2. SUKUHISTORIA, KIRKKOON LIITTYMINEN JA ORTODOKSINEN IDENTITEETTI
2.3. Erot vastaajien uskonnollisessa aktiivisuudessa
Vastaajien uskonnollisessa aktiivisuudessa oli luonnollisesti vaihtelua. Oheinen kuvio 3 kuvastaa vastaajien aktiivisuutta ortodoksisen kirkon toiminnassa.
23
Kuvio 3. Kyselyyn vastanneiden jaottelu kirkollisen aktiivisuuden mukaan.
Vastaajien enemmistöä voidaan pitää kuvion perusteella hyvin aktiivisina ortodoksisen kirkon jäseninä. Uskontoaan erittäin aktiivisesti harjoittavia on yli kymmenes, naisista jopa nelinkertainen määrä erittäin passiivisiin verrattuna. Melko aktiivisten osuus on jopa puolet vastanneista, mikä on niin ikään yli kaksinkertainen itseään melko passiivisina pitäviin nähden. Kannastaan epävarmoja on vain noin kymmenesosa. Sukupuolten välinen eroavaisuus on sitä vastoin silmiin pistävää.
Miesten kohdalla hajonta on huomattavasti suurempaa ja erittäin passiivisten osuus on yhtä korkea kuin erittäin aktiivistenkin. Aktiivisten seurakuntalaisten osuus on hämäävän korkea, moninkertaisesti suomalaisten yleisen uskonnollisen aktiivisuustason yläpuolella. Tämä kertonee selkeää viestiään kirkon merkityksettömyydestä monille tutkimukseen valituille, jotka ovat näin ollen jättäneet vastaamatta kyselyyn. Uskonnon merkityksen vaihteleminen voi heijastua lisäksi tutkimuskysymysten vastauksiin. On todennäköistä, että ortodoksisen kirkon merkitys korreloi päinvastaisesti esimerkiksi suomalaisen kansallisuusaatteen kanssa:
uskonnon merkityksen vähentyessä kansallisuuden merkitys nousee. Vastaavasti sukuhistorian sekä Suomen ortodoksisen kirkon historian merkitys voi olla paljon merkittävämpää uskontoaan aktiivisemmin harjoittaville. Uskonnon vähäinen painoarvo voi lisäksi muodostua houkuttimeksi olla ottamatta yleisemmin kantaa kysymyksiin. Uskonnollista aktiivisuuttaan olivat perustelleet useat kyselyyn vastanneet. Näin muotoilee näkemystään itseään aktiivisena pitävä seurakuntalainen:
”Kun on 20 vuotta (ylikin) tullut ”kutsutuksi” kirkkoon, haluaa nyt olla mukana milloin vain voi (”vanhurskauden nälkä ja jano”) sekä pyrkiä noudattamaan myös ulkoisia kilvoitusohjeita, paastot
24
ym. Pyhään liturgiaan osallistuminen antaa niin paljon; jo ennen kirkkoon liittämistä koin palvelukset elämää antavina hetkinä. Ja koko ajan oppii uutta!”26
Vastauksesta käy kirkkaasti ilmi voimakas kiintymys ortodoksisen kirkon sanomaan, jota on edeltänyt poikkeuksellisen pitkä harkintajakso itse kirkkoon liittymispäätökselle. Uskonnon harjoittamisen myönteinen vaikutus koko elämään on näyttäytynyt tämän jälkeen koko kauneudessaan, ylläpitäen samalla jatkuvaa syventymistä siihen. Oman aktiivisuutensa voimistumista perusteli seuraavasti eräs vastaajista:
”Osallistumme aina liturgiaan, kun se on mahdollista. Toimin paikallisen tiistaiseuran sihteerinä.
Ollessani vielä ev. lut. srk:n jäsen kävin mieheni (joka on liittynyt ort. kirkkoon n. 10 vuotta sitten) kanssa Valamossa Heinävedellä useana vuotena. Kerran olemme myös käyneet Laatokan Valamossa ja Solovetskin luostarissa. Vuosina 1994-2006 harrastin ikonimaalausta, joka osaltaan johdatti myös ort. kirkkoon ja asioiden syvällisempään paneutumiseen.”27
Puolison kääntyminen ja harrastus ovat selvästi tukeneet henkilön omaa liittymisprosessia. Mahdollisuus asioiden yhteiseen jakamiseen on ollut itse itseään ruokkiva kehitys, joka useimmiten kantaa hedelmää ihmisen elämässä. Ikonit ovat erittäin olennainen osa ortodoksisen kirkon oppia, joten pitkäaikainen paneutuminen ikonimaalaukseen yhdessä aktiivisen luostareissa käynnin kanssa on varmasti muodostunut kivijalaksi vastaajan oman uskonelämän kannalta. Valamon luostarilla on lisäksi ollut suuri merkitys monen kirkkoon liittymisratkaisun kannalta, kuten oli laita erään äiti Kristodulin haastatteleman kohdalla.28 Uskonnollinen aktiivisuus voi kuitenkin yhtä lailla myös heikentyä. Näin kuvailee oman aktiivisuutensa vähäisyyttä seuraava vastaaja:
”Aktiivisuuteni on laskenut melko aktiivisesta melko passiiviseen. Tähän ovat vaikuttaneet omat uskonkriisit, henkilökohtainen laiskuus, muutto paikkakunnalle, jolla on vähemmän palveluksia sekä se, etten ole osannut tutustua ihmisiin ja olla osa seurakuntaa. – Ortodoksiseen kirkkoon kuulumista en sen sijaan ole kyseenalaistanut kertaakaan. – Myös puolison uskonnottomuus vaikuttaa (hän tosin on ok oman vakaumukseni kanssa), oman perheen sisäistä uskonelämää ja kulttuuria ei oikein pääse syntymään. Ystäväpiirikin on sekulaari/ateistinen.”29
Kirjoituksesta käy ilmi vahvasti oman sosiaalisen viiteryhmän vaikutus uskonnon harjoittamisen mahdollisuuksiin. Mikäli oma perhe ja läheisimmät ystävät eivät jaa samaa maailmankatsomusta, on sen kanssa eläminen erittäin yksinäistä, johtaen todennäköisesti uskonelämän rajoittumiseen ja toisinaan yksilön ajautumiseen jopa puolustuskannalle vakaumuksensa johdosta. Henkilökohtainen laiskuus voi tällöin olla passiivinen seuraus ympäristötekijöistä. Kirkollisen elämän saavutettavuus on merkittävä haaste monille Suomen ortodokseille. Suurimmassa osassa Suomea
26 Vastaus N012/SARJA I, Osio 1.
27 Vastaus N071/SARJA I, Osio 1.
28 Äiti, Kristoduli 2010, s. 34-37.
29 Vastaus N037/SARJA I, Osio 1.
25
etäisyydet ortodoksisiin kirkkoihin ja tsasouniin voivat olla jopa satoja kilometrejä, vaikeuttaen säännöllistä jumalanpalveluksiin osallistumista olennaisestikin. Uskon henkilökohtaisuus on useimmiten uskoa suojeleva tekijä, mutta se voi toimia myös sitä vastaan. Seuraava vastaaja perusteli kantaansa näin:
”Uskon ortodoksisen kirkon opetuksiin, mutta en ole koskaan ollut aktiivinen kirkossakävijä. Katson ort. kirkon edustavan sitä, mikä kristinuskossa on hyvää, totta ja kaunista. Muissa kirkoissa nämä ovat vaihtelevasti läsnä. Suhtaudun uskontoon akateemisesti, mystisesti ja filosofisesti. Katson Jumalan vaikuttavan myös muissa uskonnollisissa ja filosofisissa traditoissa sikäli kuin niissä hyvyys, totuus ja kauneus ovat läsnä.”30
Vastauksen perusteella voidaan päätellä vastaajan olevan avoin myös muiden uskontokuntien opetuksille, jos ne eivät ole ristiriidassa ortodoksisen kirkon opetusten kanssa. Ortodoksisen kirkon oppien seuraamisen kannalta tämä on kuitenkin tietyssä mielessä haasteellista, sillä liiallinen kiinnostus muihin uskontoihin voi johtaa erkaantumiseen omasta perinteestään. Ekumeenisuuden voidaan tällöin todeta toimivan niin kauan kuin se ei vähennä oman uskonnon harjoittamista.
2.4. Vastaajien sukuhistorioiden jakautuminen
Sukuhistorioiden selvittäminen muodostaa kivijalan tutkimuksen koko aineiston analysoimiseksi. Tähän nähden on erinomaisen vapauttavaa todeta, että lähestulkoon kaikki kyselyyn vastanneet olivat tunteneet sekä sukuhistoriansa maantieteellisen alkuperän että uskonnollisen kirjon. Oheinen kuvio 4 havainnollistaa vastaajien sukuhistorioiden jaottelua erikseen sekä länsisuomalaisen, savolais-itäsuomalaisen että karjalais-ortodoksisen taustan mukaisesti.
30 Vastaus M066/SARJA I, Osio 1.
26
Kuvio 4. Kyselyyn vastanneiden sukuhaarojen juuret Suomen eri alueittain
Kuviossa oleva viiva kuvaa kaikkien vastausten jakaantumista. Pylväät puolestaan edustavat vastaajien jakaantumista erikseen sekä Itä- ja Länsi-Suomessa syntyneisiin että ortodoksisen sukutaustan ilmoittaneisiin. Ortodoksien osalta jakotekijänä on täten sukuhistoria eikä henkilökohtainen synnyinkunta. Vertailusta voidaan havaita itäsuomalaisten sukujuurien ylivoimainen hallitsevuus koko maan tasolla. Kaikista vastanneista itäsuomalaisten osuus on noin 55 % ja länsisuomalaisten vain neljännes.
Itä-Suomessa syntyneistä puolestaan jopa kolmella neljästä ovat juuret idässä, länsisuomalaisistakin lähes joka toisella. Tulos tulee todistaneeksi, että:
itäsuomalaisten pitkäaikainen muuttoliike Länsi-Suomeen on muuttanut länsisuomalaisen väestönosan rakennetta itäisemmäksi. Tämä ei voi olla vaikuttamatta myöskään kulttuurisiin tekijöihin. Sukuhistoriaansa tuntemattomien osuus oli häviävän pieni, korostaen kerätyn aineiston luotettavuutta. Eri alueiden välinen sekoittuvuus näyttää edellä mainitusta huolimatta olevan vieläkin melko vähäistä, joten tasaisesti eri puolilta maata-vaihtoehdon oli ympyröinyt vain kourallinen vastaajia. Sekä Pohjois-Suomi että ulkomaat olivat edustettuina noin kymmenen prosentin osuuksilla sekä koko otoksessa että erikseen itä- ja länsisuomalaisten keskuudessa, vaikka länsisuomalaisten kohdalla niiden osuus oli hieman korkeampi. Pohjois-Suomen pieni osuus näyttää johtuvan osaksi Lapin seurakunnan poissulkemisesta tutkimuksen ulkopuolelle liittyjien vähäisestä määrästä johtuen. Kyselyyn vastanneista 67:llä oli tiettävästi ollut ortodokseja omissa suvuissaan. Ortodoksitaustaisten keskuudessa itäsuomalaisuus hallitsee oletetusti ylivoimaisesti. Heistä yli 75 %:lla on juuret idässä. Ulkomaiden edustus on
27
myös niukasti korkein heidän ryhmässään, ollen yli kymmenen prosenttia. Tämä on peruteltavissa monien ortodoksisukujen historiallisilla kytköksillä Venäjän Karjalaan sekä muualle nykyisen itärajan taakse. Maantieteellä on ollut suuri merkityksensä Suomen ortodoksikristillisyyden historiassa.
2.5. Vastaajien sukuhistorioiden ajoittuminen
Kyselyyn vastanneista suurin osa oli tuntenut oman sukuhistoriansa melko pitkälle menneisyyteen. Oheinen kuvio 5 havainnollistaa sukuhistorian tunnettavuutta jaoteltuna erikseen länsisuomalaisen, itäsuomalaisen sekä ortodoksisen taustan mukaisesti.
Kuvio 5. Vastaajien tietämys sukuhistorioistaan tutkimuksen hypoteesien mukaan eriteltynä
On luonnollista, että niillä vastaajilla, joiden suvuissa ei ole harrastettu aktiivisesti sukututkimusta historiallinen tietämys suvun taustoista pysähtyy tyypillisesti 1800-luvulle, jolloin monien kyselyyn vastanneiden iso- ja isoisovanhemmat ovat eläneet.
1900-luvulle yltävä tunnettavuus taas voi liittyä joko nuorempiin vastaajiin tai vaihtoehtoisesti vähäiseen kiinnostukseen ylipäätään sukuhistoriaa kohtaan. 1600- ja 1700-luvuille yltävä tietämys edellyttää monessa tapauksessa jo yksityiskohtaisempaa sukututkimusta kirkonkirjoineen sekä arkistoihin tutustumisineen. 1600-luvusta eteenpäin ulottuva sukuhaarojen jatkumon tunnettavuus taas ei voi olla mahdollista ilman huomattavan perusteellista sukuhistoriallista tutkimusta ja joissain tapauksissa se edellyttää lisäksi joko
28
aristokraattista sukuhistoriaa tai suvun asiakirjojen poikkeuksellisen hyvää säilymistä ilman esimerkiksi kirkonkirjojen tuhoutumista tulipaloissa tai vastaavissa onnettomuuksisa. Vertailun tulokset ovat mielenkiintoisia. Länsisuomalaisista jopa viidenneksen osalta tietämys sukuhistoriasta pysähtyy jo 1900-luvulle. Tämä on kaksinkertainen määrä ortodoksitaustaisiin ja savolais-itäsuomalaisiin verrattuna.
Vastaavasta syystä heidän tietämyksensä on vähäisintä koskien sekä 1800- että 1600- ja 1700-luvuille yltävää tietoa. On mahdollista, että länsisuomalaisilla ei valtaväestöön kuuluvina esiinny vastaavissa määrin kiinnostusta omia juuriaan kohtaan, sillä he kokevat, etteivät ne erota heitä muista millään tavoin. Vastaavasti ortodoksitaustaisten tietämys juuristaan on selkeästi muita ryhmiä korkeampi. Jopa yli 40 % tuntee sukujuuriaan niinkin kauas kuin 1600- ja 1700-luvuille asti. Onpa jokunen vastaaja saanut selville asioita ulottuen jopa aikaan ennen Pähkinäsaaren rauhaa. Savolais-itäsuomalaisilla tietämys taas pysähtyy noin joka toisella 1800-luvun kohdalle, mutta kuitenkin heistä korkein osuus (noin viisi prosenttia) on tutkinut sukuhistoriaansa aina 1300-luvulta 1500-luvulle saakka. He asettuvat näin länsisuomalaisten ja ortodoksien välimaastoon. Ortodoksitaustaisille sukuhistoria näyttää merkitsevän eniten. Tähän voi olla syynä sekä ortodoksisen kirkon pitkäaikaisin historia Suomessa että oman sukuhistorian tunnettavuuden tukeva asema oman henkilökohtaisen identiteetin rakentumisessa. Näyttää varovaisessa määrin siltä kuin ihmisillä olisi vaistonvarainen näkemys ortodoksisuuden asemasta niin sanotun alkuperäisemmän suomalaisuuden edustajana ja että historian tunteminen olisi keino tämän aavistuksen oikeaksi osoittamiseksi. Onhan tutkielman alun historiaosion yhteydessä havaittu, kuinka alkutekijöissään Suomen kristillistymisen vaiheiden tuntemus on meidän päiviimme saakka ollut.
Ortodoksisuuden pitkän historian selville saaminen toimii eittämättä erinomaisena keinona sekä oman ortodoksisen että heimo- ja suomalaisen identiteetin vahvistamiseksi.
2.6. Evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeiden esiintyvyys vastaajien suvuissa
Vastaajista noin neljäkymmentä prosenttia (79 henkilöä) oli kertonut, minkä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeen kannattajia oli tiettävästi ollut heidän suvuissaan eniten. Oheinen kuvio 6 havainnollistaa herätysliikkeiden esiintyvyyttä annetuissa vastauksissa.
29
Kuvio 6. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeiden osuudet vastaajien suvuissa
Näistä yleisimmäksi nousi evankelisuus lähes 50 %:n osuudellaan. Toisella sijalla oli herännäisyys vajaan kolmanneksen osuudellaan. Lestadiolaisuus oli kolmantena runsaan viidenneksen esiintyvyydellä. Sitä vastoin uuspietismi eli viidesläisyys oli tiedossa vain kahden vastaajan suvuissa ja rukoilevaisuus loisti kokonaan poissaolollaan. Evankelisuuden nouseminen ykköseksi on merkille pantavaa, kumoten tutkielman hypoteesin herännäisyyden oletetusta hallitsevuudesta muihin nähden. Evankelisuuden korkeampi osuus voi tosin olle selitettävissä evankelisten lähetysseurojen, kuten Sortavalan Evankelisen Seuran sekä Suomen Kirkon Sisälähetysseuran, tekemällä lähetystyöllä Raja-Karjalassa. Vastaavasti lestadiolaisuuden nouseminen kolmanneksi voi olla niin ikään perusteltavissa heidän harjoittamallaan käännytystyöllä Pohjois-Karjalassa.31 Tästä huolimatta herännäisyys on toiseksi yleisin herätysliike ja sen jakautuvuus maantieteellisen sukuhistorian mukaan antaa tilanteesta toisenlaisen kuvan. Kuvio 7 kuvaa herätysliikkeiden esiintyvyttä erikseen Itä-, Länsi-, ja Pohjois-Suomen kesken.
31 Kakkuri 2014, s. 76-77.
30
Kuvio 7. Herätysliikkeiden esiintyvyys vastaajien suvuissa alueittain eriteltyinä.
Kuten kuviosta ilmenee, esiintyy herännäisyyttä huomattavasti enemmän Itä- kuin Länsi-Suomessa. Itse asiassa herännäisyys ja evankelisuus ovat itäsuomalaistaustaisten keskuudessa yhtä yleisiä. Sen sijaan länsisuomalaisten kohdalla evankelisuus on yli kaksi kertaa yleisempää kuin herännäisyys.
Lestadiolaisuuden kohdalla ei ole merkittävää eroa alueiden välillä, ollen kuitenkin länsisuomalaisten joukossa hieman yleisempää. Viidesläisyys on yhtä harvinaista kaikkialla. Herännäisyyden painottuminen Itä-Suomeen on perusteltavissa sen itäsuomalaisilla juurilla. Vaikka muuttoliikkeet ovat vaikuttaneet herännäisyyden leviämiseen myös muualle maahan, tulee historiallinen tausta edelleen esille vastausten jakautumisesta. Evankelisuuden yleisyys Länsi-Suomessa on myös johdettavissa sen länsisuomalaiseen syntyhistoriaan. Opillisesti evankelisuus on kauempana ortodoksisuudesta kuin herännäisyys, mikä voi osaltaan selittää evankelisten ryhmien ortodokseihin suuntaaman käännytystoiminnan 1900-luvun alussa.32 Suurin osa sukunsa herätysliiketaustan tunteneista vastaajista oli selvillä myös sen historiasta. Vastaajista 48 tunsi sen 1900-luvulle, 18 1800-luvulta lähtien ja kolme aina 1700-luvulta saakka. Tämä on kuitenkin selitettävissä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kaikkien herätysliikkeiden suhteellisen nuorella historialla, joten sillä on tutkimuksen kannalta vain vähäinen merkitys. Herännäistaustaisista vain harva oli kuvaillut herätysliikkeen luonnetta. Seuraava vastaaja muotoili näkemykstään näin:
32 Kakkuri 2014, s. 68-78.
31
”-Ev. lut. kirkko ei tunnu antavan mitään mikä koskettaisi henkisesti itseäni, -Lapsuuteni pyhäkouluja (niiden vanhoja opettajia) ja ilmapiiriä ”körttiseuroissa” muistelen hyvällä.”33
Näkemyksestä heijastuu selvästi myönteinen kokemus aikaisemman uskontokunnan yhteisöstä, mikä on varmasti toiminut syynä ylläpitää yhteyttä myös herännäiseen yhteisöön. Aikaisemman uskontokunnan ja yhteisön tapa kohdella jäseniään on luonnollisesti suoraan verrannollinen heidän halukkuuteensa pysyä yhteisön jäseninä.
Toisin oli asian laita seuraavan vastaajan kohdalla:
”Eniten on merkinnyt kokemani uskonnollinen alistaminen erään ”viidesläisen” papin taholta34
On johdonmukaista, että uskonnollisen yhteisön johtajan asema korostuu yhteisön luonnetta pohdittaessa. Autoritaarinen sekä tuomitseva johtamistyyli karkottaa helposti jäseniä. Tällainen on tyypillistä erityisesti kulteille ja lahkoille, joista eroaa jatkuvasti ihmisiä. Herännäisyyden samankaltaisuutta ortodoksisuuteen nähden toi esille seuraava vastaaja:
”Helsingin seudulla on paljon maahanmuuttajia, jotka eivät ole suomalaisia, mutta ovat ortodokseja.
Muualla Suomessa ortodoksisuus on suomalaisempaa. Pohjimmiltaan ortodoksisuus ja herännäisyys ovat samantyyppisiä. – kilvoitteluajatus.”35
Vastaaja on selvästi pohdiskellut sukunsa herätysliikkeen ja ortodoksisen kirkon yhteneväisyyksiä. Ymmärrys yhteisestä keinosta – kilvoittelusta – uskonnon päämäärien saavuttamiseksi on varmasti toiminut auttavana siltana uskontokunnan vaihtamiseksi. Samalla se on helpottanut myös siteiden säilyttämistä aikaisempaan uskontokuntaan, ilman kielteisiä tunteita tai unohtamisen tarvetta. Kokonaisuutena herännäisyyden jääminen esiintyvyydeltään tutkimuksen hypoteesia vähäisemmäksi vastaajien joukossa saattaa kieliä herännäistaustaisten ihmisten voimakkaammasta tyytyväisyydestä omaan herätysliikkeeseensä ja näin ollen heikommasta paineesta vaihtaa uskontokuntaansa. Tähän voi tosin olla syynä myös historiassa herännäisyyteen voimakkaasti linkittynyt kansallismielisyys, kuten Lapuanliike ja venäläis – ja samalla myös ortodoksivastaisuus.36 Herännäisyys voi näin toimia eräänlaisena välimuotona läntisen luterilaisuuden ja itäisen ortodoksisuuden välillä, tarjoten kotipaikan ihmisille, jotka eivät muutoin kokisi löytävänsä paikkaansa kummastakaan.
33 Vastaus N074/SARJA II
34 Vastaus N099/SARJA I, Osio1.
35 Vastaus N099/SARJA III, Osio 1.
36 Kakkuri 2014, s. 76-77.
32
2.7. Sukuhistorian merkitys vastaajien ortodoksiselle identiteetille
Sukuhistorian merkitys vaihteli vastausten perusteella runsaasti. Oheinen kuvio 8 havainnollistaa sitä vastaajien identiteetille jaoteltuna erikseen länsisuomalaisen, itäsuomalaisen sekä pelkän ortodoksisen sukuhistorian mukaisesti.
Kuvio 8. Sukuhistorian merkitys vastaajien identiteetille.
Kuviota voidaan pitää jakaumien erilaisuuden perusteella yhtenä tutkimuksen merkittävimmistä. Siinä missä länsisuomalaisen sukutaustan omaavista jopa yli 75 % ei katso sukuhistorialla olevan minkäänlaista merkitystä suomalaisen eikä ortodoksisen identiteettinsä kannalta ortodoksitaustaisista näin ajattelee vain vähän yli kymmenen prosenttia. Ortodoksisen sukuhistorian ilmoittaneista sitä vastoin yli kolme neljästä pitää sukuhistoriaansa joko erittäin merkityksellisenä tai melko merkityksellisenä. Sitä vastoin luterilaistaustaiset itäsuomalaiset näyttävät olevan jossain länsisuomalaisten ja ortodoksisten heimoveljiensä välimaastossa, ollen kuitenkin ehkä jonkin verran lähempänä länsisuomalaisia. Heistä sukutaustaansa pitää kuitenkin erittäin merkittävänä lähes 30 % vastanneista ja melko merkittävänäkin noin viidennes. Erittäin vähän merkitystä sille antaa kuitenkin noin kolmannes itäsuomalaisista. Merkille pantava yksityiskohta on kannastaan epävarmojen huomattavan vähäinen osuus. Vastanneilla näyttää ainakin tästä asiasta olevan selkeät mielipiteet. Sukuhistoriaa joko pidetään tärkeänä omalle minuudelle tai sitten se on vain yksi ihmistä määrittävä tekijä monien muiden yksityiskohtien rinnalla. Vastausten perusteella tutkielman alussa esitetty hypoteesi sukuhistorian merkityksen muuttumisestä sitä suuremmaksi mitä lähemmäksi itää ja ortodoksisen
33
kirkon sydänmaita tullaan näyttää tulleen todistetuksi jossain määrin oikeaksi.
Ortodoksisella sukuhistorialla näyttää erityisesti olevan kiinteä yhteys kirkkoon liittymiselle sekä sen vaikutuksille uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kehittymisessä. Uskonnon kulttuurihistoria ja uskonnon sanoma itsessään eivät ole toisiaan poissulkevia vaan toisiaan rakentavia tekijöitä. Vastaavasti länsisuomalaiset eivät pidä omaa historiaansa erityisen merkittävänä uuden uskontokuntansa jäsenyyden kannalta. Ortodoksisen kulttuuriperinteen ja uskontohistorian puuttuminen esittäytynee heille melko pitkälti yhdentekevyytenä, joka ei ole kirkkoon liittymispäätöksen kannalta millään muotoa kielteinen asia muttei toisaalta myönteinenkään. Asialla vain ei ole heille merkitystä. Savolais-itäsuomalaisten asettuminen lähemmäksi läntisiä suomalaisheimoja heikentää kuitenkin tätä olettamusta. Ilmeisesti yhteinen, pitkäaikainen kirkollinen historia on asettunut vanhoja heimorajoja merkittävämmäksi tekijäksi ortodoksiseen kirkkoon kääntyneiden identiteettiä määritettäessä. Tähän voi olla oma osuutensa myös heidän historiallisella asemallaan lännen puolustajina itää vastaan, mikä on jättänyt jälkensä heidän ajatteluunsa. Syitä kirkkoon liittymisille täytyy tällöin voida miettiä myös muista näkökulmista käsin. Sukutaustansa merkitystä kuvaili eräs vastaaja seuraavalla tavalla:
”Erosin 18-vuotiaana, liityin 35-vuotiaana. Menin naimisiin liittymisen jälkeen. Kaikki sukulaiset lukuunottamatta isän puolta ovat ortodokseja. Kaikki sukutapahtumat ovat olleet ortodoksisia, joten vuosien varrella tämä on ollut merkittävä asia. Varsinkin vanhemmiten sitä on alkanut arvostaa pysyvyyttä ja sitä, että kirkko pitää kiinni traditioistaan. Isänkin luterilaisuus voi vielä kääntyä ortodoksisuuteen. Olen vihjannut, että periaatteessa hänkin on juuriltaan ortodoksi. Mummo kääntyi sodan jälkeen, kun ortodoksisuus ei ollut hyvässä huudossa.”37
Vastauksesta käy ilmi, että henkilö on kuulunut aiemmin Suomen ortodoksiseen kirkkoon, mutta ollut siitä eronneena toistakymmentä vuotta. Sukulaisten kuuluminen ortodoksiseen kirkkoon ja sukutapahtuminen ortodoksinen luonne ovat auttaneet ymmärtämään suvun historian merkitystä. Vastaaja tuntee myös Suomen ortodoksikristillisyyden historiaa, koska hän näyttää selvittäneen myös isänsä mahdollisia ortodoksisia sukujuuria. Tämä on tärkeää oman historiakäsityksen muodostumiselle. Kaikki eivät kuitenkaan painota sukuhistorian merkitystä yhtä lailla:
”Suvun karjalainen historia helpottaa toki kirkon karjalaiseen ja evakkotaustaan samaistumista, mutta varsinainen liittymissyy se ei luonnollisestikaan ole.”38
37 Vastaus M032/SARJA I, Osio 2.
38 Vastaus M058/SARJA I, Osio 2.
34
Asiallinen vastaus korostaa oman henkilökohtaisen ratkaisun ja sukuhistorian merkityksen erillisyyttä. On järkevintä tehdä omat ratkaisunsa oman sisäisen tunteensa pohjalta ja sukuhistorian rooliksi jää tällöin olla korkeintaan tukevana tekijänä omasta itsestään lähtevälle halukkuudelle. Kirkkoon liittymisten kaltaisten suurten päätösten näkökulmasta tämä on luonnollisesti erittäin järkevää. Toisaalta suvun perinteen säilyminen ylläpitää sidettä entiseen uskontokuntaan, varsinkin jos liittyminen toiseen on tapahtunut vastentahtoisesti, kuten kertoo yksi vastaaja:
”Isän suku on luovutetusta Karjalasta, isä syntynyt evakkomatkalla. Isän vanhemmat ja tädit haudattiin ortodoksisin menoin ja lapsena lumouduin kirkon tuoksuista ja tunnelmasta. Minut kastettiin ev. lut. kirkkoon, mutta en ole koskaan kokenut sitä omakseni. Koko aikuisiän aioin erota kirkosta, mutten saanut sitä jostain syystä tehtyä. Kävin rippikoulun ja maksoin kirkollisveroa, siinäpä se. Isää ja hänen sisaruksiaan kiusattiin ryssiksi sijoituspaikkakunnallaan Pohjois-Pohjanmaalla.
Tätini vaihtoikin kirkkoa (ev. lut.) mennessään naimisiin. Se oli hänelle helpompaa.”39
Mahdollinen pelko kiusatuksi tulemisesta on luultavasti ollut syynä vastaajan kastamiselle valtakirkon jäseneksi monien muiden ortodoksiseen kirkkoon nykypäivänä liittyneiden tapaan. Sosiaalisen paineen vähittäinen murtuminen aikuisikään tultaessa on kuitenkin tehnyt helpommaksi liittyä takaisin suvun kirkkoon, johon siteet ovat olleet lisäksi huomattavasti voimakkaampia. Vanhempien vaikeudet voivat kuitenkin myös vahvistaa lasten rohkeutta valita toisin.40 Sukuhistorian tapaisten taustatekijöiden liiallinen korostaminen voi kuitenkin olla haitallista itse uskonelämän omaksumisen kannalta, kuten käy ilmi seuraavasta vastauksesta:
”Pidän ongelmallisena, jos uskonto valitaan identiteetin vuoksi. Uskonnon tehtävä on kultivoida sielua tulemaan Kristuksen kaltaiseksi, ei olla pelkkä sosiaaliryhmä. Toisten ihmisten kirkkoihin kuulumisilla ei ole sieluni kannalta mitään merkitystä.”41
Tässä korostuu vielä enemmän uskonnon henkilökohtaisuus. Ortodoksisen kirkon jäsenen tehtävänä on pyrkiä elämään kirkon ja Kristuksen esimerkin mukaisesti eikä ajatella kirkkoon kuulumista vain keinona yhteenkuuluvuuden tunteen hankkimiseksi omien lähimmäistensä kanssa. Yksilön muut identiteetit ovat tällöin riippumattomia uskonnollisesta identiteetistä. Kirkon kannalta tämä on ensiarvoisen tärkeää.
Kulttuuristen seikkojen näkökulmasta samanhenkisiin ryhmiin kuuluminen on kuitenkin oleellista. Ajattelutapojen yhteensopivuus yhdessä elämäntyylien kanssa on tärkeää sosiaalisen elämän kannalta ja yhteinen uskonto edesauttaa myös näiden tekijöiden kohtaamista. Seuraavan vastaajan näkemys hahmottaakin kulttuuristen seikkojen, kuten historian yhteyttä itse uskonnon sanomaan:
39 Vastaus N040/SARJA I, Osio 2.
40 Äiti, Kristoduli 2010, s. 46-48.
41 Vastaus M066/SARJA I, Osio 2.
35
”Olen valmistunut diakonian virkaan 1969 ja osan työurastani toiminut evank. lut. kirkon viranhaltijana. Eläkkeelle siirryttyäni erosin, -ja liityin ortodoks. kirkkoon. Olin käynyt monien vuosien ajan liturgioissa, opintopiireissä, retkillä, Valamossa jne. Evank. lut. kirkko oli minulle työpaikka, josta halusin pois. – kannoin myös kaulassa pientä ortod. kultaristiä. En osaa selittää
”sisäistä imuani” ortodokseihin. Voi olla, että tieto iso-iso-vanhempieni ortodoksisuudella oli joku salainen merkitys. Ja karjalaisilla juurillani. En ole erityisen uskonnollinen tyyppi. Kulttuuri-ihminen ennemminkin. Myös ortodoksi-kummini korostaa kulttuurin merkitystä kirkossakin.”42
Sukuhistorian tuntemus korostui erityisesti ortodoksisen taustan omaavilla vastaajilla, kuten edellä on kuvailtu. Vastaajan näkemys puolestaan heijastaa monien ortodoksiseen kirkkoon liittyneiden suomalaisten kokemuksia. ”Sisäisen imun”
tunnistaminen itsessään voi saada mielenkiintoisia selityksiä, kun sukututkimusta tehtäessä esi-isien joukosta löytyykin ortodokseja. On todennäköistä, että ortodoksikristillisyys oli ehtinyt jättää pysyvän jälkensä ainakin itäsuomalaiseen kulttuuriperintöön, tullakseen jossain määrin ”herätetyksi” nykyaikana lisääntyneiden kirkkoon liittymisten muodossa. Kulttuuriperinteen vaaliminen voi tällöin näyttäytyä jopa merkittävämpänä kuin itse uskonnon harjoittaminen.
tunnistaminen itsessään voi saada mielenkiintoisia selityksiä, kun sukututkimusta tehtäessä esi-isien joukosta löytyykin ortodokseja. On todennäköistä, että ortodoksikristillisyys oli ehtinyt jättää pysyvän jälkensä ainakin itäsuomalaiseen kulttuuriperintöön, tullakseen jossain määrin ”herätetyksi” nykyaikana lisääntyneiden kirkkoon liittymisten muodossa. Kulttuuriperinteen vaaliminen voi tällöin näyttäytyä jopa merkittävämpänä kuin itse uskonnon harjoittaminen.