Satakunnan luonnon historiaan kuuluvat kivennäismaalajien synnyn ohellamyös soiden turpeet. Edellytykset soiden syntymiselle ovat Satakunnassa keskimäärin hyvät. Moree-nimaat jasavikot läpäisevät heikostivettä. Soita syntyykinkuivanmaan vettyessä ja peit-tyessä vähitellen suokasvillisuuteen. Järvien umpeenkavu johtaamyös soiden syntyyn.
Tulvamaat ovat herkästi soistuvia, kuten Kokemäenjoen historian yhteydessä jo todet-tiin. Lisäksi maankohoamisrannikon soistuessa syntyy uusia soita.
Kuivanmaan jametsämaan soistuminen lienee vallitsevin soistumistapa koko Satakun-nassa. VarsinkinPohjois-Satakunnan soiden pinta-alasta on noin 77 % syntynyt
metsä-maiden soistumisen seurauksena. Tämä on tapahtunut siten, että aikaisemmin syntynei-den soisyntynei-den valuvedet ovat soistuttaneet alempana sijaitsevia alueitatai aiheuttaneet
poh-javedenpinnan nousua lähiseudulla jasiten edistäneet soiden muodostumista.
Suo on luonnonmuodostumana kaksiosainen: sen pintaa peittävät elävät
kasviyhdyskun-nat, jotkakasvavat erilaisten turpeiden päällä. Kasvillisuuden perusteella suot jaetaan neljään pääryhmään, jotkaovat korpi, räme, neva jaletto. Korvet ovat metsäisiä soita.
Niiden pääpuulajitovat kuusi, koivu jaleppä. Rämeet kasvavat yleisesti mäntyä, mutta
joskusniillätavataan myöskoivua ja jopakuusta. Avuosuot, neva ja letto, ovat lähes tai kokonaan puuttomia, paksuturpeisia sekä hyvin vetisiä soita. Ne on tavallisesti jaettu karuihin nevoihin jarunsaskasvistoisiin lettoihin.
Eri suotyypit esiintyvätkuitenkin erilaisinayhdistelminä. Niitäsanotaansuoyhdistymiksi tai suokomplekseiksi. Yhdistymiä luonnehtivat määrätyt pinnanmuodot, kasvillisuus ja kerroksellinen rakenne eli suostratigrafia.Erilaiset ilmasto-olotjakorkokuvaltaan
vaihte-leva maasto ovat mahdollistaneet omaleimaisen soidenkehityksen eri puolilla Suomea.
Satakunnan suot kuuluvat suurimmaksi osaksi Rannikko-Suomen kermikeidassuoaluee-seen. Vain maakunnan länsi- jalounaisosan suot kuuluvat Saaristo-Suomen keidassuo-vyöhykkeeseen. Mainittakoon, että Satakunnan rannikon nuorista soista ainoastaan osa on ehtinyt kehittyä keidassoiksi.
Keidassuot ovat yleensä paksuturpeisia, karuja soita, joidenkeskiosa on reunoja 1-2 metriä korkeammalla; tästä syystä niitäon sanottu myös kohosoiksi. Suon reunaluisu on loiva liittyen lievästi kuperaan tasanteeseen. Sen pinalla vuorottelevatkuivat, mättäiden muodostamaträmejänteet, joitasanotaan kerineiksi sekä niiden väliset vetiset painanteet eli kuljut. Kermikasvillisuutena ovat kanervaisetrahkarämeet ja -nevat. Kuljuissa sitä-vastoin vallitsevathyvinvetiset jaupottavat silmäkenevat. Reunaluisu on tavallisesti iso-varpuista rämettä. Keidassuota ympäröivä laide on sensijaan vetistä nevaa tai jopa kor-pea. Satakunnan rannikolta sisämaahan siirryttäessä vasta 20 metrin korkeuskäyrän ylä-puolella sijaitsevilla soilla alkaa näkyä keidassoille ominainen pinnanmuodostus, missä kermit ja kuljut vuorottelevat.
Irjanteelta itään alkavat konsentriset kermikeitaat olla vallitsevia, javarsinkin Pohjois-Satakunnassa keidassuotovat hyvin kehittyneitä sekä alueelletyypillisiä. Niistä esimerk-kinä on ennen kaikkea mainittava Parkanon Häädetkeidas(kuva 28). Sen pintamorfolo-giaaluonnehtivat konsentrisesti eli samankeskisestisuon kilpimäisen keskustan ympäril-le järjestäytyneetpitkät, kaarevat mätäsjonot, kermit. Vetiset allikotja kuljut ovat
sijoit-tuneet Häädetkeitaankorkeimpaan osaan lisäten suon pintamosaiikkia.
Suoyhdistymiäseuraten voidaan Ala-Satakunnassa tarkastellaneljääeri tyyppistäsuota.
2B. Parkanon Häädetkeidas on tyypillinen pohjoissatakuntalainen kermikeidas.
Tälle kohosuolle ovat luonteenomaisia pitkät jakaarevat mätäsjonot eli kermit, jotka
ovat järjestäytyneetsamankeskisesti suon kilpimäisen keskustan ympärille. Lammet ja allikotovat sijoittuneet senkorkeimpaan osaan. Merkkien selitys: l=allikoita, 2-kaner-vamättäitä jaleväkkö-piirtoheinänevaa, 3=kermit: kanervarämettä, kuljut:
tupasluikka-nevaa, 4=tupasvillanevaa, s=Sphagnum papillosum-nevaa, 6=saranevaa,
7—pallosa-raa, B=tupasvillanevaa, jossa Sphagnum fuscum-mättäitä ja9=Sphagnum papillosum-nevaa, jossakanervarämemättäitä.
Kokemäen Harjusuo on laaja,rahkavaltainen keidassuo. Se sijaitseetasaisella savikolla.
Suon pohjallaon ohut liejukerros, jonkapäällä on hyvin maatunutta, puujätettä sisältä-vää sararahkaturvetta. Sitä peittää puolestaan runsaasti tupasvillainen. heikosti maatunut
rahkaturvekerros. Rakenteeltaan ja kehityshistorialtaan tällaisia soita esiintyy Satakun-nan savikoilla.
Kokemäen-Köyliön IsoKyynissuo edustaa Etelä-Satakunnan harjujen liepeille syntynei-tä soita. Mineraalimaalajialustalleon aluksi muodostunut hyvin maatunutta, puujätepi-toista saraturvetta. Sitä peittää paksu, heikosti maatunutrahkaturvekerrostuma. Iso Kyy-nissuo on syntynyt kuivan metsämaan soistuessa harjusta purkautuvien pohjavesien vai-kutuksesta. Kehityksensä kuluessa paikalle alunperin muodostunuträmettyvä kangaskor-pi muuttui sadevedestä ravinteensa saavaksi, ombrotrofiseksi kohosuoksi.
Eurajoen Lastensuo on puolestaan moreenialueelle syntynyt rahkaturvevaltainen um-peenkasvusuo, jonkakeskiosassa on paksu liejukerros paikalla olleen järvenmuistona.
Liejun päälle on kerrostunut matalan järvenrantavyöhykkeen kasveista, järviruo’osta, kortteesta jasaroista syntynyttä, vesirajaan kerrostunutta telmaattistaturvetta. Suon kehi-tyshistoriassa se vastaa umpeenkasvuvaiheen alkua. Sitä seuranneen tervaleppäkorpi- ja
saranevavaiheenjälkeen Lastensuo sai paksun rahkaturvepeitteen muuttuen ombrotrofi-seksi keidassuoksi.
NiinikäänEurajoella sijaitsevaIsosuo edustaakehitykseltäänrannikkoalueensuotyyppiä.
Sen länsipuoli on syntynyt umpeenkasvun tuloksena, mutta itäpää metsämaan
soistuma-na, kuten suon keskiosakin. Molemmat päät ovat saaneet rahkaturvepeitteen. jasuo on niiltä osin muuttunutkeidassuoksi. Keskusta on säilynyt suon reunoilta valuvan ravintei-sen veden vaikutuksesta saraturvetta muodostavana korpena.
Kuten jo mainittiin, keidassuot ovat varsintyypillisiä Pohjois-Satakunnalle. Tämänäkyy myös turvelajien keskinäisissä määräsuhteissa. Keidassoihin liittyvät rahkavaltaiset tur-peet ovat täällä selvästi vallitsevia. Niiden ohella esiintyy myös saraturpeita sekä lisäte-kijöinä monien muiden kasvien jäännöksiä. Tällaisiaovat esimerkiksi tupasvilla,
suole-väkkö, korte ja järviruoko.
Rantaviivan siirtyminen maankohoamisen myötäkohti nykyistärannikkoa on määrännyt soistumisen jasoiden synnyn ajankohdan Satakunnassa. Ninpä ylempänä merestä
sijait-sevat "vanhat"maat ovat yleensä soistuneempia kuin alemmat jasiten edellisiä
nuorem-mat maanpinnat. Myösturvekerrokset eri korkeuksilla olevissa soissa ovat tässä suhtees-sa eri-ikäiset. Kiinnostavana erikoispiirteenä alueen soiden kehityshistoriassa voidaan mainita turvelajien kerrosjärjestyksen samankaltaisuus suotyyppien leviämisen kanssa rannikolta Pohjois-Satakunnan sisämaahan, missäsuot olivatkehittyneet näyttäviksi kei-taiksi nuorimpien rannikkosoistumien ollessavasta kehityksensä alussa.
muinaisjärveä osoittavat liejukerrostumat jaItämeren kehitysvaiheisiin syntyneet savet.
Etelä-Satakunnan tyyppisoiden esittelyn yhteydessä on kuvattu niiden kerrosjärjestyksen määräämää rakennetta. Pohjoissatakuntalaisen keidas- eli kohosuon geologinen kerros-järjestyson tyypillisimmillään seuraava; alimmaisinaovat Itämeren vaiheisiin syntyneet hiesu- jasavikerrostumat. Näitä peittävät paikalla sijainnutta muinaisjärveä tai -lampea osoittavat erilaiset liejut jamuta. joidenpäälle ovat kerrostuneet järviruoko-, korte-, sa-ra- jarahkasaraturpeet. Ne ovat kohosuon edelleenkehittyessä peittyneet paksuihin rah-katurvekerroksiin. Runsas sademäärä on kiihdyttänyt selvästi keidassoiden rahkasam-malpeitteen kasvua Satakunnassa viimeisten 2 500-3 000 vuoden kuluessa. Kuvassa 29 on esitetty esimerkkinä poikkileikkaus Tyrvään Vahtolammensuosta, jokaon
rakenteel-taan tyypillinen keidassuo.
Todettakoon lopuksi, että nykyaikaiset paleoekologiset suotutkimukset ovat lisänneet merkittävästi tietojamme turvearkistojen merkityksestä luonnonympäristömme
muutos-ten seuraamisessa. Esimerkiksi ihmisperäiset orgaaniset ympäristömyrkyt ja raskasmetal-lit voidaan luotettavasti jäljittääturvekerrostumista. Maatalouden, urbanisaation, teolli-suuden jaliikenteen historiaon sitenjättänytpysyvät merkkinsä soiden pintakerroksiin.