Toimintakortissa hyödynnetään terveyskäyttäytymisen muutoksessa käytettyjä näyttöön perustuvia menetelmiä, joilla pyritään vaikuttamaan yksilön motivaatioon sekä tietoiseen ja tavoitteelliseen toi-mintaan. Toimintakortin interventio perustuu terveyskäyttäytymisen muutoksen vaihe- ja prosessi-malliin eli transteoreettiseen muutosvaiheprosessi-malliin. Mallin valinta olikin ensimmäisiä tutkimusaihee-seen liittyviä valintoja. Kiinnostus mallin hyödyntämitutkimusaihee-seen nousi niin fysioterapiaopintojeni kuin ter-veyden edistämisen ja terveystiedon opintojeni pohjalta.
Transteoreettinen muutosvaihemalli kuvaa vaikuttamiskeinoja eri vaiheissa olevien ihmisten terveys-tottumusten muutoksen edistämiseksi. Lähtökohtana on siten preventio ja pyrkimys terveyskäyttäy-tymisen muutokseen. Ominaista mallille on etujen ja haittojen pohdinta, pystyvyyden tunne sekä muutosprosessit kokemuksissa ja käyttäytymisessä. Mallin mukaan yksilön käyttäytymisen muutos-vaiheisiin kuuluvat 1) Esiharkintavaihe, 2) Harkintavaihe, 3) Valmistautumisvaihe, 4) Toimintavaihe ja 5) Ylläpitovaihe. Lisäksi repsahdukset ovat osa prosessia. (Haaranen, A. 2016a, Haaranen, A.
2016b, 5. & Savola, E. & Koskinen-Ollonqvist, P. 2005, 51 & 57.) Vaiheet kuvaavat muutosvalmiu-den astetta. Jokaiselle vaiheelle on ominainen ajattelu- sekä toimintatapa. (Turku, R. 2007, 55.)
Esiharkintavaiheessa muutostarvetta ei havaita tai haluta myöntää. Tapauksesta riippuu, miten aktii-visesti tosiasiat kielletään. Yksilöllä ei tällöin ole tarkoitusta muuttaa käyttäytymistään lähitulevai-suudessa. Sen sijaan yksilön lähipiiri voi tiedostaa ongelman. Ohjaukseen päädytään tällöin usein muiden niin vaatiessa. Siirtyäkseen harkintavaiheeseen yksilön tulee tiedostaa oma vastarintansa.
(Turku, R. 2007, 56. & Prochaska, J., DiClemente, C. & Norcross, J. 1992, 1103.) Esiharkintavaiheen tunnistaa esimerkiksi vastauksesta ”En koskaan”, jos kysytään, onko yksilö koskaan miettinyt innetin käytön vähentämistä tai missä tilanteissa sitä ei kannattaisi käyttää (muokaten Sosiaali- ja ter-veysministeriö 2004).
Harkintavaihe käynnistyy terveysongelman myöntämisellä. Muutoksen tarpeellisuus myönnetään, jostakin yksilölle itselle tärkeästä syystä. Yksilö tietää mitä haluaa ja on halukas keskustelemaan ja kysymään ohjeita. Yksilö ei ole kuitenkaan vielä valmis ryhtymään toimiin muutoksen toteutta-miseksi. Prosessi perustuu yksilön omaan tilannearvioon, ei ohjaajan arvoihin. Harkintavaiheessa oleellista on yksilön pohdinta siitä, mitä hän hyötyy ja pystyykö hän muutoksiin. Lisäksi yksilö pun-taroi ongelman hyviä ja huonoja puolia sekä mahdollisia ratkaisuja ongelmaan. Kamppailua käydään ongelmallisen käyttäytymisen tuomista positiivisista vaikutuksista sekä siitä kuinka paljon ongelman ratkaisemiseksi muutos vaatii työtä, energiaa ja menetystä. Harkintavaiheessa muutokseen ryhtymi-sen on arvioitu tapahtuvan noin kuuden kuukauden sisään. Yksilö voi kuitenkin jumittua harkintavai-heeseen pitkäksikin aikaa. (Turku, R. 2007, 56. & Prochaska J, DiClemente C, Norcross J. 1992, 1103-1104.) Harkintavaiheen tunnistaa esimerkiksi vastauksesta ”Joskus”, jos kysytään, onko yksilö koskaan miettinyt internetin käytön vähentämistä tai missä tilanteissa sitä ei kannattaisi käyttää (muo-katen Sosiaali- ja terveysministeriö 2004).
Valmistautumis- eli suunnitteluvaiheessa muutokseen ollaan valmiita jo lähiviikkoina, seuraavan kuukauden aikana. On mahdollisesti kokeilukin jo uudenlaista toimintatapaa tai tehty pieniä käyttäy-tymisen muutoksia. Vaihtoehtojen sopivuutta puntaroidaan ja tehdään tarvittavia valmisteluja. Aja-tukset ovat jo muuttuneessa vaiheessa. Yhteistyöhön ollaan valmiina ja jopa innostutaan muutoksen mahdollisuuksista. (Turku, R. 2007, 57. & Prochaska J, DiClemente C, Norcross J. 1992, 1104.) Val-mistautumisvaiheessa päätös muutoksesta on jo tehty. Kysymykseen, onko yksilö koskaan miettinyt internetin käytön vähentämistä, valmistautumisvaiheessa oleva vastaa tämän suuntaisesti: ”Kyllä, mutta mikään ei ole kuitenkaan vielä muuttunut”. (muokaten Sosiaali- ja terveysministeriö 2004.)
Toimintavaiheessa siirrytään puheesta ja suunnittelusta toimintaan ja tekoihin. Käyttäytymistä muu-tetaan, saadaan kokemuksia, niin positiivisia kuin negatiivisia. Myös ympäristöä voidaan muuttaa ongelmien voittamiseksi. Riski repsahduksiin on, sillä oivalletaan, että muutos ei tuo hyötyjä välttä-mättä nopeasti, minkä varaan oli ehkäpä suunnitelmavaiheessa laskettu. Toimintavaihe vie aikaa sekä energiaa. Tämän vaiheen muutokset ovat näkyvämpiä ja monesti tällöin ympäristö antaa eniten posi-tiivista tunnustusta. Kuitenkin toiminnan valmistelu ja ponnistelut muutosten ylläpitämiseksi vaativat yhtä lailla huomiota. Yksilö on toimintavaiheessa, kun on onnistunut muuttamaan ongelmallista käyt-täytymistään päivästä puoleen vuoteen. (Turku, R. 2007, 58. & Prochaska J, DiClemente C, Norcross J. 1992, 1104.) Toimintavaiheessa esimerkiksi kysymykseen, onko miettinyt internetin käytön vä-hentämistä, yksilö vastaa tähän tapaan: ”Kyllä, olen jo vähentänytkin.” (muokaten Sosiaali- ja
ter-Ylläpitovaiheessa käyttäytymisen muutos on kestänyt jo ainakin kuusi kuukautta. Yhä pyritään työs-kentelemällä estämään vanhoihin käyttäytymismalleihin palaaminen ja lujitetaan toimintavaiheen ai-kana saavutettuja voittoja. Huomataan, ettei kyseessä ole vain väliaikainen ilmiö ja aletaan hyväksyä muutos osaksi pysyvää elämäntapaa. Ylläpito kestää kuitenkin läpi elämän. Pysyvään muutokseen tarvitaan monesti useampia yrityksiä ja aikaa. Tasapainotellaan, että eletäänkö siten, miten pitäisi vai kuinka itse haluamme. Tapojen muutosyritykset perustuvat tähän. Sinnittely ja pakko eivät johda py-syvään käyttäytymisen muutokseen. Pysyvä muutos on todennäköisempää, kun siitä kuinka pitäisi, tulee se mitä haluaa. Kun ulkosyntyinen motivaatio integroituu omaan arvomaailmaan, puhutaan si-säsyntyisestä motivaatiosta. (Turku, R. 2007, 59. & Prochaska J, DiClemente C, Norcross J. 1992, 1104.) Yksilön motivaatiota selittyy niin henkilökohtaisilla kuin ympäristötekijöillä (Salmela-Aro, K., Nurmi, J-E. & Feldt, T. 2017). Ylläpito vaiheessa yksilö saattaa todeta, että ”vaikeaa on, mutta sujuu silti.” (muokaten Sosiaali- ja terveysministeriö 2004.)
Repsahdukset voivat olla väliaikaisia taikka pysyviä ja ne voivat ilmetä missä muutosprosessin vai-heessa tahansa. Ne ovat oleellinen osa muutosprosessia, eikä niitä tule tulkita epäonnistumisiksi. Oh-jatessa muutosta todetaan, että repsahduksia tulee. Ne tulee huomioida ja käsitellä, ne ovat oppimis-kokemuksia, jotka vievät eteenpäin muutoksessa. Repsahduksista tehdyt tulkinnat tuovat esille yksi-lön pystyvyyden tunteen sekä onnistumisen mahdollisuuksien ajattelun. Oleellista onkin kääntää ajat-telu minäkuvaa ja itsekontrollia vahvistavaksi ajatajat-teluksi. Repsahdukset tulisi nähdä osana muutos-prosessia, niiden ollessa myös ennakoituja. Repsahdukset voivat herättää syyllisyyden tunnetta ja ai-heuttaa itseluottamuksen laskua, osa saattaa luopua yrityksestään tehdä muutosta. Repsahduksia ei kuitenkaan tulisi välttää, vaan oppia ja harjoitella niiden myötä tulevaisuutta sekä muutoksen pysy-vyyttä silmällä pitäen. Repsahdukset antavat tietoa tilanteista, ja voivat opettaa uutta toimintatapaa vastaisuuden varalle. (Turku, R. 2007, 60-61.) Repsahduksen tunnistaa esimerkiksi kommentista, ”en pystynyt siihen.” (muokaten Sosiaali- ja terveysministeriö 2004.)
Esimerkiksi pelaamiseen sortumisen uhka voi olla jatkuva. Potentiaalisia repsahduksen aiheuttajia voivat olla tauot ohjauksessa, sosiaalinen imu, liiallinen vapaa-aika tai pelikaverin kohtaaminen.
Myös toisen pelaamisen näkeminen tai tulojen mahdollisuus voi nostaa mielihalua pelata. Pienikin kimmoke saattaa riittää repsahtamiseen. Pelikokeilu testausmielessä tai mahdollisuus pelata voi muu-tosta tekevälle aiheuttaa pelkoa repsahduksesta. Repsahduksista saatetaan kokea häpeää ja syyllisyy-den tunteita, masennusta, pettymystä, jolla voi olla kuluttavia ja kauaskantoisiakin seurauksia. Rep-sahduksia voidaan käsitellä esimerkiksi symboliikan keinoin. Muutosprosessin myötä tulevista rep-sahduksista koetaan usein tarvetta kertoa muille. Avoimuus onkin tärkeää. On inhimillistä, että muut
voivat suhtautua sortumiseen emotionaalisesti osoittaen esimerkiksi pettymystä. (Erkkilä, J. & Ee-rola, T. 95-96.) Repsahdukset on kuitenkin syytä kääntää opiksi ja sitä myötä voimavaraksi jatkoa ajatellen.
Pystyvyyden tunne on luottamusta muutoksentekokykyihin ja uskoa onnistumisiin. Onnistumisten, edistymisen ja vahvuuksien tunnistaminen, toiminnasta saatu palaute sekä toisen toiminnan havain-nointi lisäävät pystyvyyden tunnetta ja uskoa tavoitteen toteutumiseen. Näiden tarkastelu voimaan-nuttaa ja tuo yksilölle hallinnan tunteen. Tällöin tavoitteesta tulee saavutettavamman oloinen. Väli-tavoittein voidaan tunnistaa hetket, jolloin yksilö askeltaa kohti päätavoitetta. (Furman, B. & Ahola, T. 2000, 72., Ashford ym. 2010. & Bannink, F. P. 2007., De Shazer, S., Berg, I. K., Lipchik, E., Nunnally, F., Molnar, A., Gingerich, W. J. & Weiner-Davis, M. 1986: Paananen, P. 2018, 7 mukaan.) Onnistuessaan välitavoitteet voimaannuttavat etenemään kohti päätavoitetta. (Katajainen, A., Lippo-nen, K. & Litovaara, A. 2003, 14–16., KemppiLippo-nen, P. 1999, 34, 125., Vilén, M. Leppämäki, P. &
Ekström, L. 2002, 125, 129–130. & Hunnakko, S. & Isomäki, S. 2009, 31-33.) Pystyvyyden tunne on uskoa kykyynsä suoriutua vaikeassakin tilanteessa. Kun uskoo pystyvänsä muutokseen, on hel-polta tuntuva muutos myös helpommin lähestyttävä. Pystyvyyden tunnetta saattaa lisätä palaute edis-tymisestä/suoriutumisesta sekä vertaiskokemukset selviytymiskeinoista. Kohtuulliset tavoitteet ja epäonnistumisten ja onnistumisten syiden pohdinta voivat osaltaan lisätä pystyvyyden tunnetta.
(Absetz, P. & Hankonen, N. 2017.) Näin yksilön kokemukset kyvykkyydestään vaikuttavat niin op-pimisorientaatioihin kuin motivoitumiseenkin (Tynjälä, P. 2002, 16-20).