkon sanoman ja ortodoksisen kulttuurin vastaavuudesta omiin odotuksiinsa.
Tutkielmaa voidaan korkean vastausprosentin (43%) perusteella pitää erittäin onnistuneena sekä tietomäärältään laajamittaisena, mahdollistaen yleisen akateemisen tutkimustulosten yleistettävyyden. Vastausten arvioimisen kannalta ainoa merkille pantava tekijä liittyi vastaajien ikärakenteen voimakkaaseen painottumiseen vanhempiin ikäluokkiin, jolloin erityisesti venäläisyyttä sekä sota-ajan merkitystä käsittelevien kysymysten tuloksiin pitää voida suhtautua tietyllä varauksella. Sukupuolijakauma vastasi sitä vastoin melko pitkälle Suomen ortodoksisen kirkon yleistä sukupuolijakaumaa, vaikka naisten osuus olikin jonkin verran korkeampi. Tutkielman kyselylomakkeen avoimien vastausten arviointia helpotti vastaajien koulutustason yllättävän korkea painottuminen korkeasti koulutettuihin (tohtorien osuus oli peräti 7%). Osa vastauksista olikin hyvin perusteltuja ja ne kertoivat liittyneiden korkeasta tietämyksestä esimerkiksi Suomen kristillistymisen historiasta. Tutkielman pyrkimys rajata tutkimuskohteen luonteesta
124 Haavikko 2016, s. 46. Ote Paavo Haavikon aforismikokoelmasta Puhua, vastata, opettaa.
82
johtuen maahanmuuttajataustaiset kirkkoon liittyneet tutkimuksen ulkopuolelle oli onnistunut täydellisesti. Vastauksista oli tunnistettavissa vain yksi maahanmuuttajataustainen henkilö. Ruotsinkielisiäkin oli vain yksi, millä tiedolla sinällään ei ole merkitystä tutkielman tulosten kannalta. Kyselyyn vastanneista jopa yli 90 prosenttia oli taustaltaan evankelis-luterilaisia, kertoen vastaajakunnan homogeenisuudesta. Tämä helpotti vastausten käsittelyä tutkimushypoteesien mukaisesti. Liittyneiden joukossa ei ollut taustaltaan esimerkiksi muiden kristillisten kirkkojen tai uskontokuntien edustajia. Ikärakenteen ohella vastaajien uskonnollinen aktiivisuus on tekijä, jota vasten tuloksia on syytä peilata. Vastanneista selkeä enemmistö piti itseään uskonnollisesti joko erittäin aktiivisina tai melko aktiviisina, mikä on luonnollisesti merkille pantavassa ristiriidassa Suomen ortodoksisen kirkon jäsenten yleiseen osallistumistasoon nähden. Voimakkaan uskonnon merkityksen voi perustellusti olettaa heijastuneen myös vastaajien muihin mielipiteisiin koskien esimerkiksi uskonnon ja kansallisuuden suhdetta identiteetin määrittämisessä.
Yksityisyyssyistä jotkut vastanneet olivat jättäneet kertomatta sekä synnyin- että asuinkuntansa, mutta tästä huolimatta tuloksista oli tunnistettavissa Suomea peilaava muuttoliike idästä etelään ja länteen. Tämän vaikutuksen arviointi on jätettävä jatkotutkimusten vastuulle.
Sukuhistoriansa oli tuntenut hyvin moni kyselyyn vastanneista. Länsisuomalaisten tietämys sukuhistoriastaan oli vastausten perusteella heikointa, heijastuen luultavasti heidän antamissaan vastauksissa. Epävarmojen mielipiteiden osuus oli johdonmukaisesti korkein länsisuomalaistaustaisten vastaajien keskuudessa lähes kaikissa kyselyn osioissa. Ortodoksitaustaisista sitä vastoin yllättävän moni tunsi sukuhistoriaansa niinkin kauaksi kuin 1600- ja 1700-luvuille. Jopa 1300-luvulle yltäviä yksittäisiä vastauksia löytyi. Savolais-itäsuomalaiset olivat tietämyksensä suhteen puolestaan ortodoksitaustaisten ja länsisuomalaisten välimaastossa. Oman sukuhistorian merkittävyys uskonnolliselle identiteetille riippui melko suoraan ortodoksisen sukuhistorian olemassaolosta. Tässäkin länsisuomalaisten sukuhistorialleen antama painoarvo oli vähäisin. Ortodoksisukujen jälkeläisille oma sukuhistoria sitä vastoin näyttää olennaisen merkittävältä. Sama havainto koskee Suomen ortodoksisen kirkon historian merkitystä. Ortodoksitaustaisille tämä on läheinen osa omaa identiteettiä, mutta melko vähäinen yksityiskohta länsisuomalaistaustaisille. Sukuhistorian merkitykseen liittyy myös ymmärrys ortodoksisuudesta pienenä vähemmistönä. Tällöinkin ortodoksitaustaisten tietoisuus vähemmistönä olemisesta on kaikkein voimakkainta ja länsisuomalaistaustaisten
83
vähäisintä. Vastaajien historiallisen tietämyksen ja historiallisille tekijöille antamiensa merkitysten perusteella kirkkoon liittyneet voidaan jaotella karkeasti kahteen pääryhmään mitä tulee ortodoksisen kirkon merkitykseen heidän uskonnolliselle ja kulttuuriselle identiteetilleen. Vanhojen ortodoksisukujen jälkeläisille ortodoksisuus on varsinaisen uskonnon harjoittamisen ohella myös kulttuuri- ja etninen identiteetti, käsittäen niin uskonnon historian kuin kulttuuriperinnönkin. Ortodoksiksi tuleminen on tällöin palaamista omille juurilleen ja oman etnisen identiteetin vahvistumista. ”Ulkopuolisille” kirkkoon liittyneille, joilla ei ole takanaan ortodoksista sukuhistoriaa ortodoksisuus on useammin ensisijaisesti itse uskonnon harjoittamista, jolloin ortodoksiksi tuleminen merkitsee ennen kaikkea omaa henkilökohtaista kutsumusta, johon ulkopuoliset tekijät vaikuttavat vain satunnaisesti. Kirkon sanoma koetaan tällöin avoimeksi, riippumatta minkäänlaisista taustatekijöistä, kuten historiasta tai heimoidentiteetistä. Tutkielman hypoteesi monien ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden herännäisestä sukuhistoriasta osoittautui tulosten perusteella jossain määrin virheelliseksi, sillä evankelisuus nousi sukuhistoriansa tunteneiden joukossa yleisimmäksi evankelis-luterilaiseksi herätysliikkeeksi. Herännäisyyden ja ortodoksisuuden välistä samankaltaisuutta tukevia vastauksia oli havaittavissa vain yksittäisiä, joten hypoteesin syvempi tutkiminen vaatisi oman jatkotutkimuksensa.
Ortodoksisen kirkon asema Suomen kristillistymisen aloittajana näyttää nykytutkimuksen valossa melko kiistattomalta, mutta kaukaisten historiallisten kehityskulkujen yhteys lisääntyneisiin Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittymisiin 1980-luvulta lähtien on niin monimutkainen ja loputon suo, ettei tämä tutkimus riitä vastaamaan kyseiseen kiistanaiheeseen. Varovaisia päätelmiä tulosten valossa on kuitenkin mahdollista tehdä. Historian tuntemus näyttää ensinnäkin vaikuttavan erittäin merkittävästi vastaajien antamiin mielipiteisiin. Tietämys ortodoksisen kirkon pitkäaikaisemmasta historiasta Suomessa läntiseen kristillisyyteen verrattuna tuli esille joissakin kommenteissa, viitaten hyvän historiantuntemuksen antaneeseen vahvempaan henkiseen itsetuntoon ja varmuuteen sekä omasta kirkkoon liittymisratkaisusta että suomalaisuuden ja ortodoksisuuden historiallisesta yhteenkuuluvuudesta. Erityisesti tieto omien kotiseutujen historiallisesta ortodoksisesta väestöpohjasta oli vahvistanut tällaista ajattelua.
Hypoteesi niin sanotun henkisen kodin löytämisestä Suomen ortodoksisesta kirkosta osoittautui täysin oikeaksi tutkielman havainnoissa. Vastaava havainto koski
84
ortodoksien kirkon sanoman ja ortodoksisen kulttuurin vastaavuutta vastaajien omien arvojen ja maailmankuvien kanssa. Ortodoksinen kirkko oli tältä osin vastannut liittyneiden odotuksia ja vahvistanut heidän luottamustaan omiin ratkaisuihinsa.
Sosiaalista yhteenkuuluvuutta selvittäneiden kysymysten kohdalla oli kuitenkin havaittavissa pientä hajontaa vastausten kesken. Vastanneiden kokemukset aikaisemmista uskontokunnistaan vieraantumisesta riippuivat melko suoraan heidän kokemuksistaan kyseisissä yhteisöissä. Kielteiset muistot edesauttoivat aiemman yhteisön unohtamista ja päinvastoin. Usea vastaaja tunnusti olevansa ekumeeninen ja pitävänsä edelleen yhteyttä joko aiempaan uskontokuntaansa tai muihin uskontokuntiin. Osa kielteisistä kokemuksista selittyi inhimillisillä syillä, kuten henkilökemioiden yhteensopimattomuudella sekä ortodoksisten yhteisöjen koetulla sisäänpäinkääntyneisyydellä. Tässä korostuu historian kohdalla todennettu heimoidentiteetin merkitys monille ortodoksiseen kirkkoon liittyneille ortodoksitaustaisille, minkä lieveilmiönä kyseistä yhteisön ulkopuolelle sulkemista voi esiintyä. Osion löydöksiä voidaan pitää tutkielman osalta kaikkein selvimpinä.
Tutkielman kolmannen osion kysymykset koskien suomalaisuuden ja ortodoksisuuden välistä yhteenkuuluvuutta tuottivat sekä tyhjentävää että ristiriitaista tietoa. Vastaajilla oli tyypillisesti selkeät kannat koskien kansanluonteen ja ortodoksisen kirkon sanoman sopivuutta toisiinsa. Karjalaisuuden osalta kytkös ajateltiin kaikkein voimakkaimmaksi, mikä on sekä perinteisesti ajateltuna että historiallisista tekijöistä johtuen melko itsestään selvä lopputulema.
Itäsuomalaisuuden osalta kansanluonteen ja ortodoksisuuden yhteensopivuuteen uskoi niin ikään selkeä enemmistö vastanneista, mitä voidaan pitää jossain määrin merkille pantavana ottaen huomioon esimerkiksi savolaisten pitkäaikaisemman aseman luterilaisuuden etuvartijoina ortodoksista itää vastaan. Länsisuomalaisuus puolestaan koetaan edelleenkin vieraaksi ortodoksisuudelle, vaikka kirkko on tänä päivävä yhtä lailla läsnä myös lännen kasvukeskuksissa. Merkittävin ristiirita tutkimustuloksissa liittyy suomalaisuuden ymmärtämiseen kokonaisuutena sekä Suomen kulttuuriseen sijoittumiseen, sillä ylivoimainen enemmistö vastanneista sijoittaa Suomen Länsi-Eurooppaan ja ajattelee läntisen kulttuuripiirin olevan maassa hallitsevana. Ottaen kuitenkin huomioon ajattelun itäsuomalaisuuden ja ortodoksisuuden vahvasta yhteensopivuudesta merkitsisi tämä vahvaa länsisuomalaisen kulttuurin hallitsevuutta itäsuomalaisuuteen nähden, mistä ei kuitenkaan ollut kyselyssä omaa kysymystään. Tämän selvittämättä jättäminen oli täten tutkielman suurin yksittäinen puute, heijastuen toisista aihekokonaisuuksista
85
tehtäviin johtopäätöksiin eli kysymyksiin uskonnon yhteensopivuudesta niin suomalaiseen kuin venäläiseenkin kansanluonteeseen. Tästä huolimatta merkittävä osa vastanneista oli muuttanut ajattelutapaansa ortodoksiseen kirkkoon liittymisensä jälkeen ja ortodoksisuutta pidettiin jopa suomalaisempana kuin ennen kirkkoon liittymistä. Kulttuurisesti moni aiemmin joko yksinomaan Suomen läntisyyttä tai itäisyyttä painottanut vastaaja sijoitti kirkkoon liityttyään Suomen sekä Länsi- että Itä-Eurooppaan. Ymmärrys maan asemasta idän ja lännen välimaastossa oli näin ilmeisesti tullut henkilökohtaisen elämänkokemuksen kautta vahvemmaksi. Vastaava näyttö saatiin suhtautumisessa luterilaisuuden ja ortodoksisuuden yhteensopivuuteen suomalaisen kulttuurin kanssa. Moni, joka oli aiemmin kokenut luterilaisuuden suomalaisemmaksi, ajatteli nyt molempia uskontoja yhtä suomalaisina. Jotkut kokivat ortodoksisuuden jopa suomalaisemmaksi. Merkille pantava löydös liittyi uskontojen välisiin vaikutteisiin. Luterilaisuuden koettiin saaneen nykyaikana enemmän vaikutteita ortodoksisuudesta kuin päinvastoin. Nähtävästi Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon etenevä maallistuminen on alkanut ilmetä pyrkimyksenä omaksua piirteitä muista uskontokunnista, kuten ortodoksisuudesta.
Kansallisuusaate eli nationalismi on tutkielman havaintojen perusteella suomalaisissa ortodokseissa edelleen erittäin syvällä. Vastausten perusteella suomalaisuudessa näyttää olevan jotain pyhää, jonka ensisijaisuutta ihmisten identiteetille esimerkiksi uskontoon verrattuna ei saisi mitenkään kyseenalaistaa. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon näkemys ortodoksisuuden ensisijaisuudesta suomalaisuuteen nähden ei täten ole saanut kannatusta taakseen kuin vähäisesti. Pohjimmiltaan kysymys on viime kädessä suhtautumisesta Venäjään ja venäläisyyteen, koska ortodoksisuuden ensisijaisuus merkitsisi tällöin, että Suomen ortodoksisen kirkon suomenkieliset jäsenet kokisivat heillä olevan niin hengellisesti kuin kulttuurisestikin enemmän yhteistä venäläisten kuin muiden suomalaisten kanssa, mikä oli ollut asiain laita historiassa, alkaen aina Suomen kristillistymisen alkuvaiheista ja päättyen suomalaisen kansallisvaltion syntyyn 1900-luvun alussa. Tällaisen asetelman paluusta ei ole tutkielman havaintojen perusteella juuri minkäänlaisia merkkejä.
Suhtautuminen Venäjään ja venäläisyyteen jakoi ehkä kaikkein eniten vastaajia.
Vetoaminen Suomen ortodoksisen kirkon autonomiseen asemaan Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudessa nousi esille monissa vastauksissa nähtävästi keinona korostaa Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen erillisyyttä toisistaan huolimatta uskonopin ykseydestä. Kuitenkin ortodoksisuuden sopivuutta tasapuolisesti niin suomalaiseen kuin venäläiseenkin kansanluonteeseen kannatti
86
suurin ryhmä vastanneista. Historiallisten kipukohtien, kuten sota-ajan, merkitys näyttää olevan hiipumassa huomattavasti. Tästä huolimatta ortodoksiksi tulemisessa näyttää edelleen olevan jotain, jota koetaan tarpeelliseksi puolustella tällaisten kysymysten noustessa esille. Tietämys ortodoksisuuden historiallisesti vankasta asemasta osana suomalaista kansakuntaa ja kulttuuriperintöä toimiikin erittäin tärkeänä keinona sekä yksilön uskonnollisen että kulttuurisen identiteetin vahvistamiseksi, minkä lisäämiseksi kirkon tulisi panostaa tulevaisuudessa niin voimakkaasti kuin suinkin on mahdollista.
87