Tunteet – haittatekijöitä vai tiedonlähteitä?

Tunteet on tunnistettu tieteessä jo 1800-luvulta asti motivaation ja kognition rinnalla yhdeksi mentaalisen toiminnan kolmesta luokasta (Mayer ym. 2000b, laajempi katsaus ks. Hilgard 1980). Silti esimerkiksi Tuovila (2005) tuo esille, että tieteenfilosofiassa tunteet ja järki on pitkään nähty jyrkästi erillisinä, vastakkaisina ja keskenään ristiriidassa olevina tekijöinä. Hän nimeää Niiniluotoa (1996) lainaten kaksi eri koulukuntaa, rationalistit ja emotivistit.

Rationalistit suhtautuivat tunteisiin irrationaalisina ja kontrolloitavina tekijöinä ja pitävät järkeä hyvänä asiana. Emotivistit taas pitivät puhdasta järkeä vaarallisena, kovana ja kylmänä ja näkevät tunteet keskeisinä inhimillisinä tekijöinä.

Jo Platon pohti Laissa (1986) ihmisen perustunteita ja korosti niiden tärkeyttä kaikessa elollisessa toiminnassa: ”Kaikkea taivaalla, maassa ja merellä olevaa sielu ohjaa omilla liikkeillään, joilla on sellaisia nimiä kuten tahto, tarkastelu, huolenpito, harkinta, oikea ja väärä käsitys, ilo, suru, rohkeus, pelko, viha, rakkaus jne. Nämä ovat ensisijaisia liikkeen lajeja, jotka ottavat avukseen toissijaiset eli kappaleiden liikkeet ja saavat aikaan kasvua ja vähenemistä, eroamista ja yhtymistä sekä näistä aiheutuvaa kuumuutta ja kylmyyttä, raskautta ja keveyttä, valkeutta ja mustuutta, karvautta ja makeutta” (s. 896–897).

Nummenmaa (1999) nimeää Platonin maailman ensimmäisen emootioteorian rakentajaksi ja katsoo, että esimerkiksi Darwin (1809–1892) ja Freud (1856–

1939) rakensivat omia konstruktioitaan osin Platonin kuuluisan psyyken kolmijaon (järki, rohkeus ja halut) perustalle. Myös Aristoteles pohti Retoriikassa (1997) tunteiden dynamiikkaa. Retoriikan suomenkielisen laitoksen selitysosassa Sihvonen korostaa, että teos pitää Platonin lakien tapaan sisällään varsin modernin tunneteorian, josta on löydettävissä esimerkiksi tällä hetkellä

vahvasti esillä oleva näkemys tunteiden kehollisesta perustasta. Tunteiden voimakkaan vaikutuksen ihmisen elämään on tiivistänyt roomalainen Publilius Syrus sata vuotta ennen ajanlaskua tyyliin ”Hallitse tunteesi tai muuten ne hallitsevat sinua” (Mayer & Salovey 1989–90, s. 185). Toteamus on jäänyt tietynlaisena peikkona elämään niin tavallisten ihmisten kuin tutkijoidenkin mieleen. Varsinkin mekanistisen aikakauden psykologian oppikirjat korostivat, että tunteet ovat ”akuutteja häiriötekijöitä” (Young 1943, s. 457–458),

”disorganisoituja, pääosin viskeraalisia vasteita, jotka aiheutuvat epäonnistuneesta sopeutumisesta” (Schaffer ym. 1940, s. 505) ja ”saattavat aiheuttaa täydellisen cerebraalisen kontrollin menetyksen” (Young 1936, s.

457–458).

Jo itse sanalla ”tunne” on paljon erilaisia määritelmiä riippuen siitä, lähestytäänkö sitä filosofisesta, lingvistisestä, fysiologisesta, sosiologisesta vai psykologisesta näkökulmasta (Tuovila 2005). Myös tunnetutkimuksen sisällä on paljon erilaisia toisistaan poikkeavia ristiriitaisiakin jaotteluja ja luokituksia, kuten jako emootioihin, affekteihin, universaaleihin perustunteisiin, sosiaalisiin tunteisiin ja välineellisiin tunteisiin. Sanalla emootio (lat. emovere ~ liikuttaminen) tarkoitan tässä tutkimuksessa tunteen fysiologispohjaista nopeasti viriävää osaa, joka ilmenee mm. autonomisessa hermostossa ja kasvonilmeissä.

Tunne on tämän emootion tietoista kognitiivisella tasolla tapahtuvaa kokemista.

Kun tunne pitkittyy ajattelun tukemana, on seurauksena mieliala (Damasio 2000). Tarkastelen tunteita tässä tutkimuksessa kognitiivisesta näkökulmasta yhtenä tärkeänä informaation muotona (Tuovila 2005). Damasion (2003) esiintuoma evolutionäärinen näkökulma, jossa tunteet ohjaavat viisaasti valintojamme ja toimintaamme ja tekevät elämästä tärkeän, tuo tähän määrittelyyn syvyyttä. Suomen kielen perussanakirjassa (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1990í94) viitataan mielekkäästi näihin kaikkiin osa-alueisiin eli tunteiden valenssiin (+/–, kokemuksellisuus), fyysisyyteen (tunteiden biologisuus) ja niiden informatiivisuuteen (vaisto ja intuitio ja tunteiden välineellisyys). Viittaan tässä tutkimuksessa tunne-sanalla etupäässä tunteisiin, joihin olemme kontaktissa tietoisella ajattelullamme ja emootioilla osin tietoisuutemme ohittaviin ”pika-tunteisiin. Ensin mainittua yhteyttä tai siltaa

tunteiden ja ajattelun välillä nimitän tunneälykkyydeksi ja siihen liittyviä kompetensseja tunneälyosaamisiksi.

Suomalaisen lahjakkuustutkimuksen pioneerin Ahmavaaran (1958) muodostamalla lahjakkuuksien yleiskartalla ei näy mitään viittausta tunteisiin vaan pelkästään ihmisen sensomotorisiin, muistillisiin ja älyllisiin taipumuksiin.

Näiden varaan rakentuvat hänen mukaansa kaikki muut ihmisen kyvyt ja taidot.

Voidaankin sanoa, että tunteiden tieteellisesti hyväksyttävä tutkimus koettiin aina 1980-luvulle asti kiusalliseksi ja suorastaan mahdottomaksi asiaksi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Esimerkiksi Piaget (1981) korosti affektien roolia lapsen kognitiivisten toimintojen kehityksessä ja Mandler (1975) emootioiden merkitystä muistitoiminnoissa. Silti Zajoncin ja Markusin (1984) katsauksessa todetaan, että kognitioita ja affekteja käsitellään psykologiassa täysin erillisinä konstruktioina eivätkä tutkijat näillä eriytyneillä alueilla edes suostu siteeraamaan toisiaan. Eichin ja Schoolerin (2000) mukaan kognitioiden ja tunteiden vuorovaikutuksen tutkimusta kaihdettiin tai suorastaan pelättiin 1900-luvulla, vaikka mielenkiinto niitä kohtaan psykologian alkutaipaleella 1800-luvulla oli varsin vireää (ks. Oatley & Jenkins 1996). Salovey ym. (2000) nimeävät keskeisimmiksi tunteiden merkityksen palauttajiksi filosofi Humen (1711–1776), Darwinin ja Freudin. He kaikki antoivat tunteille tärkeän roolin inhimillisessä käyttäytymisessä, sen sijaan että olisivat lähestyneet niitä yksioikoisesti häiriötekijöinä.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta tunteiden tutkimus on kokenut renessanssin ja on tällä hetkellä niin vilkasta, että voidaan Rosenthalin (2002) mukaan puhua jopa tunteiden vallankumouksesta. Salovey ym. (2002) käyttävät 1990-luvusta nimitystä aivojen vuosikymmen, joka kuitenkin kääntyi sydämen vuosikymmeneksi kun tunneälykäsite valloitti kirja- ja aikakauslehdet vuosikymmenen puolessavälissä. Cacippo ja Gardner (1999) löysivät vuosikymmenen lopun kartoituksessaan yli 5 000 julkaisuvaiheessa olevaa tutkimusta tunteiden alueelta. Matthews ym. (2002) toteavat saman trendin koskevan myös tunteiden perustutkimuksesta poikkeavaa tunneälytutkimusta, jossa tutkimusjulkaisujen määrä on kymmenkertaistunut vuosien 1990–2001 välillä. Onpa tunneäly saanut jo oman lukunsa arvovaltaiseen organisaatioiden

terveyspsykologian tutkimuksen käsikirjaan Research Companion to Organizational Health Psychology (Antoniou & Cooper 2005).

Manstead ym. (2004) toteavat tunteita kohtaan tapahtuneen kehityksen alkaneen hiljalleen jo noin 30 vuotta sitten, jolloin tutkimus muun muassa psykologian, biologian, sosiologian, antropologian, filosofian, neurotieteen, psykiatrian ja kognitiotieteen piirissä alkoi tuottaa uudenlaista tietoa tunteiden merkityksestä. Greenberg (2002) painottaa erityisesti uuden aivotutkimuksen ja emootioiden psykologisen tietämyksen lisääntymisen merkitystä tunteiden esilletuloon psykologiassa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Yhdeksi alan klassikoksi on muodostunut neurologi Damasion kirja Descartesin virhe, jossa hän todistaa aivojen uusien kuvantamismenetelmien pohjalta mielen ja kehon, järjen ja tunteen, kuuluvan sittenkin erottamattomasti yhteen (Damasio 2000). Viisitoista vuotta sitten alkunsa saaneen tunneälyteoretisoinnin ja -tutkimuksen avulla on aktiivisesti yritetty rakentaa mielekästä ja teoreettisesti perusteltua siltaa järjen ja tunteiden välille. Kokkonen (2003) kutsuu tätä tutkimustrendiä osuvasti epämatemaattisten älykkyyksien vastaiskuksi.