Elokuva Adèlen elämä, osat 1 & 2 (2013) on juoneltaan melko yksinkertainen: se kertoo nimihenkilö Adèlen (Adèle Exarchopoulos) rakastumisesta tätä joitakin vuosia vanhem-paan, sinitukkaiseen kuvataideopiskelija Emmaan (Léa Seydoux), sekä heidän suhteensa kehittymisestä seesteisten jaksojen ja ristiriitojen kautta eroon. Samalla elokuva on erityi-sesti Adèlen kehityskertomus nuoresta, kirjallisuuslinjalla opiskelevasta lukiolaisesta opet-tajana työskenteleväksi naiseksi. Katsojalle näytetään kohtauksia Adèlen arkielämän tapah-tumista, kuten oppitunneista koulussa, syömisestä, nukkumisesta, rakkauselämästä ja työs-tä.
Tyyliltään elokuvaa on luonnehdittu muun muassa naturalistiseksi (ks. Hornaday 2013), ja se näyttääkin henkilöhahmojen tunnereaktiot melko paljaina ja kaunistelematta. Adèlen
elämä on saanut ristiriitaisen vastaanoton3. Myös ohjaaja Kechichen työskentelytapoja on kritisoitu liian rankoiksi, rujoiksi ja vaativiksi etenkin näyttelijöiden kannalta. Tutkielmas-sa huomion kohteena ei ole niinkään elokuvan herättämä keskustelu, vaan tarkastelen elo-kuvaa ennen muuta teoslähtöisesti, sen fiktiivisestä maailmasta käsin. Adèlen elämässä korostuvat vahvat henkilöhahmot, sekä luonnollisuutta heijasteleva – ja sitä myös tuottava – dialogi, sekä kuvaustapa, jossa hyödynnetään paljon käsivarakameraa. Elokuva kestää valkokankaalla lähes kolme tuntia, tarkemmin ilmaistuna kaksi tuntia ja 53 minuuttia, ja se rikkoo näin tavanomaisemman draamaelokuvien käytännön, noin puolentoista tunnin kes-ton.
Julie Maroh’n sarjakuvaromaanin Le bleu est une couleur chaude4 tarina on samankaltai-nen kuin elokuvassa: alussa teini-ikäisamankaltai-nen päähenkilö Clémentine rakastuu sinihiuksiseen tyttöön, Emmaan. Sekä elokuvassa että sarjakuvassa päähenkilö kirjoittaa päiväkirjaa. Elo-kuvassa päiväkirjan sisältöä ei kuitenkaan välitetä katsojalle (ehkä yhtä kuvaa lukuun ot-tamatta, jossa Emman ja Adèlen puhelinkeskustelu on esitetty kuvan ulkopuolisen äänen5 avulla Adèlen kirjoittaessa päiväkirjaa omassa huoneessaan), vaan Adèlen päiväkirjan kir-joittamisen kuvat ovat tunnelmaltaan lyyrisiä suvantohetkiä elokuvan kerronnassa. Sarja-kuvaromaanissa rakkaussuhdetta ja sen päättymistä tarkastellaan nykyhetkestä menneisyy-teen päin, koska Emma löytää Clémentinen päiväkirjat tämän kuoltua ja ikään kuin elää heidän suhteensa uudestaan. Tahneer Oksman (2014) esittää lyhyessä arviossaan kiinnos-tavia kysymyksiä Julie Maroh’n sarjakuvaromaanista. Hän huomauttaa, että sarjakuvan tarinamaailmassa kertojanääni on Clémentinen päiväkirjoista välittyvä ääni, mutta sen
3Peter Bradshaw (2013) kirjoittaa elokuva-arviossaan, että pääroolien esittäjät Adèle Exarcho-poulos ja Léa Seydoux, sekä ohjaaja palkittiin Cannesissa, kun elokuva voitti Kultaisen palmun.
Teosta on myös arvosteltu tirkistelevästä kuvaustavasta, ja Bradshaw mainitsee, että sarjakuvaro-maanin tekijän, Julie Maroh’n kerrotaan todenneen, että elokuva edustaa lähinnä heteromiehen näkökulmaa naisten rakkaussuhteeseen.
4Tarkastelen sarjakuvaromaanin englanninkielistä käännöstä Blue is the Warmest Color (2015).
5Bordwellin ja Thompsonin (2001: 432) määritelmän mukaan kuvan ulkopuolinen ääni (nondiege-tic sound, nonsimultaneous sound), voi olla esimerkiksi kertojan kommentti kuvassa näkyviin ta-pahtumiin. Adèle ei kuitenkaan kerro päiväkirjansa sisältöä tällä tavoin, vaan näemme pelkästään kuvat. Kertojanääntä ei muutenkaan käytetä Adèlen elämässä, ellei sellaiseksi tulkitse oppilaiden ääneen lukemia tekstikatkelmia kirjallisuuden tunneilla. Kuvan ulkopuolisesta äänestä Bordwell ja Thompson (mp.) käyttävät myös nimitystä ”offscreen sound” silloin, kun äänen lähde ei näy kuvas-sa.
kee ja tulkitsee Emma. Näihin tulkintoihin vaikuttavat myös Emman muistot Clémentines-tä. Päiväkirjateksti, muistot ja Emman tulkinta kietoutuvatkin sarjakuvaromaanissa yhteen.
Myös elokuvasovitusta Adèlen elämä, osat 1 ja 2 on mahdollista tarkastella elämäkerran näkökulmasta käsin.
Joissakin sarjakuvaromaanin arvioissa tulee ilmi, että Clémentine kokee seksuaalisen iden-titeettinsä ongelmalliseksi, mikä johtaa etääntymiseen hänen vanhemmistaan (ks. esim.
Guldal). Sarjakuvaromaanissa Clémentinen vanhemmat käskevät hänet pois kodistaan, kun heille selviää, että tytär seurustelee naisen kanssa. Elokuvassa Adèle ei määrittele seksuaa-lista identiteettiään ainakaan sanallisesti, mutta muut kyllä tekevät sen hänen puolestaan.
Sarjakuvaromaanissa Clémentinen kipuilu seksuaalisen identiteetin vuoksi tuodaan selke-ämmin esille kuin sen elokuvasovituksessa, jossa Adèlen identiteetti jää ainakin sanallisesti määrittelemättömäksi. Clémentinen ajatukset ja päiväkirjamerkinnät on tuotu esille sarja-kuvallisten ilmaisukeinojen avulla: hänen päiväkirjansa sisältö on laatikon muotoisissa palkeissa, erotuksena dialogista, joka on sijoitettu puhekupliin. Elokuvassa Adèlen sisäinen maailma näyttäytyy enimmäkseen toiminnan, ilmeiden ja eleiden kautta, jolloin se jättää paljon tilaa katsojan omille päätelmille ja tulkinnoille.
Sininen väri on tärkeässä osassa niin sarjakuvaromaanissa kuin elokuvassakin. Sarjakuva-romaanissa nykyhetken tapahtumat on esitetty värillisinä, kun taas menneisyys on väritetty hillityn harmahtavan ruskealla. Silloinkin useissa ruuduissa on mukana sinistä väriä, ikään kuin tehosteena, koska se saa huomion kiinnittymään sinisellä väritettyihin elementteihin, varsinkin Emman hiuksiin. Myös Clémentinen päiväkirja on väritetty sinisellä. Toisinaan sininen liittyy myös intohimoon ja seksuaalisuuteen, esimerkiksi menneisyyteen sijoittu-vissa, Clémentinen unta kuvaavissa ruuduissa, joissa Emman kädet on värjätty sinisiksi.
Joskus sininen väri ilmentää myös Clémentinen mielentilaa ja ikään kuin laajentaa tämän maailmaa, kun Emman kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen hän nojaa seinää vasten ja katsoo mietteissään kaukaisuuteen. Muuten hyvin hillityn, lähes värittömän ruudun va-sen puoli on maalattu akvarellimaisesti siniseksi.
Clémentinen sininen tila (Maroh 2015: 60).
Ajan eteneminen on esitetty selkeämmin sarjakuvassa kuin elokuvassa. Esimerkiksi Clémentinen päiväkirjan alussa lukee selkeästi päivämäärä ja vuosiluku, 12.10.1994. Elo-kuvassa tällaisia kalenterin ajan määreitä ei käytetä ollenkaan, eikä se sijoitu selkeästi jo-honkin tiettyyn aikakauteen. Katsojan pääteltäväksi jää, kuinka pitkä ajanjakso elokuvan tarinamaailmassa esitetään. Toisaalta myös sarjakuvaromaanin (Maroh 2015: 130–131) kerronnassa syntyy ajallisia aukkoja ruutujen välille ja runsaasti aikaa tiivistyy pieneen tilaan, kuten esimerkiksi aukeamalla, jossa kuvataan Cléméntinen ja Emman yhteiselämää kenties useiden vuosien ajan sen jälkeen, kun Cléméntine on heitetty ulos lapsuudenkodis-taan.6
Sarjakuvaromaanin ja elokuvan tarinamaailmojen merkittävin ero liittyy kuolemaan: sarja-kuvaromaanissa Clémentine saa sairaskohtauksen meren rannalla kohdattuaan pitkästä aikaa Emman. Clémentine kuolee merenrannalla tapahtuvaa eroottista kohtaamista hieman myöhemmin, sairaalan sängyssä, äitinsä ja Emma vierellään.7 Elokuvassa Adèlen elämä kukaan ei kuole, vaan sen tunnelma on kepeämpi, vaikka Adélen ja Emman ero esitetään varsin dramaattisesti: Emma läimäyttää Adèlea kasvoille ja heittää tämän ulos kodistaan.
6Kai Mikkosen (2005: 411) mukaan sarjakuvaruutujen välissä olevista palkeista käytetään ranskan kielessä nimitystä ’la gouttière’ (englanniksi ’gutter’, eli ’katuoja’). Välipalkki ilmaisee ajallista taukoa kerronnassa ja toisaalta se yhdistää erilliset hetket toisiinsa.
7 Merenranta, kuoleman lähestyminen ja homoseksuaalinen suhde yhdistyvät myös Robin
Campil-lon ohjaamassa ranskalaisessa nykyelokuvassa BPM (Beats per Minute, 120 battements par minute, 2017), jossa aidsin heikentämä Sean ja hänen kumppaninsa Nathan ottavat vastaan tyrskyävät aal-lot.
Eron jälkeen elokuvassa keskitytään kuvaamaan sitä, kuinka Adèle kaikesta huolimatta jatkaa elämäänsä.