Älykkyyden käsitteen laajeneminen

Jo Wechsler (1939) totesi omaa älykkyystestiään WAIS:ia arvioidessaan, että yleisessä älykkyydessä on ns. non-intellektuaalisia osia, joita tulisi myös pystyä mittaamaan. Wechslerin (1943) mukaan ”Nämä affekteihin ja tahtoon liittyvät non-intellektuaaliset faktorit vaikuttavat keskeisesti älykkääseen käyttäytymiseen ja jollei niitä saada mitattua, ei älykkyyttä kyetä kokonaisuudessaan arvioimaan” (s.103). Yksi käytetyimmistä älykkyyden määritelmistä onkin ollut Wechslerin (1958) määritelmä: ”Älykkyys on yksilön yhteenkoottua tai yleismaailmallista kapasiteettia toimia tarkoituksenmukaisesti, ajatella rationaalisesti ja toimia tehokkaasti ympäristönsä kanssa” (s. 7) Tämä määritelmä poikkesi saman aikakauden rajatuista älykkyyden määrittelyistä kuten esimerkiksi Spearmanin (1927) G-teoriasta ja Termanin IQ:sta, vaikkakaan Wechsler ei itse kyennyt operationalisoimaan testeihinsä kaikkia tavoittelemiaan älykkyyden osa-alueita.

Älykkyyden määrittelyn seuraava muutoskausi sijoittuu 1950-luvun behavioristisen suuntauksen (mm. Thorndike, Watson ja Skinner…) jälkeiseen aikaan, jolloin psykologinen ihmiskäsitys muuttui dynaamisempaan ja humanistisempaan suuntaan. Ihminen ja älykkyys alettiin nähdä kerääntyneen uuden tutkimustiedon valossa ja systeemiteoreettisesti (esim. Pangaro 1991) holistisempana ilmiönä, johon vaikuttavat mitä erilaisimmat biologiset, sosiaaliset ja psyykkiset tekijät. Niinpä myös erilaisia älykkyyden ilmenemismuotoja alettiin tuoda yhä enemmän esille. Ensimmäisten joukossa älykkyyskäsitettä laajensi Gardner (1983) seitsemänulotteisella mallillaan. Siihen kuuluivat perinteisten kielellisten, loogis-matemaattisten ja avaruudellisten kykyjen lisäksi musikaaliset ja kinesteettiset kyvyt sekä intra- ja interpersoonalliset älykkyystekijät. Nämä eri tekijät ryhmittyivät kolmeen luokkaan: 1) objekteihin sidottu älykkyys (matemaattis-looginen), 2) objekteihin sitoutumaton älykkyys (kielellinen ja musikaalinen) ja 3) persoonallinen älykkyys (psykologinen silmä muihin ja itseen). Etenkin persoonallisen älykkyyden aluetta voidaan pitää tunneälyteorioiden kehittymisen lähtökohtana (ks. kuva 2). Toihan Gardner persoonallisilla älykkyyden osa-alueilla nimenomaan esiin sellaisia älykkyyden osa-alueita, jotka eivät liity pelkästään

rajatulla toiminta-alueella selviämiseen (esim. koulu) vaan ylipäätään arkiseen elämässä pärjäämiseen. Tällaisia alueita olivat Gardnerin mukaan mm. omien ja toisten tunteiden tunnistaminen, erottelu ja ymmärtäminen.

Kuva 2. Gardnerin seitsemän älykkyyden malli ja sen yhteydet tunneälyyn.

Myös Sternberg (1985) toi samoihin aikoihin esille omassa kolmen komponentin teoriassaan analyyttisten kykyjen lisäksi käytännöllisyyteen ja luovuuteen liittyvät älykkyyskomponentit, jotka auttoivat myös tunneperäisten ongelmien ratkomisessa. Gardnerin luetteloa on jatkettu viime aikoina mitä erilaisimmilla älykkyyden alalajeilla, kuten esimerkiksi henkinen älykkyys (Zohar & Marshall 2001) ja jopa seksiäly (Conrad & Milburn 2003) eikä loppua liene odotettavissa.

Näitä älykkyyden alueita koskee sama kritiikki kuin Gardnerinkin teoriaa aikanaan: kyseiset alueet ovat toki tärkeitä elämässä, mutta on kyseenalaista, pitäisikö niitä kutsua älykkyyden osa-alueiksi (Gleitman 1991).

Tunneälytutkija Bar-On (1997) toteaa, että älykkyyttä on paljon vaikeampaa määritellä kuin mitata, koska erilaisia mittaustapoja on kehitetty runsaasti lähes sadan vuoden ajan. Sternbergin (1994) mukaan elämä on se paikka, missä ihmisen älykkyys vaikuttaa. Älykkyys ei rajoitu koulun luokkahuoneeseen eikä todellisen menestymisen mittari näin ollen liity siihen, miten hyvin pärjää koulussa vaan elämässä yleisesti. Älykkyys ei enää kaikille tutkijoille ole mikään selkeä, erillisenä entiteettinä olemassa oleva tai yhtenä selkeänä kokonaisuutena

mitattava asia (G-faktori) vaan pikemminkin tutkimuksessa käytettävä apukäsite.

Tästä näkökulmasta sitä voidaan luonnehtia ominaisuusyhdistelmänä, jonka tarkoitus on kuvata ja selittää älyllistä käyttäytymistä. Apukäsitteenä ymmärretty älykkyys voi koostua eri tavoin painotettuna hyvin monenlaisista erilliskyvyistä.

Näitä ovat esimerkiksi perinteiset avaruudellinen hahmotuskyky, kielellinen päättelykyky, työmuistin käyttö, matemaattinen päättely jne. Salovey ja Mayer (1989–90) pitävät tärkeänä älykkyydeksi kutsutun ilmiön ja erilaisten älykkyysmallien erottamista toisistaan: ”Älykkyys on laaja kirjo erilaisia taitoja.

Sen sijaan älykkyysmallit ovat yleensä kuvauksia interkorrelaatioista ja seuraussuhteista rajoitetuilla mentaalisten kykyjen alueella” (s. 186).

Älykkyys liittyy aina myös ympäröivään yhteisöön: tietty ominaisuusyhdistelmä toimii hyvin yhdessä ympäristössä tai tehtävässä, toisessa ympäristössä samalla yhdistelmällä ei menesty. Tämä tuli selkeästi esiin jo ensimmäisten standardoitujen testien käytössä Yhdysvaltojen siirtolaisten keskuudessa 1900-luvun alussa: monet siirtolaiset luokiteltiin testien perusteella vajaaälyisiksi, koska he eivät menestyneet kulttuurilleen vieraissa ja heille kielellisesti vaikeasti hahmotettavissa tehtävissä (Matthews 2002).

Kaplan ja Sadock (1991) ovat määritelleet kognitiivisen tai yleisälykkyyden kyvyksi ymmärtää, oppia, muistaa, ajatella rationaalisesti, ratkaista ongelmia ja soveltaa oppimaansa. Myös älykkäiden yhdistys Mensa on pitkälti samoilla linjoilla kotisivuillaan (www.mensa.fi, 5.11.2004): ”Älykkyyden määrittely on vaikea, ellei mahdoton tehtävä. Nykytiedon valossa älykkyys voidaan määritellä oppimisen ja sopeutumisen kykynä. Älykkyys ilmenee taitona soveltaa opittua nopeasti, sopeutua uusiin tilanteisiin sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä. Älykkyys on myös nähty kykynä hahmottaa erilaisia suhteita tai taitona käyttää omia yksittäisiä kykyjään. Myös sosiaaliset taidot ovat osa älykkyyden kokonaisuutta.”

Suomessakin älykkyyskeskustelua vireillä pitävä ja mm. älykkyysmittauksia järjestävä yhdistys nousi lehtien otsikoihin vuonna 2003, kun sen hallitus riitaantui niin pahasti, että se joutui lopulta eroamaan. Tapahtunutta kommentoi seuran jäsen Tapio Rintala Helsingin Sanomissa (4.10.2003) seuraavalla tavalla:

"Ihminen voi olla typerä, vaikka kuuluukin Mensaan. Tyhmäkin voi olla fiksu.

Vaarallisin on älykäs mäntti, sillä hänellä on konstit ja keinot tuoda mänttiyttään

julki. Älykkäitä ja fiksuja on niitäkin, tosin vähemmän. Eikä välttämättä Mensassa."

Tähän samaan ilmiön kiinnitti huomiota aikoinaan myös Terman (1930).

Tutkiessaan pitkittäisasetelmalla lahjakkaita (äo yli 140) kalifornialaislapsia, hän huomasi, että heikoimmin elämässä menestyneessä tutkimusryhmässä esiintyi poikkeuksellisen paljon erilaisia psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia ongelmia, joita ei siis yleisälykkyyden vaikutuksella voitu selittää. Tämä havainto on noussut esiin myös monissa muissa älykkyyden pitkäaikaistutkimuksessa (esim.

Vaillant 1977 ja Felsman & Vaillant 1987). Se on johtanut tutkijat erilaisten sosiaalisten, ympäristö- ja persoonallisuustekijöiden kautta myös tunnetekijöihin, jotka voivat osaltaan selittää arvoitusta ”miksi hyvä koulumenestys ja korkea yleisälykkyys voivat kaikesta huolimatta johtaa elämässä ongelmiin”.

Suomalaisia esimiehiä on usein moitittu siitä, että he ovat hyviä ja älykkäitä asiantuntijoita ja asioiden johtajia (management), mutta huonoja ihmisten johtajia (leadership, tarkemmin ks. luku 4.1). Tutkimuksellisesti on mielenkiintoista selvittää, onko tämän yleistyksen takana tunteisiin liittyvien taitojen puute Gardnerin (1983) viittaamalla persoonallisen älykkyyden alueella, jota nykyään kutsutaan myös tunneälykkyydeksi.