3. ORTODOKSISUUS JA SUOMALAISKANSALLINEN IDENTITEETTI
3.5. Suhde Venäjään ja venäläisyyteen
Luterilaisuuden ohella kyselyn Venäjää ja venäläisyyttä selvittänyt osio oli aineistoltaan tutkimuksen aihetta syvästi valaiseva. Oheinen kuvio 25 havainnollistaa vastaajien näkemyksiä ortodoksisen kirkon sopivuudesta niin suomalaisuuteen kuin venäläisyyteenkin.
Kuvio 25. Vastaajien näkemykset ortodoksisuuden sopivuudesta suomalaisuuteen ja venäläisyyteen.
Eroavaisuudet ovat lähtötilanne huomioon ottaen yllättävän vähäisiä eri ryhmien välillä. Ainoastaan länsisuomalaiset erottuvat jossain määrin muista taustoista.
100 Vastaus N064/SARJA III, Osio 3.
69
Historiallisista tekijöistä johtunut olettamus ortodoksisen kirkon venäläisyydestä ei näytä olevan enää kovinkaan voimakasta nykypäivänä. Vastaavasti suurin osa vastanneista ajattelee ortodoksisuuden sopivan yhtä hyvin niin suomalaiseen kuin venäläiseenkin kulttuuriin. Ajatus jonkin uskonnon liittymisestä johonkin kansallisuuteen on alkanut menettää merkitystään. Tästä huolimatta jompaakumpaa kansallisuutta painottaa suurin piirtein toinen puolisko vastanneista. Kysymys on ehkä kaikkein selkeimmin jakanut mielipiteitä kyselyn osioista. Merkille pantavaa on erityisesti ortodoksi- ja itäsuomalaistaustaisten länsisuomalaisia korkeampi suomalaisuuden painotus. Huolimatta siitä, että ortodoksisuus koetaan idässä läheisemmäksi ja luontevammin osaksi suomalaisuutta on sen kiistaton yhteys Venäjään ja venäläiseen kulttuuriin kuitenkin ristiriitaisia tunteita herättävä asia, mikä ensi vaikutelmalta voisi näyttää hyvinkin hämmentävältä. Asian luonne valkenee kuitenkin huomattavasti, kun otetaan huomioon Suomen ja Venäjän välisten sotien merkitys, jota havainnollistaa seuraava kuvio 26.
Kuvio 26. Sota-ajan merkitys vastaajien ortodoksiselle ja suomalaiselle identiteetille.
Maantieteen ja historian asema on nyt näkyvästi esillä. Sota-ajan kipeät muistot ovat jopa yllättävässä määrin vähäisempiä lännessä kuin idässä, koskettihan sota yhtä lailla koko maata. Karjalan menetys ja evakkolaisuus koitui kuitenkin ainoastaan luovutetun Karjalan asukkaiden ja luonnollisesti lähestulkoon kaikkien ortodoksien osaksi. Ottaen huomioon vastanneiden ikärakenteen painottumisen vanhempiin ikäluokkiin tulokset ovat ymmärrettävämpiä. Tästä huolimatta myös ortodoksitaustaisista noin puolet ei pidä sota-aikaa enää kovinkaan merkittävänä itselleen. Sota-ajan merkitykseen liittynyt kysymys koskien epäisänmaalliseksi
70
leimautumisen riskiä ortodoksiseen kirkkoon liittymisen johdosta tuotti vielä selkeämmän tuloksen: peräti 90 prosenttia vastanneista ei kokenut tällaista riskiä enää olevan olemassa. Epäisänmaalliseksi leimautumista piti mahdollisena vain viitisen prosenttia vastanneista. Osion ensimmäisen kysymyksen muotoilu ortodoksisuuden sopivuudesta sekä suomalaisuuteen että venäläisyyteen oli saanut jonkin verran kriittisiä vastauksia taakseen koskien kysymyksen luetunymmärtämistä. Ottaen kuitenkin huomioon vastausten uskottava jakautuminen kysymystä voidaan pitää onnistuneena. Osioon oli asian jonkinasteisen arkaluonteisuuden johdosta tullut runsaasti kommentteja. Seuraava vastaaja muotoili mielipiteensä näin:
”En ole kokenut vähättelyä tai suomalaisuuteni kyseenalaistamista, mikä on hyvä asia. Mielestäni tuntemani ortodoksit ovat ylpeitä ortodoksisuudestaan, ja myös suomalaisuudestaan. Välillä sitä ehkä vähän korostetaankin, ehkä juuri historian takia.”101
Näkemys on linjassa aineiston yleisten suuntaviivojen kanssa. Yhteisessä kansallisvaltiossa eläminen valtavirrasta erottuvan ryhmän edustajana asettaa tiettyjä paineita oman asemansa puolustamiseksi, mikä voi ilmetä esimerkiksi korostetun voimakkaana isänmaallisuuden esiintuomisena. Vastaavasti aiemmin mainitussa Makedonian tapauksessa slaavinkielisyys oli perinteisesti yhdistetty kommunistiseen Jugoslaviaan ja kommunistien kannattamiseen, toimien näin perusteena kreikkalaiselle valtaväestölle kyseenalaistaa vähemmistönä olleiden ortodoksisten slaavien uskollisuus Kreikan valtiolle.102 Tämä voi olla luonnollisesti joko tiedostettua tai tiedostamatonta ja yhtä lailla joko ympäristöllisistä syistä perusteltua tai perustelematonta. Yksilön maantieteellinen tausta vaikuttaa lisäksi erittäin voimakkaasti tähän, kuten huomataan oheisesta näkemyksestä:
”Tuttavapiirissäni ja viiteryhmissäni (helsinkiläinen, hyvinvoiva keskiluokka, joka pitää itseään avarakatseisena) ortodoksisuuden valitsemiseen suhtaudutaan neutraalisti, uteliaasti tai myönteisesti.”103
Vapaamielisessä kaupunkiyhteisössä omat henkilökohtaiset valinnat ovat todellakin henkilökohtaisia eikä niillä ole vastaavassa määrin merkitystä kuin mitä pienessä, maaseutumaisessa kyläyhteisössä voisi olla asian laita. Kaupunkien vapaamielisyys voi kuitenkin toisinaan näyttäytyä myös enemmän tai vähemmän kielteisenä suhtautumisena uskonnollisuuteen. Tähän vaikuttaa juurikin yksilön omien
101 Vastaus M016/SARJA III, Osio 7.
102 Danforth 1995, s. 185-197. Kreikkalais-makedonialaisten veljesten tarinan kuvaus, jossa vanhempi alkoi Australiaan muutettuaan identifioida itsensä kansallisesti makedonialaiseksi, mutta nuorempi piti itseään edelleen kreikkalaisena. Vanhemman veljen kohdalla makedonian kielen merkitys oli ollut suurempi lapsuudessa kuin nuoremmalla, vaikuttaen identiteetin muovautumiseen.
103 Vastaus M020/SARJA III, Osio 7.
71
sosiaalisten viiteryhmien luonne. Ortodoksisen kirkon kohdalla erityisesti yleissivistyksen merkitys on suuri. Näin muotoilee kokemuksiaan eräs vastaaja:
”Jos sota-ajalla tarkoitetaan Talvi- ja Jatkosotia, lienee sen vaikutus pienempi kuin autonomian ajan ja sortokausien vaikutus, miltä ajalta periytynee negatiivinen asenne ortodoksiseen kirkkoon vallanpitäjien ja alistajien kirkkona. Luterilaisten suomalaisten tietomäärä ort. uskonnosta vaihtelee suuresti, jolloin heidän käsityksensä ovat kovin sattumanvaraisia. Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän keskinäinen taistelu Suomesta heijastuu suomalaisten asenteisiin.”104
Sortokausien merkityksen esille tuominen on siinä mielessä tervehdyttävää, että se nostaa esille venäläisvastaisuuden pitkäaikaisen historian Suomessa, jonka osana sota-ajan osuus on loppujen lopuksi varsin lyhyt. Kansallisvaltion idean syntymisen ajoista lähtien suomenkielisten ortodoksien paineena on ollut korostaa omaa suomalaisuuttaan sekä luterilaiseen että venäjänkieliseen väestöön nähden.
Valtaväestön edustajien näkökulmat puolestaan vaihtelevat juuri heidän tietämyksensä mukaisesti. Nykyajalla alkaa olla myös yhä enemmän painoarvoa:
”Tähän ehkä vaikuttaa omien ortodoksisten sukujuurien puute, vaikka äidin suku evakkoja olikin.
Sota-aika tuo näin hiukan toisenlaisen ’perinnöllisen painolastin’ menetettyine alueineen jne. ... En tiedä, missä määrin tämä oikeasti realisoituu, mutta näinkin ajattelevia että ortodoksisuu = Venäjä on. Mielenkiintoinen kysymys olisi se, millä lailla suhtautuminen ortodokseihin voisi muuttua, jos Venäjän ja Suomen välisissä suhteissa tapahtuisi jotain hyvin negatiivista. Itse asiassa aika moni ei-ortodoksi, joka on kanssani juttusilla ollut, olettaa, että Suomen ortodoksinen kirkko olisi osa Venäjän kirkkoa tai on tietämätön siitä, että ortodoksisuutta on muissakin maissa”.105
Suomen ortodoksisen kirkon asema Kontantinopolin patriarkaatin alaisena autonomisena paikalliskirkkona on ollut Suomen kansallisvaltion rakentamistyön merkittävimpiä yksittäisiä aikaansaannoksia. Sitä vastoin kansallisen identiteetin luomisen suhteen tulokset osoittautuvat ristiriitaisina. On paradoksaalista todeta, että siinä missä suomalaiskansallisen identiteetin rakentaminen näyttää kylläkin onnistuneen Suomen ortodoksisen kirkon jäsenten suhteen on valtavästön asenteiden säilyminen jossain määrin entisen kaltaisina merkki epäonnistumisesta Suomen luterilaisen valtaväestön kohdalla. Tätä asetelmaa tukee vielä yksi, kuvaava kommyentti:
”Tämä oli itse asiassa yksi asia, minkä havaitsin itseäni mietityttävän ennen kirkkoon liittymistä. Ja sen jälkeen saadut monet yllättävätkin utelut vaikkapa Moskovasta ja Putinista, ovat vahvistaneet epäilykset tosiksi = epäluuloja on.”106
Tämän tyyppiset kysymykset heijastuvat valitettavasti kysyjien kiistattomasta tietämättömyydestä ylipäätään Suomen ortodoksisen kirkon historiasta sekä ortodoksisuuden luonteesta maailmanlaajuisena kirkkokuntana, joka ei luonnollisesti
104 Vastaus/M059/SARJA III, Osio 7.
105 Vastaus N037/SARJA III, Osio 7.
106 Vastaus M043/SARJA III, Osio 7.
72
ole riippuvainen minkään valtion politiikasta saati johtajista. Toisaalta tässä tulee esille myös jossain määrin huolestuttava ilmiö Suomen ja Venäjän välisen vastakkainasettelun lisääntymisestä, mikä voi tulevaisuudessa vaikuttaa hyvinkin kielteisesti suhtautumiseen suomenkielisiin ortodokseihin. Suomen ortodoksisen kirkon väestön monikulttuuristuminen asettaa vielä tämän lisäksi paineita nimenomaan suomenkielisten ortodoksien suomalaiselle identiteetille, joka esimerkin tapauksessa kuvastaa ympäristön ja yksilön välisen vuorovaikutuksen tulosta.
Suomen kristillistymisen historian johdosta tämä on erittäin haasteellista, kuten käy ilmi seuraavasta näkemyksestä:
”Tiedän, että mummo kääntyi tästä syystä. Olen syntynyt -76 eikä minua ole esim. kiusattu. Mitään muutakaan vihjailua ei ole ollut. Tämä asia ei siis ole ollut esillä ja pidän sitä edellisen sukupolven haamuna. Oikeastaan pidän ortodoksisuutta isänmaallisempana kuin luterilaisuutta. Esi-isien seutu oli ortodoksinen (Eno, Polvijärvi jne.).”107
Historian tuntemus on selvästi auttanut oman isänmaallisuuden tunteen vahvistumisessa. Tieto omien kotiseutujen alkuperäisestä, ortodoksisesta väestöpohjasta on tärkeää, jotta ristiriitaisia tunteita asian suhteen ei ole päässyt kehittymään. Tämän tosiasian esille nostaminen olisi aiemmin kuvailtujen ennakkoluulojen puolesta hyväksi koko ortodoksisen kirkon aseman kannalta Suomessa. Historian merkitys voi kuitenkin toimia myös keinona oman suomalaisuudentunteen puolustamiseksi. Näin perustelee kantaansa yksi vastaajista:
”Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Kontantinopolin patriarkaattiin, ei Venäjän kirkon alaisuuteen.
Jo pelkästään tämä seikka on viesti siitä, että Suomen ortodoksit ovat täsmälleen yhtä isänmaallisia kuin kaikki muutkin suomalaiset”.108
Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuden korostaminen näyttää selvästikin olevan keino todistella omaa suomalaisuuttaan, vaikka se ei luonnollisesti tee millään tavalla tyhjäksi Suomen ortodoksisen kirkon pitkää historiaa osana Venäjän ortodoksista kirkkoa. Kyse on vain historiallisista syistä johtuvasta kuulumisesta eri hallintoyksiköihin. Tällainen tarve oman suomalaisuutensa puolustelemiseksi on edelleen linjassa edellä selostettujen valtaväestön ennakkoluulojen kanssa. Suomen ortodoksikristillisyyden historian valossa tälle ei kuitenkaan pitäisi olla mitään syytä.
Samalla linjalla jatkaa seuraava kommentti:
”En ymmärrä kysymyksen 7 vastauksia. Ortodoksisuus ja venäläisyys kuuluvat yhteen, mutta miellän suomalaisen ortodoksikirkon lähemmäksi bysanttilaisuutta, vaikka en juuri tunnekaan sitä kulttuuria.
Kohdassa 8 ongelmallisena pidän sitä, että vaikka sota-ajalla ei ole minulle merkitystä
107 Vastaus M032/SARJA III, Osio 7.
108 Vastaus N006/SARJA III, Osio 7.
73
ortodoksisuuden – uskonnon – näkökulmasta, korostan aina Suomen ortodoksikirkon kuulumista Konstantinopolin patriarkaatin alle”.109
Vastaus tuo ilmi myös Konstantinopolin alle siirtymisen mukanaan tuoman bysanttilaisen vaikutuksen Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Tämä näkyy muun muassa bysanttilaisen kirkkolaulun mukaantulona jumalanpalveluksiin sekä teologian opetuksessa Joensuun ortodoksisella seminaarilla. Bysanttilaisten vaikutteiden ja väestöpohjan alkavan muutoskehityksen välillä on kuitenkin orastava ristiriita, jota havainnollistaa seuraava vastaaja:
”Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon, jouduin selitellä monille tutuille, miksi haluan käydä ’venäläisten kirkossa’. Ihmiset utelivat, olenko venäläistä sukua tai jopa Venäjältä muuttanut. Meillä Kotkassa tosin suurin osa kirkossa käyvistä on venäläisiä. Kirkkokuoron laulajat ovat niin vanhoja suomalaisia rouvia, että heidät korvaa pian venäläisten nuorten kuoro, joka on harjoitellut laulut suomeksi”.110
Venäjänkielisen väestön integroituminen Suomen ortodoksiseen kirkkoon on kirkon säilyvyyden kannalta ensiarvoisen tärkeää. Olisikin perusteltua, että Suomen ortodoksisessa kirkossa pyrittäisiin tulevaisuudessa paitsi ortodoksisuuteen liitettyjen ennakkoluulojen poistamiseen että myös suomen- ja venäjänkielisten ortodoksien välisen yhteenkuuluvuudentunteen lisäämiseen. Historiaa voitaisiin tässäkin käyttää rakentavalla tavalla hyväksi. Yhteisen kanssakäymisen myönteisiä vaikutuksia kuvastaa hyvin oheinen vastaus:
”Tuttavani ovat kertoneet, että he ovat olleet mainostamatta ortodoksisuuttaan, koska heitä on sanottu ’ryssänkirkkolaisiksi’, vaikka ovat ihan suomalaisia. En koe, että olen leimautunut epäisänmaalliseksi. Olen erittäin isänmaallinen. Minulla on nykyisin venäläisiä tuttuja ja koen heidän olevan hyviä ja rehellisiä ihmisiä. Joudun kyllä puolustamaan venäläisten rehellisyyttä tuttavilleni.
Sanonta ’ryssä on ryssä, vaikka voissa paistettu’ kuuluu edelleen suomalaisuuteen”.111
Pitkäaikainen kanssakäyminen venäläisten kanssa on johtanut myönteisen kuvan syntymiseen heistä. Tämän käsityksen puolustaminen sitä vastoin on täysin ymmärrettävää edellä kuvaillun mukaisesti. Vanhojen asenteiden ja ennakkoluulojen asteittainen poistaminen on kunnianarvoisa ja välttämätön kehitysvaihe, joka ihmisten on vain voitava käydä läpi, jotta historian kipeät tapahtumat eivät koskaan saisi jatkoa. Tätä tulee määrittämään erityisesti tulevaisuudessa Suomessa vallitseva poliittinen ilmapiiri. Kyse on viime kädessä suomalaisuudentunteen merkityksestä niin Suomen luterilaiselle valtaväestölle kuin ortodokseillekin, vaikuttaen muihin väestöryhmiin suhtautumiseen.
109 Vastaus N042/SARJA III, Osio 7.
110 Vastaus N048/SARJA III, Osio 7.
111 Vastaus N030/SARJA III, Osio 7.
74
3.6. Arkkipiispan kannanotto kansallisuuden ja uskonnon merkityksestä