"Näöltään tämä hiekkakivi on kuin tavallistahiekkaa, jonka jyväsetovat iskostuneet lu-jasti yhteen. Milloin nuo jyväsetovat melko karkeita jasilloin tavallisesti sekä kvartsi-että maasälpärakeita, millointaas hyvin hienoja, jollointavallisesti miltei kaikki rakeet
ovatkvartsia, muttahienot rautaoksidihiukkasetvärjäävätkiven punaiseksi. Paikoin vuo-rottelevat hiekkakiven kanssa myös savikerrokset, paikoin karkenevat hiekkakiven
jyvä-set isoiksi soramukuloiksi jahiekkakivi vaihettuu konglomeraatiksi”. Näin kuvaa Pentti Eskola Satakunnan hiekkakiveä kirjassaan "Muuttuva maa” ja jatkaa: "Tässä hiekkaki-vessä näkyvät kaikki jokikerrostumientuntomerkit: kerroksellisuus ja
vinokerrokselli-Kuva 6. Rapakiveä tieleik-kauksessa Pyhäjärven länsi-puolella Koskenkylässä.
Valokuva: Pentti Alhonen.
suus, aallonmerkit, savikiven vuorokerrostus ym. Se on hiekkana kerrostunut
juoksevas-ta vedestä joenuomiin;virratovat aikojenkuluessa vaihdelleet paikkaa, janiin on hiekka levinnyt laajalle, peittänyt laajan manteren. Mutta osaksi tämä hiekkakivi, varsinkin sen hienorakeinen kvartsirikas muunnos, on luultavasti olluttuulen lennättämää
aavikkohiek-kaa, siihen viittaa ennen kaikkea tämän hiekkakiven rautaoksidista johtuvapunainen vä-ri, mikä vielä tänäpäivänäkin on aavikkohiekalle ominainen”.
Satakunnan hiekkakiveäsanotaan jotuniseksihiekkakiveksi Fennoskandianpohjoisosissa eläneen tarunomaisen jättiläiskansan jotunien (oik. jatulit) mukaan, koska tämä
sedi-esteettömästi rapautumistuotteita. Sen ajan hiekkamyrskyt lienevät varmaan vetäneet vertoja nykyajan Saharan hurjille tuulille".
Satakunnan hiekkakivessäon säilynyt aallonmerkkejä(kuva 7) ikäänkuin luonnon muis-tokirjoituksena joensuvannon rannalta 1 300 miljoonan vuoden takaa. Lisäksi siinä on kuivumisrakoja ja sadepisaroiden jättämiä jälkiä. Hiekkakivestä on löydetty myös 55-800 [i;n läpimittaisia mikrometeoriitteja. Näitä pallosia tunnetaankolmea tyyppiä, ja oksidipalloista on päätelty ilmakehän olleen jotuniajallahapellisen.
Myös biogeenisiaeli eliöperäisiä rakenteita on kuvattu Satakunnan hiekkakivestä. Pentti Eskola löysi jo 1920-luvulla Luvian pappilan navetan seinässä olleesta hiekkakivestä mahdollisia annelidimatojen pieniä putkimaisia onkaloita. Luvialta on löytynyt myös hiekkakivilohkare, jossa esiintyikaksi noin 1.8 cm;n läpimittaista palloa. Niiden ydinai-nes on hiekkakiveen verrattuna huokoista ja väriltään tummempaa. Noin puolen milli-metrin paksuinen kehäosa on vihertävän harmaata sekä keskustan tapaan huokoista ja haurasta. Vaikka muodostuman aiheuttaja voikin olla organismi, ei siinä ole säilynyt merkittäviä määriäeliöperäisyyttäosoittavia alkuaineita. Orgaanisen alkuperän mahdol-lisuuteen viittaa kuitenkin niukkojen vanadiinimäärien keskittyminen pallojenkehä- ja ydinosaan. Tunnetut prekambrikautiset fossiilit ovat alkeis- jaaitotumallisialeviä, mihin edellä on joviitattu (kts. myös taulukko 1). Lisäksi alkeellisia eläimiä edustavat edellä mainitut annelidit. Luvian hiekkakivipallojen mahdollisina eliöperäisinä aiheuttajina tu-levat sitenkysymykseen lähinnä levät.
Satakunnan hiekkakivikallioitatapaa Eurassa, Säkylässä, Köyliössä, Kiukaisissa,
Nakki-lassa, Luvialla jaPorin Makholmassa sekä Viasvedellä, missä hiekkakiveäon sorakuo-pan pohjalla. Myös Porin syväsataman allas on tehty hiekkakiveen samoin Juseliuksen mausoleumi. Säkylän Murronmäki on ollut perinteistä hiekkakivestävalmistettujen myl-lynkivien tuotantoaluetta jo 1700-luvulla. Mainittakoon, että Suomen ainoa hiekkakivi-kirkko on Luvialla. Sieltä tunnetaan lisäksi useita hiekkakivipaljastumia, joitaon mm.
NaskalinkallioPeränkylässä. Täällä se sisältää ohuita savirikkaita kerroksia jaon väril-tään pääasiassa harmaa. Myös Määrvuorella, Niemenkylässä, Rintamaankulmalla ja
Kuva 7. Aallonmerkkejä Satakunnan hiekkakivessä. Valokuva: Martti Lehtinen 1987
Korvenkylän Metsäkulmallatavataan hiekkakivipaljastumia, joidenväri vaihtelee
har-maasta punertavaan tai peräti violettiin. Monissa niistä nähdään lisäksi
virtakerrokselli-suutta.
Pienirakeista hiekkakiveä, jossa on ohuita savikerroksia, esiintyy Nakkilan Pyssynkan-kaalla. Satakunnan huomattavin hiekkakivipaljastuma sijaitseekuitenkinKokemäenjoen Lammaistenkoskessa Harjavallan voimalaitoksen alapuolella (kuva 8). Se on kooltaan noin 300m pitkä janoin 120 m leveä muodostuma, jokaon grauvakkamaista hiekkaki-veä. Senkerrokset vaihtelevat tiiviistä vihertävänharmaasta tai sinipunertavasta savilius-keesta hauraaseen 1.5 cm:n läpimittaisia kalimaasälpärakeita sisältäviinkerroksiin.
Muo-dostumassa näkyy selvä virtakerroksellisuus. Kerrosten paksuus vaihtelee 4—30 emuin.
Satakunnan hiekkakivialueellaesiintyy myös nuoriin magmakiviin kuuluvia oliviinidia-baaseja, jotkaovat iältään rapa- jahiekkakiveä nuorempia (kts. taulukko 2). Niitä
tava-taan yleensä juoninatai kerrosjuonina. Diabaasissa maasälpämineraali on ohuen liistak-keen muotoisina kiteinä, joistamonet näkyvätkiven pinnassa kapean suorakaiteen muo-toisina viiruina. Oliviinidiabaasit ovat Satakunnan luonnon prekambrikautisia edustajia.
Niiden yhtenäisemmät esiintymisalueetovat Pyhäjärven pohjoispuolella Köyliön ja
Eu-Kuva 8. Lammaistenkosken hiekkakivipaljastuma Harjavallassa. Valokuva:Arja Hämä-läinen 1985.
ran sekä Lapin jaKiukaisten välillä, Rauman koillispuolella ja Eurajoelta Luvian ohi rannikolle ulottuvalla kaistalla. Myös Mäntyluodossa jaSäpin saarellatavataan
oliviini-diabaasia. Lisäksi kannattaa mainita, että suurin osa suomalaisen tyypin vasarakirveistä on tehty oliviinidiabaasista.
Kuvaan 9 on koottu tuorein käsitys Satakunnan jotunialueenkallioperän kivilajien levin-nästä. Kartasta nähdään rapa- jahiekkakiven alueellinenesiintymislaajuus sekä diabaa-sialueiden sijainti. Kallioperä on siten vaihtelevaa sekä vaikuttaa maanpinnan muotoihin, siis korkokuvaan, jamaaperän maalajien levinneisyyteen.Rannikon läheisyydessä perus-kallioalueella pinnanmuodot ovat loivapiirteisiä, kun taas diabaasi muodostaa ympäris-töstään kohoavaa mäkimaastoa. Mainittakoon, että diabaasikallioiden pinta on usein ohuenrapautumiskerroksen peitossa, mikä näkyy myösrehevänä kasvillisuutena.
Rapakiviseudulle ontyypillistä vaihteleva kankaremaa, jotapienet mäennyppylät
leimaa-vat. Hiekkakivialue sensijaanmuistuttaa pinnanmuodoltaan lakeutta; tasainen maasto on siten sille leimaa-antava piirre. Svekofennisen vuorijonovyöhykkeen maisema on topo-grafialtaan yleensä kumpareista Kokemäenjokivartta lukuunottamatta. Maaperän osalta on jotässä yhteydessä todettava, että hiekkakivialueelleon jääkaudenaikana ja sen jäl-keen kerrostunut maalajeja huomattavasti paksummalti kuin Satakunnan
peruskallioa-lueille. Lisäksi hiekkakiveä on kulkeutunut kvartäänkauden mannerjäätikössä jasen
si-Kuva 9. Satakunnan jotunialueenkallioperä. Kartan (1: 500 000) on laatinutArja Hä-mäläinen.
Satakunnan luonnon historiassaon jotunikerrostumien jälkeen yli 700miljoonan vuoden aukko, ennenkuin jälleensaamme,vaikkakin vain harvoinaviitteinä,kerrostumien arkis-toihin tallettaneitatietoja, jotkakoskevat maakuntamme varhaispaleotsooista aikaa. Lou-nais-Suomesta, varsinkin rannikolla ja saaristossa, on nimittäin pieninä esiintyminä kambri-, ordoviki-jasiluurikautisia kvartsihiekkakiviä jakalkkikiviä. Edellä mainittujen irtolohkarelöytöjenlisäksi kambrikautista hiekkakiveäesiintyy Selkämeren pohjassa Ah-venanmaalta Merikarvian korkeudelle saakka. Koska sielläon myös paleotsooista kalk-kikiveä, mm. Raumalta noin 70-80km länteen, voidaan puhua Itämeren altaaseen liitty-vänä Satakunnan varhaispaleotsooisesta merestä, jonka rekonstruktio kambrikauden alussa on esitetty kuvassa 10.
Paleotsooisen maailmankauden alkupuolella 570-400 miljoonaa vuotta sitten elämä oli vielä yksinomaan merissä. Monimuotoistumista tapahtui kuitenkin nopeasti. Merten eko-systeemeihin ilmestyivät itse asiassa jo kaikki selkärangattomien eläinten pääjaksot.
Ajalle tyypillisiä olivat esimerkiksi sittemmin sukupuuttoon kuolleet kolmilohkoiset ni-veljalkaiseläimet trilobiitit(Trilobita) sekä vielä nykyisinkin esiintyvät lonkerojalkaisten (Brachiopoda) pääjaksoonkuuluvat, simpukoita muistuttavat brakiopodit. Näihin kuulu-via fossiileja on löydetty fosforipitoisista hiekkakivilohkareista Selkämeren rannikolta Olkiluodosta ja Säkylän Sieravuoren eteläpuolelta. Olkiluodon lohkareessa oli lukuisia brakiopodien kuoria (kuva 11). Niiden muotojarakennepiirteet viittaavat sukuun
Nisu-sta, jotaon tavattu mm. Etelä-Ruotsin varhaiskambrikautisista kerrostumista. Löydetty-jen lonkerojalkaiskuorien joukossa näyttäisi olevan myös sukujen Mickwitzia, Linguella jaObolella edustajia.Lisäksi tähän faunaan kuuluu pieniä fosfaattiputkia, jotkaovat tyy-pillisiä Hyolithellusm/ctms-brakiopodille. Tämä laji esiintyy Etelä-Skandinavian kamb-rikerrostumissa.
Sieravuoren hiekkakivestä Pyhäjärven länsipuolelta on löydetty myös lonkerojalkaisten fossiilisia kuoria, kuten joedellä mainittiin. Ne kuuluvat Mickwitzia
monilifera-
lajille,jokaon yleinen brakiopodi varhaiskambrikautisissa kerrostumissa Itämeren
ympäristös-Kuva 10. Meren laajuus (viivoitettu alue) Itämeren piirissä kambrikaudella noin 550 miljoonaa vuotta sitten. Tämän varhaispaleotsooisen meren eläimiäon löydetty
fossiilei-na Satakunnasta (ks. kuvaa II). PeterBengtsonin (1976) laatima karttarekonstruktio.
kautisissa merissä maailmanlaajuisia riuttoja. Myös sangen alkeellisiakaloja tunnetaan
kambri- jaordovikimerien kerrostumista.
Tarkasteltaessa prekambrikauden loppupuolen elämän kehitystä voidaan todeta, että mo-nisoluisteneläinryhmienlähtökohtanaovat olleetaitotumallisisistayksisoluisista eliöistä syntyneet matomaiset muodot, mihin Satakunnan hiekkakiven yhteydessä on viitattu.
Eräillä niistä lieneejoollut ihon uloin kerros sisäisen paineen jäykistämä,kuntaas toisil-la on ollut selvä ihoranka. Senjälkeen on seurannutkalkki-, fosfaatti- ja
kitiinikuorellis-ten eläinten nopea yleistyminen. Monilla muodoilla myös koko suureni. Tiedot hapen merkityksestä kuoren muodostuksen edistäjänä elämän varhaisvaiheiden aikana tekevät ymmärrettäväksi kuorellisten eläinten "räjähdysmäisen” ilmaantumisen kambrikauden meriin 570 miljoonaa vuotta sitten. Tällöin niille tarjoutui oivat mahdollisuudet täyttää tyhjät ja käyttämättömät ekologiset lokerot merien eri syvyysvyöhykkeissä.
Vähitellen pitkien aikojen kuluessa Satakunnan kallioperä sai mosaiikkimaisia piirteitä.
Kapeat ruhjevyöhykkeet jakallioiden enemmän tai vähemmän kookkaat lohkot
vaihtele-vat maastossa, missä ne näkyvät erikokoisina painanteina, rotkoisina tai järvialtaiden muodostamina jonoina.Tämän kaiken saivat aikaan maankuoren liikkeet. Vihdoin vuo-similjoonia myöhemmin Satakunnan kivinen luonto joutui mahtavien jäämassojen puris-tukseen. Tällöin jäätikkö liikkuessaan maankamaran yli raivasi, kulutti jahioi kallioiden pinnat nykyisen muotoisiksi.