Rippikoulu, kirkko ja suomalainen yhteiskunta

Nykyaikaisen rippikoulumallin muotoutuminen

Suomalainen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulu sai alkunsa 1600–1800-lukujen välisenä

puhdasoppisuuden aikana. Oikean opin säilyttämiseksi ja kehittämiseksi Suomen kirkon sisällä luotiin kasvatusjärjestelmä, jonka osana myös rippikoulu syntyi. (Niemelä 2002, 7; Pruuki 2010, 39.) Nykyisen rippikoulun alkujuuret pohjautuvat tuona aikana käytössä olleeseen rippikäytäntöön, jonka

tarkoituksena oli vastata siitä, että ensimmäiselle ehtoolliselle, avioliittoon tai kummiksi aikovat sekä osasivat ulkoa että ymmärsivät kristilliset opinkohdat. Opetuksesta alkoivat ajan myötä vastata lukkarit, kun kotien antama opetus katsottiin riittämättömäksi. Tämä merkitsi alkua suomalaisen koulujärjestelmän kehittymiselle, sillä lukkarien opetustoiminnan myötä perustettiin kylä-, kierto- ja pitäjänkouluja. Opittua kuulusteltiin ripin yhteydessä, mutta maaseudun pitkien välimatkojen ja ajanpuutteen vuoksi otettiin käyttöön rippikirjat, joihin jokaisen osaaminen kirjattiin. Tämän

seurauksena kirkon kasvatusjärjestelmä yhtenäistyi, ja ripin yhteyteen liitetty opetus jäi pois käytöstä.

Kuitenkin termi rippikoulu jäi elämään pysyvästi. (Pruuki 2010, 39-40.)

Rippikoulukäytännön vakiintuminen alkoi, kun Turun tuomiokapitulin vuonna 1740 laatimassa kiertokirjeessä velvoitettiin kaikkia hiippakunnan seurakuntia järjestämään rippikouluja. Neljä vuotta myöhemmin samoja toimia edellytettiin myös Porvoon hiippakunnassa. (Pruuki 2010, 40.) Näiden asetusten myötä rippikoulun toteuttamista koskevia ohjeita alettiin laatia; aluksi rippikouluun osallistuvien alaikärajana pidettiin kahdeksaa ikävuotta, mutta vuoden 1786 kirkkolaissa rippikoulun osallistumisiäksi määriteltiin 13-14 vuotta. Myös muita rippikouluopetusta koskevia ohjeita

sisällytettiin vuoden 1859 kirkkokäsikirjaehdotukseen. Näin rippikoulusta kehittyi nuoria ensimmäiselle ehtoolliselle valmentava koulutus. (Niemelä 2002, 7; Pruuki 2010, 40.)

Rippikoulua pyrittiin aktiivisesti uudistamaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa ja sitä varten laadittiin erilaisia ohjeistuksia. Vuoden 1921 oppivelvollisuuslain myötä kirkon vastuu kansanopetuksesta

päättyi, minkä jälkeen rippikouluun osallistuvan tiedot pohjautuivat kansakoulun

uskonnonopetukseen. (Pruuki 2010, 41.) Toisen maailmansodan alkuun mennessä kaikki seurakunnat järjestivät rippikouluja, joiden ryhmäkoot olivat kuitenkin huomattavasti sallittua suurempia. Niiden rinnalla järjestettiin myös yksityisrippikouluja. Ensimmäinen leirimuotoinen rippikoulu järjestettiin vuonna 1937 Nurmijärvellä ja leiritoimintaa alettiin kehittää aina sotien alkamiseen asti. Sotien jälkeen rippikoulutyön kehittämisestä vastasivat erityisesti kristilliset järjestöt ja liitot. (Porkka 2008, 165-166.)

Erityisesti 1960-luvulla sotien loputtua suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui merkittäviä muutoksia, mikä heijastui myös evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan kehittämiseen. Teollistuminen,

kaupungistuminen, globalisaatio, koulutus- ja elintason nousu, muuttuneet kulutustottumukset, erilaisten alakulttuurien lisääntyminen sekä uuspietismin vaikutukset uskonnollisessa elämässä johtivat uusien kirkon työmuotojen, kuten diakonian ja nuorisotyön perustamiseen. (Porkka 2008, 167-168.) Myös nuorisotyöntekijöiden koulutusta kehitettiin ja yhtenäistettiin, mikä merkitsi myös rippikoulun uudistumista, sillä lisääntyneiden työntekijäresurssien myötä ylisuuret ryhmäkoot pienenivät ja rippikoululeirit yleistyivät. (Porkka 2008, 175-176.) Rippikoululeiri hyväksyttiin viralliseksi

rippikoulumuodoksi vuonna 1959 ja vuoteen 1961 mennessä järjestettiinkin jo 207 leiriä. (Porkka 2008, 167.)

Rippikoulun käytäntöjä ja opetussisältöjä koskevia ohjeistuksia alettiin aktiivisesti muotoilemaan 1900-luvun alussa. Ensimmäinen rippikoulun järjestämistä koskeva ohjesääntö valmisteltiin vuonna 1919.

(Niemelä 2002, 11; Pruuki 2010, 41.) Pruukin (2010, 41) mukaan ohjesääntö ei kuitenkaan tullut voimaan yhdessäkään hiippakunnassa. Rippikoulua koskeva mietintö Kirkkomme rippikoulu ilmestyi 1930-luvulla, ja se sisälsi ohjeita käytännön järjestelyihin liittyviin kysymyksiin, kuten rippikoulun kokonaiskestoon, oppituntien määrään ja ryhmäkokoihin. Kyseinen mietintö ei kuitenkaan sisältänyt kannanottoja rippikoulun pedagogisiin kysymyksiin tai sisältöön, vaan siinä käsiteltiin ainoastaan ulkoisia tekijöitä (Niemelä 2002, 11-12; Pruuki 2010; 41-42).

Pruukin (2010, 43) mukaan 1950-luku oli muutenkin kirkollisen kasvatuksen kehittämisen aikakausi, jolloin rippikoulu kirkollisen kasvatuksen osana oli myös uudistusten kohteena. Ensimmäistä kertaa pedagogisia näkemyksiä sisältävä rippikoulusuunnitelma Rippikoulu 1958 hyväksyttiin

Piispainkokouksessa vuonna 1958. Suunnitelmassa rippikoulun tavoitteiksi nimettiin tiedollinen,

sielunhoidollinen ja seurakunnallinen tavoite. Lisäksi rippikoulun opetussisältöjä eriteltiin yksityiskohtaisesti. (Niemelä 2002, 12; Pruuki 2010, 42-43.)

Vuonna 1965 ilmestyi Rippikoulun opetussuunnitelma, jossa esiteltiin jo tarkasti, mitä opetusaiheita rippikoulun tuli sisältää (Pruuki 2010, 43). Neljä vuotta myöhemmin rippikoulusuunnitelman asemaa rippikoulutyötä ohjaavana vahvistettiin rippikoulun malliohjesäännössä (Niemelä 2002, 14). Seuraava rippikoulusuunnitelma ilmestyi vuonna 1973, ja sitä varten luotiin kaikkia rippikouluja koskevat yhteiset käytännöt. 1900-luvun viimeinen suunnitelma oli Rippikoulusuunnitelma 1980, jossa oppimisen tuloksia ei enää nähty käyttäytymisen muutoksina, vaan odotettuna oppimisena, jonka lähtökohtana olivat nuorten elämänkysymykset (Niemelä 2002, 15).

Rippikoulu 2000-luvun Suomessa

Vuonna 2019 evankelis-luterilaisen kirkon rippikouluihin osallistui valtakunnallisesti 50 100 nuorta, mikä on noin 77 prosenttia koko 15-vuotiaiden ikäluokasta (Kirkon tilastot: Toimintatilasto 2019 vuosiyhteenveto, viitattu lähteestä Hytönen 2020, 207). Tilastollisesti rippikoululaisten määrä on vähentynyt melko tasaisesti vuodesta 2007 alkaen, mikä selittyy osittain ikäluokkien pienentymisellä (Kirkon tutkimuskeskus: Kasvatus). Kuitenkin rippikoululaisten määrässä on tapahtunut myös

nousujohteisia muutoksia, sillä vuonna 2018 rippikoululaisia oli vain 48 200 (Kirkon tilastot:

Toimintatilasto 2019 vuosiyhteenveto, viitattu lähteestä Hytönen 2020, 207).

Uudella vuosituhannella piispainkokous on julkaissut kaksi rippikoulusuunnitelmaa: Elämä – usko – rukous (2001) ja Suuri ihme (2017). Varsinaisen rippikoulusuunnitelman lisäksi rippikoulun

suunnitteluun ja toteutukseen vaikuttavat useat eritasoiset suunnitelmat, jotka laaditaan kaikkien rippikoulutyöntekijöiden yhteistyönä. Seurakunnissa rippikoulutyötä varten on laadittava rippikoulun seuraavat kolme vuotta käsittävä paikallissuunnitelma, jota arvioidaan vuosittain. Tämän lisäksi laaditaan rippikoulutyön vuosisuunnitelma, johon kirjataan rippikoulun vuosikierto sekä jokaista yksittäistä rippikoulua koskeva suunnitelma. (Rippikoulun malliohjesääntö, 2§). Nämä eritasoiset suunnitelmat esitellään kuviossa 1, jossa edetään yleisestä yksittäiseen; alimpana on valtakunnallinen rippikoulusuunnitelma ja sen yläpuolella paikalliset suunnitelmat.

Kuvio 1. Rippikoulun eritasoiset suunnitelmat (Rippikoulun malliohjesääntö 2§).

Seurakunnat tarjoavat erilaisia vaihtoehtoja rippikoulun suorittamiselle. Vaikka leiri on

rippikoulumuodoista ylivoimaisesti suosituin, päiväleiri toimii sen vaihtoehtona. Näiden lisäksi seurakunnissa järjestetään erilaisia teema- ja harrasterippikouluja. Myös yksityisiä ja erityisryhmille suunnattuja rippikouluja järjestetään vuosittain. Osa nuorista osallistuu myös erilaisten järjestöjen rippikoululeireille. (Suuri ihme 2017, 60-61.) Vuonna 2015 yli 90 prosenttia rippikoulun

kotiseurakunnassaan käyneistä osallistui leiririppikouluun, kuusi prosenttia päivärippikouluun, yksi prosentti iltarippikouluun ja alle yksi prosentti aikuisrippikouluun. Osallistujista kaksi prosenttia sai yksityistä opetusta. (Kirkon tutkimuskeskus: Kasvatus.) On tärkeää, että rippikoulut ovat sisällöltään valtakunnallisesti yhdenmukaisia (Suuri ihme 2017, 44). Jokainen on tervetullut rippikouluun – saavutettavuuden ja yhdenvertaisuuden näkökulmat on otettava huomioon (Suuri ihme 2017, 24).

Rippikouluprosessi kestää paikallisten mahdollisuuksien mukaan noin puolen vuoden ajan. Siihen kuuluu neljä osiota: teemapäivät, jumalanpalvelus- ja nuorisotoiminta, intensiivijakso ja konfirmaatio, joiden eteneminen esitellään kuviossa 2. Teemapäivien sekä jumalanpalvelus- ja

nuorisotoiminnan tarkoituksena on tutustuttaa nuori oman kotiseurakunnan toimintaan osallistumalla rippikouluryhmän kanssa erilaisiin jumalanpalveluksiin, nuorten tilaisuuksiin sekä niiden

toteuttamiseen. Suuri ihme (2017) -rippikoulusuunnitelman mukaan teemapäivien suositeltu osallistumismäärä on kahdesta neljään, jumalanpalvelusten kolmesta viiteen ja nuorten toiminnan yhdestä kolmeen kertaa. Intensiivijakso koostuu lähipäivistä ja leirijaksosta. Lähipäivät sijoittuvat lähelle leiriä ja niiden tavoitteena on vahvistaa nuorten keskinäistä tutustumista ja ryhmäytymistä.

Leirijakso sisältää joko yöpymisen tai se voidaan toteuttaa päiväleirinä, jolloin päivät ovat

Rippikoulukoh-tainen suunnitelma Rippikoulutyön vuosisuunnitelma

Paikallissuunnitelma (voimassa 3 vuotta)

Rippikoulusuunnitelma (Suuri ihme 2017)

leirimuotoisia, mutta yöt vietetään kodeissa. Suuri ihme (2017) -rippikoulusuunnitelmassa suositellaan, että lähipäivät kestävät yhdestä kahteen päivää ja leiri vähintään seitsemän päivää. Viimeisenä

toteutetaan konfirmaatio, joka valmistellaan nuorten kanssa yhdessä. (Suuri ihme 2017, 57-59.)

Kuvio 2. Rippikouluprosessin kulku (Suuri ihme 2017, 59).

Rippikoululaisten määrä on 25 nuorta opetusryhmää kohden, jotta ryhmäytyminen, tutustuminen, osallisuus ja turvallisuus toteutuisivat parhaiten. Rippikoulun suunnittelussa ryhmän tarpeet ja sen osallistujien lähtökohdat, kuten erilaiset oppijat, otetaan huomioon. Myös nuorten ideoita

kuunnellaan. Koko ohjaajatiimin ja isosten varhain alkanut yhteistyö on rippikoulun suunnittelussa olennaista. (Suuri ihme 2017, 55-57.) Rippikoulun ohjaajatiimiin kuuluu pappeja, nuorisotyönohjaajia, kanttoreita, diakoniatyöntekijöitä, varhaiskasvatuksen työntekijöitä, kausi- ja kesätyöntekijöitä,

harjoittelijoita, aikuisia vapaaehtoisia ja isosia. Tiimin myönteinen yhteishenki on merkityksellinen koko rippikoulun onnistumisen kannalta. Rippikoulun ohjaaja toimii niin käytännöllisissä kuin hengellisen ohjaajankin tehtävissä. Vastuualueiden jakamisesta työntekijöiden kesken sovitaan paikallisesti, ja yksi ohjaajista toimii ohjelma- ja turvallisuusvastaavana. Ylimpänä turvallisuusvastaavana toimii kirkkoherra.

(Suuri ihme 2017, 53.)

Isoset ovat merkittävä osa suomalaista rippikouluperinnettä, ja heidän roolinsa pohjautuu jo

alkukirkolliseen kummiuskäytäntöön (Suuri ihme 2017, 54). Isoset ovat useimmiten yhdestä kahteen vuotta rippikoululaisia vanhempia (Innanen ym. 2010, 155) ja enimmäkseen noin 16–17-vuotiaita nuoria (Isoja ihmeitä 2016, 13). Isostiimi koostuu monenlaisista nuorista, jotka rippikoululaisten ja muun ohjaajatiimin tavoin ovat rippikoulussa oppimassa. Isoset toimivat kristityn nuoren esimerkkeinä ja samastumiskohteina rippikoululaisille. Heidät tulee ottaa mukaan rippikoulun

suunnittelutapaamisiin ja jokaiselle isoselle voidaan antaa tehtäviä, jotka vastaavat tämän valmiuksia.

(Isoja ihmeitä 2016, 53-54; Suuri ihme 2017, 54.)

Teemapäivät

Jumalanpalvelus-ja nuorisotoiminta Intensiivijakso Konfirmaatio

Rippikoulun alkuvaiheissa 1900-luvulla rippikoulu ja konfirmaatio olivat kansalaispätevyyden osoitus, joiden puuttumista pidettiin epäilyttävänä. Konfirmaation myötä nuorelle avautui mahdollisuus osallistua ehtoolliselle ja tulla vihityksi avioliittoon, joten siitä tuli eräänlainen aikuistumisriitti, jonka myötä hän sai täysivaltaisen aikuisen oikeudet. (Sihvo 1993, 175, viitattu lähteestä Niemelä 2002, 8.) Kirkon ja valtion ollessa kiinteässä suhteessa rippikoulun antama täysivaltaisuus ulottui myös maalliseen elämään ja teki lapsesta aikuisen myös sosiokulttuurisesta näkökulmasta. Nuori sai rippikoulun myötä aikuisen elämään liitettyjä vapauksia, kuten luvan seurustella ja osallistua

nuorisoryhmiin. (Hakokorpi-Jumppanen 1985, 64-66, viitattu lähteestä Niemelä 2002, 8.) 2000-luvulla konfirmaatio on edelleen täysivaltaisen seurakunnan jäsenyyden edellytys, vaikka sen merkitys yhteiskunnallisesta näkökulmasta onkin heikentynyt (Niemelä 2002, 8).

Niemelä (2002) selvitti nuorten rippikouluun osallistumisen syitä. Nuoret pitivät rippikoulun käymistä itsestään selvänä valintana ja sosiaalisena normina, sillä he kokivat vertaisryhmän vaikuttaneen merkittävästi päätökseen osallistua. Myös vanhempien toive vaikutti merkittävästi nuoren osallistumispäätökseen. Nuoria motivoivat osallistumaan lisäksi rippikoulun myötä saavutetut

oikeudet: mahdollisuus kirkolliseen vihkimiseen ja kummina toimimiseen. Konfirmaatiojuhlan jälkeinen lahjojen saaminen oli monille nuorille myös syy osallistua. (Niemelä 2002, 68-71.) Myös Innanen ym.

(2010) saivat samankaltaisia tuloksia; nuoria motivoivat rippikoulun käymällä saavutetut oikeudet sekä rippikoulun merkitys tärkeänä perinteenä. Lisäksi tärkeitä motiiveja olivat nuoren lapsena saama kaste ja rippikoululeiri, jolta odotettiin hauskoja kokemuksia. (Innanen ym. 2010, 149.) Näiden

tutkimustulosten valossa voisi siis sanoa, että rippikoulu on 2000-luvulla edelleen merkittävä nuorisokulttuurinen ilmiö.

Rippikouluun osallistumiseen johtavat syyt eivät siis nykypäivänä ole juurikaan uskonnollisia, vaan sen sijaan nuoret näyttävät osallistuvan enimmäkseen materiaalisista syistä. Rippikoulu kirkon työmuotona tavoittaa edelleen suurimman osan 15-vuotiaiden ikäluokasta huolimatta siitä, että rippikouluun osallistuvien ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä on pitkään ollut laskussa. Vuonna 2019 evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 68,6 prosenttia Suomen asukasluvusta, kun vuoden 2015 lopussa kirkkoon kuuluvien osuus oli vielä 72,9 prosenttia. (Sohlberg & Ketola 2020, 55.) Nuorten aikuisten ikäluokka on ollut aktiivisin kirkosta eroava ryhmä, jonka merkittävimpiä eroamisen syitä ovat uskonnollisuuden ja kirkon henkilökohtaisen merkityksen puuttuminen (Sohlberg & Ketola 2020,

58). Myös kodeissa saatu uskontokasvatus on vähenemässä (Hytönen 2020, 184). Näin ollen nuorten tiedot ja kokemukset kristillisestä uskosta voivat rippikoulua aloittaessa olla hyvin heikot (Suonperä 2009, 253).

Muutokset evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärissä ovat osa laajempaa postmodernin maailman trendiä, jossa uskonnon rooli yhteiskunnassa on heikentynyt. Vaikka institutionaalinen uskonnollisuus onkin menettänyt merkitystään, uskonnollisuutta itsessään ei kuitenkaan pidetä katoavana ilmiönä. Se on siirtynyt pois julkisesta tilasta, mutta sen merkitys yksilön henkilökohtaisessa elämässä on säilynyt ja jopa kasvanut. (Schweitzer ym. 2010, 17-18.) Uskonnollisuuden keskiöön on noussut subjekti, jolle uskonnollisten instituutioiden objektiivinen luonne ei jätä tarpeeksi tulkintavaraa (Halme 2008, 25, 151). Schweitzer ym. (2010, 20) huomauttavat, että vaikka rippikoulu on nuorille tärkeä väylä kirkkoon, tavoitteena ei kuitenkaan ole yrittää sovittaa heitä kirkolliseen elämään. Sen sijaan kirkon on

mukauduttava nuorten elämäntyyliin ja kohdattava heidät rakentavaa dialogia käyden. (Schweitzer ym.

2010, 20.) Myös Halme (2008, 20) esittää, että uskonnollinen sanoma ei jää yksilön

elämänkysymyksistä irralliseksi subjektin roolin huomioivassa uskontokasvatuksessa, jonka ilmaisutapa on päivitetty nykyaikaan sopivaksi.

Uskonnollisuuden muutosten lisäksi rippikoulun toimintakulttuurissa näkyvät myös monet globaalin maailman haasteet, kuten moniarvioisuus, monenlainen polarisoituminen, sosioekonomiset ongelmat, ilmasto- ja ympäristökysymykset sekä teknologian kehitys. Kirkolta edellytetään joustavuutta ja

uudistumiskykyä, ja kristillisen sanoman turvasta, rauhasta ja rakkaudesta tulee näkyä myös rippikoulussa. (Suuri ihme 2017, 63-65.) Yhteiskunnan menettelytavoista poiketen nykypäivän kirkkojen tavoitteena on tulla lähelle yksilöä ja hänen tarpeitaan, mikä heijastuu myös

rippikoulutyöhön (Schweitzer 2010, 20). Näin ollen rippikoululla voi olla yhteiskunnassa myös merkittävä rooli vastakulttuurisena ilmiönä.