”Jokainen on niinku onnistunu omassa rippikoulutyössään hyvin ja tavallaan niinku ite aattelen sitä ja mitä oon niinku uutisissa seuraillu ja muuta, niin me saatiin koronasta huolimatta Suomen rippikoulut vietettyä ja konfirmoitua. Et tavallaan se on niinku iso hatunnosto niinku Suomen rippikoulun vetäjille. Et kaikist hankaluuksist huolimatta me saatiin konfirmoitua niinku aika iso osa Suomen nuoria. Et jotenki oon ylpeä.”
(Ote haastatteluista, H 3.)
Tässä uskonnonpedagogiikan pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa rippikoulujen järjestämiseen liittyneitä erityiskysymyksiä vuonna 2020, kun
covid-19-koronaviruspandemian leviämisen ehkäisemiseksi Suomessa otettiin käyttöön poikkeuslaki saman vuoden maaliskuussa. Poikkeuslain nojalla kokoontumisia jouduttiin rajoittamaan ja kokonaan
perumaan. Poikkeuslaki ja sen myötä voimaan tulleet kokoontumisrajoitukset haastoivat vuoden 2020 rippikoulujen toteuttamisen, sillä rippikoulujen toteutus on perinteisesti perustunut rippikouluryhmien kokoontumisiin kasvotusten sekä leirimuotoiseen intensiivijaksoon.
Suomessa suosituin rippikoulumuoto on pitkään ollut rippikoulu, johon kuuluu leirimuotoinen intensiivijakso (Kirkon tilastot: Toimintatilasto 2019 vuosiyhteenveto). Intensiivijaksoa edeltävät yleensä rippikouluryhmän useat kokoontumiset. Kokonaisuudessaan rippikoulu on yleensä noin puolen vuoden mittainen prosessi (Suuri ihme 2017, 57). Jotkut ryhmät kokoontuvat jo edellisenä syksynä erilaisten teemapäivien, jumalanpalvelusten tai muun nuorisotyön yhteydessä, kun taas jotkut ryhmät aloittavat työskentelyn vasta kevättalvella, lähempänä intensiivijaksoa. (Suuri ihme –
rippikoulua etänä 2020, 1). Ryhmien eritahtisesta etenemisestä huolimatta koronaviruspandemia keskeytti jokaisen rippikoulujakson tavalla tai toisella. Kun ryhmien kokoontuminen oli pandemian vuoksi mahdotonta, täytyi seurakuntien kehittää vaihtoehtoisia rippikoulun toteutustapoja, jotta rippikouluprosessi voisi jatkua. Tässä tutkimuksessa tavoitteena on näin ollen myös selvittää, millä tavoin rippikouluopetus toteutettiin, kun kaikkia kokoontumisia ei pystytty järjestämään.
Etärippikoulujen toteuttamisen tueksi julkaistiin ohjeistus Suuri ihme – rippikoulua etänä (2020) (Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Rippikoulu). Ohjeistuksen tarkoituksena on tarjota tukea
rippikouluopetuksen järjestämiseen etätoteutuksena. Etäopetuksen tarkoituksena on kuitenkin toimia rippikoulun kokonaisuutta tukevana toimintona, jonka toteutuksessa sovelletaan Suuri ihme (2017) -rippikoulusuunnitelmaa. Piispat pitivät tärkeänä, että kokoontumisrajoitusten sallimissa rajoissa rippikoulujen intensiivijakso järjestetään kuitenkin päivä- tai leiririppikouluna. (Suuri ihme – rippikoulua etänä 2020, 1.)
Suomessa evankelis-luterilaista rippikoulua ovat aiemmin tutkineet muun muassa Seppälä (1992;
1993), Niemelä (2002; 2007), Pruuki (2010) ja Kokkonen (2016). Lisäksi Schweitzer ym. (2010; 2015) ovat tarkastelleet rippikoulua kansainvälisellä tasolla. Tämä tutkimus rippikoulun toteuttamisesta pandemian aikana on perusteltua, sillä pandemiatilanteen jatkuvuus on edelleen epävarmaa. Toisaalta etärippikoulun tai muun vastaavan lähi- ja etäopetusta yhdistelevän mallin soveltaminen on Suuri ihme – rippikoulua etänä (2020, 1) ohjeistuksen mukaan mahdollista myös tilanteen normalisoiduttua.
Näin ollen on hyödyllistä tarkastella, millä tavoin rippikoulun kokonaisuuden ja tavoitteiden toteutumista olisi mahdollista tukea hybridiopetuksen keinoin. Tutkimuksen tavoitteena onkin selvittää, millaisia erityiskysymyksiä hybridiopetuksen toteuttamiseen liittyy rippikoulukontekstissa.
Tutkimuskysymykset on muotoiltu edellä mainittujen tavoitteiden pohjalta seuraavasti:
1. Millaisia erityiskysymyksiä rippikoulun järjestämiseen pandemian aikana liittyi?
2. Miten opetuksessa sovitettiin yhteen etä- ja lähiopiskelua?
3. Millaisia erityiskysymyksiä liittyy hybridiopetukseen rippikoulussa?
Tutkimus toteutettiin laadullisen tutkimuksen menetelmin. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin teemahaastatteluja, joihin osallistui yhteensä seitsemän pappia ja nuorisotyönohjaajaa Itä-Suomen alueelta. Kaikki haastattelut toteutettiin marraskuun 2020 aikana. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysiä, jonka luokat muodostettiin abduktiivisesti. Ensimmäistä ja kolmatta tutkimuskysymystä koskevat tulokset raportoitiin fenomenologisesta näkökulmasta, jossa tavoitteena on hahmottaa ilmiötä kokonaisuutena tuomalla esille kaikki siihen liittyvät näkökulmat yhdistämättä niitä tarkasti haastateltaviin. Sen sijaan toisen tutkimuskysymyksen kohdalla tulokset eriteltiin seurakuntakohtaisesti, jotta erilaiset toteutusmallit olisi mahdollista hahmottaa, sillä rippikoulujen toteutusmalli oli kaikissa seurakunnissa hieman erilainen. Tutkimuksen teoriapohjaa, toteutusta ja tuloksia on pyritty selkeyttämään useiden kuvioiden ja taulukoiden avulla.
Rippikoulun juuret ulottuvat kristinuskon alkuun, mutta tässä tutkielmassa rippikoulun tarkastelu rajataan suomalaisen nykyaikaisen evankelis-luterilaisen rippikoulun kehityskulkuun. Vaikka rippikoulu ilmiönä on hyvin laaja, tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan erityisesti koronapandemian myötä järjestettyä hybridiopetusta rippikoulupedagogisena kysymyksenä. Näin ollen tarkastelun keskiössä ovat erityisesti rippikoulun leirielämään ja pedagogiikkaan liittyvät kysymykset, jotka nostetaan
erityisesti Suuri ihme (2017) -rippikoulusuunnitelmasta. Suunnitelman sisältöä pyritään hahmottamaan aiemman käytännöllisteologisen, kasvatustieteellisen ja nuorisotutkimuksellisen viitekehyksen avulla.
Tutkimuksen toisessa pääluvussa käsitellään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulun historiallista kehityskulkua 1600-luvulta 1900-luvun loppuun. Käsittelyyn on sisällytetty lisäksi lyhyt katsaus rippikoulusuunnitelmien kehitykseen. Lisäksi tarkastellaan rippikoulun toteuttamista 2000-luvulla, mihin sisältyvät eritasoiset rippikoulusuunnitelmat, rippikouluprosessin kulku sekä
rippikoulutyöntekijöiden rooli. Olennaisia käsitteitä tässä luvussa ovat erityisesti rippikouluprosessiin kuuluvat teemapäivät ja jumalanpalvelus- ja nuorisotoiminta sekä näiden jälkeen järjestettävä intensiivijakso, jolla viitataan leiri- tai päivämuotoisena toteutettavaan rippikoululeiriin. Rippikoulu pyritään liittämään myös 2000-luvun postmodernin maailman kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin.
Toisessa pääluvussa tarkastelun keskiöön on nostettu lisäksi rippikouluprosessiin kuuluva intensiivijakso. Leirin merkitystä rippikoulunuorelle pyritään hahmottamaan Sorensonin (2018) esittämän Kristillisen leirielämän kulmakivet -mallin pohjalta, jonka yhteydessä tarkastellaan lisäksi myös rippikoulun hengellisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Tässä luvussa olennaisena käsitteenä toimii erityisesti liminaalitila, jonka Kokkonen (2016) liittää rippikoululeirin yhteyteen. Liminaalitilassa normaalit yhteisölliset rakenteet purkautuvat; yksilöiden roolit, tilan käsitteet ja rajoitukset
muotoutuvat uudenlaisiksi (Kokkonen 2016, 65, 239; Turner 1969, viitattu lähteestä Ojala 2020, 33).
Tässä tutkimuksessa liminaalitilan käsitettä pyritään kuitenkin tarkastelemaan vielä laajemmin tilan käsitteen ja etenkin virtuaalitilojen näkökulmasta.
Kolmannessa pääluvussa keskitytään suomalaiseen rippikoulupedagogiikkaan. Luvussa tarkastelun kohteena ovat etenkin Suuri ihme (2017) -rippikoulusuunnitelman oppimiskäsitykset, pedagogiikka sekä kasvatusnäkemys. Lisäksi sivutaan myös edeltävän Elämä – Usko – Rukous (2001) -
rippikoulusuunnitelman pedagogisia näkemyksiä, jotta voidaan hahmottaa rippikoulupedagogista kehitystä 2000-luvun alusta nykypäivään. Rippikoulusuunnitelmia ja niiden roolia lähestytään lisäksi peilaamalla niitä kasvatustieteelliseen opetussuunnitelmia käsittelevään tutkimukseen. Luvussa Suuri ihme (2017) -rippikoulusuunnitelman kasvatusnäkemystä pyritään jäsentelemään Muhosen ja Tirrin (2008) esittämien kasvatuksen tyypillisten piirteiden pohjalta, joihin sisältyvät käsitteet
intentionaalisuus, normatiivisuus ja vuorovaikutuksellisuus (Muhonen ja Tirri 2008, 64–65). Tämän jälkeen tarkastellaan myös kysymystä indoktrinaatiosta rippikoulukontekstissa.
Kolmannessa pääluvussa käsitellään lisäksi sitä, miten rippikoulussa opitaan ja opetetaan. Rippikoulun oppimiskokonaisuuksia, opetussisältöjä ja didaktiikkaa jäsennellään Ubanin (2013), Kansasen (2000) ja Lindholm-Ylänne ja Nevgin (2002) kasvatustieteellisen opetuksen etenemisen vaiheita tarkastelevan mallin avulla. Vaikka rippikouluopetusta ei suoraan voida verrata kouluopetukseen, Suuri ihme (2017) -rippikoulusuunnitelman sisältöä sekä Pruukin (2009) rippikoulupedagogiikan tarkastelua pyritään kuvaamaan edellä mainitun mallin vaiheiden, preinteraktiivisen, interaktiivisen ja postinteraktiivisen vaiheen pohjalta (Ubani 2013, 123). Lopuksi valotetaan vielä aiempaa tutkimusta mobiiliteknologian hyödyntämisestä rippikoulussa.
Neljännessä pääluvussa lähestytään hybridiopetusta käsitteenä, tarkastellaan erilaisia
hybridiopetuksen toteutusvaihtoehtoja, onnistuneen hybridiopetuksen avaintekijöitä sekä identiteetin ja yhteisöllisyyden rakentumista hybridiopetuksessa. Käsitteiden suuren määrän vuoksi tässä
tutkimuksessa käytetään käsitteitä hybridiopetus, tietokoneavusteinen opetus, etäopetus ja lähiopetus.
Tarkastelun pohjana on koulumaailmaan keskittyvä tutkimus, sillä hybridiopetusta ei ole vielä muissa konteksteissa juuri tutkittu. Tässä olennaisiksi käsitteiksi nostetaan Snartin (2010, 115-116) esittämä käsite virtuaalinen minä ja Wagnerin (2006, 48) esittämä käsite sosiaalinen läsnäolo, joiden luomisen merkitystä virtuaalimaailmassa pyritään hahmottamaan.
Neljännessä pääluvussa tarkastelun kohteena ovat lisäksi hybridiopetuksen suhde oppimiskäsityksiin, joista keskiöön nostetaan erityisesti konstruktivistinen oppimiskäsitys. Nykykäsitystä oppimisesta ja konstruktivistisen oppimiskäsityksen kehittymistä pyritään valottamaan lyhyesti, minkä jälkeen pohditaan sitä, millä tavoin hybridi- ja tietokoneavusteinen oppiminen sopivat yhteen
konstruktivistisen oppimiskäsityksen kanssa. Tässä on kuitenkin huomioitu, että tutkimuksen kohteena
oleva rippikoulu sisältää kristillistä kasteopetusta, jonka on nähty olevan ristiriidassa yleensä naturalismia painottavan konstruktivistisen oppimiskäsityksen kanssa (Puolimatka 2002, 178).
Viidennessä pääluvussa käsitellään tämän tutkimuksen tutkimustehtävää, osallistujia, toteuttamista, tutkimusetiikkaa ja luotettavuutta. Tutkimuksessa käytetyt laadulliset menetelmät teemahaastattelu ja sisällönanalyysi esitellään lyhyesti, minkä jälkeen niiden toteutusvaiheet tämän tutkimuksen osalta käydään läpi. Lisäksi pyritään reflektoimaan tutkimuseettisten kysymysten huomiointia tämän tutkimuksen toteuttamisessa sekä kysymystä tutkimuksen luotettavuudesta.
Kuudennessa pääluvussa esitellään tutkimuksen tulokset tutkimuskysymyksittäin, ja luvut on jaksotettu sisällönanalyysin pääluokkien mukaan. Tuloksia pyritään havainnollistamaan aineistosta nostettujen lainausten avulla. Seitsemännessä pääluvussa tutkimuksen keskeisistä tuloksista esitetään yhteenveto ja niitä analysoidaan ja pohditaan tutkimuskirjallisuuden valossa.