Muusa taidemaailman kehyksissä

Eräs silmiinpistävä teknis-taiteellinen keino elokuvassa Adèlen elämä on runsas lähikuvien käyttö. Erityisen paljon kamera kuvaa päähenkilö Adèlen kasvoja erilaisissa valaistuksissa.

Esimerkiksi useissa luokkahuonekuvissa myös muiden henkilöhahmojen kasvoja kuvataan läheltä. Niissä käsitellään opettajan johdolla jotakin kaunokirjallista teosta. Usein luokka-huonekuvissa ovat vain yhdet kuuntelevat tai lukevat kasvot kerrallaan, joskus korkeintaan muutamat. Katsojalle välittyy näistä kuvista henkilöhahmon reaktio tekstikatkelman tari-namaailman tapahtumiin. Usein kamera seuraa hahmon hienovaraisia eleitä hyvin läheltä.

Esimerkiksi Adèlen katse, hiusten mietteliäs kiertäminen sormen ympärille tai päälaelle ja suupielen pieni liike tallentuvat ja saavat katsojan pohtimaan, mitä hänen mielessään liik-kuu.

Irlantilainen ohjaaja ja elokuvakriitikko Mark Cousins (2014: 13) pohtii lyhyessä artikke-lissaan ”Expanding the Frame” lähi- ja laajakuvan käyttöä, kun hän vertailee keskenään kahta hyvin erilaista elokuvaa, Adèlen elämää ja Paul Greengrassin ohjaamaa elokuvaa Captain Phillipsiä. Myös Cousins on kiinnittänyt huomiota runsaaseen lähikuvan käyttöön Adèlen elämässä. Hän vertaa lähikuvia Adèlen tunnetiloja välittävistä kasvoista tanskalai-sen Carl Theodor Dreyerin Ranskassa ohjaamaan elokuvaan Jeanne d’Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d’Arc, 1928). Kirjoittajan mukaan lähikuvat ilmentävät subjektiivista näkökulmaa yhteisöllisen tai yhteiskunnallisen sijasta. Hänen mielestään elokuvan alku-puolen monet lähikuvat keskeisten henkilöhahmojen kasvoista luovat intiimin tunnelman, joka ei ole enää samalla tavoin läsnä elokuvan seksikohtauksissa, jotka kasvojen ohella näyttävät kaiken muunkin. Cousinsin tulkinnan mukaan näiden kohtausten kokovartaloku-vat etäännyttävät Adèlen ja Emman katsojasta ja altistakokovartaloku-vat naiset miehiselle katseelle. Mo-nen muun kriitikon ohella hän arvostelee Adèlen elämän seksikohtauksia tirkisteleviksi.

Hänen mielestään tunnelma vaihtuu näissä kohtauksissa naisten intiimin havainnon ku-vaamisesta ulkopuolisen katseen hallitsemaksi, kun lähikuvat vaihtuvat laajempaan kuva-kokoon.

Kuten myös Cousins (2014: 13) lyhyesti mainitsee, naisten rooli katseen kohteena ja tai-demaailmassa on osa elokuvan tematiikkaa. Pitkässä juhlakohtauksessa lyhtyjen valossa Adèlen ja Emman yhteisen kodin puutarhassa keskustellaan muun muassa naisista

taitees-sa. Emma esittelee Adèlen paitsi rakastetukseen, myös muusakseen. Myöhemmin äänessä on varsinkin Emman suuresti arvostama galleristi Joachim, joka kehuu Adèlen mallintaito-ja Emman maalauksissa. Katsomallintaito-ja saa vaikutelman, että juhlien vieraat ovat lähinnä Emman ystäviä taidepiireistä, eikä Adèlen ystäviä ole paikalla. Keskustelua käydään samalla, kun vieraat syövät ja Adèle tarjoilee heille valmistamaansa ruokaa. Pasta bolognesen äärellä keskustelu kääntyy eroottiseen nautintoon ja sen yksityiseen luonteeseen. Joachim koros-taa, kuinka miehen ja naisen nautinto eroavat toisistaan ”kuin yö ja päivä” (AE, 1:51:20).

Hänen mielestään naisen nautinto on jotakin mystistä. Samassa keskustelussa hän pohtii naisen roolia erityisesti maalaustaiteessa:

Joachim: Siitä asti kun naisia on maalattu, heidän ekstaasiaan on kuvattu enemmän.

Miehen ekstaasi kuvataan naisen kautta. On kylpeviä naisia ja…

[Toinen juhlavieras puuttuu keskusteluun]: ”Maailman alkuperä.”

Joachim: Miehet yrittävät epätoivolla kuvata sitä. (AE, 1:52:27–1:52:39.)

Katsoja saa kuitenkin itse päättää, kuinka hän suhtautuu Joachimin vahvoihin näkemyksiin.

Elokuva ei tarjoa keskusteluun valmiita vastauksia, vaan pikemminkin pohdiskelee aihetta.

Eräs naispuolinen vieras osallistuu keskusteluun ja huomauttaa, että kyseessä voi olla kuvi-telma tai tulkinta naisen nautinnosta, fantasia. Keskustelussa päädytään siihen, että seksu-aalisen nautinnon hetkellä nainen on ikään kuin toisessa maailmassa, mikä näkyy erityises-ti hänen silmistään. Emman ystävien mukaan naisen kokemuksessa on jotakin lähes tuon-puoleista ja yliaistillista, ja tätä arvoitusta maalaustaiteessa kuvataan. Keskustelijoiden mukaan eroottiseen kokemukseen tuntuu liittyvän näkyvän ja näkymättömän maailman rajan ylittäminen.

Dialogin voi tulkita myös niin, että elokuvassa pohditaan, kuinka naisia kuvataan maalaus-taiteen lisäksi elokuvassa, kuten Adèlen elämässä. Keskustelu näyttää myös tällaisen ku-vaustavan rajoittuneisuuden ja kritiikin, kun henkilöhahmot pohtivat naisen kuvaamista miehen kokemuksen kautta¹¹. Millä tavoin Adèle ja Emma esitetään elokuvassa ja

11Laura Mulvey (1989: 15–19) kritisoi tapaa, joilla naiset asetetaan katseen kohteeksi valtavirta-elokuvissa. Mulveyn näkökulma kumpuaa psykoanalyysistä ja sen käsitteistä. Hänen mukaansa elokuvan katselu tyydyttää tirkistelyn kaipuumme: samalla, kun katsomme uteliaasti ja mielihyvää kokien valkokankaan ihmishahmoa, tunnistamme hahmossa jotakin tuttua. Jacques Lacanin käsi-tyksiin nojaten kokemus muistuttaa Mulveyn mielestä tunnetta, kun lapsena tunnistaa itsensä en-simmäistä kertaa peilikuvassa, joka ei kuitenkaan ole aivan samanlainen kuin käsitys itsestämme.

Hän toteaa hieman yksioikoisesti, että katseeseen liittyvä mielihyvä on jakautunut niin, että miehel-le on varattu aktiivisen katseen haltijan osa, ja naiselmiehel-le passiivinen rooli katseen kohteena,

seksuaa-aako tuo esitystapa kuvataiteen perinteestä, vai myötäileekö se sitä? Elokuva esittävää täl-laisia kysymyksiä itselleenkin. Joachim sanoo samassa juhlakohtauksessa melko yksioikoi-sesti: ”Naistaide ei käsittele naisnautintoa” (AE, 1:52:50). Elokuvan taidekeskustelu toiste-leekin kuluneita näkemyksiä naisen nautinnosta ja sen kuvaamisesta taiteessa. Sen välittä-mä kuva naisista taiteessa on vähintäänkin moneen suuntaan sirottuva, paikoin häiritsevä-kin, liikkuva, eikä kovin helposti pysäytettävissä tai käsitteellistettävissä.

Elokuvan taidekeskustelu ja koko juhlakohtaus on hyvin ristiriitainen ja siihen on ollut jollakin tavalla vaikea suhtautua. Toisaalta kohtauksessa toistellaan totunnaisia näkemyk-siä ärsyttävyyteen asti, mutta samalla siinä pohditaan taiteen kuvaustapoja ja näytetään henkilöhahmojen mielipiteiden, toiminnan ja keskinäisten suhteiden kautta hyvin paljon esimerkiksi heidän eroavaisuuksistaan. Mielenkiintoista on vaikkapa se, että Adèle on tai-dekeskustelussa lähes hiljaa. Hänen vuorosanansa liittyvät ruuan ja juomien tarjoilemiseen, kun muut puhuvat taiteesta. Hieman myöhemmin samassa juhlakohtauksessa eräs näytteli-jämies kehuu Joachimin tavoin Adèlea mallina. Adèle kuitenkin hämmentyy eikä osaa oi-kein selittää, millaista mallina oleminen on tai miksi hän on maalauksissa sellainen kuin on. Hän tietää vain sen, ettei voisi olla muiden kuin Emman mallina. Juhlia seuraavassa kohtauksessa, kun naiset ovat jääneet kahdestaan, Adèle kertoo Emmalle, että tämän ystä-vät ovat hänen mielestään ”liiankin fiksuja” samalla, kun Emma lukee Egon Schielestä kertovaa lehtiartikkelia. Emman kehottaessa Adèlea kirjoittamaan julkisemmin henkilö-kohtaisten merkintöjen sijasta tämä sanoo, ettei osaa rakentaa juonenkulkuja eikä halua paljastaa yksityisiä tuntojaan muille.

Kuten elokuvan monista muistakin kohdista, myös juhlakohtauksesta huokuu yksityisen kokemuksen ja havainnon sekä ympäristön välinen jännite. Nautintokeskustelun voi tulkita myös yksityisen kokemuksen välittämisen vaikeudeksi. Nautinnolla on toisaalta yksityinen luonne, mutta silti sitä halutaan kuvata esimerkiksi elokuvassa. Toisaalta yksityinen koke-mus piirtyy esiin sosiaalisen tilanteen näyttämisen kautta, kuten elokuvan juhlakohtaukses-sa. Tilanteen näyttäminen sellaisenaan paljastaa ihmisten väliset suhteet, esimerkiksi sen, lisen halun objektina. Adèlen elämän Joachim nostaa puheillaan esille juuri tällaisen jaottelun. Tar-kasteltava elokuva on (itse-)tietoinen siitä, kuinka naisia on kuvattu maalaustaiteessa ja elokuvan historiassa, minkä muun muassa puutarhajuhlakeskustelu osoittaa. Mulveyn heteroseksuaaliseen asetelmaan nojaava malli on pelkistävä ja Adèlen elämän kannalta ongelmallinen myös siksi, että elokuvan keskiössä on kahden naisen välinen rakkaussuhde.

että Adèle ei vaikuta olevan kotonaan taidepiireissä. Hänen luontevasta mallina olostaan esitetyt kehut tuntuvat hänestä hämmentäviltä, samoin kuin kehotukset kirjoittaa yksityisiä ajatuksia kaunokirjallisiksi teksteiksi.

Samalla, kun Emman ystävät keskustelevat taiteesta käsitteiden kirkastamina, he koettavat asettaa myös Adèlen osaksi kokemustaan taidemaailmasta. Joachimin mukaan Adèle on varmasti loistava kirjoittaja, kun hän kerran on niin taitava mallikin. Muut pyrkivät asetta-maan Adèlen taidemaailman kehyksiin sellaisena kuin he sen kokevat. Muita juhlijoita yhdistää taide, mutta Adèlen yhdistää muihin vain Emma. Adèle ei osallistu taidekeskuste-luun niinkään sanoin, vaan toiminnan, kuten ruuan tarjoilemisen kautta. Samassa kohtauk-sessa hän keskustelee lähemmin vain edellä mainitun näyttelijämiehen kanssa ja nappaa tämän kasvoilta sinne lennähtäneen hyönteisen. Myöhemmin he tanssivat. Adèlen näkö-kulmasta taideyhteisö näyttäytyy vieraana ja lähes käsittämättömänä, eikä se tavoita häntä ainakaan sanojen avulla. Hän suhtautuu esitettyihin kysymyksiin hämmentyneesti ja kuun-telee niitä vähän vaivaantuneena. Jos katsoja omaksuu Adèlen näkökulman, hän saattaa pohtia koko taidepuheen mielekkyyttä ja kokea sen tyhjäksi, kun keskustelussa ei päästä juuri totunnaisten ajatusten toistelua pitemmälle.

Toisaalta tyhjähkö taidepuhe on osa tapaa, jolla elokuva pyrkii kuvaamaan elämää. Eloku-van välittämä ja luoma kuva elämästä näyttäytyy hajanaisena sarjana arkipäiväisiä, toistu-via tapahtumia, joiden väliset ajalliset suhteet eivät ole täysin selkeitä. Juhlissa puhutaan siksi, että juhlissa kuuluu jutella muiden kanssa. Tärkeää ei ole niinkään keskustelun sisäl-tö tai sen puute, vaan jutustelun rooli ihmisten välisten suhteiden lujittajana tai erojen luo-jana ja ilmentäjänä. Emman ystävien taidepuhe on luonteeltaan selittävää ja analysoivaa, esimerkiksi kun he vertailevat keskenään Gustav Klimtin ja Egon Schielen maalauksia, joita he luonnehtivat muun muassa vaikeaselkoisin käsittein ”morbideiksi” tai ”dekoratiivi-siksi” ja saavat aikaiseksi väittelynkin aiheesta. Adèlelle kumpikaan taiteilijoista ei ole ennestään tuttu, ja hän on enimmäkseen hiljaa. Vaikuttaa siltä, että keskustelu ei tunnu hänestä merkitykselliseltä. Eräässä aiemmassa kohtauksessa Adèle keskustelee kirjallisuu-desta, erityisesti romaanista La vie de Marianne, tapailemansa pojan, Thomas’n kanssa, joka ei ole vielä lukenut kyseistä teosta. He puhuvat muun muassa siitä, miten kirjoja käsi-tellään oppitunneilla. Adèlen mielestä teoksia on mielenkiintoisempaa pohtia itsekseen ilman opettajan selityksiä, joissa kaunokirjallista tekstiä tulkitaan esimerkiksi kirjailijan

elämästä käsin. Tällaiset analyysit tappavat hänen mukaansa mielikuvituksen. Keskustelun perusteella Adèle on kokenut romaanin merkitykselliseksi. Hän ei kuitenkaan avaa koke-mustaan juuri enempää kuin sanomalla: ”Siinä on paljon kuvailua. Se kirjailija [Marivaux]

tajuaa naisen tunteita.” (AE, 14:30–14:36.)¹²

Emman tuttavapiirin selittävä ja kivettyneitä käsityksiä toisteleva taidepuhe asettuu vasta-tusten esimerkiksi elokuvan oppituntikohtausten kanssa, joissa ääneen luetut otteet kauno-kirjallisista teoksista vuorottelevat oppilaiden, muun muassa Adèlen kuuntelevien kasvo-kuvien kanssa, joista näkyvät hänen yksityiset reaktionsa käsiteltävään tekstiin. Usein ku-vassa on vain yksi oppilas kerrallaan. Katsojalle syntyy tunne kaunokirjallisen kielen ja sen välittämän maailman suorasta vaikutuksesta oppilaiden todellisuuteen. Vaikka opettaja tällaisten kohtausten dialogissa saattaakin esittää johdattelevia kysymyksiä teosten sisällös-tä, lähikuvista välittyy ennen kaikkea oppilaan yksilöllinen havainto ja kokemus ilmeiden ja pienten eleiden, kuten huvittuneisuuden, keskittyneen kuuntelun tai kynän naputtelun kautta. Kun miettii kuvia ja dialogia yhdessä, voi ajatella, että oppilaat ovat tekstien tasave-roisia tulkitsijoita opettajan kanssa, koska heissä heräävät ajatukset tuodaan esille kasvo-nilmeiden ja joskus sanallistenkin tulkintojen kautta. Oppilaat myös näkyvät kuvissa huo-mattavasti opettajia enemmän. Enimmäkseen opettajia kuullaan äänen kautta, kun kuvalli-nen huomio on oppilaiden eleissä ja ilmeissä.

Emman ystävien taidepuhe on juuri heidän yhteisölleen ominainen tapa käyttää kieltä, se on heidän arkipuhettaan. Kaunokirjallisuuden kieli ja sen välitön mahdollisuus vaikuttaa elokuvan henkilöhahmojen elämään tuntuu asettuvan vastakkain valmiiksi pureskellun ja käsitteellisemmän taidepuheen kanssa. Useissa oppituntikohtauksissa opettajat kehottavat oppilaita pohtimaan käsiteltävää kaunokirjallista katkelmaa ja sen merkitystä heidän

12La vie de Mariannessa (Marivaux 1957: 22–23) kertojanääni kuvaa elämäntapahtumiaan nyky-hetkestä menneisyyteen päin. Ensimmäisen osan alkupuolella Marianne korostaa, ettei ole filosofi, joka hänen mielestään muistuttaa uutisten välittäjää, joka paremman puutteessa keksii uutiset itse ja muokkaa ne mieleisekseen. Hänen mukaansa vain tunteet voivat antaa luotettavaa tietoa ihmisestä.

Joskus oppineiden filosofienkin tieteellinen sivistys antaa myöten ja he myöntävät, etteivät tiedä mitään. Myös Mäkelä (2011: 132) viittaa 1700-luvun ranskalaiseen ajatteluun, jossa katsottiin, että nainen on miestä herkkätunteisempi, hallitsemattomampi ja lähempänä luontoa. Yhtymäkohta Adèleen näkyy ainakin niin, ettei tämä mielellään puhu filosofisin käsittein ja hänen kasvoillaan ja toiminnassaan näyttäytyvät suuret tunteet. Toisaalta Mariannelle elämänohjeeksi annettu siveelli-syyden vaaliminen (Marivaux 1957: 21) vaikuttaa lähinnä ironiselta Adèlen fiktiivisessä elämässä.

sa elämässään. Oppilaat nähdään eläytymässä kaunokirjallisiin tekstikatkelmiin kasvojen lähikuvien kautta. Näin tekstikatkelmat ikään kuin kiinnittyvät yksittäisiin ihmisiin ja hei-dän kasvoihinsa, tekstistä tulee osa heihei-dän elämäänsä ja kokemuksiaan. Käsitepuheen li-säksi taideteos voi vaikuttaa myös hiljaisuuden, ilmeiden ja eleiden kautta, kuten oppitun-tikuvissa näkyy.