Esihistoria ei ole pelkkää arkeologiaa

Kaivaukset ja muutkenttätyöt eivät ole mikään itsetarkoitus. Niitä ei myöskään tehdä -kuten löytöjä ei muutenkaan kerätä ^{- siksi,} että museoidenhyllyjä ja varastoja saataisiin täytetyiksi. Arkeologille ^esineet ja^kiinteät muinaisjäännökset ^{ovat aineistoa,} jota käyte-tään tutkimuksen seuraavassa vaiheessa. ^Tämä tutkimus ei yleensä näy julkisuudessa,

muttasen tulokset ilmestyvät ^aikanaan tieteellisinäkirjoituksina, esitelminä, museonäyt-telyinä, paikallishistorioina jne.

Arkeologiasamastetaan usein esihistorian tutkimukseen, mutta ne eivät kuitenkaan täy-sin vastaa toisiaan. ^Tosin esihistoria ^rakentuu pääasiassa arkeologian tulosten ^varaan,

muttase pyrkiivalottamaan menneisyyttä paljon monipuolisemmin kuin pelkkien esinei-den ja muinaisjäännöstenavulla ^on mahdollista. ^Kuvan täydentämiseksi ja rikastuttami-seksi turvaudutaan muihinkin tieteisiin jaesihistorian tutkimisessa ^on tieteiden välinen yhteistyö tullut yhä tärkeämmäksi.

Kivikauden tutkimukselle on varsinkin luonnontieteistä paljon apua. Ilman niitä ^mm.

löytöjen iän määrittäminen eli ajoittaminen olisi varsin hatarallapohjalla.

Arkeologianomin keinoin löytöjen ikä voidaan ajoittaa ^vain suhteellisesti, suhteessa toi-siinsa. Niinpä kivikautisella asuinpaikalla, missä ^erottuu sekoittumattomiakerrostumia, on pääteltävissä, että syvällä olevat löydöt^ovat vanhempia kuin pintakerroksissa ^olevat,

muttavuosissa ikäeroa ei pysty sanomaan. Sitä paitsi Suomessa löydöt sisältävä kulttuu-rikerros ^on yleensä ohut^- harvoin yli 50 ^{cm -} javarsinkin pehmeässä hiekassa

eri-ikäi-set esineet ovat joutuneet aivan sekaisin.

Toinen arkeologinen ajoitustapaon ns. typologinen menetelmä. Esimerkiksi kivikirveet voidaan ^muodon, tekotavan ^ym. mukaanryhmitellä tyypeiksi, jotka tietyin perustein on mahdollistaasettaaikäjärjestykseen. Sen sijaan niiden todellista ikäeroa ei ole

mahdollis-ta näin selvittää.

Jo vanhastaan on geologiallaollut suurimerkitys ajoittamisessa.Edellä^ontodettu, miten maankohoamistutkimuksilla voidaan ajoittaa muinaisrantoja jakoska kivikaudella asut-tiin yleensä ^aivanveden ^äärellä, selviävätmerenrantapaikkojeniät tämän avulla. Järvien kehityshistoria ^on yksilöllinen, mutta josse on tutkittu, saadaan määritetyiksi myös nii-den rannoilla olleen asutuksen ikävaiheet. Näin ajoitetut asuinpaikat määrittävät myös niilläesiintyvien esinetyyppien iän. Yksittäisen esineen löytökorkeus ei kerro sen

ajoi-tusta, mutta jos tietyntyyppiset irtolöydöt näyttävät keskittyvän pääasiassa tietyn mui-naisrannan tuntumaan, on ikäyhteys todennäköinen.

Toinen ajoitustapa on siitepölytutkimus. Kuten Satakunnan luonnonkehityksen yhtey-dessä ^{on kuvattu,} on kasvillisuus jääkauden jälkeen vaihdellut, mikä parhaiten selviää suokerrostumiin joutuneestakasvien siitepölystöstä. Suosta _löytyneen esineen iän voi määrittää löytökerroksen siitepölyjen avulla; ne osoittavat, mihin metsähistorialliseen vaiheeseen se kuuluu. Valitettavasti suolöydöt ovat niin harvinaisia, ettei tällaisia ajoi-tuksia paljoa saada.

Tämän hetken paras ajoituskeino^on C ^14- eli radiohiilimenetelmä. Seperustuu kaikes-sa elollisessa olevaan radioaktiiviseen hiileen. Elävissä organismeissa tämän määrä on vakio, mutta eläimen tai kasvin kuollessa radioaktiivisuus ^alkaa vähentyä tietyllä nopeu-della. Kun esimerkiksi asuinpaikan liesihiilestä mitattua radioaktiivisuutta ^verrataan elä-västä puusta saatuun arvoon, voidaan ^laskea, milloin hiiltynytpuu on kuollut;

perusvuo-si, jostataaksepäin ajoitukset ^annetaan, on 1950 jKr. Ajoitustarkkuusvaihtelee yleensä parinsadan vuoden sisällä, mikä kivikauden kohdalla on varsin tyydyttävää. Monet vir-helähteet ^ovat mahdollisia ^- mm. jos polttopuu on ollut vanhaa keloa, ajoittuu sen ikä eikä polttohetki ^{- eikä}yksi ajoitus aina suinkaan^ole luotettava, mutta useammat saman-suuntaiset tulokset ^antavat jovarmaa pohjaa.

Hiiliajoituksillavoidaan siis määrittää suunnilleen, milloin asuinpaikoilla on pidettytulta jase antaa iän myös esinelöydöille. ^Jospaikalla kuitenkin ^{on asuttu} kauan taikka eri ai-koina, jäävätesineet jakeramiikka varsin väljiin aikarajoihin. Nykyisin keramiikkaa ^on mahdollista ajoittaa myös ns. termoluminesenssimenetelmällä. Maaperän mineraaleissa näet on energiaa, jokaniistä kuumennettaessa purkaantuu. Näin on käynyt savelle

astioi-ta poltettaessa, mutta maahan taas jouduttuaanastianpaloihin on alkanut varastoitua uu-delleen energiaa. Mittaamalla niissä oleva energiamäärä voidaan ^laskea, kuinka kauan on kulunut astian poltosta. Virhemahdollisuuksiaon olemassa; koska nollaantuminen ai-na tapahtuu riittävässä kuumuudessa, ovat metsäpalotkin voineet aiheuttaasen. Toistai-seksi termoluminesenssimittauksia^on Suomessa tehty varsin vähän eikä niiden tarkkuus ole aivan radiohiilimenetelmän veroinen.

Joka tapauksessa nykyisin on käytettävissä useita toisistaan riippumattomia luonnontie-teellisiäajoitusmenetelmiä. Niiden tuloksiayhdistämällä on saatu jomelkoisen tarkka ja luotettava ^{ajallinenrunko,} kronologia Suomen kivikaudellekin.

Luonnon kehitystä kuvattaessaonkerrottu Satakunnassa kivikaudella tapahtuneista muu-toksista. Paleoekologia, menneisyyden "ympäristöoppi”, luo ^kuvaa siitä maisemasta ja ympäristöstä, missä ihmiset elivät. Siitepölyt ja^suuremmatkasvinjäännökset eivät^kerro pelkästään metsien jamuun kasvikunnan luonnollisestakehityksestävaan myös ihmisen vaikutuksesta siihen. Paleoekologian avulla on mm. voitu selvittää maanviljelyn alkua

jaleviämistä, mistäarkeologisissa löydöissä ^erottuu tuskin merkkiäkään.

Kivikauden eläinmaailmastataas antavattietoa asuinpaikkojenpalaneen luun sirut. Os-teologisillatutkimuksilla saadaan ^tietää, mistä eläimistä ne ovat, ts. siitä, mitä riistaa ^on syöty jamitä kotieläimiä ehkäon ollut. Tosin vain ^{osa tästä} aineistosta ^on määrityskel-poista jalisäksi vertailuja eri eläinlajienrunsaudesta vaikeuttaa ^se, etteivät kaikkien luut ole säilyneet samalla tavalla.

Kenttätutkimustenkin avuksi on olemassa ^monia luonnontieteellisiä menetelmiä. Asuin-paikoille on ihmisten oleskelu jättänyt fosfaatteja ^enemmän kuin ympäristöön. Mittaa-malla sopivalla tiheydellä otettujen maanäytteiden fosfaattipitoisuudet on mahdollista määrittää asuinpaikan laajuus jakeskittää varsinaiset kaivaukset merkittävimmiltä näyttä-ville kohdille. Mahdollisen myöhemmän lannoituksen vaikutukset ovat tietysti otettava huomioon.

Itse kivikautisista ihmisistä on meillä niin vähäisiä jäännöksiä, ettei antropologisisia tut-kimuksia voi suorittaa. Sen sijaa nykyihmisten geneettinen tutkimus, ^varsinkin

veritutki-mus, voi osaltaan valaistakansojen polveutumista _javarhaisiakin sukulaisuussuhteita.

Humanististen tieteiden puolella samaa asiaa ^tutkii kielitiede, etenkin kielihistoria. Se kykenee asettamaan kielellisiä ilmiöitä ja muutoksia peräkkäisjärjestykseen, mutta ei pysty ajoittamaan niitä objektiivisesti ja yksiselitteisesti. Niiden iän määritys perustuu lähinnäarviointeihin, joitasaadaan mm. arkeologisistarinnastuksista. Mitä vanhemmista ajoista on kysymys, sitä vaikeampaa on arvioiden ^teko, janimenomaan kivikauden kie-lelliset jarodulliset suhteet ^ovat yhä suuren hämärän peitossa.

Muista humanistisista tieteistätarjoaa mm. kansatiede apua kivikaudenkin tutkimukselle.

Nykypäiviin saakka kivikauden tasolla eläneidenkansojen ja edistyneempienkin pyynti-kulttuurien elämästä saadut tiedot kelpaavat tietyssä määrin vertailukohdiksi Suomen ki-vikautta tutkittaessa ja ^auttavat ymmärtämään ja tulkitsemaan monia löytöjä. Aina on kuitenkin muistettava ajallinen ja maantieteellinen välimatka. Ei voida suoraan ^verrata toisiinsa ilmiöitä, joiden ikäero ^on tuhansia vuosia, ja sitä ^vähemmän, mitä ^enemmän luonnonympäristötpoikkeavat toisistaan.