Työn luonne sekä sen ajalliset ja paikalliset ulottuvuudet ovat muuttuneet suomalaisessa työ-elämässä merkittävästi viime vuosikymmeninä. Olemme siirtyneet tietotyötalouteen, jossa työntekijä voi teknologisten välineiden avulla tehdä ajatustyötä missä ja milloin vain. Mats Alvesson (2004) kuvaa, että tämä jälkiteollinen tietotyötalous on rakentunut pitkälti erikoistu-neen ja korkeasti koulutetun asiantuntijatyövoiman ja heidän hallitsemiensa tietotaitojen va-raan. Tietoyhteiskuntaan siirtyminen suosii nimenomaisesti ylempiä toimihenkilöitä ja koros-taa heidän asemaansa kiristyvän kansainvälisen kilpailun aikana, sillä luovuutta ja informaati-on tuottamista edellyttävien ammattien kysyntä informaati-on työmarkkinoilla lisääntynyt merkittävästi (Jokinen & Saaristo 2006, 98; Pyöriä 2007a, 57). Yksinkertaistetusti voidaan todeta, että tieto-työn seurauksena huomattava osa työstä on siirtynyt käsistämme korviemme väliin. Suoma-laisen työelämän kannalta tämä on tarkoittanut merkittäviä muutoksia tiedon ja osaamisen tärkeyden lisääntymissä, informaatioteknologian kehityksessä, palvelusektorin kasvussa ja teollisuudessa tarvittavan työvoiman supistumisessa (Uhmavaara ym. 2005, 4).
Tieto- ja viestintäteknologian nopean kehityksen ansiosta elämmekin uutta historiallisen mur-roksen aikaa. Taloustieteilijät Pentti Vartia ja Pekka Ylä-Anttila (1996) ovat verranneet in-formaatioteknologian siivittämää kehityskautta muihin Suomen historiallisiin käännekohtiin.
He samaistavat tietotyötalouden kehityksen teollistumisen alkuvaiheeseen 1800-luvun jälki-puoliskolla, 1930-luvun lamaan ja sotavuosia seuranneisiin jälleenrakentamisen vuosiin. Sa-maan tapaan Matti Kortteinen (1987, 8-17) liittää tietotyön murroksen mukaan suomalaisen yhteiskuntakehityksen merkkipaaluihin. Hänen mukaansa Suomessa käynnistyi 1980-luvulla syvällinen rakenteellinen muutos, joka perustui uuden informaatiotekniikan käyttöön kiristy-vän kansainvälisen kilpailun taloudessa. Tämän seurauksena suomalainen ammattirakenne muuttui merkittävästi, jolloin monet perinteiset alat taantuivat uusien tullessa tilalle.
Kimmo Jokisen ja Kimmo Saariston (2006, 97) mukaan suomalaisessa yhteiskuntatutkimuk-sessa reagoitiin tietotyöhön ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä. Heidän mukaansa tämän myötä myös puheet tieto- ja informaatioyhteiskunnasta yleistyivät. Taustalla voidaan pitää informaatioammattien kasvanutta määrää, mikä tarkoitti sitä, että pienimuotoiset studiot alkoivat vähitellen haastaa tehtaiden kaltaiset isot tuotantolaitokset. Tätä siirtymää kuvasti osuvasti Matti Virtasen vuonna 1987 ilmestynyt Tehtaasta studioon -teos, joka osui ajan her-moon työn luonteen muuttumisesta. Virtanen (1987, 34) esittää teoksessaan, kuinka
uudenlai-sessa studiokulttuurissa luovaa työtä tekevien toimihenkilöiden merkitys korostuu, sillä uusi teknologia tulee lisääntyvissä määrin siirtämään yksitoikkoiset ja toistoiset työtehtävät konei-den hoidettaviksi. Tietoliikenneteknologian käyttöönotto muuttikin 1990-luvun alkupuolella suomalaisia tuotanto- ja ohjausjärjestelmiä siten, että informaation hallinta muodostui vähitel-len keskeiseksi inhimilliseksi vaatimukseksi työmarkkinoilla. Tietotyön yleistyessä palvelu- ja suunnittelutehtävien määrä kasvoi ja niiden myötä myös tiedollisen hallinnan merkitys työssä lisääntyi. (Pekkola 2002b, 24.)
Vuonna 1996 ilmestyneessä tietoyhteiskunnan sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia käsittelevässä raportissa Antti Hautamäki (1996, 14-15) puhuu Suomessa meneillään olevasta teollisuus- ja tietoyhteiskunnan siirtymävaiheesta. Väistyvä teollisuusyhteiskunta oli se mo-derni yhteiskunta, joka syntyi maatalousyhteiskunnan pohjalta. Väestön enemmistön toimeen-tulo ei siinä enää ensisijaisesti perustunut alkutuotantoon, vaan teollisuuteen ja palveluihin.
Hautamäen mukaan tietotyöyhteiskunta edustaa yhteiskuntakehityksen uutta vaihetta, jossa teollisen ajan toimintatavat ja tuotannontekijät muuttuvat. Tietotyöyhteiskunnassa tieto ja sen käsittely muodostuvat keskeiseksi tuotannontekijäksi ja tuotteeksi.
Hautamäki ja hänen tutkimusryhmänsä arvelivat tuolloin, että tietoyhteiskunnassa merkittä-vimpiä muutoksia työntekijän näkökannalta katsottuna tulee olemaan itseohjautuvan tuotan-non yleistyminen. Tällainen joustava tuotantomuoto mahdollistaa yksilöllisten tuotteiden tuot-tamisen teollisen toiminnan tehokkuudella, jonka avulla voidaan entistä paremmin vastata nopeasti muuttuviin tarpeisiin kansainvälisessä kilpailussa. Itseohjautuvuuden lisäksi myös automaation oletettiin entisestään yleistyvän, jolloin alhaisen taitotason työvoiman suhteelli-nen asema heikkenee. Tämä tarkoittaa erojen kasvamista suorittavan työn ja tietotyön välillä.
(Hautamäki 1996, 19-20.)
Hautamäen esittämän ennusteen voidaan tulkita osuneen oikeaan, sillä tietoyhteiskuntaan siir-ryttäessä lisääntyneet teknologiset tuotantovälineet ovat vähentäneet vähän ammattitaitoa edellyttävien ja paljon toistoa sisältävien työtehtävien kysyntää. Vastaavasti tietotyölle tyypil-listen luovuuden, ajattelun ja kulttuuristen merkitysten tuottamisen tarve on korostunut. (Joki-nen & Saaristo 2006, 98.) Pasi Pyöriä (2006a, 23) painottaa, että suoraviivai(Joki-nen tuotantotek-nologioihin panostamisen tie on kuljettu loppuun. Tämän myötä todelliseen arvoon nousevat yksilöiden henkinen kyvykkyys ja osaaminen. Tietoyhteiskunnan ja tietotyön vallankumouk-sen ydin näkyy hänen mukaansa juuri inhimillisiä taitoja ja luovaa ajattelua korostavassa muutoksessa.
Tietotyön käsite ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Esimerkiksi tietoyhteiskuntatutkimuksen pioneeri taloustieteilijä Fritz Machlup (1962) määritteli tietotyön laajasti miksi tahansa työksi, johon kuuluu tiedon tuottamista, käsittelyä tai välittämistä. Machlupin esittämään käsitykseen perustuen suomalaisessa työelämätutkimuksessa tietotyöksi on ymmärretty tietotekniikan so-veltamiseen painottuneet suunnittelu- ja asiantuntijatehtävät, jotka edellyttävät luovuutta ja innovatiivisuutta (Blom ym. 2001, 26-27). Raimo Blomin ja hänen tutkimusryhmänsä näke-myksen mukaan tietotyön ydin on yhteistyökykyisessä yksilössä sekä yksilön kyvyssä täyttää yhä individualistisemman yhteiskunnan ja vuorovaikutuksen virtualisoitumisen asettamat ris-tiriitaiset vaatimukset.
Kriittisemmän tulkinnan tietotyön käsitteestä esittää Franco Berardi (2006). Hänen Marxia soveltavan määritelmänsä mukaan tietotyö voidaan ymmärtää aikasuorituksena tietovaran segmenttien muotoiluun. Se on äärimmilleen viety tulos siitä konkreettisen toiminnan abstra-hoimisen prosessista, jota Marx analysoi työn ja pääoman suhteeseen sisään kirjattuna ten-denssinä. Siirtyessämme tietotyön piiriin enää ei ole tarvetta ostaa joka päivä persoonaa kah-deksaksi tunniksi, vaan pääoma rekrytoi depersonoituja aikapaketteja, joiden yhteydessä Be-rardi puhuu digitaalisesta orjuudesta. (BeBe-rardi 2006, 74.) Ajatusta mukaillen suomalaista tie-toyhteiskuntakehitystä tutkineet Leena Lintilä, Reijo Savolainen ja Martti Vuorensyrjä (2000, 46) korostavat, että tietoyhteiskunnan ydin on juuri työelämässä ja työmarkkinoissa, joiden kautta yksilöt kokevat konkreettisesti tietoyhteiskuntaan siirtymisen ja sen kokonaisvaltaisen vaikutuksen omaan identiteettinsä.
Suomalaisessa työelämässä tapahtunutta rakenteellista muutosta voidaan karkeasti nimittää myös niin sanotusta vanhasta työstä uuteen työhön siirtymiseksi. Uuden työn käsitteellä viita-taan yleisesti postfordistiseen työhön, jossa modernin ajan työhön liittyvät säännöllisyydet ovat poistuneet. Raija Julkusen (2008, 105) mukaan tämän siirtymäprosessin avainsanana on ollut joustavuus. Suomalaisessa työelämätutkimuksessa joustavuudella on viitattu erityisesti joustavaan tuotantoon, työn organisointiin, teknologiaan ja työaikaan. Teoksessaan Ai-kanyrjähdys, Julkunen, Nätti ja Anttila (2004, 23) puhuvat teollisen yhteiskunnan työaikaku-riin sisältyvästä ajan niukkuudesta ja kellon terrorista. Heidän mukaansa reseptiksi kritiikkiin on nähty työaikojen joustavuus, jonka myötä keskustelu yksilöiden aikasuvereniteetista on lisääntynyt. Joustavuus on yleistyessään myllertänyt organisaatioiden sisäisiä toimintamalleja, jonka myötä työn tekemisen paikka ja aika ovat menettäneet merkitystään. Informaatiotekno-logia tarjoaa mahdollisuuden oman työpisteen siirtämisestä vaikka kokonaisuudessaan pois
vakituisesta toimitilasta, sillä paikallisuuden vaatimus ei enää sido sitä tiettyyn maahan, kau-punkiin tai toimistoon. (Mamia 2007, 107; Blom ym. 2001, 27.)
Työskentelypaikan ja -ajan merkityksen vähenemisen seurauksena joustavat työn tekemisen tavat ovat lisääntyneet ja uudenlaisia tapoja työn suorittamiseen on ilmaantunut työpaikoille.
Erityisesti etätyö on yksi tietotyöhön ja tietoyhteiskuntaan liittyvistä suurimmista unelmista ja visioista (Blom ym. 2001, 186). Etätyössä työ tehdään tietotekniikan avulla siellä, missä se kulloinkin on tarkoituksenmukaisinta sekä työntekijälle että työnantajalle. Tietotyön tarjo-amien ratarjo-amien mukaisesti etätyössä sovelletaan tietoteknisiä mahdollisuuksia, joiden avulla työstetään tiedon vastaanottamista, käsittelyä ja tuottamista. Tietotekniikka myös mahdollis-taa etätyölle paikasta riippumattomat työjärjestelyt, joita eritysesti autonomisessa asiantuntija-työssä pystytään hyödyntämään. (Helle 2004, 42.) Vastaavasti, kun tietotekniikan käytön li-sääntymisen myötä työn tekemisen paikka muuttuu, mahdollistaa tietotyö myös työaikoihin liittyvät joustavuudet. Teknologian kehittyminen on tarjonnut työaikaan joustoa paitsi työn vaatimusten, myös työntekijän henkilökohtaisten tarpeiden mukaan. (Mamia 2007, 35.)
Teknologian ja tietotekniikan kehittymisen seurauksena uudemmissa työtä ja sen muutosta koskevissa tutkimuksissa on alettu puhua neljännen teollisen vallankumouksen alkamisesta.
Tapio Huttula (2018, 63) nimittää tätä ilmiötä osaamisintensiiviseksi vallankumoukseksi, joka haastaa perinteiset käsitykset työstä, tiedosta ja osaamisesta sekä niiden syntymekanismeista.
Suomalaisessa työelämässä tämä tarkoittaa, että digitalisaatio ja teknologinen kehitys tunkeu-tuvat vähitellen myös tietotyöhön. Siinä missä toistava vaihetyö poistui robotisaation seurauk-sena tehtaista jo vuosia sitten, tapahtuu sama kehitys nyt myös toimihenkilöiden työtehtävissä.
Esimerkiksi automaation avulla on alettu hoitaa toistavia ja rutiiniluonteisia informaation kä-sittelyä sisältäviä tehtäviä.
Työelämävisionäärinä tunnettu Esko Kilpi (2016, 68) puhuu nyky-yhteiskunnan työmarkki-noiden edellyttämästä humaanista luovasta tietotyöstä, joka luo arvoa pääsääntöisesti inhimil-listä kyvykkyyttä kehittämällä ja sitä laajentamalla. Tämän seurauksena työntekijältä edellyte-tään työelämässä yhä enemmän jatkuvaa itsensä kehittämistä, uudenlaisten taitojen omaksu-mista ja sopeutuomaksu-mista uusiin olosuhteisiin. Huttulan (2018, 72) mukaan olennainen kysymys yhteiskunnallisesti tuleekin tulevaisuudessa olemaan, kuinka ratkaistaan työn tekemisen ja itsensä kehittämistä edellyttävän uuden oppimisen ja opettelemisen yhtäaikaisuus.
Osaamisintensiivinen vallankumous tuo esiin myös tietoyhteiskunnan kehityksen myötä
syn-tyneet joustavuuden edellyttämät koulutusvaatimukset. Guy Standing (1990, 385-386) puhui jo 1990-luvulla joustavuuteen tähtäävästä koulutuksesta. Hänen mukaansa koulutuksen tulisi olla elinikäinen prosessi ja keskeinen osa toiminnallista joustavuutta, jolla parannetaan yksi-lön sopeutumis- ja muutoskykyä. Nykyään elinikäinen oppiminen on yksi suurimmista tieto-työyhteiskuntaan liittyvistä hahmotelmista. Joustavuus ja ketteryys erityisesti yksilön oppimi-seen ja uusien asioiden omaksumioppimi-seen liittyen ovat niitä tekijöitä, jotka korostuvat työmark-kinoiden nopeasti muuttuvissa osaamistarpeissa ja niihin vastaamisessa. (Sitra, 2019.)