Grahamin mukaan Ortegan suhde etiikkaan oli henkilökohtainen ja pysyi eräänä hänen parhaimmin varjelluista salaisuuksistaan, joskin monissa hänen teoksissaan on havaittavissa juutalais-kristillinen eet-tinen painotus. Kantin kategorisen imperatiivin Ortega hylkää ”liian kylmänä”. Arvojen esineellistäminen tosiasioiksi on Ortegan käsityk-sen mukaan myös uuskantilaisuuden perusvirheitä. Enemmänkin Or-tega näkee etiikan sosiaalisessa merkityksessä. Koska ihmisellä ei ole mitään määriteltävissä olevaa ”luontoa”, ei ihminen voi olla luonnos-taan hyvä kuten Rousseau väitti. Nähtyään toisen maailmansodan Or-tega arvioi päinvastoin ihmisen olevan sairas eläin, joskus petoakin pa-hempi. (OG 1975, 247–248; Graham 2001, 493–494) Huomiota he-rättää kuitenkin se, että Ortega esittää varsin niukasti yksityiskohtai-sia eettisiä kannanottoja.
Ortega näkee moraalin jossain määrin samasta näkökulmasta kuin estetiikan arvellessaan, että yleiset periaatteet voivat muodostaa enin-tään jonkinlaisen ”koordinaattiverkoston”. Tämä verkosto on tarpeen yksittäisten tapausten konkreettista analysointia varten, mutta kyse ei ole systemaattisesta eettisestä järjestelmästä. (OG 1961, 144)
Ortegan ajattelua leimaa sekä hyveellisyys että velvollisuudentunto.
Velvollisuudet kääntyvät voimakkaasti ihmiseen itseensä, hänellä on velvollisuus ainakin yrittää antaa elämälleen mieltä sekä itseään ym-päröiville olosuhteille merkityksiä. Merkitysten antaminen johtaa koh-ti vapautumista ja omien mahdollisuuksien, kykyjen ja oman tahdon vahvistumista. Jokaisen on asetettava itselleen ihanteet ja normit, joi-ta palvella ja joiden puolesjoi-ta voi ponnistella, jopa joi-taistella. Silti on hy-väksyttävä se, että jokainen elämälle annettu merkitys romahtaa, mikä-li emme kykene itse sitä kannattelemaan. Keskeiseksi velvolmikä-lisuudeksi ja samalla hyveeksi muodostuu se, että meillä on velvollisuus
harjoit-taa älyämme – elääkseen ihmisen on ajateltava, ja nimenomaan aja-teltava hyvin. Mikäli emme kykene tähän, eli ajattelemme huonosti ja ilman sisäistä velvollisuudentuntoa, ajaudumme elämään huonosti.
Kun ihminen ajattelee hyvin, niin hän on yhtä oman itsensä kanssa – ihmisen täydellinen sopusointu oman itsensä kanssa on sitä, mitä kutsumme onneksi. (OG 1956, 89)
Tähän tarvitaan intuitiivista, vitaalia järkeä, sillä rationaalinen järki voi toimia vain hyvin kapealla vyöhykkeellä. (Ouimette 1982, 100) Ortegan ajattelussa korostuu ihanteellisuus: ajattelun on oltava ikään kuin olemisen ”yläpuolella” olematta silti idealistista. Ortega toistaa jatkuvasti vaatimuksen ”moraalisesta ryhdistäytymisestä” tuoden esil-le sen, että ”moraalittomuus on sitä, että ihminen ei ajatteesil-le”. Tämä merkitsee sitä, että ihmisen on perusteltava itsensä itselleen tekemäl-lä joitakin asioita ja samalla pidättäydyttävä tekemästä joitakin mui-ta. Elämässä korostuu siis voimakkaasti vastuullisuus. Autenttisesti elettävä elämä itsessään on moraalia. (Marías 1967, 458; MacDonald 2001, 113) Tällöin mitään yksittäisiä moraalisia arvonmittoja ei edes tarvitse asettaa ja eettisen järjestelmän yksityiskohtainen rakentami-nen muodostuu Ortegalle tavallaan tarpeettomaksi. Ortega itse muo-toilee asian siten, että
elämä on täysin todellista ja täyttä totta ainoastaan, mikäli se on aitoa, ja mikäli ihminen tuntee, ajattelee ja tekee vain sitä, mitä juuri hänen on itsensä yksilöllisesti tunnettava, ajateltava ja tehtävä. (OG 1956, 55) Kyseessä on ajatus siitä, että autenttinen eläminen on sitä, että ihmi-nen elää paitsi hyvin, hän elää myös enemmän. (Marías 1967, 458;
MacDonald 2001, 113)
Ortega pitää ongelmallisena sitä, että ihminen saattaa hämmentyä valintojen runsauden keskellä. Vapauksien määrä on historian kulues-sa jatkuvasti lisääntynyt, ja siksi ihmisellä on yhä enemmän mahdolli-10 Moraalin merkitys elämälle
suuksia muovata omaa elämäänsä. On selvää, että tiedon kasvu maa-ilmassa on johtanut myös valinnan mahdollisuuksien eksponentiaa-liseen kasvuun, jolloin yksilöllä on hallussaan suhteellisesti yhä pie-nempi osuus todellisuudesta. Tästä seuraa enenevä vaikeus tarttua osaan yhä laajenevasta todellisuudesta ja löytää siitä osuus, jonka yk-silö voi todella kokea omakseen. Kuten Ortega ajattelee, paradoksaa-linen maailman monimuotoistuminen ei johda ihmisten vapauksien lisääntymiseen. Valtava valintojen maailma voi tehdä valintojen teke-misen mahdottomaksi, jolloin valinnat ovat enää näennäisvalintoja vaikkapa eri automerkkien välillä.
Ortegan filosofian peruskäsitteisiin lukeutuu kutsumus (vocacíon).
Ihminen, joka ei kykene löytämään itsenäistä kutsumustaan, elää jou-kon mukana ja menettää samalla mahdollisuuden löytää ylempiä ar-voja, joiden palvelukseen hän voisi asettaa oman elämänsä. Kyseessä on ajautumisilmiö, jota vastaan yksilön tulee oman aktiivisen toimin-tansa avulla taistella ja etsiä autenttisuutta. Tällöin avautuu mahdol-lisuus todella elää ja toteuttaa ihmisen sisäistä välttämättömyyttä elää todellista, hyvää elämää. Ortegalle tyypillinen ajatus on, että ihminen saa elämän, jonka keskeltä hän ikään kuin löytää itsensä. Koska elä-mää ei kuitenkaan anneta valmiina, nousee olosuhteiden käsite keskei-seksi – omien olosuhteidensa keskellä yksilön on luotava itse oma elä-mänsä. Oman elämän luomisessa on oleellista, että kukaan ei voi teh-dä sitä toisen ihmisen puolesta, eikä toisaalta ihminen voi sysätä sitä tehtävää toiselle ihmiselle. Kutsumukseen liittyy se, että ihmisen on aktiivisesti pyrittävä löytämään oma vakaumuksensa, joka on aidosti hänen omansa ja josta hän myös itse voi vakuuttua. Ortegan määrittä-mä jalo elämäärittä-mä pyrkii jatkuvasti ja rohkeasti saavutetusta tilanteesta ja asemasta kohti uusia päämääriä asettaen siten itsensä ”korkeampien normien palvelukseen”. (OG 1956, 24; OG 1963b, 83–84)
Kutsumuksen löytämisessä korostuu ihmisen yksinäisyys suuren tehtävän edessä. Elämä on yksityisasia, vaikka se eletään yhdessä
mui-den kanssa. Jokaisen on elettävä itse, ja siksi jokaisen ihmisen on kyet-tävä itse ajattelemaan perinpohjaisesti omat ajatuksensa. Ortega väit-tää, että tässä onnistuminen on niin suuri asia, että siitä riippuu koko ihmisen oma elämä, ja näin viime kädessä koko hänen olemassaolonsa.
Ortega asettaa ihanteeksi varmuuden, joka on hänen mielestään saa-vutettavissa selvittämällä itselleen huolella omat ajatuksensa – syven-tymällä omaan itseensä. Vastakohdaksi itseensä syventymiselle Ortega asettaa vieraantumisen, jolloin ajatukset, joiden pohjalta elämme, on ajateltu muun kuin oman vakaumuksemme pohjalta. Tällöin ihminen syrjäytyy siitä, mikä todellisuudessa olisi hänelle aitoa ja oikeaa. Syy-nä tähän voi olla se, että ihminen pelkää omaa elämäänsä ja sen yk-sinäisyyttä. Lopulta hän ajautuu pakenemaan omaa elämäänsä. Kos-ka elämä osoittautuu vaikeaksi tehtäväksi, ihminen siirtää sen ”toisil-le”, jonnekin itsensä ulkopuolelle. Lopulta vaarana on täydellinen vie-raantuminen omasta aidosta elämästä. (OG 1956, 48–54)
Ortega liittää yhteen kohtalon ja aidon elämän käsitteet. Kyseessä on se, mitä meidän täytyy olla ja mitä emme saa olla. Vaihtoehtoina ovat suostuminen omaan aitoon elämäämme tai tuon suostumuksen torjuminen. Jälkimmäinen johtaa oman elämämme väärentymiseen, mistä seuraa se, että kohtalomme ei enää ole se, mitä sen haluaisim-me olevan. Äärimmäisessä tapauksessa tiedämhaluaisim-me jotkin asiat tosik-si, mutta silti kiellämme niiden olemassaolon. (OG 1963b, 141–142)
Ortega asettaa vastakkain kaksi elämisen tapaa: yksin olemisen ja yhteisönä olemisen. Hän esittää jyrkän väitteen, jonka mukaan elämä on ”väärää elämää” silloin, kun yksilö elää persoonattomasti muiden ihmisten tavalla ja muiden ihmisten toiveitten mukaan. Tällöin hän on vähemmässä määrin sitä, mitä hän todella voisi olla jättäen teke-mättä ratkaisuja, jotka hänen on yksilöllisesti ajateltava ja tunnetta-va. (OG 1956, 54–55) Samaa vastakkainasettelua ilmentää ajatus sii-tä, että ihmisellä on mahdollisuus joko kehittää omia ajatuksiaan tai ottaa valmiita, toisten ajattelemia ajatuksia vastaan. Viimeksi
maini-230 231 tussa tapauksessa ihminen ei edes koe tarvetta asettaa asioita
kyseen-alaisiksi, koska vastaukset ovat jo valmiina ja sinänsä välttämättömien kysymysten ratkaiseminen käy tarpeettomaksi. Pahimmassa tapauk-sessa ihmiset ovat alkaneet uskoa asioihin, joihin he eivät itsekään usko. Epätoivoisimmillaan ihminen saattaa jopa tarttua yksinkertai-simpaan mahdolliseen ratkaisuun, arvojen kääntämiseen ylösalaisin.
(OG 1956, 62–63, 84, 122)
Ortega myöntää ongelmallisiksi tilanteet, joissa ihminen ei löydä ongelmaan ratkaisua, vaikka hän sisimmässään etsii siihen selvyyttä.
Usein tämä johtuu siitä, että ihminen ei kykene tunnistamaan ajatuk-sistaan niitä, jotka todella ovat hänen omiaan. Keskeiseksi nousee ky-symys siitä, kykeneekö ihminen löytämään itsensä omasta itsestään.
(OG 1956, 82–83) Ortega pohtii tässä yhteydessä älyn merkitystä to-deten, että äly sinänsä ei ole elämän tarkoitus tai päämäärä, vaan pi-kemminkin elämälle välttämätön väline. Siksi meidän velvollisuutem-me on harjoittaa älyämvelvollisuutem-me. Tämän välineen avulla ihmisellä on mah-dollisuus – ei loistaa älyllään – vaan toteuttaa korkein tehtävänsä, joka on omien elämänkysymysten ratkaiseminen tunnollisesti ja vilpittö-mästi. (OG 1956, 88, 93)
Kutsumukseen liittyy siis vahvasti ihmisen omaan elämäntehtä-vään liittyvä valinnan vapaus, jossa avautuu erilaisia yksilöksi tulemi-sen mahdollisuuksia. Näitä mahdollisuuksia ihminen voi vertailla sy-ventymällä itseensä ja omiin ajatuksiinsa. Tätä yksilöllisen elämänteh-tävän ja -suunnan etsimistä, löytämistä ja ymmärtämistä voidaan tii-vistetysti pitää Ortegan määritelmänä kutsumuksesta. Kutsumuksen löydettyään ihminen alkaa myös kokea sisäistä välttämättömyyttä py-syä sille uskollisena, ja hänelle avautuu mahdollisuus itseensä syven-tymisen jälkeen suuntautua jälleen maailmaan.
Ortega korostaa, että elämän tulee olla jatkuvaa tietoisuutta meille tarjoutuvista mahdollisuuksista. Ajatusmalli, jossa ihmiselle on tarjol-la vain yksi mahdollisuus, ei hänen mielestään ole mahdollisuus tarjol-
lain-kaan, vaan välttämättömyys. Elämän tulee siis olla ”mahdollisuuksien kenttä”, joka muodostuu meitä ympäröivistä kulloisistakin olosuhteis-ta. Maailma muodostaa hänen ajattelulleen ”kaikkien elinmahdolli-suuksien yhteisen liikkumatilan, joka edustaa kaikkea sitä, mitä voim-me olla, eli kaikki elämämvoim-me mahdollisuudet.” Näitä mahdollisuuk-sia on kuitenkin kyettävä rajoittamaan, sillä niiden muodostama ko-konaisuus aina suurempi kuin kohtalomme, jonka Ortega rinnastaa todelliseen elämäämme tai osaamme elämän kokonaisuudesta. (OG 1963b, 48–49)
Vaikka Ortega korostaa massaihmisen moraalittomuutta, hän kui-tenkin päätyy pitämään massaihmistä – ei moraalittomana – vaan mo-raalinvastaisena:
Ellei ihminen halua tunnustaa mitään normia, niin hän tahtoen tai tahtomattaan tottelee sellaista moraalia, joka kieltää häntä tunnusta-masta mitään normeja. Tämä tila taas ei ole amoraalisuutta, vaan mo-raalinvastaisuutta. Se on kielteistä moraalia, jolle on jäänyt vain aidon moraalin muoto vailla sen sisältöä. (OG 1963b, 27)
Normit, joista Ortega puhuu, vaikuttavat sangen konservatiivisilta, perinteistä sivilisaatiota ylläpitäviltä.136 Toisaalta sivilisaatio on Orte-galle ensisijaisesti ”yhdessä elämisen tahtoa”, joka toteutuakseen vaa-tii asioiden näkemistä myös toisen ihmisen perspekvaa-tiivistä, ei ainoas-taan omasainoas-taan. (MacDonald 2001, 109) Tämä kyvyn massaihminen on menettänyt. Hän ei kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan, vaan omaksuu ympäristöstä arvoja ja ajatuksia välittämättä ehdoista, joita totuuden etsiminen edellyttää. Ortega kutsuu tätä ”barbariaksi”, joka on tunkeutumassa koko yhteiskuntaelämään. Tältä barbarialta yksilön on pyrittävä pelastamaan itsensä merkityksellistämällä oma elämänsä,
136 Esim. ”Seurustelussa ja käyttäytymisessä väheksytään sitä, mikä kuuluu hyvään kasvatukseen. Kirjallisuudessa välitön toiminta puhkeaa henkilökohtaisiksi häväistyk-siksi. Seksuaalisia suhteita edeltävät esivaiheet supistuvat minimiin.” (OG 1963b, 98)
10 Moraalin merkitys elämälle 10 Moraalin merkitys elämälle
vapautumalla valmiiksi annetuista merkityksistä ja arvoista sekä teke-mällä elämästä aidosti omaa elämää. (Tomperi 2004, 58) Peruskysy-mykseksi nousee siis selkeästi kysymys siitä, miten elämästä tehdään
”omaa elämää”. Kohtalo ei pelkästään rajaa, vaan myös mahdollistaa.
Ortega näkee kohtalon kahdessa merkityksessä. Kyseessä voi olla se, mille kohdalle ihminen on osunut tai se, mikä on osunut omalle koh-dalle. Kohtalo ei koskaan paljastu täydellisesti, vaan sisältää myös pii-leviä elementtejä. On esitettävä kysymys, alistiko Ortega moraalifilo-sofian ontologian alle, sillä kysymys ajattelun ja olemisen suhteesta on hänelle ensisijaisesti ontologinen kysymys, kysymys tietoisuuden ole-mistavasta. Moraalisessa ryhdissä on siis kysymys siitä, millä tavalla ihminen on – onko hän muiden vietävissä, vai onko hän itsenäiseen ajatteluun ja ratkaisuihin – omiin ajatuksiin – kykenevä yksilö.
Ortega väittää elämän olevan ”luonnostaan” sellaista, että se on omistettava johonkin tehtävään, muuten elämä jää tarkoituksetto-maksi olemiseksi. Oleellista ei ole, onko tuo tehtävä suuri tai pieni, kunniakas tai vaatimaton, vaan se, että ihminen elää nimenomaan it-seään varten, täyttääkseen tuon perusvaatimuksen. Elämälle on kyet-tävä asettamaan yksilöllinen tarkoitus, josta ihminen on tilivelvollinen vain itselleen. Vastakohtana tarkoituksen löytämiselle on ajautuminen labyrinttiin, josta on mahdotonta löytää mitään, mille elämänsä voisi tarkoituksellistaa ja omistaa. Vaikka Ortega korostaa ihmisen vapaut-ta omiin valintoihin, on täydellinen vapaus myös vaara, joka voi joh-taa elämän muuttumiseen tyhjäksi ja sisällöttömäksi, jolloin elämän tarkoitus häviää. Ortega puhuu ”itsekeskeisyyden labyrintista”, jossa päämäärät ja tarkoitukset vaihtuvat päivästä toiseen. Elämä muuttuu tarkoituksettomaksi tarkoitukseksi, eksymiseksi oman itsensä sokke-likkoon. Tällöin ihmisen henkiset kyvyt hajaantuvat tehottomina eri suuntiin, hän on tarkoitusta vailla. Tämän vastakohdaksi Ortega mää-rittelee oikean elämisen, joka on pelkän vaelluksen vastakohta – vael-lusta jotakin kohti, ihmisessä luonnostaan olevan tavoitteellisuuden
tunnustamista. Ortega oivaltaa, että elämä itsessään ei ole sen tarkoi-tus, vaan tarkoitus on oman itsemme ulkopuolella, siinä mihin elä-mämme tähtää. (OG 1963b, 196–198)
234 235