Tutkimuksen teema on osa terveyspsykologian tutkimuskenttää. Terveyspsykologian tehtäviä ovat terveyden edistäminen ja ylläpito, sairauksien hoitaminen ja ennaltaehkäisy, psykologis-ten tekijöiden tutkimus osana terveyttä. (Matarazzo, 1982). Fyysistä terveyttä ei voida erottaa tarkkarajaisesti esimerkiksi mielenterveydestä tai sosiaalisista suhteista, mikä tekee terveys-psykologiasta tärkeän lisän terveyskeskusteluihin ja -tutkimukseen. (Sinikallio 2019, 14.) Ter-veyspsykologiassa painotetaan holistista ihmisnäkemystä, jossa fyysisten tekijöiden rinnalla myös ihmisen asenteet, tunteet ja esimerkiksi ryhmäpaine otetaan huomioon hoidon toteutta-misessa ja terveyden edistämisessä. Terveyspsykologia haastaa myös rajanvetoa terveyden ja sairauden välillä. Ihmisen senhetkinen tilanne terveyden saralla nähdään jatkumona, johon vai-kuttavat monet tekijät. Terveyskäyttäytymisen syvempi ymmärtäminen on terveyspsykologian keskiössä. (Odgen 2012, 6–7.) George Engelin esiin nostama käsitys biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden yhteisvaikutuksista terveyteen1 (Engel 1977, ref. Odgen 2012, 7) ovat kannustaneet tutkimaan terveyttä erityisesti psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden lähtökoh-dista.
1 Engel, George L. 1977. ”The need for a new medical model: a challenge for biomedicine”. Science 196, 129–
136.
Kriittinen terveyspsykologia nostaa esille tosiasian, etteivät pelkkä tieto ja neuvonta johda op-timaaliseen terveyskäyttäytymiseen. Joskus elämässä muut asiat menevät terveyden edistämi-sen edelle ja ihmisellä on myös luontainen taipumus rutinoituneeseen toimintaan. Joskus oman terveyden edistämisestä joudutaan myös tinkimään elämän eri vaiheissa, joita voivat olla stres-saava elämäntilanne tai taloudellisen tilanteen muutokset. Kriittinen terveyspsykologia painot-taa ihmisen toiminnan ja tapojen, kuten myös terveyden ja sen edistämisen, sosiaalista ja kon-tekstisidonnaista tarkastelua. (Hänninen, 2019.) Diabeteksen omahoidossa korostuu yksilön vastuu terveyden ylläpitämisestä, vaikka diabeteksen hoitoon vaikuttavat samanaikaisesti mo-net sosiaaliset tekijät kuten läheisten tuki ja hoitohenkilökunnan antamat ohjeistukset (Hill, Ward & Gleade, 2018).
Terveyden ja hyvinvoinnin arvot kohdistuvat yksilöön sosiaalisesta ympäristöstä. Terveyden vaalimisesta on katsottu tulleen jopa eräänlainen ihmisiä velvoittava moraalinen normi (Kan-gas & Karvonen 2000, 181–185). Epäterveellisiä valintoja tehdessään ihminen voi joutua se-littämään ja perustelemaan valintojaan niin itselleen kuin muille. Ihminen ei toimi puhtaasti tiedon varassa, ja harva onnistuu tai haluaa toimia arjessaan pelkästään terveyttään tukien. Ih-misten suhde terveyteen ja tiedon käsittely heijastelevat osin omaksuttua sosiaalista ympäristöä ja maailmankuvaa. (Katainen & Maunu 2017, 146–147.) Terveyden vaalimisesta ja yksilön panoksesta oman terveytensä ylläpitäjänä on muodostunut vuosikymmenien saatossa identi-teetti- ja elämänpolitiikkaa vahvasti määrittävä ideologia, jota kutsutaan joissain asiayhteyk-sissä myös ”healthism”, ”terveilyn” ilmiöksi. Terveydestä huolehtiminen on toki kannattavaa jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta, mutta otettaessa huomioon terveyden vaalimiseen liitty-vät vahvistuneet sosiaaliset arvolataumat, on nostettava esille myös huoli terveilyn menemi-sestä äärimmäisyyksiin. (Puuronen 2015, 7.) Lisääntynyt tieto terveydestä ja terveyskasvatus ovat tarjonneet tiedon kaikkien saataville, mutta terveysteot itsessään eivät ole helppoja tai yk-sisuuntaisia valintoja kaikissa elämäntilanteissa. Tieto on kaikkialla, joten on mielekkäämpää kysyä mitä yksilö tällä tiedolla tekee. Puurosen kysymyksenasettelua lainaten, miten henkilö tätä tietoa ”päätyy käyttämään, osaa käyttää tai joutuu käyttämään” (Puuronen 2015, 11).
Elämään kuuluvat myös nautinnot ja vaihtelevien elämäntilanteiden, tunteiden ja mielitekojen mukaan toimiminen, jolloin pelkkä tieto terveellisistä elintavoista ei riitä toimintaa ohjaavaksi motivaattoriksi. Ihmiset harvemmin tahtovat edustaa ääripäätä oman terveytensä suhteen: liian terveellinen elämäntapa ja terveydestä täysi piittaamattomuus edustavat molemmat
epäsuo-tuista terveyskäyttäytymistä. (Pajari, Jallinoja & Absetz, 2006.) Epäterveelliset tavat ja riski-käyttäytyminen voivat sisältää myös merkityksiä, joita yksilö pitää tavoittelemisen arvoisina elämässään (Katainen & Maunu 2017, 148–149). Terveyskäyttäytymistä, niin kuin käyttäyty-mistä kokonaisuudessaan, on hyvä lähteä tarkastelemaan juuri merkityksenantojen kautta. Mo-tivaatio, tunteet, asenteet ja sosiaaliset suhteet sisältävät ennen kaikkea merkityksiä (Koski 2015, 24) ja arvonantoja, jotka ovat toimintaan kannustavana voimana.
Teoreettiselta taustaltaan tutkimus sijoittuu laadullisen terveystutkimuksen kenttään. Laadulli-nen terveystutkimus soveltuu terveyteen liittyvien käsityksien, sairauden kokemuksien ja mer-kityksien tutkimukseen2 (Paunonen &Julkunen 1997, ref. Kylmä, Vehviläinen-Julkunen & Lähdevirta 2003, 610). Laadulliselle terveystutkimukselle on ominaista induktii-vinen päättely ja aineistolähtöisyys. Havaintoja ja päätelmiä tehdään yksittäisestä kohti yleistä.
Yksittäiset haastattelut muodostavat yleiskuvaa tutkittavasta ilmiöstä, kun haastatteluissa il-maistuja tekijöitä ja kokemuksia alkaa kertyä enemmän. Tavoitteena on selittämisen sijasta ymmärtäminen, siis osallistujien omien kokemuksien tuominen ilmi. (Kylmä & Juvakka 2007, 22–24.)
Lauri Rauhalan kolmiulotteinen, holistinen ihmiskäsitys on mielekäs näkökulma ihmisyyteen osana laadullista terveystutkimusta. Holistinen ihmiskäsitys ottaa huomioon psyykeen, kehon ja elämäntilanteen moniulotteiset yhteisvaikutukset osana terveyttä ja hyvinvointia. (Rauhala 2015, 32.) Diabeteksen hoidossa nämä kaikki kolme tekijää on otettava huomioon, kun tarkas-tellaan kokemuksia omahoidon motivaattoreista ja omahoidolle annettuja merkityksenantoja.
Esimerkiksi tuomituksi tulemisen pelko voi aiheuttaa sen, ettei diabetesta sairastava kerro toi-sille omahoitonsa haasteista. Diabeteksen hoitoon voi myös liittyä psyykkistä painetta. Henkilö voi syyttää itseään verensokeriarvojen selittämättömästä heittelystä, vaikka aina verensokeriar-vot eivät ole hyvästä yrityksestä huolimatta yksilön hallittavissa. Samoin sosiaaliset suhteet ja tilanteet voivat vaikuttaa siihen, miten henkilö uskaltaa itseään hoitaa. Insuliinipiikkien sekoit-taminen huumeiden käyttöön julkisella paikalla voi olla yhtenä huolena, samoin ruokavalinto-jen tekeminen erilaisissa tilanteissa voi tuntua pulmalliselta. (Schabert, Browne, Mosely &
Speight, 2013.)
2 Paunonen Marita & Katri Vehviläinen-Julkunen. 1997. ”Hoitotieteellisen tutkimuksen tarkoitus ja merkitys”.
Kirjassa: Hoitotieteen tutkimusmetodiikka, toim. Marita Paunonen ja Katri Vehviläinen-Julkunen. Juva: WSOY, 14–25.
Pitkäaikaissairaus voi herättää paljon kysymyksiä ja oman elämän uudelleenjäsentelyä. Identi-teetti sekä suhde toisiin voivat muuttua sairastumisen myötä, jolloin yksilön on rakennettava uudenlaista suhdetta elämäänsä ja tulevaisuuteen (Hänninen & Valkonen, 2002). Diabeteksen hoito ei aina suju toiveista ja aktiivisesta omahoidosta huolimatta halutulla tavalla, mikä voi kuormittaa yksilöä erilaisin stressitekijöin pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi diabetekseen liitty-västä ahdistuksesta ja hoitoväsymyksestä on aiempaa tutkimusta. Ruokavalion sekä insuliinin kanssa tasapainottelu osana arkea voidaan lisäksi kokea kuormittavana ja turhauttavana. (Ta-reen & Ta(Ta-reen 2017, 384.) Diabetes vaikuttaa monisyisesti yksilön arkeen ja sosiaalisiin suh-teisiin, ja näiden muutoksien sekä merkityksien jäsentely muodostuvat keskeisiksi tutkimus-kohteiksi. Käsittelen identiteetin ja narratiivisuuden käsitteitä lyhyesti seuraavassa alaluvussa.
4.2. Identiteetti ja narratiivit
Sosiaalipsykologiassa ihmisen minuuskäsitystä, identiteettiä, käsitellään sosiaalisena ilmiönä.
Kiinnostuksen kohteena ovat ne käsitykset, joita yksilöllä itsestään on. Nämä käsitykset muo-dostuvat ja tarkentuvat kun olemme muiden kanssa vuorovaikutuksessa ja koettu identiteetti puolestaan ohjaa osin sosiaalista käyttäytymistämme arjen eri tilanteissa. (Helkama, Mylly-niemi & Liebkind 1998, 361.) Muodostuneen identiteetin avulla ihminen ikään kuin hahmot-telee paikkaansa maailmassa. Identiteetti osaltaan mahdollistaa sosiaalisen ja tavoitteellisen toiminnan. (Keski-Luopa 2014, 171–173.) Arvot ja tavoitteet, joita ihminen itselleen luo, muo-dostuvat suhteiden myötävaikutuksesta.
Identiteetti toimii eräänlaisena vuorovaikutuksen työkaluna, kun sitä tarkastellaan sosiaalisena ilmiönä. Ihminen ei ole kaiken aikaa itsestään tietoinen tai pohdi sen erityisemmin omaa iden-titeettiään (Helkama, Myllyniemi & Liebkind 1998, 366). George Herbert Mead jakaa identi-teetin yksilölliseen ja sosiaaliseen minäkäsitykseen. Ensimmäinen ”I” kuvastaa ihmisen toi-minnallista puolta, siis tilanteeseen reagoimiseen ja spontaaniin olemiseen perustuvaa tapaa olla. Sosiaalinen identiteetti ”me” puolestaan on itsetietoisuuden tuottama objektiivinen minä-käsitys, jonka ihminen sisäistää ollessaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Ihminen tulee tietoiseksi ympäristön normeista ja odotetusta käyttäytymisestä, pohtien omaa toimintaansa myös toisten näkökulmasta. (”I” and ”Me” ks. Mead & Silva 2011 45–57; Kuusela 2001, 75–