3. ORTODOKSISUUS JA SUOMALAISKANSALLINEN IDENTITEETTI
3.4. Ortodoksisuus, luterilaisuus ja suomalaisuus
Luterilaisuuden ja ortodoksisuuden yhteyttä suomalaisuuteen käsittelevä osuus oli aineiston perusteella tuottanut odotettua laajemmat mittasuhteet saavuttanutta tietoa, jonka käsitteleminen vaati enemmän tilaa. Oheinen kuvio 23 kuvastaa vastaajien käsityksiä sekä ortodoksisuuden että luterilaisuuden suomalaisuudesta ennen liittymistään Suomen ortodoksiseen kirkkoon.
87 Vastaus N006/SARJA III, Osio 6.
88 Vastaus N009/SARJA III, Osio 4.
89 Äiti, Kristoduli 2010, s. 92-95.
60
Kuvio 20. Luterilaisuuden ja ortodoksisuuden suomalaisuus ennen kirkkoon liittymistä.
Maantiede ja historia puhuvat jälleen puolestaan. Luterilaisuuden vankka asema osana länsisuomalaista kulttuuria heijastuu erittäin voimakkaasti länsisuomalaisten asenteisiin. Lisäksi kannastaan epävarmojen osuus on häviävän pieni. Ortodoksisen kirkon suurempi näkyvyys idässä puolestaan on puoltanut sen paikkaa yhtä suomalaisena kirkkokuntana sekä savolais-itäsuomalaisten että ortodoksitaustaisten ajattelussa. Ehkä mielenkiintoisin lähtötilanteen havainto on luterilaisuuden yllättävän korkea kannatus juuri ortodoksitaustaisten keskuudessa. Tämä voi olla perusteltavissa heidän kokemallaan vähemmistöasemalla. Yhteiskunnassa, jossa oma kirkkokunta on historiallisesti ollut vain pienen vähemmistön kirkko valtavirtauskonnon rinnalla, on oma kansallinen identiteetti joutunut olemaan tästä syystä enemmän puolustuskannalla, heijastuen käsityksiin oman erityispiirteen suomalaisuudesta. Ortodoksisuuden ensisijaisuus saakin lähtötilanteessa vain yksittäisiä tukijoita taakseen. Kuvio 21 puolestaan havainnollistaa näkemyksiä liittymisen jälkeen.
61
Kuvio 21. Vastaajien käsitykset ortodoksisuuden ja luterilaisuuden suomalaisuudesta.
Kuviosta havaitaan, että vastausten kirjo on kääntänyt tilanteen kirjaimellisesti katsoen päälaelleen. Syvällinen tutustuminen toiseen valtionkirkkoon on auttanut ymmärtämään sitä tasavertaisena osana suomalaista kansakuntaa. Luterilaisuus on menettänyt kannatustaan rajusti erityisesti länsisuomalaisten joukossa eli juuri siinä ryhmässä, jonka tietämyksen ortodoksisuudesta voidaan olettaa olleen vähäisimmän.
Myös savolais-itäsuomalaisten joukossa molempien uskontojen tasavertaisuus on nyt hyvin pitkälle tunnustettua, samoin on laita ortodoksitaustaisilla. Merkille pantavaa on kuitenkin luterilaisuuden melko korkeana pysytellyt kannatus ortodoksitaustaisten keskuudessa. Luterilaisuuden enemmistöasemalla Suomessa on nähtävästi heille enemmän merkitystä. Ortodoksisuuskin on saanut taakseen noin viiden prosentin kannatuksen, joka on lähtötilanteeseen verrattuna merkittävä tilastollinen muutos.
Kokonaisuutena voidaan todeta kysymyksen ortodoksisuuden suomalaisuudesta tulleen tutkimusaineiston perusteella ratkaistuksi. Ortodoksinen kirkko on luterilaisuuden rinnalla tasavertainen osa suomalaista kulttuuria, esittäytyen joillekin harvoille jopa suomalaisempana. Suomalaisuuden yleisemmän tarkastelun ohella kuvio 22 esittää ortodoksisuuden ja luterilaisuuden eripituisten historioiden merkityksen molempien suomalaisuudelle.
62
Kuvio 22. Ortodoksisuuden ja luterilaisuuden vaikutusten suhde toisiinsa.
Vastauksista piirtyy esiin erittäin mielenkiintoinen löytö: ortodoksisuudella arvioidaan olleen enemmän vaikutusta luterilaisuuteen kuin päinvastoin. Ottaen huomioon Suomen kristillistymisen historian tämä on hämmentävää. Toisaalta suomalainen yhteiskunta on viimeisten vuosikymmenien aikana alkanut käydä läpi voimakkaita muutoksia liittyen yleisesti uskonnollisuuteen, joten vastausta voitaneen etsiä ensisijaisesti näistä tekijöistä käsin. Sitä vastoin maantieteellinen jakolinja on jälleen tutkielman hypoteesien mukainen: siirryttäessä lännestä itään ortodoksisuuden merkitys kasvaa ja päinvastoin. On ymmärrettävää, että suurin osa vastanneista ei joko historian tuntemuksensa vähäisyyden tai kysymyksen näkökulman vierauden johdosta ole halunnut ottaa kysymykseen selkeää kantaa.
Kannastaan täysin epävarmojen osuus on lisäksi korkea, yli 15 prosenttia. Kyseessä on todellakin sangen monimutkainen asiakokonaisuus. Kuvio 23 jatkaa samalla teemalla koskien suomalaisen kansanluonteen sopivuutta molempiin kansankirkkoihin.
63
Kuvio 23. Vastaajien näkemykset suomalaisen kansaluonteen sopivuudesta molempiin kirkkoihin nähden.
Selkeän arvion mahdollisuuden kiistää nyt peräti kaksi kolmannesta kyselyyn vastanneista. Tulos on samassa linjassa aiemman Suomen kulttuurista sijoittumista sekä Suomen eri alueiden kulttuuria käsitelleen osion löytöjen kanssa. Vaikka vastaajilla oli useammin selkeä näkemys suhteessa itäsuomalaisuuteen, länsisuomalaisuuteen sekä karjalaisuuteen ei vastaavaa löytynyt suhteessa Suomeen kokonaisuutena. Asiassa näyttää olevan jotain, mikä saa ihmiset varautuneiksi. Jotta suomalaisuuden sopivuuteen joko ortodoksisuuteen tai luterilaisuuteen nähden saataisiin selville selkeä enemmistön kanta, edellyttäisi se ensiksi Suomen kulttuurisen painopisteen selvittämistä joko Itä- tai Länsi-Suomeen nähden. Tämä on seikka, joka jää valitettavasti avoimeksi tässä tutkielmassa. Varovaista näyttöä itäisyyden puolesta kuitenkin näyttäisi olevan. Kysymys koskien Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden kokemuksia omasta vähemmistöasemastaan tuotti sitä vastoin selkeitä eroja vastauksissa. Oheinen kuvio 24 havainnollistaa vastaajien näkemyksiä vähemmistöidentiteetistä.
64
Kuvio 24. Vähemmistöaseman merkitys eri taustaryhmien mukaan jaoteltuna.
Jollet voi ymmärtää historiaa et voi ymmärtää nykypäivää. Vuosisatainen asema pienenä uskonvähemmistönä näkyy edelleen ortodoksisiin sukuihin kuuluvien näkemyksissä. Vähemmistönä oleminen on vahva osa heidän uskonnollista identiteettiään. Niillä vastanneilla, joilla ei tällaista taustaa ole, vähemmistönä oleminen on huomattavasti vähämerkityksisempää. Savolais-itäsuomalaiset asettuvat tässä vertailussa lähemmäksi ortodoksitaustaisia mitä voidaan pitää ehkä hieman yllättävänä ottaen huomioon yhtä lailla luterilaisen sukutaustan olemassaolo. Tässä, kuten monessa muussakin vertailussa, kulttuurinen ”repeämä” ei noudattele luterilaisen ja ortodoksisen Suomen rajaa vaan Länsi- ja Itä-Suomen välisiä kulttuuri- ja murrejajoja. Kirjallisten vastausten perusteella osa vastanneista oli ymmärtänyt osion avoimen vastaustilan koskeneen ainoastaan vähemmistöidentiteetti-kysymystä, jonka johdosta vastauksissa oli pientä painottumista tähän aiheeseen.
Kokonaisuutena osion kysymykset oli kuitenkin ymmärretty oikein ja vastauksista oli poimittavissa mielenkiintoisia näkemyksiä, kuten seuraavassa:
”Ortodoksisuus näyttäytyy minulle vähemmän suomalaisena kuin ennen siinä mielessä, että kirkkokunnan vaihtaminen on avannut kokonaan uuden, kansainvälisen, itäeurooppalaisen perspektiivin, suorat kulttuuriset näköalat aina alkukirkkoon asti. Olen osa suurta yhteisöä, en pelkästään pienen Suomen kirkon jäsen. Kokemukseni suomalaisuudesta ei sinällään ole muuttunut, mutta aiemmin koin kirkon ehkä jonkinlaisena itäsuomalais-karjalaisena erikoisuutena, kunnes silmäni avautuivat. (Toisaalta luterilaisuus on alkanutkin näyttäytyä ahtaammin nimenomaan Suomen luterilaisuutena).”90
Vastauksesta välittyy selkeä viesti oman vähemmistöaseman alkavan tiedostamisen merkityksestä omalle identiteetille. Tämä on erityisesti auttanut ymmärtämään paremmin suomalaista kansallisuusaatetta, jossa suomen kieli ja luterilaisuus on
90 Vastaus M043/SARJA III, Osio 1.
65
niputettu yhteen ajattelematta Suomen kansan sisäistä monimuotoisuutta, jota ortodoksinen vähemmistökin edustaa. Ortodoksisuuden kansainvälisyyden painotus heijastaa edelleenkin luterilaisuuteen liitettyä kansallisuusnäkemystä. Toisaalta luterilaisen kirkon heikentyvä painoarvo nykyaikana vaikuttaa myös ihmisten asenteisiin:
”Ortodokseja on maailmassa satoja miljoonia, luterilaisuus on pieni kuoleva lahko, joka menettää valta-asemaansa Suomessa kovaa vauhtia. On helluntailaiset ja vapaat suunnat. Ei uskonnolla tai kirkolla ole tekemistä suomalaisuuden kanssa.”91
Päinvastoin kuin edellisellä vastaajalla on käsitys Suomen lisääntyvästä uskonnollisesta kirjosta toiminut vanhaa kansallisuusaatetta murtavana tekijänä, jolloin uskontoa ja kansallisuutta ei voida enää pitää itsestään selvästi toisiinsa liittyvinä. Kansainväliset kokemukset ovat lisäksi olleet alulle panevana tekijänä monen päätöksellä liittyä ortodoksiseen kirkkoon.92 Luterilaisen kirkon kiihtyvä jäsenkato vahvistaa luonnollisesti tätä näkemystä. Tästä huolimatta historian merkitystä ei pidä väheksyä:
”Suomalaisuus ja luterilaisuus ovat muokanneet toisiaan, joten on vaikea sanoa, mitä suomalainen kansanluonne ylipäätään olisi ilman luterilaisuutta.”93
Vaikka ajatus luterilaisuuden ja suomalaisuuden yhteisestä rinnakkaiselosta pitääkin paikkansa, koskee tämä aiemmin kuvaillun mukaisesti vain viimeisten viidensadan vuoden ajanjaksoa ja siltä osin lähinnä Länsi-Suomen näkökulmasta. Vanhojen heimorajojen merkitystä kulttuurierojen säilyvyyden kannalta tämä ei voi poistaa.
Karjalaisten osalta luterilaisuuden historia on selkeästi lyhyempi. Kansanluonteen määrittelyn merkitystä korostaa myös seuraava vastaaja:
”Kansanluonne on vaikeasti määriteltävä asia, ja se on varsinkin nykyään muuttumassa Suomen toivottavasti avautuessa hallitusti maailman vaikutteille ja ihmisille.”94
Suomen nopeutuva kulttuurinen muuttuminen uskonnollisuuden ohella ei voi olla heijastumatta myöskään suomalaiseen tapakulttuuriin ja kansanluonteeseen, joten vanha Itä-Länsi-Suomi jaottelu tulee hämärtymään tulevaisuudessa huomattavasti.
Maahanmuuton ohella tätä alleviivaa jatkuva maaseudun autioituminen sekä kasvukeskusten väestöpohjan sekoittuminen. Lähihistorian merkitystä painottaa myös oheinen näkemys:
91 Vastaus M013/SARJA III, Osio 3.
92 Äiti, Kristoduli 2010, s. 117-118. Kts. myös s. 119-122.
93 Vastaus M066/SARJA III, Osio 3.
94 Vastaus M020/SARJA III, Osio 3.
66
”Luterilaisuus vaikutti sotien jälkeen voimakkaasti vastustaen ortodoksisuutta ”oli ryssäviha”. Olen tämän vaikutuksen ”uhri”. Minut kastettiin luterilaisuuteen ”ryssävihan pelosta”, koska synnyin Ilomantsin Möhkössä ja isäni oli rajamies, äitini vienankarjalan ortodoksi. Nykyisin ortodoksisuus edustaa pysyvyyttä ”raamattua ja traditioita”. Luterilaisuudessa tänä päivänä tasa-arvo on syrjäyttämässä Raamatun sanoman ja apostolien ajoista alkaneen Kristinuskon ja traditiot.”95
Sota-ajan jättämät arvet ovat olleet todennäköisesti näkyvimpmillään juuri Jatkosodan päättymisen jälkeen. Sota-ajan merkityksestä puhuttaessa on painotettava erityisesti sen valtaisaa vaikutusta Suomen kansan poliittiselle yhtenäisyydelle.
Yhdistämällä kansan yhteistä vihollista vastaan sota voimisti vanhaa kansallisuusaatetta myös uskonnollisesta näkökulmasta käsin. Suomenkieliset ortodoksit joutuivat tällöin pitkälti puolustuskannalle heimoveljiään vastaan. Meidän päivinämme kehitys näyttää kuitenkin kääntyneen jopa päinvastaiseen suuntaan, kuten huomataan seuraavasta:
”Viime aikoina tuntuu siltä, että luterilainen kirkko on omaksunut tiettyjä tapoja ortodoksisuudesta.
Kuten kynttilöiden sytytys ja jotkut muut asiat. Esim. luterilaisuudessakin vietetään paastoa ja siitä puhutaan usein mm. ’ekopaaston’ nimisenä”.96
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon etenevä maallistumiskehitys yhdessä suomalaisen yhteiskunnan kanssa on alkanut antaa itsestään merkkejä aiemmin puolustuskannalla olleen vähemmistökirkon tapojen matkimisena, mistä edellä mainitut asiat ovat hyviä esimerkkejä. Tutkielman hypoteesien kannalta tämä on mielenkiintoinen seikka. On mahdollista, että jatkuva maallistuminen on saanut aikaan luterilaisen kirkon vapaamielisemmän tavan suhtautua uskonnon harjoittamiseen käytännössä. Naispappeuden ja homoavioliittojen kaltaisten suurten opillisten asioiden hyväksymisen ohella tämä ei kuitenkaan ole yhtä merkityksellistä eikä yllättävää. Pikemminkin voitaisiin ihmetellä tämän tapahtumista vasta edellä mainittujen jälkeen. Luterilaisen kirkon maallistuminen on toistuva teema vastaajien kommenteissa. Sitä voidaankin pitää jopa sukuhistoriaan tai kulttuurisiin tekijöihin rinnastettavana kokonaisuutena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon maallistumisen vaikutukset kirkon suhtautumiseen Suomen ortodoksiseen kirkkoon olisikin voinut joko sisällyttää kysymyksiin erillisenä aihepiirinään tai tehdä siitä kokonaan oman tutkimuskohteensa. Luterilaisuuden ja tavallisen kansan yhtäaikainen maallistuminen kietoutuvat kuitenkin toisiinsa, kuten moni on huomannut:
”Luterilaisuus on pidättäytyvämpää ja passiivisempaa, ’harmaata massaa’, synkkää ja surumielistä verrattuna ortodoksisuuteen. Täten se kuvaa ja sopii paremmin suomalaiseen kansanluonteeseen.
95 Vastaus M073/SARJA III, Osio 3.
96 Vastaus N031/SARJA III, Osio 3.
67
Maallistumisen myötä tapauskovaisuus on nostanut yhä enemmän päätään, mikä omasta mielestäni kuvaa luterilaisuutta hyvin pajon”.97
Jäyhän länsisuomalaisen kansaluonteen yleistäminen koskemaan myös puheliaampaa ja iloisempaa itäsuomalaisuutta on paitsi virheellinen näkökulma myös jälleen uusi esimerkki suomalaisten historian vinoutuneesta ymmärtämisestä vain ja ainoastaan länsisuomalaisten historiana. Osoittaahan Suomen historia itäisen kulttuuripiirin vaikutuksen ulottuneen sitä kauemmaksi länteen mitä kauemmaksi historiassa mennään. Tarkentavaa tietoa tarjoaakin oheinen, asiaan hyvin perehtyneen vastaajan näkemys:
”Valtion rajat ovat hankala tapa määritellä identiteettiä. Kannattaisi mieluummin puhua maakuntien identiteeteistä. Varsinaissuomalaiset, pohjalaiset, savolaiset ja karjalaiset ovat erilaisia. Karjalaisten identiteetti sopii ortodoksiseen kirkkoon. Varsinaissuomalaisten ja pohjalaisten sopii luterilaiseen kirkkoon”.98
Heimoidentiteetit ovat kiistaton tosiasia myös nykypäivän Suomessa. Ne ovat Suomen kansan sokeri ja suola tekemättä mitään osapuolta toista huonommaksi.
Historiallisista syistä ortodoksisuuden sopiminen paremmin itäiseen kulttuuri-identiteettiin on johdonmukaista siinä missä luterilaisuuden läntisyyteen. Tätä ei pidä ymmärtää siten, että luterilaisuuden enemmistöasema Itä-Suomessa olisi jollain tavalla epätoivottavaa. Kyse on ainoastaan kulttuuriperinteiden säilyvyydestä uskonnosta riippumatta, mikä vaatisi jo kokonaan oman tutkimuksensa.
Valtavirtayhteiskunnan ja kansankirkon hengellisyyden kehittyminen samaan suuntaan on nykypäivänä luonut uskonnon ja kulttuurin väliseen yhteenkuuluvuuteen aivan uudenlaisen näkökulman. Alkuperäinen kulttuuri muovaa yhtä lailla uskontoakin eikä ainoastaan pänvastoin. Yhteiskunnan maallistuminen heijastuu myös vähemmistöaseman kokemiseen.
”Luterilaisista suurin osa on täysin sekularisoituneita. Lut. kirkosta erotaan enemmän kuin siihen liitytään. Ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon taas liittyy enemmän väkeä kuin eroaa niistä.
Käännynnäiset ovat yleensä aktiivisia, koska liittyvät omasta tahdostaan aikuisina. Kuulun toki muihinkin vähemmistöihin kuin uskonnolliseen sellaiseen, joten en voi olla tiedostamatta asemaani moninkertaisena vähemmistöihmisenä”.99
Aktiivisena ortodoksina eläminen ei tarkoita tämän päivän Suomessa välttämättä vähemmistönä olemista uskontokunnan perusteella, vaan ylipäätään uskonnollisena yksilönä riippumatta itse uskonnosta. Vastaavasta syystä esimerkiksi suomalaisuuden määritteleminen voi vaihdella sen mukaan, miten uskonnon harjoittaminen näkyy yhteiskunnassa kokonaisuutena, kuten on aiemmin havaittu. Uskonnottoman yksilön
97 Vastaus N093/SARJA III, Osio 3.
98 Vastaus N039/SARJA III, Osio 3.
99 Vastaus N041/SARJA III, Osio 3.
68
tunne suomalaisuudestaan voi tällöin esittäytyä jopa voimakkaampana kuin uskonnollisen, mikä on paradoksaalista ottaen huomioon Kristinuskon vahvan historiallisen aseman Suomessa. Uskonnon merkityksen rapautumiseen liittyy myös heikentynyt yleissivistys Suomen molempien kansankirkkojen yleispiirteistä.
Seuraava vastaaja kommentoi asiaa näin:
”Ihmisten kysymykset sen jälkeen, kun olin liittynyt ortodoksiseen kirkkoon hämmästyttivät. Kuinka vähän luterilaisilla ja muilla uskontokunnilla on tietoa asiasta”.100
Heikko tietämys ortodoksisuudesta heijastuu luonnollisesti virheellisinä käsityksinä ja asenteina. Historiassa tällä on varmasti ollut huomattavastikin suurempi merkitys kuin nykyaikana, jolloin vapaamielisempi ilmapiiri voi toimia eräänlaisena suojakilpenä erityisesti vihamielisä näkemyksiä vastaan. Tästä huolimatta tällä on vaikutusta aikana, jolloin Suomen ja Venäjän valtioiden välisten rauhanomaisten suhteiden säilyttäminen on jälleen korostunut.