Jorma Sipilä (1989, 213) on jakanut sosiaalityön kolmeen eri osajärjestelmään byrokratiatyöksi, neuvontaa ja ohjausta sisältäväksi palvelutyöksi sekä terapeuttisissa organisaatioissa tehtäväksi psykososiaaliseksi työksi. Psykososiaalisen työn tavoittteina Sipilä (emt., 224) korostaa ihmisen psyykkistä selviytymistä sekä toiminta- ja ajattelutapojen muuttumista. Myös Kyösti Raunio on käyttänyt samaa jakoa viitaten teoksessaan Sipilään. Psykososiaalinen työ on erilaista verrattuna byrokratiatyöhön ja palvelutyöhön. Erilaisuus näkyy Raunion mukaan työn toteuttamisen toimipisteissä, organisaatioissa sekä käytössä olevassa tietopohjassa. Psykososiaalisen työn toiminnalliset lähtökohdat ovat muihin osajärjestelmiin verrattuna erilaiset. Siinä missä byrokratiatyössä keskeisessä roolissa ovat hallinnolliset säädökset, perustuu psykososiaalinen työ pitkälle erikoistuneeseen tieteelliseen tietoon ja kokemukseen.
Toiminnan sisältö on tieteelliseen tietoon perustuvaa yksilöllistä ongelmien selvittelyä terapeuttisen keskustelun keinoin. (Raunio 1993, 107–108.)
Riitta Granfeltin (1993, 177) mukaan psykososiaalisella työllä tarkoitetaan laajasti tulkittuna työskentelyä, joka kohdistuu yksilöiden, perheiden ja ryhmien sosiaalisiin ja psyykkisiin kysymyksiin kaikkialla sosiaali- ja terveydenhuollon alalla. Sosiaalityössä psykososiaalinen työskentely voidaan Granfeltin mukaan käsittää työskentelyksi, jossa korostuvat terapeuttinen työote, syrjäytyneiden ryhmien kanssa työskentelyyn sitoutuminen sekä pyrkimys jäsentää psykologian osuutta sosiaalityön tietoperustassa tietoisesti. Eiri Sohlman (2008, 17) on kiteyttänyt psykososiaalisen käsitteeksi, jolla tarkoitetaan psykologisten tekijöiden ja sosiaalisten tekijöiden liittymistä yhteen.
Psykologisina tekijöinä hän nostaa esimerkeiksi emootiot ja kognitiivisen kehityksen ja sosiaalisina tekijöinä kyvyn luoda suhteita muihin ihmisiin sekä kyvyn oppia ja noudattaa vallitsevia sosiaalisia normeja.
Granfelt kuvaa psykososiaalista työtä yhdeksi sosiaalityön orientaatioksi, johon sisältyy terapeuttisen ulottuvuuden lisäksi myös sosiaalipoliittinen orientaatio. Psykososiaalinen
asiakaskeskeistä sosiaalityötä. (Granfelt 1993, 223.) Sirpa Taskisen (2004, 142) mukaan lapsille ja nuorille tarkoitettuja kunnallisia psykososiaalisia palveluja ovat mm. kasvatus- ja perheneuvolapalvelut, terveyskeskuksen psykologipalvelut, mielenterveyspalvelut sekä koulupsykologin ja koulukuraattorin palvelut.
Psykososiaalisen työn juuret ovat Granfeltin mukaan Mary Richmondin luoman case workin periaatteissa. Hän kuvaa psykososiaalisen työn perusidean olevan luettavissa Richmondin teksteistä. (Granfelt 1993, 179.) Richmond korosti tärkeimmäksi ja keskeisimmäksi asiaksi sosiaalityöntekijän toiminnassa monipuolisen kokonaiskuvan luomista asiakkaan tilanteesta eli tarkan sosiaalisen diagnoosin tekemistä ja systemaattista työskentelyä sen pohjalta. Hän myös painotti tapauskohtaisen arvioinnin tärkeyttä. (Bernler & Johnsson 1988, 14; Granfelt 1993, 179.)
Myös Sirpa Härkälä (1992, 27–28) on todennut, että Richmondin tapauskuvauksista on tulkittavissa hänen olleen tietoinen yksilön tai perheen ja sosiaalisen ympäristön välillä vaikuttavista materiaalisista, sosiaalisista ja psykologisista tekijöistä, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Richmond nosti tärkeäksi sekä yksilön että ympäristön ymmärtämisen ja case work työskentelyssä huomioitiin ne molemmat. Sosiaalityön perustehtäväksi Richmond on nähnyt ihmisen persoonallisuuden kehittämisen. Hän näki ihmisen osana sosiaalista ympäristöään ja persoonallisuuden kehittyvän sosiaalisten suhteiden kautta, jolloin ihmisen yhteisöllisyyden tukeminen nousee sosiaalityön tärkeäksi tehtäväksi. (Granfelt 1993, 179; Härkälä 1992, 27–28.)
Granfelt (1993, 180) nostaa psykososiaalisen sosiaalityön kehityshistoriasta merkittäväksi vaikuttajaksi myös Gordon Hamiltonin, joka on kirjoittanut näkemyksistään case workista vuonna 1940 ilmestyneessä kirjassaan Theory and Practice of Social Case Work. Hamilton on korostanut kokonaisuuksien ymmärtämisen olevan mahdollista vain osiensa kautta ja toisaalta osien ymmärtämisen mahdollistuvan kokonaisuuden hahmottamisen kautta (Hamilton 1951, 15). Hamilton on kuvannut, että ihminen ja tilanne sekä niiden välinen vuorovaikutus muodostavat inhimillisen tapahtuman, mikä on sosiaalityössä keskeistä. Hamiltonin mukaan ”sosiaalinen case”
pitää sisällään ihmisen, todellisuuden jossa ihminen elää sekä ne merkitykset, jotka ihminen itse antaa omalle todellisuudelleen. (Bernler & Johnsson 1988, 20; Granfelt 1993, 180; Hamilton 1951, 3–4.)
Hamilton on kuvannut case workin peruslähtökohdaksi olettamuksen yksilön osallistumisesta omaan sosialisaatioonsa mahdollisimman täysipainoisesti.
Sosiaalityöntekijällä tulee olla keinoja tarjota konkreettista apua sekä psykologista tietoa voidakseen auttaa asiakasta ongelmatilanteen analysoinnissa, jotta asiakas pystyy itse omalla toiminnallaan saamaan aikaan positiivista muutosta omaan tilanteeseensa.
Työntekijän lähtökohtaisena olettamuksena on, ettei asiakas ole täysin avuton ongelmiensa edessä, vaan häntä voidaan kannustaa tekemään omia päätöksiä sekä toimimaan niiden mukaisesti. Työntekijältä vaaditaan taitoja motivoida asiakasta käyttämään sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia resurssejaan ongelman ratkaisemiseksi.
Sosiaalityöntekijän tehtävänä on siis tukea asiakasta käyttämään omia taitojaan ja voimavarojaan tilanteensa muuttamiseksi ja oman itsensä kehittämiseksi. Tähän työntekijältä vaaditaan psykologista osaamista. (Granfelt 1993, 180–181; Hamilton 1951, 22–23, 46.) Tämä on hyvin vahvasti kytköksissä tämän päivän psykososiaalisen sosiaalityön psyykkisen ja sosiaalisen huomioivaan voimaannuttavaan työotteeseen.
Hamiltonin (1951, 22) näkemyksen mukaan case workilla tavoitellaan niin yksilöllistä kuin yhteiskunnallistakin kehitystä. Richmondin mukaan tämä tapahtuu kohdentamalla työpanos yksilöihin ja heidän hyväkseen tehtävään työhön huomioiden ihmiset yksilöinä sekä tehden yhteistyötä heidän kanssaan (Richmond 1971, 98). Yksilöiden hyvinvoinnista seuraa väistämättä myös yhteiskunnallista hyötyä. Hamilton on korostanut työn yksilökohtaisuutta ja tuonut esille ettei yksilötyöskentelyllä voida saada aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia ja sama toisinpäin (Granfelt 1993, 182;
Hamilton 1951, 15). Granfelt tuo kirjoituksessaan esille, että Hamiltonilla on ollut hyvin suuri merkitys psykososiaaliselle työlle ja että tämän näkemys ihmisestä kulttuuristen ja taloudellisten tekijöiden määrittämässä tilanteessa on psykososiaalisen työn keskeinen lähtökohta. Hän kuvaakin Hamiltonin pystyneen muodostamaan ehjän kokonaisuuden yhdistämällä psykologiseen orientaatioon ymmärryksen sosiaalisten, taloudellisten ja kulttuuristen tekijöiden merkityksistä. (Granfelt 1993, 182.)
Kolmas psykososiaalisen sosiaalityön taustalla vaikuttanut case workin puolestapuhuja on Granfeltin mukaan Florence Hollis. Hollis käyttää omassa 1964 julkaistussa case workin määrittelyssään jo termiä ´psykososiaalinen´. Hollis huomioi case workin
tilanteeseen ja pitää sen tavoitteena yksilön tarpeiden täyttämisen ja sosiaalisten suhteiden toimivuuden mahdollistamista. Hollis näkee ihmisen sidoksissa tilanteeseensa aivan kuten Hamiltonkin. Hollis nostaa keskeisiksi case workin peruspilareiksi paitsi psykoanalyyttisen teorian myös tietynlaisen arvomaailman. Tärkeimpänä arvona hän pitää varauksetonta ihmisarvon kunnioittamista, josta kumpuavat lisäksi hyväksyvä asennoituminen sekä asiakkaan itsemääräämisen kunnioittaminen. (Granfelt 1993, 182–
183.)
Granfeltin mukaan Hollis kuvasi case workia terapeuttiseksi työskentelyksi ja korosti terapeuttisen asiakassuhteen merkitystä. Hollis on nostanut esille suoran ja epäsuoran työn painotuksia työskentelyssä. Hollisin näkemyksen mukainen case work perustuu ensisijaisesti suoraan psykologiseen vaikuttamiseen epäsuoran asiakkaan ympäristöön vaikuttamisen jäädessä pienempään rooliin. Hän on itse kuitenkin kritisoinut epäsuoran työn aliarvostusta vaikkakin hänen omassa kuvauksessaan asiakkaan sosiaalinen ympäristö rajoittuu vain lähisuhteisiin laajempien yhteiskunnallisten suhteiden jäädessä ulkopuolelle. Hollisin käsityksen mukaan epäsuoralla työllä pyritään vaikuttamaan psykologisin keinoin asiakkaan elämäntilanteen kannalta merkittäviin ihmisiin. Hollis on kuvannut sosiaalityötä psykososiaaliseksi terapiaksi ja hänen kuvauksessaan työskentelylle on ensisijaista psyykkinen vaikuttaminen. Sosiaalinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen jäävät hänen teoriassaan vähemmälle huomiolle.
(Granfelt 1993, 183–184.)
Psykososiaalisen työn teoriaperusta on siis varsin vahvasti case workissa. Granfeltin (1993, 186–189) mukaan etenkin Richmondin ja Hamiltonin ajattelussa on voimakkaasti esillä sekä psykodynaaminen että sosiaalitieteellinen suuntautuminen. Hän nostaa esille, että case workin perinteessä voimakkaasti vaikuttavana tekijänä on ollut Sigmund Freudin psykoanalyyttinen teoria. Granfeltin mukaan Freudin psykoanalyyttiseen teoriaan pohjautuva laaja psykodynaaminen teoriaperinne on vaikuttanut merkittävällä tavalla sosiaalityön kehittymiseen. Timo Toikko (1997, 175, 179) tuo artikkelissaan esille oman näkökulmansa, jonka mukaan psykososiaalinen työ ei välttämättä rakennu puhtaasti psykodynaamiselle teoriaperinteelle. Tätä hän perustelee sillä, ettei psykososiaalinen työ ole pelkästään yksilöllistä vaan yliyksilöllistä, millä tarkoitetaan yksilön lisäksi työskentelyä myös hänen verkostojensa sekä lähiympäristönsä kanssa.