Leirielämä ja tila rippikoulussa

Vuonna 2019 rippikoulun käyneistä nuorista 42 800 eli noin 85 prosenttia osallistui leirimuotoiseen rippikouluun (Kirkon tilastot: Toimintatilasto 2019 vuosiyhteenveto). Rippikoulujen toteutusmuodoista

leiririppikoulu on siis jo vuosia osoittautunut ylivoimaisesti suosituimmaksi. Innanen ym. (2010, 142) toteavatkin, että leiri on suomalaisen rippikoulumallin merkittävimpiä vahvuuksia. Jo leiri itsessään motivoi nuoria osallistumaan rippikouluun (Innanen ym. 2010, 149). Vuonna 2008 järjestetyistä

rippikouluista 94 prosenttia sisälsi leiri- eli intensiivijakson ja 60 prosenttia leirijaksoista kesti kuudesta kahdeksaan päivää. Lisäksi lähes 90 prosenttia seurakunnista sisällytti vähintään puolet

rippikouluopetuksesta intensiivijakson ajalle. (Niemelä & Pruuki 2009, 79.) Intensiivijakson yleisin toteutusmuoto on siis leiri, jonka vaihtoehtona toimii päiväleiri. Leiri on tarkoitus toteuttaa yhdessä, ja siellä nuori voi kokea yhteisöllisyyttä ja toisaalta itsenäistymistä sekä onnistumiseen, hiljaisuuteen tai esimerkiksi luontoon liittyviä kokemuksia. Toisaalta huolehditaan myös elämisen perustarpeista. (Suuri ihme 2017, 60.)

Sorensonin (2018) mukaan Kristillisen leirielämän kulmakivinä voidaan nähdä usko tekemisen keskiössä (faith centered), turvallinen ympäristö (safe space), osallisena oleminen (relative),

irtaantuminen arjesta (unplugged from home) ja yhdessä tekeminen (participatory) (Sorenson 2018, 187; Matkoski 2020, 64). Nämä esitetään kuviossa 3. Jotta leiristä tulisi eheä kokonaisuus, on jokaiseen osa-alueeseen kiinnitettävä huomiota. Yhden osa-alueen jäädessä puuttumaan koko leirikokemus muuttuu olennaisesti. (Sorenson 2018, 187-198; Matkoski 2020, 64-65.) Sorensonin esittämät

Leiri

Kuvio 3. Kristillisen leirielämän kulmakivet (Sorenson 2018, 187, viitattu lähteestä Matkoski 2020, 64.)

kristillisen leirielämän kulmakivet näyttävät olevan yhteneviä myös Suuri ihme (2017)

-rippikoulusuunnitelman tavoitteiston kanssa. Suuri ihme (2017) -suunnitelman mukaan rippikoulussa tavoitteena onkin tarjota juuri turvallisuuden, osallisuuden, pyhyyden ja ilon sekä yhdessä tekemisen kokemuksia. Myös hengellinen elämä on luonteva osa rippikoulun arkea (Suuri ihme 2017, 20.)

Usko tekemisen keskiössä merkitsee sitä, että hengellinen elämä on erityisten hartaushetkien lisäksi integroitu kaikkeen leirillä toimimiseen. (Sorenson 2018, 187-190.) Uskonnollisen leirin erityispiirteisiin kuuluu tietty uskonnollinen painotus ja se tarjoaa yleensä suuremman mahdollisuuden spiritualiteetin kehittymiselle (Henderson ym. 2009, viitattu lähteestä Sorenson 2018, 184). Hytösen (2020) mukaan rippikouluissa spirituaalinen ulottuvuus oli esillä niin päivittäisten jumalanpalvelusten kuin

hartaushetkienkin muodossa. Lisäksi järjestettiin erilaisia hiljaisuuden retriittejä sekä meditaatio- ja rentoutushetkiä. (Hytönen 2020, 207.) Chaulagain (2009, 116) tarkastelussa aamu- ja iltahartaudet sekä leirijumalanpalvelukset olivat yleisimmät hartaudelliset elementit rippikoululeireillä. Useimmiten myös nuoret osallistuivat näiden toteuttamiseen yhdessä toimien. Hartauselämän toteuttamisessa

hyödynnettiin erilaisia elementtejä: tarinoita, kertomuksia, puheita ja musiikkia. Lisäksi järjestettiin myös rukouspolkuja ja lauluhetkiä (Chaulagai 2009, 119-120).

Osallisena oleminen on kristillisen leirin tärkein kulmakivi, sillä siihen panostetaan leireillä erilaisten ryhmäyttävien ja yhteistyötä edellyttävien aktiviteettien sekä muun yhteisen olemisen, kuten ruokailujen avulla. Myös pienryhmätyöskentelyt, yhteiset iltatoimet ja kahdenkeskiset keskustelut rakentavat osallisuutta. Yhtäältä leiriin kuuluu myös olennaisesti yhdessä tekeminen, joka koostuu yhteisistä peleistä ja leikeistä. Yhdessä tekemistä vahvistaa myös pedagogiikka, jossa painotetaan nuorilähtöistä oppimista. Toisaalta yhdessä tekeminen toimii myös väylänä hengelliseen elämään, kun nuoret yhdessä osallistuvat yhteiseen hartaus- ja jumalanpalveluselämään esimerkiksi yhdessä ääneen rukoillen. (Sorenson 2018, 188-189.)

Kokemus turvallisesta ympäristöstä leirillä rakentuu fyysisestä, henkisestä ja hengellisestä

turvallisuudesta. Vaikka fyysisestä turvallisuudesta huolehtimista pidetään yleensä tärkeimpänä, ovat henkinen ja hengellinen turvallisuus yhtä tärkeitä turvallisuuden osa-alueita. Leirin tärkeimpänä antina pidetään sitä, että jokaisella on tilaa olla oma itsensä ilman tuomitsemisen pelkoa. (Sorenson 2018, 187-188.) Chaulagai (2009, 124-126) tutki rippikoulun hyvän hengellisen ilmapiirin syntymiseen

vaikuttavia tekijöitä. Opettaja- ja isostiimin hyvä keskinäinen yhteishenki sekä tapa, jolla opettajat kohtasivat nuoria, edistivät hyvän ilmapiirin syntymistä. Turvallisuuden kokemuksen syntymiseen vaikuttivat olennaisesti myös sanavalinnat ja koskettamisen tapa (Hytönen 2020, 209). Myös ryhmän tutustumiseen panostaminen edesauttoi hyvän hengellisen ilmapiirin kehittymistä. (Chaulagai 2009, 124-126.)

Irtaantuminen arjesta näkyy leireillä niin fyysisen ympäristön ja totuttujen arkirutiinien muuttumisena kuin sosiaalisena ja relationaalisenakin. Uusi ympäristö auttaa katsomaan asioita erilaisesta

näkökulmasta uusien ihmisten kanssa. (Sorenson 2018, 189-190.) Kokkonen (2016) liittää rippikoulun yhteyteen käsitteen liminaalitila. Liminaalitila on erityinen välitila, jossa yhteisössä vallitsevat roolit, statukset ja rakenteet purkautuvat. (Kokkonen 2016, 65-70.) Lisäksi ihmissuhteet, fyysinen paikka-, tila- ja aikakäsitys ovat totutusta poikkeavat. (Turner 1969, viitattu lähteestä Ojala 2020, 33.) Tilassa

hahmottuvat myös useat erilaiset rajanvedot: yhteisöön kuuluvat ja siihen kuulumattomat, yksityinen ja julkinen, fyysinen tila ja tilan ajallinen kesto (Kokkonen 2016, 139).

Myös Kiilakoski ym. (2011, 57) tarkastelevat tilan käsitettä ja esittävät, että tilan käsitteeseen kuuluvat kokemukselliset, fyysiset ja sosiaaliset elementit. Kokemusta tilasta rakennetaan inhimillisen elämän ja kokemuksen kautta, eikä se näyttäydy kaikille samanlaisena. (Kiilakoski ym. 2011, 59.) Tila ei ole neutraali, vaan sitä luodaan rajanvetojen kautta, joilla osa ihmisistä rajataan sen ulkopuolelle.

(Kiilakoski ym. 2011, 62.) Näin ollen leirille syntyy siis liminaalitila, pienoisyhteiskunta, jonka rakenteita rippikouluryhmä sekä tuottaa että toisintaa. Kokkosen (2016) mukaan rippikoulun leirijaksolla

muodostuneessa liminaalitilassa nuorten on mahdollista löytää tilaa oman toimijuutensa

toteuttamiselle ja perinteisillä sukupuolirajoilla leikittelemiselle. Toisaalta leirin rituaalit kuitenkin toisintavat perinteisiä sukupuolistereotypioita. (Kokkonen 2016, 312.) Virtuaalitiloissa nuorten voi olla myös mahdollista oleskella ilman fyysiseen olemukseen liittyvää ahdistusta (Kiilakoski ym. 2011, 80).

Tuotetut tilat voivat olla myös virtuaalisia. (Kiilakoski ym. 2011, 77.) Digitalisaation myötä

tietotekniikasta on tullut merkittävä osa arkielämää, ja sosiaalisen median käyttö viestinnän välineenä on näyttäytynyt etenkin nuorisokulttuurien muovautumisena. Näin ollen kirkon nuorisotyössä on havahduttu digitaalisen nuorisotyön kehittämisen tarpeellisuuteen. (Digitaalinen nuorisotyö kirkossa

2019, 8.) Myös rippikoulutyöntekijät suhtautuivat mobiiliteknologian hyödyntämiseen rippikouluissa innostuneesti (Ojala 2017, 235).

Ojalan (2020) mukaan mobiiliteknologian laajasta hyödyntämisestä huolimatta se ei kuitenkaan edistänyt yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksia rippikoulussa. Sen sijaan

mobiiliteknologiaa käytettiin leirillä lähinnä henkilökohtaisiin tarkoituksiin. Yhteisöllisyys virtuaalitilassa ei siis toteutunut. (Ojala 2020, 236-237.) Myös lähes puolet kirkon kasvatuksen barometriin (2020, 78) vastanneista kirkon työntekijöistä koki, että mobiiliteknologia rajoittaa vuorovaikutusta leirillä. Myös Matkoski (2020, 82) toteaa, että mobiililaitteet haastavat arjesta irtaantumiseen liittyvän leirin kulmakiven, sillä ulkopuolisen maailman uutiset seuraavat laitteen mukana leirille.

Kiilakoski ym. (2011) näkevät virtuaalitilojen ongelmana erityisesti niihin liittyvän vallankäytön

mahdollisuuden. Vaikka virtuaalitiloissa parhaimmillaan toteutuvat anonymiteetti ja maantieteellinen väljyys, ovat ne kuitenkin tietyn ylläpitäjän luomia tiloja, jotka ovat ylläpitäjän tavoitteille ja normeille alisteisia. Varsinaiset nuorten hallinnoimat virtuaalitilat puuttuvat kokonaan. (Kiilakoski ym. 2011, 78-81.) Lisäksi digitalisaatio haastaa monin tavoin työntekijöiden osaamisen sekä vakiintuneet

toimintatavat leireillä. Muita haasteita ovat myös tapa hahmottaa työn, vapaa-ajan ja seurakunnan vastuun välisiä rajoja maantieteellisten rajojen puuttuessa. Digitalisaation ongelmallisuus kiteytyy myös fyysisten tilojen, käytössä olevien teknisten laitteiden ja esimerkiksi internet-yhteyksien resursseja koskeviin kysymyksiin. (Kokkonen ym. 2020, 205.)

Niemelän (2007) tarkastelussa myönteinen ja onnistunut rippikoulukokemus edesauttoi myönteisten seurakuntakokemusten ja uskonnollisten asenteiden syntymistä. Nuoret kokivat uskon itselleen läheisemmäksi rippikoulun jälkeen, mutta kuitenkin etääntyivät kirkosta instituutiona. (Niemelä 2007, 164–169.) Sorensonin (2015, 189) mukaan leirikokemus tarjoaa nuorille ”spirituaalisen varaston”

(spiritual storehouse), joka jää elämään tietoisuutena siitä, että tarvittaessa elämän aikana voi kääntyä kirkon tai kristillisen uskon puoleen. Leiri yksin ei kuitenkaan riitä syntyneen uskon vaalimiseen, vaan siihen tarvitaan myös läheisten ja kristillisen yhteisön tukea. (Sorenson 2015, 189; Niemelä 2007, 167.)