3.1 ORTEGAN QUIJOTE -TULKINTA
Ortega julkaisi Don Quijote -tulkintansa vuonna 1914 nimellä Medi-taciones del Quijote valmisteltuaan teosta neljä vuotta. Jo vuonna 1910 hän oli ilmoittanut suunnitelmastaan julkaista kymmenen esseetä Es-panjan pelastamiseksi. Alun perin Ortega ei nimennyt näitä kirjoituk-siaan ”esseiksi” vaan ”pelastuksiksi” (salvaciónes). Niistä enimmät kui-tenkin jäivät lopulta julkaisematta. (Tomperi 2004, 55; Silver 1978, 34).
Don Quijote sopi Ortegalle luontevasti tutkimuksen kohteeksi, sil-lä hänen mielestään kirjallisuus ja muut taiteenlajit olivat pelkkää ”va-leasuista filosofiaa”. Ortegan varhaisteos sisälsi yllättävän ehjänä koko-naisuutena hänen filosofiansa keskeiset periaatteet, joiden rakentamis-ta hän seuraavilla vuosikymmenillä jatkoi. Huomatrakentamis-takoon, että myös Miguel de Unamuno oli aiemmin esittänyt oman Quijote -tulkintan-sa teokses-tulkintan-saan Vida de Don Quijote y Sancho (1905). Molempia ajat-telijoita yhdisti halu pohtia Cervantesin merkitystä Espanjan kulttuu-rielämän ja kansallistunteen henkisenä selkärankana, mutta tulkinnat poikkesivat suuresti toisistaan. Vaikka Don Quijote on romanttis-traa-ginen tarina, se sisältää myös suurten elämänkysymysten syvää poh-dintaa. Teoksessa korostuvat elämän traagisuus, ihmisten subjektiiviset unelmat ja rakkauden ulottuvuudet. Niiden törmääminen reaalimaail-maan antaa mahdollisuuden pohtia teoksen sisältöä monilla eri tasoilla.
Ortega ohittaa omassa tulkinnassaan myyttis-allegoriset tulkin-nat ja nostaa esille teoksen ontologisen ulottuvuuden. Kyseessä on fi-losofia romaanin muodossa. Päähenkilön harhainen maailma edustaa ideaalisen ja reaalisen maailman, idealismin ja realismin kohtaamista – teemaa joka muodostui Ortegan filosofian keskeiseksi aiheeksi.
Toi-saalta Ortega sai Don Quijotesta tuen perspektivistiselle ajattelulleen:
vaikka surullisen ritarihahmon maailma oli tämän oma haavemaail-ma, edusti se kuitenkin aitoa, ihmisen kokemaa perspektiiviä. Erääk-si Ortegan varhaisteoksen keskeisekErääk-si motiivikErääk-si muodostui myös ta-voite ohittaa ja mitätöidä Unamunon irrationalismi.
Kun Unamunon sukupolvi oli tulkinnut Don Quijoten paluuna es-panjalaisen kulttuuritradition äärelle, Ortega havaitsi, että espanjalai-sessa kulttuurissa oli loppujen lopuksi muodostunut sangen vähän tra-ditioita. Sen vuoksi kyseisen romaanin tulkinnassa on oleellista kes-kittää huomio sen sisältämään sanomaan ja subjekti-objekti-proble-matiikan avaamiseen, ei päähenkilöön Don Quijoteen itseensä. Tä-män oivaltaminen mahdollistaa myös Cervantes´n oman persoonan löytymisen romaanin taustalta. Ortega pitää oleellisena romaanin ta-paa lähestyä todellisuutta ja sen monipolvista kuvausta todellisuuden ilmenemistavoista erilaisille ihmisille. Oleellista ei ole se, mitä kerro-taan, vaan miten kerrokerro-taan, koska tällöin erilaiset ihmiset tulevat koh-datuiksi. Toisin kuin Unamunolle, Ortegalle ei riittänyt se, että Don Quijotesta tehtiin urhoollinen hahmo, jonka sankarillisuus sopii kult-tuurin perustaksi ja espanjalaisten jäljiteltäväksi.
Ortegan ja Unamunon Quijote-tulkintojen erilaisuus perustuu sii-hen, että he lukivat teosta täysin eri näkökulmasta. Unamunolle Don Quijote on suorastaan kansallispyhimys, joka uskoi omiin uniinsa ja harhoihinsa. Tämä uneksiminen teki hänestä Unamunolle esikuvan, koska vain unen avulla voimme antaa sinänsä tarkoituksettomalle uni-versumille tarkoituksen. Vain unen voimin kykenemme luomaan Ju-malan. Toisaalta Unamuno pitää Espanjaa kansakuntien Don Quijo-tena Ortegan halutessa johdattaa maansa pois keskiajalta eurooppa-laiseksi kansakunnaksi, joka on osa Eurooppaa. Unanumon käsitys Espanjan tulevaisuudesta joutui Ortegan jyrkän kritiikin kohteeksi artikkelissa Unamuno y Europa, fábula (1909). (OG OC I, 128–132;
Nordin 1999, 450)
38 39 Ortegalle perspektivistinen totuuskäsitys on avain teoksen
ymmär-tämiseen, vaikka hän ei ollut varsinaisesti sitä vielä tuossa vaiheessa esitellyt. Ennakointi on kuitenkin selvästi havaittavissa. Vaikka yk-sinkertaistaen voidaan todeta, että jokainen näkee tuulimyllyn omal-la tavalomal-laan, asialomal-la on myös omal-laajempi merkitys: jokainen näkee maail-man omalla tavallaan ja elää tuon näkemistapansa mukaan. Don Qui-joten kohdalla se merkitsi elämän kokemista suurena pyrkimyksenä jalouteen ja toisten ihmisten auttamiseen. Jokaisella ihmisyksilöllä on näin ollen oma perspektiivinsä ja Ortegan voidaan ajatella samaista-neen fenomenologisesti ihmisyksilön ja perspektiivin käsitteet. Toi-saalta Nietzscheen viitaten voidaan ajatella jokaisella ihmisellä olevan enemmän tai vähemmän tahtoa. Koska Don Quijotella oli tahtoa, so-veltui hän Ortegalle elämänfilosofiseksi esikuvaksi. Ortegalle on kui-tenkin myös selvää, että ”näkeminen” ei riitä, vaan on kyettävä myös katsomaan ja tarkastelemaan elämää ja sen ilmiöitä perspektiivisesti, joka on hänen Quijote-tarkastelunsa ydin. Vasta tällöin havaittuihin ilmiöihin voi syntyä jonkinlainen, enemmän tai vähemmän intensii-vinen suhde. (Marías 1963, 17–20) Jo Quijote-tulkintansa myötä Or-tega oivalsi, että asioilla ei ole olemusta itsessään, vaan oleminen on aina olemista suhteessa johonkin. Asiat ovat pikemminkin perspektii-vejä tai heijastuksia olevasta. Sen vuoksi Don Quijote avautuu tarkas-telemalla sitä ulkopuolelta, eri perspektiiveistä käsin paremmin kuin tavoittelemalla jotakin sen kuviteltua ydintä. Tähän virheeseen Orte-ga katsoi Unamunon sortuneen. On selvää, että OrteOrte-gan tulkinta Don Quijotesta sisältää myös hänen filosofisen linjanvetonsa ja asemoitu-misensa akateemisen filosofian ja positivismin kriitikkona.
3.2 OLOSUHTEIDEN MERKITYKSEN OIVALTAMINEN Fenomenologiset vaikutteet ovat selvästi nähtävissä Ortegan Quijote -teoksessa. Hän pohtii romaanin varsinaisen teeman ohella
olosuhtei-den merkitystä ihmisen elämälle. Teoksessa esiintyy hänen filosofian-sa ydinlauseena pidetty ajatus: ”Yo soy yo y mi circunstancia, y si no la salvo a ella no me salvo yo”. (OG OC I, 322; Tuttle 1996, 126; ”Minä olen minä ja minun olosuhteeni; jos en pysty pelastamaan sitä, en pys-ty pelastamaan itseäni”). Määritelmän mukaan ihminen on hän itse ja hänen olosuhteensa. Mikäli hän ei pysty pelastamaan tätä kokonai-suutta, hän ei kykene pelastamaan myöskään itseään. Olosuhteet ovat siis osa ihmisen olemusta ja pelastaminen tarkoittaa tässä yhteydessä merkityksen löytämistä omalle elämälle ja inhimillisen olemassaolon ilmenemisen ymmärtämistä. Tomperin mukaan käsite ”pelastaa” on monimerkityksinen. Kyse ei ole pelkästään uusien merkityksien tai tul-kintojen antamisesta elämälle, sillä verbi salvar tarkoittaa myös ”säästä-mistä” tai ”jäljelle jättä”säästä-mistä”. Olosuhteet on paitsi hyväksyttävä myös
”säästettävä” ainakin siltä osin, kuin niitä ei voi muuttaa, jotta elämää voi ymmärtää ja rakentaa. (Tomperi 2004, 57–58) Julián Marías esitti Ortegan vielä eläessä, että tämä lause on yhteenveto koko Ortegan filo-sofiasta samaan tapaan kuin esimerkiksi Descartes´in filosofia tiivistyy lauseeseen ”Cogito, ergo sum” tai G. W. F. Hegelin (1770–1831) filo-sofia tiivistyy ajatukseen Absoluutin ideasta – ilman tätä lausetta koko Ortegan filosofialla ei ole tarkoitusta. (Marías 1966, 5) Myös Ortega itse toteaa saman asian Leibniz-teoksessaan. (OG OC VIII, 273) Orte-gan käsityksen mukaan Descartes´in kuuluisa lause tulisikin muokata muotoon ajattelen, koska olen olemassa. (Dobson 1989, 134)
Sekä Minä että olosuhteeni ovat yhtä todellisia elämän ainesosia.
(OG 1984, 84) Rinnakkaiselon Minän ja Ei-minän välillä Ortega totesi jo 1916 Buenos Airesissa pitämässään luennossa: ”Minä tapahdun it-selleni.” Olosuhteet koostuvat sekä esteistä että mahdollisuuksista, jot-ka koskevat sekä ruumista että sielua – tämän ajatuksen Ortega lausui ensimmäisen vakavan sairastumisensa jälkeen. (OG 1984, 84, 86–87)
Ontologisessa mielessä kyse on siitä, että ihminen on olemassa suh-teessa häntä ympäröiviin olosuhteisiin. Tästä seuraa se, että myös va-3 Perspektiivejä etsimässä: Don Quijote
3 Perspektiivejä etsimässä: Don Quijote
paus on saavutettavissa ainoastaan siten, että vaikutetaan näihin olo-suhteisiin ja sillä tavoin kokonaisuuteen. Ortega korostaa, että olosuh-teet eivät ole ainoastaan hetkellisiä ”todellisuuksia” ja ”ongelmia maa-ilmassa jossa elämme”, vaan myös asioita ja kysymyksiä, jotka ympä-röivät meidät jokaisella olemassaolomme hetkellä sitoen meidät muu-hun olemassaoloon. Siksi olosuhteet on hyväksyttävä filosofisen ky-symyksenasettelun lähtökohdiksi ja maamerkeiksi, jolloin olosuhteet ovat enemmän kuin vain meitä ympäröivä maailma. Olosuhteet ovat myös osa oman elämämme olemusta. Olosuhteet muodostuvat osak-si elämää itseään. (Ferrater Mora 1957, 26–27)
Yksilöllisen elämän määrittelyssä Ortega pitää oleellisena sen ym-märtämistä, että elämä rakentuu näistä kahdesta perustekijästä, jotka samalla ovat yhtä. Ratkaisujen tekemisen kannalta oleellisia ovat ne olosuhteet, joissa kukin tekee omia ratkaisujaan. Olosuhteiden käsit-teen määrittelyä hän tarkentaa siten, että kyseessä on mahdollisuuk-sien kenttä, joka on elämän kullekin meistä yksilöllisesti antama. suhteet ovat siis yläkäsite, josta koko maailmamme muodostuu. Olo-suhteitamme emme ole itse valinneet, vaan ne ovat kohtalomme, jota emme sen kohdattuamme pysty vaihtamaan toiseksi. Kohtalonomai-suus koskee kuitenkin vain lähtöpistettä, jonka jälkeen yksilöllä on va-linnanvapaus. (OG 1963b, 58) Elämä avautuu Ortegalle oman minän toiminnallisena olemisena, jonka leikkauspisteessä ovat minä ja olo-suhteet – joista kummastakaan todellisuuden olemus ei yksinään ole löydettävissä. Elämä, yksilön radikaali todellisuus, on kaikkea mitä se on ja se sisältää kaiken, mikä siinä on. Ortegan ajatus mahdollisuuk-sien kentästä näyttää olevan samankaltainen kuin saksalaissyntyisen sosiaalipsykologin Kurt Lewinin (1890–1947) luoma kenttäteoria. Sii-nä ”kenttä” on samanaikaisesti olemassa olevien, toisistaan riippuvai-siksi miellettyjen faktojen kokonaisuus. Lewinin kiinnostus kohdis-tui ihmisen motivaatioon, ja hän pohti, minne ja kuinka voimakkaas-ti yksilö on suuntautunut, millaisia esteitä tavoitteen
saavuttamisek-si on. Lewinin mukaan ihminen saavuttamisek-sijaitsee omassa psykologisessa ken-tässään, jota Lewin nimittää elämänkentäksi (life space). Elämänken-tässä yksilö ja ympäristö ovat hetkellisiä, ”juuri tällä hetkellä”, ja siksi vuorovaikutus muokkaa kenttää koko ajan.
Ajatus vastaa Ortegan korostusta, jossa yksilöllä on mahdollisuus merkityksellistää olosuhteita uudelleen, vapautua valmiiksi annetuista olosuhteiden merkityksistä tai olosuhteissa vallitsevista arvoista. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että ihminen ymmärtää vallitsevien olosuh-teiden avoimuuden ja siten vapauttaa itsensä toimintaan ja valintoi-hin. Näen tämän asian niin, että yksilö ei ole sidottu esimerkiksi siihen maailmankatsomukseen, jonka hän on nuoruudessaan omissa lähtö-pisteolosuhteissaan omaksunut. Ortegan omalle elämälle oli keskeis-tä, että hän suoritti irtautumisen omista lähtökohdistaan ja teki oman valintansa. Ortega kritisoi jyrkästi väitettä, jonka mukaan olosuhteet ratkaisisivat kaiken. Päinvastoin olosuhteet ovat loputtomia tienriste-yksiä, joissa valinnat suoritetaan – usein oman luonteemme määrää-mällä tavalla. Näissä risteyksissä yksilön on oltava aktiivinen, sillä vai-puessaan epätoivoon ihminen saattaa antaa asioiden olla, jolloin ratkai-suksi muodostuu se, että jätämme ratkaisun tekemättä. (OG 1963b, 59) Ortega toteaa, että asiat on otettava sellaisina kuin ne ovat. (OG 1961, 139) Tämä toteamus sisältää tarkemmin ajateltuna useita ulot-tuvuuksia. Ensinnäkin elämässä on asioita ja olosuhteita, joihin emme kykene vaikuttamaan siinä määrin, että ne olisivat muutettavissa. Täl-löin on johdonmukaista hyväksyä ne sellaisenaan. Toisaalta on myös asioita, jotka ovat muutettavissa, ja ne on otettava myös sellaisinaan eli muutettavissa olevina. Tämä ajatus tuo esille ihmisen mahdollisuuden suhtautua elämään tulevaisuushakuisesti ja aikaansa seuraten, joka on Ortegan ydinajatuksia. Lisäksi on huomattava, että muutetut asiat ovat muutoksen jälkeen uusia asioita, jolloin niitä on mahdollisuus tarkas-tella uudelleen. Kokonaisuutena kyse on siitä, että suhtautumisemme omiin olosuhteisiimme määrittää sen, mikä vaikutus niillä on meihin.
42 43