Nainen pappiskuvan täydentäjänä

Puhetekstien kokonaisuudessa, jonka nimeän pappiskuvadiskurssiksi, naisedusta-jat paikantavat naista pappina kirkon kentässä. Diskurssissa erottuu toivottu kuva naispapista sen hetkisessä todellisuudessa myös yhteiskunnasta käsin katsottuna.

Naispapin subjektipositio antaa materiaalia tälle diskurssille. Kuva miespapista on jo tietysti olemassa ja sen aineksia sisältyy tähän diskurssiin. Kun tarkastelee argumentointia mahdollisen naispappeuden pappiskuvaan aiheuttamista muutok-sista, saa käsityksen myös siitä, minkälaisia aineksia sisältyy puhujien mielestä val-litsevaan kuvaan pappeudesta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Samalla perinteinen pappiskuva joutuu naisedustajien puheissa uuteen tarkasteluun, sillä he tuovat siihen uutta ja pohtivat, miten nainen täydentäisi pappiskuvaa uusilla ulottuvuuksilla.

Näin hahmottuva olemassa oleva pappiskuva ei ole ollenkaan selvärajainen.

Ennen muuta kuva on teologisilta perusteluiltaan joskus epäselvä sisältäen risti-riitaisia aineksia. Puheet paljastavat, että kirkossa ei ole päästy pappeuden teologi-sesta substanssista yksimielisyyteen. Pappiskuvan opillisten perusteiden moninai-suus hämmentää naisedustajia, joista useimmat eivät ole teologeja. He ihmettelevät virkakäsityksen saamaa korostusta, joka on heille ennestään tuntematon. He eivät

omaksu sitä ilman muuta. Naisedustajat rakentavat toisenlaista pappiskuvaa usein myös muilla aineksilla kuin perinteisesti teologisilla. He ilmaisevat seurakunta-laisten tarpeen saada pappeja, joiden vuorovaikutustaidot ja yhteistyökyky ovat parempia kuin yleensä miespuolisten pappien. Käsitys monista papeista näyttää tutkittujen puheiden perusteella olevan selkeän auktoriteettikeskeinen.

Miespapin ehdoton asiantuntijavalta omalla tehtäväalueellaan on tärkeä osa tätä diskurssia, ja sekin välittää kuvaa etäisestä, byrokraattisesta viran hoitajasta.

Hänen teologiseen puheeseensa maallikko ei naisedustajien mukaan saa helposti yhteyttä tai ainakin liikkuu argumentoinnissaan toisella tasolla. Tästä on osoitukse-na se, että teologiset selvittelyt osoitukse-naispappeudesta ovat osoitukse-naisedustajien mukaan turhan teoreettisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Kaiken kaikkiaan lähelle tuleva, kuunteleva ja ihmistä edustava pappi on kateissa. Nainen toisi puheiden mukaan pappeuteen täydentävän erilaisuuden omilla ominaisuuksillaan ja tavallaan tehdä työtä lähellä seurakuntalaisia. Rajat-teema antaa aineksia tälle diskurssille, koska siihen sisältyy ajatus rajojen madaltamisesta teologisen ja muun käyvän pääoman väliltä. Joskus argumentoinnissa nousee esille vain selkeä uuden odotus.

Kun pappeus tulee koko ihmisen tehtäväksi, miehen ja naisen yhdessä, niin se to-della tulee muuttumaan jollain merkittävällä tavalla. (LT, 4.11.1986, § 20)

Puhuja viittaa edellä mainitsemaansa pappiskuvaan. Pappeus, kuva papista, tulisi puhujan mielestä muuttumaan naispappeuden myötä, kun siihen tulisi kuulumaan koko ihminen. Tämän tarkemmin muutosta ja sen kautta saatavaa uutta hän ei määrittele. Kuitenkin on helppo päätellä, että muutos olisi muutos parempaan ja siksi toivottava.

Jotakin uutta joka tapauksessa etsitään eikä se ole ilman jännitteitä. Ristiriitai-suutta on jopa siinä, että huolimatta pappiskuvan uusista piirteistä puheenvuorot kuitenkin tähdentävät, ettei mikään tulisi pappeudessa muuttumaan naispappeu-den toteutuessa. ”Mitään äkkimuutosta ei kirkossa voi tapahtua,” (IV, 4.11.1986,

§ 20) Naispapit toimisivat näet kuitenkin pääosin samoin kuin miespuoliset työ-toverinsa. Puhujat määrittelevätkin naispapit miespappien ja näiden ominaispiir-teiden kautta. Puheet ovat selkeän funktionaalisia. Ne täyttävät tehtävänsä tässä tilanteessa. Mitä ilmeisimmin tarkoitus argumentoinnissa on ennen muuta rau-hoittaa kirkon ja kirkolliskokouksen sisällä olevia muutosta tai auktoriteettiaseman vaarantumista pelkääviä ryhmiä.

Vaikka naispappeus saisi ensi keväänä myönteisen kannanoton, en usko, että kir-kossamme tapahtuisi mitään suurta katastrofia tai vallankumousta. (HK, 8.11.1983,

§ 22)

Puhujan käyttämissä voimakkaissa ilmaisuissa voi paikantaa vastustajien ja epä-röivien tunteman uhan mittavuuden. Se on naisedustajien otettava argumentoinnis-saan huomioon päästäkseen itselleen myönteiseen tulokseen. Siksi puhujat pitävät tärkeänä sen muistuttamista, että kaikki kuitenkin pysyy kirkossa ja pappeudessa pääasiassa ennallaan.

Pappiskuvadiskurssin hallitseva lähestymistapa argumentoinnissa on toimin-nallinen, ja se avautuu yleensä toiminnan kohteesta käsin. Puhujat toteavat, että monet seurakuntalaiset haluaisivat lähestyä nimenomaan läheiseksi kokemaansa naispappia. Naisedustaja mainitsee hänet äitihahmona. (IV, 8.11.1983, § 22) Lisä-resurssina naispappi toisi kiireettömyyttä kaikkeen papillisten tehtävien hoitoon.

Samalla puhujat ottavat huomioon hänen opillisen kompetenssinsa ja ilmaisevat sen useimmiten negaation kautta. Naispappi ei naisedustajien mielestä toisi opillista sekavuutta, kuten joku oli epäillyt jo tapahtuneen naisteologien toiminnan kautta.

Tuskinpa näitten naisteologien julistuksen kautta on harhaoppeja seurakuntiin tul-lut, niin kuin on väitetty. Sen sijaan on tullut uusia mahdollisuuksia evankeliumin julistamiseen. (AS, 8.5.1984, § 34)

Naisedustaja torjuu harhaoppien yhdistämisen lehtoreiden saarnoihin ja toimin-taan. Puhujat toteavatkin, että lehtorien saarnat ovat olleet rakentavia ja hyviä. Ne eivät ole heidän mielestään lisänneet maallistumista. Tällaisessa argumentoinnissa samoin kuin edellä olevassa sitaatissa torjutaan esiintynyttä pelkoa naisteologien kollegoitaan heikommasta opillisesta kompetenssista. Edustajat vakuuttavat, että naispappeudessa ei ole mitään vaaraa uhkaamassa tältäkään kannalta.

Kaiken kaikkiaan tämä diskurssi hahmottaa pappiskuvaa johon, sisältyy erilai-sia ainekerilai-sia. Siinä on toimintakeskeisyyttä ja aerilai-siantuntijuutta. Puhujat perustelevat naispappien toiminnallisuuden positiivisilla aineksilla, asiantuntijuuden usein ne-gaation kautta toteamalla, etteivät he levittäisi harhaoppeja. Keskeiseksi elemen-tiksi naispappien kohdalla tässä diskurssissa nousee tehtävien vastuullinen hoito ja suhde seurakuntalaisiin. Diskurssissa muotoutuvalle pappiskuvalle on tärkeää papin suhde seurakuntaan, jota tulisi palvella monipuolisesti. Diskurssi saakin voi-mansa seurakuntalaisten tarpeista, joihin kirkon on puhujien mielestä vastattava mahdollisimman tehokkaasti.

Monivivahteinen kuva naispapista

Pappiskuvadiskurssi koostuu monenlaisia aiheita sisältävästä kuvasta naisesta pap-pina. Siihen sisältyy myös aineksia ihmiskuvaan liittyvästä keskustelusta. Raamatun ihmiskuva sisältää miehen ja naisen, koko ihmisen, mihin puhuja edellä olleessa pappeutta käsittelevässä sitaatissa viittaa. (LT, 4.11.1986, § 20) Tämä korostus antaa

puhujille tilaisuuden sanoa, että nainen ja mies kuuluvat myös pappiskuvaan. Tässä yhteydessä esiintyy joissakin puheenvuoroissa viittauksia historiallisen ihmiskuvan muuttumiseen. Ihmiskuva ja naiskuva ovat kokeneet muutoksia Raamatun ja Lut-herin ajoista. (SSK, 7.5.1986, § 54; SAH, 5.11.1986, § 22) Jos kerran niin on, on siitä puhujien mukaan tehtävä johtopäätöksiä myös pappeuteen nykyaikana. Kirkko ei voi naisedustajien mielestä pitää kiinni vanhoista mielikuvista ja käsityksistä, kun yhteiskunta ja ihmisten ajattelu on edennyt niistä kauas. Merkittävää on kristil-lisen ja oman kulttuurin edustaman ihmiskuvan nivoutuminen puheissa yhteen.

Suomalainen kristillinen ihmiskuva rakentuu opetukselle, ettei ole miestä eikä nais-ta, vaan tasa-arvoisia, toisiaan täydentäviä ihmisiä yhteiskunnassa ja toivon mu-kaan myös kirkossa. (TL, 8.11.1983, § 22)

Ihmiskuva, johon tasa-arvo sekä naisen ja miehen yhteistyö perustuvat, on sitaa-tin mukaan paitsi kristillinen myös suomalainen. Suomalainen ihmiskuva on siten eittämättä kristillinen ja kristinuskosta vaikutteita saanut. Naisedustajien puheissa ei tahdota pystyttää erottavia rajoja sen välille, mitä opetetaan kirkossa ja minkä mukaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa toimitaan. Pikemminkin puhujat pi-tävät selvänä kiinteää yhteyttä kirkollisen ja toisaalta kulttuurisen ja sosiaalisen todellisuuden välillä. Pappiskuvadiskurssi heijastelee tällöin luonnollisesti myös naisen asemasta yhteiskunnassa käytävää diskurssia. Vetoaminen kansankirkkoon yhdistää kirkon ratkaisut kansaan ja sen keskuudessa esiintyviin käsityksiin ja siellä vallitsevaan diskurssiin naisesta.

Puhujat toteavat lisäksi, että nainen pappina olisi tarpeellinen lisäresurssi kirkon käytössä. Hänen jättämisensä pappeuden ulkopuolelle on voimavarojen tuhlausta, ja sen puhujat torjuvat ja siitä erottautuvat. Vaikka asiaa ei puheissa ilmitekstisesti todeta, puhe resursseista ja tuhlauksesta näyttää viittaavan vastuullisuuteen muu-tenkin kuin teologisessa mielessä. Naisedustajille on selvää, että yleisen ajattelun mukaan myös kirkko on demokraattisessa yhteiskunnassa vastuussa julkisten re-surssien asianmukaisesta käytöstä. Taustalla on joka tapauksessa selkeimmin kir-kon vastuuta representoiva retorinen malli eli vastuullinen tehtävänhoitaja -malli ja siten vastuu-teema.

Kutsumus on niin ikään voimakas tekijä pappiskuvadiskurssissa, ja paikantaa teologia-teeman tähän diskurssiin. Kutsumuksen tuovat esille erityisesti kirkol-liskokouksen naisteologit, vaikka siitä puhuvat muutkin. (LT ja EO, 4.11.1986, § 20) Naisedustajat toteavat, että naisteologillakin kuten hänen miespuolisella työ-toverillaan voi olla sisäinen kutsu toimia pappina, eikä ilman sitä kenenkään pi-täisikään ottaa pappisvihkimystä. Kutsumus liittyy niin voimakkaasti pappeuteen, että naisedustaja ehdottaa myös miesteologeille mahdollisuutta toimia kirkossa ilman vihkimystä, jos kutsumusta papiksi ei ole.

Näin ollen naisen saama sisäinen kutsu pappisviran hoitoon on yhtä realistisella pohjalla toteutumaan kuin miehisen kollegansa…. Näkisin, että joustava virkanäke-mys voitaisiin toteuttaa sillä tavalla, että miehet ja naiset voisivat yhtä arvokkaasti ja arvostetusti tulla joko papeiksi tai jättäytyä vihkimyksen ulkopuolelle, ja silti hoi-taa arvostettua virkaa kirkon sisällä. (PK, 8.11.1983, § 22)

Kutsumuksen olemassaolo on kirkolliskokouspuheissa jumala-termi. Sen välttä-mättömyyttä ei kukaan kyseenalaista. Kuitenkaan kutsumuksen todentaminen jul-kisesti ei ole mahdollista eikä tarpeellista. Argumentoinnissa ilmenee, että se on hyvin henkilökohtainen ja samalla yhteisöä velvoittava tekijä. Siksi sen toteutta-mista ei yhteisö saa estää. Mutta samalla kutsumuksen toteuttaminen on kirkon yhteiskuntasuhteiden ja -riippuvuuden johdosta resurssikysymys. Vastuullisuu-teen liittyvien retoristen mallien, ennen muuta vastuun välttely -mallin mukaisesti, kutsumuksen saaneiden jättäminen sivuun merkitsee puhujien mielestä huonoa taloudenhoitoa. Se on vastoin sekä Raamattuun perustuvia uskonnollisia että yh-teiskunnallisia velvoitteita.

Pappiskuvadiskurssi sisältää odotuksen, että pappi olisi enemmän seurakunta-laistensa kaltainen. Siten pappi voisi paremmin olla hyödyksi seurakuntalaisille ja evankeliumin etenemiselle. Juuri tässä piilevän puutteen vuoksi pappeus on puhu-jien mielestä ilman naispappeja puolinainen ja tarvitsee täydentämistä. Kuitenkin, aikaisemmin esitetyn mukaiseesti, epäröivät ja vastustajat kirkolliskokouksessa se-kä naispappeuden torjuva kirkkokansa on saatava uskomaan, ettei pappiskuva tule ratkaisevasti muuttumaan. Sen sijaan se tulee täydentymään uudenlaisilla toimin-taa edistävillä ominaisuuksilla. Samalla naisedustajat vakuuttavat, että nainen ei tule pappina vähemmän naiselliseksi varsin stereotyyppisillä käsityksillä arvioiden.

Monella tavalla kehittyvässä yhteiskunnassa on tarpeen, että nainen vihdoin tiedos-taa itsensä ja oikeutensa, ja toivottavasti toimii tällöin tasapainoisena ja viehättä-vänä niin kirkossa, perheessä kuin työelämässä ja teidänkin kotonanne, hyvät nais-pappeuden torjujat. (SI, 8.11.1983, § 22)

Puhujan mukaan naispappi pysyy naisena tavanomaisten naisellisten ja viehättä-vyyttä korostavien ominaisuuksiensa puolesta, vaikka tiedostaakin uudet mahdol-lisuutensa toimia ja vaikuttaa. Tutkituissa puheissa voi siten paikantaa myös sen pelon torjumista, että naisesta tulisi pappisvihkimyksen kautta vähemmän naisel-linen kuin ennen. Edellä siteeratun puhujan mukaan naispappi tulee säilyttämään tasapainon työnsä ja naisellisten ominaisuuksiensa välillä.

Puheenvuoron voi päätellä sisältävän myös ajatuksen vaihdosta tai neuvotte-lusta, jossa puhuja tarjoaa vaihtoon naisen, tässä tapauksessa naispapin, naiselli-sia ominaisuuknaiselli-sia. Vastikkeena on naisen pääsy anaiselli-siantuntijoiden alueelle. Riitta Auvinen käsittelee samantapaista vaihtoa, kun jälkiteollisen yhteiskunnan nainen

vaihtaa viehättävyyttään taloudelliseen valtaan. (Auvinen 1977, 114) Täten naisen sukupuoleen liitetyt ominaisuudet tulevat ilmitekstisesti esille, kun argumentoi-daan naispappeudesta

Joskus naisedustaja toteaa, että kuva naispapista ei ole välttämättä yhtenäinen tai yksinomaan ja aina myönteinen. Naispappienkin joukossa on erilaisia yksilöi-tä. He tulevat olemaan keskenään erilaisia pappeja, kuten ovat miehetkin. (RM, 4.11.1986, § 20) Tällainen puhe tuo yleisinhimillisellä argumentaatiollaan keskus-teluun realistisuutta ja vaikuttavuutta. Puheiden funktio antaa kuitenkin enim-mäkseen aihetta toisenlaiseen naispapin esittelyyn. Puhujat antavat hänestä varsin yhtenäisen kuvan esikuvallisen nöyränä ja yllätyksettömänä pappina, pappisku-van tervetulleena täydentäjänä. Puhujat konstruoivat siten ryhmää, naispappien ryhmää, joka määrittyy monessa suhteessa sukupuoleen liittyvien ominaisuuksi-en perusteella. Joka tapauksessa mahdollisista muutoksista pappeudessa ei haluta puhua paljoa joko siksi, ettei niitä tahdota arvailla tai varovaisuussyistä tavoitteen huomioon ottaen. Tämän varsin hajanaisen ja monenlaisia elementtejä omaavan diskurssin keskeinen piirre on funktionaalisuus. Siinä rakentuva käsitys naisesta pappina eri vivahteineen toimii sen hyväksi, että nainen paikantuisi useimpien ja varsinkin kannassaan epäröivien kirkolliskokouksen miesedustajien mielestä tähän virkaan hyväksyttävänä.