2. SUKUHISTORIA, KIRKKOON LIITTYMINEN JA ORTODOKSINEN IDENTITEETTI
2.7. Sukuhistorian merkitys vastaajien ortodoksiselle identiteetille
Sukuhistorian merkitys vaihteli vastausten perusteella runsaasti. Oheinen kuvio 8 havainnollistaa sitä vastaajien identiteetille jaoteltuna erikseen länsisuomalaisen, itäsuomalaisen sekä pelkän ortodoksisen sukuhistorian mukaisesti.
Kuvio 8. Sukuhistorian merkitys vastaajien identiteetille.
Kuviota voidaan pitää jakaumien erilaisuuden perusteella yhtenä tutkimuksen merkittävimmistä. Siinä missä länsisuomalaisen sukutaustan omaavista jopa yli 75 % ei katso sukuhistorialla olevan minkäänlaista merkitystä suomalaisen eikä ortodoksisen identiteettinsä kannalta ortodoksitaustaisista näin ajattelee vain vähän yli kymmenen prosenttia. Ortodoksisen sukuhistorian ilmoittaneista sitä vastoin yli kolme neljästä pitää sukuhistoriaansa joko erittäin merkityksellisenä tai melko merkityksellisenä. Sitä vastoin luterilaistaustaiset itäsuomalaiset näyttävät olevan jossain länsisuomalaisten ja ortodoksisten heimoveljiensä välimaastossa, ollen kuitenkin ehkä jonkin verran lähempänä länsisuomalaisia. Heistä sukutaustaansa pitää kuitenkin erittäin merkittävänä lähes 30 % vastanneista ja melko merkittävänäkin noin viidennes. Erittäin vähän merkitystä sille antaa kuitenkin noin kolmannes itäsuomalaisista. Merkille pantava yksityiskohta on kannastaan epävarmojen huomattavan vähäinen osuus. Vastanneilla näyttää ainakin tästä asiasta olevan selkeät mielipiteet. Sukuhistoriaa joko pidetään tärkeänä omalle minuudelle tai sitten se on vain yksi ihmistä määrittävä tekijä monien muiden yksityiskohtien rinnalla. Vastausten perusteella tutkielman alussa esitetty hypoteesi sukuhistorian merkityksen muuttumisestä sitä suuremmaksi mitä lähemmäksi itää ja ortodoksisen
33
kirkon sydänmaita tullaan näyttää tulleen todistetuksi jossain määrin oikeaksi.
Ortodoksisella sukuhistorialla näyttää erityisesti olevan kiinteä yhteys kirkkoon liittymiselle sekä sen vaikutuksille uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kehittymisessä. Uskonnon kulttuurihistoria ja uskonnon sanoma itsessään eivät ole toisiaan poissulkevia vaan toisiaan rakentavia tekijöitä. Vastaavasti länsisuomalaiset eivät pidä omaa historiaansa erityisen merkittävänä uuden uskontokuntansa jäsenyyden kannalta. Ortodoksisen kulttuuriperinteen ja uskontohistorian puuttuminen esittäytynee heille melko pitkälti yhdentekevyytenä, joka ei ole kirkkoon liittymispäätöksen kannalta millään muotoa kielteinen asia muttei toisaalta myönteinenkään. Asialla vain ei ole heille merkitystä. Savolais-itäsuomalaisten asettuminen lähemmäksi läntisiä suomalaisheimoja heikentää kuitenkin tätä olettamusta. Ilmeisesti yhteinen, pitkäaikainen kirkollinen historia on asettunut vanhoja heimorajoja merkittävämmäksi tekijäksi ortodoksiseen kirkkoon kääntyneiden identiteettiä määritettäessä. Tähän voi olla oma osuutensa myös heidän historiallisella asemallaan lännen puolustajina itää vastaan, mikä on jättänyt jälkensä heidän ajatteluunsa. Syitä kirkkoon liittymisille täytyy tällöin voida miettiä myös muista näkökulmista käsin. Sukutaustansa merkitystä kuvaili eräs vastaaja seuraavalla tavalla:
”Erosin 18-vuotiaana, liityin 35-vuotiaana. Menin naimisiin liittymisen jälkeen. Kaikki sukulaiset lukuunottamatta isän puolta ovat ortodokseja. Kaikki sukutapahtumat ovat olleet ortodoksisia, joten vuosien varrella tämä on ollut merkittävä asia. Varsinkin vanhemmiten sitä on alkanut arvostaa pysyvyyttä ja sitä, että kirkko pitää kiinni traditioistaan. Isänkin luterilaisuus voi vielä kääntyä ortodoksisuuteen. Olen vihjannut, että periaatteessa hänkin on juuriltaan ortodoksi. Mummo kääntyi sodan jälkeen, kun ortodoksisuus ei ollut hyvässä huudossa.”37
Vastauksesta käy ilmi, että henkilö on kuulunut aiemmin Suomen ortodoksiseen kirkkoon, mutta ollut siitä eronneena toistakymmentä vuotta. Sukulaisten kuuluminen ortodoksiseen kirkkoon ja sukutapahtuminen ortodoksinen luonne ovat auttaneet ymmärtämään suvun historian merkitystä. Vastaaja tuntee myös Suomen ortodoksikristillisyyden historiaa, koska hän näyttää selvittäneen myös isänsä mahdollisia ortodoksisia sukujuuria. Tämä on tärkeää oman historiakäsityksen muodostumiselle. Kaikki eivät kuitenkaan painota sukuhistorian merkitystä yhtä lailla:
”Suvun karjalainen historia helpottaa toki kirkon karjalaiseen ja evakkotaustaan samaistumista, mutta varsinainen liittymissyy se ei luonnollisestikaan ole.”38
37 Vastaus M032/SARJA I, Osio 2.
38 Vastaus M058/SARJA I, Osio 2.
34
Asiallinen vastaus korostaa oman henkilökohtaisen ratkaisun ja sukuhistorian merkityksen erillisyyttä. On järkevintä tehdä omat ratkaisunsa oman sisäisen tunteensa pohjalta ja sukuhistorian rooliksi jää tällöin olla korkeintaan tukevana tekijänä omasta itsestään lähtevälle halukkuudelle. Kirkkoon liittymisten kaltaisten suurten päätösten näkökulmasta tämä on luonnollisesti erittäin järkevää. Toisaalta suvun perinteen säilyminen ylläpitää sidettä entiseen uskontokuntaan, varsinkin jos liittyminen toiseen on tapahtunut vastentahtoisesti, kuten kertoo yksi vastaaja:
”Isän suku on luovutetusta Karjalasta, isä syntynyt evakkomatkalla. Isän vanhemmat ja tädit haudattiin ortodoksisin menoin ja lapsena lumouduin kirkon tuoksuista ja tunnelmasta. Minut kastettiin ev. lut. kirkkoon, mutta en ole koskaan kokenut sitä omakseni. Koko aikuisiän aioin erota kirkosta, mutten saanut sitä jostain syystä tehtyä. Kävin rippikoulun ja maksoin kirkollisveroa, siinäpä se. Isää ja hänen sisaruksiaan kiusattiin ryssiksi sijoituspaikkakunnallaan Pohjois-Pohjanmaalla.
Tätini vaihtoikin kirkkoa (ev. lut.) mennessään naimisiin. Se oli hänelle helpompaa.”39
Mahdollinen pelko kiusatuksi tulemisesta on luultavasti ollut syynä vastaajan kastamiselle valtakirkon jäseneksi monien muiden ortodoksiseen kirkkoon nykypäivänä liittyneiden tapaan. Sosiaalisen paineen vähittäinen murtuminen aikuisikään tultaessa on kuitenkin tehnyt helpommaksi liittyä takaisin suvun kirkkoon, johon siteet ovat olleet lisäksi huomattavasti voimakkaampia. Vanhempien vaikeudet voivat kuitenkin myös vahvistaa lasten rohkeutta valita toisin.40 Sukuhistorian tapaisten taustatekijöiden liiallinen korostaminen voi kuitenkin olla haitallista itse uskonelämän omaksumisen kannalta, kuten käy ilmi seuraavasta vastauksesta:
”Pidän ongelmallisena, jos uskonto valitaan identiteetin vuoksi. Uskonnon tehtävä on kultivoida sielua tulemaan Kristuksen kaltaiseksi, ei olla pelkkä sosiaaliryhmä. Toisten ihmisten kirkkoihin kuulumisilla ei ole sieluni kannalta mitään merkitystä.”41
Tässä korostuu vielä enemmän uskonnon henkilökohtaisuus. Ortodoksisen kirkon jäsenen tehtävänä on pyrkiä elämään kirkon ja Kristuksen esimerkin mukaisesti eikä ajatella kirkkoon kuulumista vain keinona yhteenkuuluvuuden tunteen hankkimiseksi omien lähimmäistensä kanssa. Yksilön muut identiteetit ovat tällöin riippumattomia uskonnollisesta identiteetistä. Kirkon kannalta tämä on ensiarvoisen tärkeää.
Kulttuuristen seikkojen näkökulmasta samanhenkisiin ryhmiin kuuluminen on kuitenkin oleellista. Ajattelutapojen yhteensopivuus yhdessä elämäntyylien kanssa on tärkeää sosiaalisen elämän kannalta ja yhteinen uskonto edesauttaa myös näiden tekijöiden kohtaamista. Seuraavan vastaajan näkemys hahmottaakin kulttuuristen seikkojen, kuten historian yhteyttä itse uskonnon sanomaan:
39 Vastaus N040/SARJA I, Osio 2.
40 Äiti, Kristoduli 2010, s. 46-48.
41 Vastaus M066/SARJA I, Osio 2.
35
”Olen valmistunut diakonian virkaan 1969 ja osan työurastani toiminut evank. lut. kirkon viranhaltijana. Eläkkeelle siirryttyäni erosin, -ja liityin ortodoks. kirkkoon. Olin käynyt monien vuosien ajan liturgioissa, opintopiireissä, retkillä, Valamossa jne. Evank. lut. kirkko oli minulle työpaikka, josta halusin pois. – kannoin myös kaulassa pientä ortod. kultaristiä. En osaa selittää
”sisäistä imuani” ortodokseihin. Voi olla, että tieto iso-iso-vanhempieni ortodoksisuudella oli joku salainen merkitys. Ja karjalaisilla juurillani. En ole erityisen uskonnollinen tyyppi. Kulttuuri-ihminen ennemminkin. Myös ortodoksi-kummini korostaa kulttuurin merkitystä kirkossakin.”42
Sukuhistorian tuntemus korostui erityisesti ortodoksisen taustan omaavilla vastaajilla, kuten edellä on kuvailtu. Vastaajan näkemys puolestaan heijastaa monien ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden suomalaisten kokemuksia. ”Sisäisen imun”
tunnistaminen itsessään voi saada mielenkiintoisia selityksiä, kun sukututkimusta tehtäessä esi-isien joukosta löytyykin ortodokseja. On todennäköistä, että ortodoksikristillisyys oli ehtinyt jättää pysyvän jälkensä ainakin itäsuomalaiseen kulttuuriperintöön, tullakseen jossain määrin ”herätetyksi” nykyaikana lisääntyneiden kirkkoon liittymisten muodossa. Kulttuuriperinteen vaaliminen voi tällöin näyttäytyä jopa merkittävämpänä kuin itse uskonnon harjoittaminen.
Ortodoksisen sukuhistorian puuttuminen voi kuitenkin yhtä lailla vaikuttaa toisinpäin:
”Suomen ortodoksisen kirkon historialla ei sinänsä ollut vaikutusta liittymispäätökseen, koska suvussani ei ole ortodokseja. Identiteetin muodostumista ns. taustattomuus ja osattomuus kirkon historiasta vaikeuttavat jonkin verran.” 43
Ortodoksisuus voi kuvatun perusteella olla yhtä lailla kulttuuri-identiteetti kuin pelkkä uskonnollinen identiteettikin. Kyseisessä tapauksessa jälkimmäisen ajatellaan kuitenkin rakentuvan jossain määrin edellisen varaan. Uskonnon historialla on kiinteä yhteytensä harjoittajiensa ajattelutapoihin sekä maailmankuviin. Suomen tapauksessa erityisesti sotahistorian merkitys on suuri. Varsinainen uskonnon harjoittaminen on puolestaan luonnollisesti ajasta riippumatonta ja siksi jokainen voi osallistua siihen ilman edeltävien sukupolvien jättämää polkua.
2.8. Suomen ortodoksisen kirkon historian merkitys vastaajien identiteeteille