Tapaus Daniel Goleman

Mayerin ja Saloveyn ensimmäisten tunneälyartikkelien julkaisun jälkeen vuonna 1990 ei Matthews ym. (2002) mukaan tapahtunut juuri mitään. Seuraavan viiden vuoden aikana tunneälyyn liittyviä tutkimuksia ilmestyi yhteensä vain hiukan toistakymmentä ilman sen suurempaa kiinnostusta tutkijapiireissä tai suuressa yleisössä. Uusi käsite saavutti julkisuutta vasta amerikkalaisen Harvardissa

väitelleen psykologi-lehtimies Golemanin (1995) ensimmäisen yleistajuisen kirjan kautta. Kirjaa ja tunneälyä ylistettiin muun muassa Times-lehden kannessa (Time-Magazine 2. 10.1995), jossa kysyttiin ”Mikä on tunneälyosamääräsi?” ja julistettiin, että ”Tunneäly määrittään uudelleen sen, mitä on olla viisas”.

Golemanin tarkoitus ei alun perin ollut toimia tunneälyteoreetikkona tai -tutkijana vaan yksinkertaisesti kirjoittaa kirja tunteista ja oppimisesta.

Törmätessään kirjan aineistonkeruussaan Mayerin ja Saloveyn tunneälytutkimuksiin, hän tarttui käsitteeseen ja muokkasi kirjansa menestyksekkäästi sen varaan. Jopa niin menestyksekkäästi, että Golemanin tunneälystä on käytetty nimitystä markkinoinnillinen älykkyys (promotional intelligence, Paul 1999). Mayer ym. (2000a) mielestä Golemanin saaman julkisuuden kautta tunneälystä tuli laaja kulttuurillinen, intellektuaalinen ja intohimoinen ilmiö, eräänlainen zeitgeist, jossa merkityksessä suurin osa ihmisistä sen yhä tuntee. Ikävä kyllä tässä laajimmalle levinneessä merkityksessään tunneäly ei täytä tieteelliselle käsitteelle ja tutkimukselle asetettuja vaatimuksia.

Goleman määrittelee kirjoissaan ja artikkeleissaan tunneälyn varsin epämääräisesti esimerkiksi inhimilliseksi kyvyksi ja elämäntaidoksi (Goleman 1995), käytännön taidoksi ja kypsyydeksi (Goleman 1998a) sekä moninaisiksi älykkyyksiksi ja puhtaaksi suoriutumisen teoriaksi (Goleman 2001a).

Ensimmäisessä kirjassaan hän jakaa tunneälyn viiteen pääalueeseen. Nämä ovat 1) omien tunteiden tiedostaminen, 2) tunteiden hallitseminen, 3) motivaation löytäminen, 4) muiden tunteiden havaitseminen ja 5) ihmissuhteiden hoito (Goleman 1997, s. 65–66). Alueet pitävät sisällään niinkin erilaisia ominaisuuksia kuin itsetuntemus, lohduttautuminen, itsekuri, virtaus, empatia ja sosiaalinen kyvykkyys.

Seuraavassa työelämää koskevassa kirjassaan (Goleman 1998a) ja samaan aikaan ilmestyneessä Harward Business Reviewin kaikkien aikojen ladatuimmassa artikkelissa (Goleman 1998b) malli jakaantuu enää kahteen pääluokkaan: 1) henkilökohtaiset taidot (itsetuntemus, itsehallinta ja motivoituminen) ja 2) sosiaaliset taidot (empatia ja sosiaaliset kyvyt). Mallissa on mukana entistä enemmän (25 kpl) erilaisia tunteisiin ja älyyn vaikeasti integroitavia alaluokkia, kuten itseluottamus, tunnollisuus, aloitekyky,

palvelualttius, viestintä ja tiimityötaidot. Golemanin mallin perusrakennetta havainnollistaa kuva 3.

Kuva 3. Golemanin tunneälymalli Boyatzisia ym. (2000) mukaillen.

Kun Boyatzis ym. (2000) tekivät mallin pohjalta mittarin (Emotional Competency Inventory, ECI), he jättivät siitä pois itsensä motivoimisen, joka siis oli alun perin yksi viidestä Golemanin (1998a) henkilökohtaisten tunneälytaitojen osa-alueista. Matthews ym. (2004) mukaan ECI-mittari kartoittaa selkeästi toisia tunneälyosaamisen alueita kuin mitä Goleman (1998a) alun perin esitti. Lisäksi he kritisoivat tätä pelkästään kaupallista ja johtamiseen suunnattua mittaria empiirisen tutkimuksen puutteesta. Koska mallista on olemassa vain muutamia työpapereita ja manuaaleja, sitä voi heidän mukaansa analysoida lähinnä sen ulkoisen ”face-validiteetin” perusteella, josta näkökulmasta se ei näytä juuri eroavan käytössä olevista persoonallisuusmalleista. Spencer (2001) määritteleekin mallin validointia ja taloudellista hyötyä koskevassa katsauksessaan ECI-kompetensseiksi ”…minkä tahansa yksilön piirteen (tai piirteiden kombinaation), jota voidaan mitata luotettavasti ja joka erottelee menestyksekkäämmän suorituksen keskimääräisestä tai tehokkaan suoriutujan tehottomasta tilastollisen merkitsevyyden tasolla” (s. 47). Tunneälykompetensseja koskevaan

taulukkoonsa Spencer on koonnut eri teoreetikoilta ja tutkijoilta kymmeniä erilaisia kompetensseja empatiasta analyyttiseen ajatteluun ja henkilökohtaiseen tehokkuuteen. Hänen yhteenvetonsa pohjalta on helppo yhtyä Caruson ym.

(2002) vaatimukseen siitä, että tunneälyn pitäisi teoreettisesti olla jotakin aivan muuta kuin tällainen naiivi teoria persoonallisuudesta.

Goleman onkin tiedemaailmassa saanut osakseen laajaa kritiikkiä mallinsa sekavuuden ja epätieteellisyyden johdosta (esim. Mayer ym. 2000 ja Hedlund &

Sternberg 2000). Matthews ym. (2002) ovat sitä mieltä, että Goleman määrittelee tunneälyn enemmänkin poissulkemisstrategialla: ”(Golemanin) tunneäly edustaa kaikkia niitä positiivisia ominaisuuksia, jotka eivät ole ÄO:ta” (s.12). Mayerin ym. (2000b) mielestä Goleman korosti kirjassaan heidän esittämiään hypoteeseja siitä, että tunneälykkäät yksilöt ovat oletetusti sosiaalisesti keskimääräistä kyvykkäimpiä ja että tunneälyllä voisi olla yleisesti paljon annettavaa niin yksilö- kuin yhteiskuntatasolla. Tutkijat myöntävät, että heidän ensimmäisissä artikkeleissaan tuotiin esille tunneälyn ja tiettyjen persoonallisuuspiirteiden todennäköinen vuorovaikutussuhde. Heti ensimmäisten artikkelien julkaisemisen jälkeen he päätyivät kuitenkin rajaamaan tunneälyn pelkästään mentaalisiksi emootioihin liittyviksi kyvyiksi. Näin määriteltynä sen riippumatonta vaikutusta käyttäytymiseen ja muihin elämän kompetensseihin voitaisiin tutkia objektiivisemmin. Mayer ym. (2002) kiistävät koskaan väittäneensä, että tunneäly olisi paras ennustaja elämässä menestymiselle tai että menestys olisi tunneälyn avulla jokaisen ulottuvissa.

Golemanille tällaisten väitteiden esittäminen ei sen sijaan ole koskaan ollut ongelma. Esimerkiksi Goleman (1998b) esittää hurjia väitteitä, että tunneäly olisi suurin menestyjiä ja ei-menestyjiä organisaatioissa erotteleva tekijä. Hän kertoo tehneensä 188 yritystä (mm. British Airways ja Credit Suisse) kattavan meta-analyysin kompetensseista, joita yritykset pitävät heidän palveluksessa olevan henkilöstön menestymisen kannalta tärkeimpiä. Analyysin tulos oli, että tunneälykompetenssit olivat menestyksen kannalta työtehtävistä riippumatta kaksi kertaa tärkeämpiä kuin kognitiiviset kyvyt tai ammatillinen osaaminen (ks.

myös Goleman ym. 2002). Johtamisessa tulos korostui niin, että yritysten ylemmillä seniorijohtajilla 90 % menestyksestä, verrattuna vain keskimääräisesti menestyneisiin johtajiin, tuli tunneälyosaamisesta. Goleman (2000) menee

epätieteellisissä väittämissään jopa niin pitkälle, että väittää koko organisaatioilmaston olevan 70 % yhteydessä sen pääjohtajan tunneälykkyyteen.

Hän siteeraa myös oppi-isänsä McClellandin (1998) laajaa yritystutkimusta, jossa tunneälykompetensseiltaan parhaat ylittivät keskimäärin 20 % heille asetetut tavoitteet. Tunneälyosaamiseltaan puutteellisilla johtajilla tulos oli 20 % tavoitetason alapuolella.

Goleman, kuten useat hänen johtamaansa tunneälytutkijoiden ryhmään (Consortium for Research on Emotional Intelligence in Organizations) kuuluvat tutkijat, eivät ikävä kyllä julkaise kaikkia tutkimuksiaan referoiduissa tieteellisissä lehdissä, joten niiden paikkansapitävyyttä ei ole arvioitu tieteellisin kriteerein. Mayer ja Cobb (2000) ovatkin pohtineet, mistä Goleman on johtanut huikeita lukujaan tunneälyn selitysosuuksista menestykseen ja tulleet siihen johtopäätökseen, että hän on olettanut tunneälyn vastaavan yksin kaikesta yleisen älykkyyden ulkopuolelle jäävästä menestymisen varianssista. He muistuttavat, että älykkyyden mittaamisen satavuotisessa historiassa ei ole tähän mennessä löydetty mitään yhtä vahvaa yksittäistä selittäjää menestykselle kuin yleisälykkyys ja senkin osuuden arvioidaan vahvimmillaan olevan juuri tuo Golemanin mahtipontisten, mutta ei-tieteellisesti referoitujen tulosten mukaan tunneälyn ulkopuolelle jäävä osuus, eli 20 %.

Mayer ym. (2002) kirjoittavat, että Golemanin kirjan ”…yhdistelmä elävää kirjoitustyyliä, lupauksia konseptin mahdollisuuksista ja väljä tunneälyn määrittelytapa laukaisivat räjähdysmäisen määrän aktiviteettia tällä uudella ja nyt sekavasti määritellyllä alueella” (s. 6). Mayer (1999) tuo esille, että

”…tunneälyn merkitys on nyt laajennettu. Suositut kirjoittajat määrittelevät sitä tusinalla eri tapaa – tyypillisesti listana persoonallisia piirteitä kuten empatia, motivaatio ja sosiaaliset taidot. Me kutsumme näitä määrittelyjä sekoitutetuiksi malleiksi, koska ne sekoittavat yhteen persoonallisuuden eri puolia. Mutta ne pitävät sisällään muuttujia, jotka eivät liity termiin emootio tai älykkyys tai mitä rationaalinen ihminen voisi päätellä termin tunneäly tarkoittavan.”

Goleman (2001 a, b) itse puolustaa epätieteellistä malliaan korostamalla rooliaan yleisenä syntetisoijana, joka on tuonut yhteen eri tutkimustuloksia ja teorioita ja integroinut ne tunneälyn viitekehykseen. Hän siis validoi teoriansa näkemyksensä suosion ja toimivuuden perusteella. Goleman nähdäänkin usein

keskeisimpänä ja jopa ainoana lähteensä niin ulkomaisissa kuin suomalaisissa tunneälyä sivuavissa tutkimuksissa (esim. Isokorpi 2003 ja Sydänmaanlakka 2003).

Tässä tutkimuksessa Golemanin malli on mukana sekä sen laajalevinneisyyden ja sitä kautta vaikuttavuuden kautta että siitä syystä, että ECI-mittarin pohjalta on tehty ylivoimaisesti eniten johtamiseen ja esimiestyöhön liittyviä tutkimuksia. Goleman kollegoineen ovat myös eräitä harvoista tunneälyn ja johtamisen välisten yhteyksien teoreettisia pohdiskelijoita, joten hänen ajatuksiaan ei tule täysin sivuuttaa johtamiskatsauksessani.

Kaikkineen teoreettisesti ja tutkimuksellisesti katson kuitenkin paremmaksi pitäytyä puhtaasti Mayerin ja Saloveyn (1997) kykymallissa.