HISTORIALLISEN JÄRJEN NOUSU .1 Painopisteen muutos Ortegan ajattelussa

Ortega pitää historiaa erittäin tärkeänä näkökulmana elämään. Suu-rin osa hänen 1930–40-lukujen tuotannostaan käsittelee historianfi-losofiaa. Tuolloin Ortega lisäsi filosofiansa keskeisimpien käsitteiden joukkoon historiallisen järjen käsitteen. Keskeisiä teemaa käsitteleviä teoksia ovat En torno a Galileo (1933, Man and Crisis, ”Galilein vuosi-sata”), Sobre la razón histórica (1940/1944, Historical Reason), Historia como sistema y Del Imperio Romano (1941, History as a System) sekä Esquema de las crisis y otros ensayos (1942, Historian kriiseistä ja mui-ta esseitä). Kyseiset teokset sisältävät kuitenkin runsaasti samaa aines-ta, koska ne perustuvat eri vuosina ja eri yliopistoissa pidettyihin lu-entosarjoihin. Ortega jatkoi edelleen työskentelyä historianfilosofian parissa 1940-luvun lopulla teemalla Una interpretación de la Historia

Universal. En torno a Toynbee. (An Interpretation of Universal History.

On Toynbee). Kyseinen luentosarjoihin perustuva kokonaisuus julkais-tiin kirjana vasta vuonna 1960. Siinä Ortega täsmentää kokonaisesi-tystään historian merkityksestä esittäen samalla perusteellisen kom-mentaarin englantilaisen historioitsijan ja filosofin Arnold J. Toynbeen (1889–1975) ajattelusta.²⁸

Ortegan käsitys historian merkityksestä on vahvasti esillä jo Mas-sojen kapinassa ja kokonaisuus on hahmottunut hänelle selvästi vuo-teen 1933 mennessä. Tuolloin hän kuvailee useaan otteeseen histo-riallisen järjen aamunkoiton sarastavan. John T. Graham esittää nä-kemyksenään, että Ortega valmisteli suurteosta nimellä The Dawn of Historical Reason. Tuossa teoksessa hän olisi esitellyt koko filosofiansa yhtenä järjestelmänä. Graham esittää, että jopa käsikirjoitus olisi ollut valmiina, mutta jostakin syystä Ortega kuitenkin jätti hankkeen vie-mättä loppuun ja lopulta käsikirjoitus on hävinnyt. Ortega oli kuiten-kin esitellyt suunnitelmiaan esimerkiksi R. G. Collingwoodille. Eräs mahdollisuus on, että oletetun suurteoksen materiaali sisältyi Ortegan 1933 alkaen julkaistuihin teoksiin. (Graham 1997, 96–129)

Ortegan keskeinen väittämä on, että järki on historiallinen, ei uni-versaali, sillä järjen luonne muuttuu historian kuluessa. Historiallinen järki ajattelee elämää historiallisesti, sillä vitaalin järjen on ajateltava historiallisesti johtuen elämän biografisesta luonteesta. Kulttuuri voi-daan purkaa tasoihin, ja kutakin tasoa voivoi-daan tarkastella erikseen.

Historianfilosofiassaan Ortega esittää oivalluksen, että jokainen uusi aikakausi on muutoksen tulosta kahdessa eri merkityksessä. Toi-saalta muutos tapahtuu elämisen ulkonaisissa muodoissa ollen luon-teeltaan sangen mekaanista. Oleellisempi muutos tapahtuu ihmisen

si-28 Toynbeen 12-osainen A Study of History on valtava teos. Toynbee tutkii siinä 26 yhteiskunnan kehitystä. Hän esittää niiden nousseen kukoistukseen vastaamalla me-nestyksellisesti oman aikansa haasteisiin. Yhteisenä tekijänä hän näkee noiden yhteis-kuntien olleen luovien vähemmistöjen johtamia.

5 Ortega y Gassetin ajattelun kehitys 5 Ortega y Gassetin ajattelun kehitys

sällä, hänen henkisessä maailmassaan. Ulkonaisia muutoksia arvioi-dessaan Ortega nostaa keskeisimmäksi vallan siirtymiseen ja uudel-leenjärjestämiseen liittyvät muutokset. Henkiset muutokset ovat kui-tenkin alisteisia ulkonaisille, sillä valta määrää myös ihmisen henki-sen maailman järjestymihenki-sen. Näin ollen mistä tahansa aikakaudesta saa käsityksen analysoimalla, kuka on ollut vallassa ja hallinnut maa-ilmaa. Kysymyksenasettelu koskee tarkoituksella koko maailmaa, kos-ka jo Ortegan aikos-kana voitiin puhua koko maailmaa hallitsevista voi-mista – nykyajasta puhumattakaan. Näillä voimilla Ortega ei missään yhteydessä tarkoita esimerkiksi sodankäynnin avulla tapahtuvaa väki-vallalla hallitsemista, vaan korostaa, että minkään hyökkäystilan jatko ei ole hallitsemista, vaan pelkästään miehitystä. Näin tapahtui esimer-kiksi toisen maailmansodan jälkeisessä itäblokissa.

1930-luvulle saavuttaessa eksistentialismin vaikutus Ortegan ajat-teluun oli kasvanut niin suureksi, että hän katsoi tarpeelliseksi uudis-taa teoriaansa viuudis-taalista järjestä. Ortega oli perehtynyt huolella Mar-tin Heideggerin teokseen Sein und Zeit heti sen ilmestyttyä vuonna 1927. Muutaman vuoden sisällä tämän jälkeen Ortega päätyi pitämään historiallisuutta kaikkein ainutlaatuisimpana inhimillisen elämän ele-menttinä. Ortega korvaa osittain ”elävän järjen” käsitteen ”historialli-sella järjellä”, joka sisältää myös ympäristön vaikutuksen yksilöön. Jo-kaisella yksilöllä on tietty elämän päämäärä, kutsumus ja velvollisuus, joka hänen tulee täyttää. Nämä ovat kuitenkin riippuvaisia kunkin ih-misen olosuhteista ja tilanteesta, jossa hän elää. Kutsumus merkitsee Ortegalle lähinnä oman minuutensa oivaltamista, joka vaatii aktiivista toimintaa ja ponnisteluja. Minuutensa oivaltamiseksi ihminen tarvit-see edelleen elävää järkeään. Ihmiselämä on sekä biologista että biog-rafista elämää, ja Ortega vertaakin ihmistä oman elämänkertansa kir-joittajaan. Toisin kuin eläimellä, ihmisellä elämä ei ole staattista eikä ihmisluonto ole pysyvä, vaan historia muokkaa sitä jatkuvasti. Histo-riallinen järki osoittaa, että inhimillinen elämä on kuvattavissa

tilan-teiden kudoksena, päättymättömänä tapahtumasarjana, joka antaa ih-miselle vapauden olla oma itsensä ja hallita omaa elämäänsä. Ortega esittelee historiallisen järjen käsitteen En torno a Galileossa, jossa ver-rataan ihmistä ja historiaa loputonta tietä kulkevaan pyhiinvaeltajaan, joka historiallisen järjen avulla ymmärtää itseään. Myös historialli-set kriisit muodostavat loputtoman sarjan ja sikäli 1900-luku ei poik-kea millään oleellisella tavalla Galileon ajasta. Ajatus vitaalista järjes-tä ei kuitenkaan poistunut järjes-täysin Ortegan ajattelusta, vaan hän liitti ajatuksen historiallisesta järjestä vitaalin järjen rinnalle. Ajatus, että ihmisellä ei ole luontoa, vaan historia, toistuu jatkuvasti hänen teok-sissaan. (OG 1956, 140; Ouimette 1982, 116–126; Gray 1989, 16–17;

Tuttle 1996, 132–136)

5.4.2 Kulttuurifilosofiasta ja historianfilosofiasta

Kulttuurifilosofiassa tarkastellaan ihmisen luoman kulttuurin saavu-tuksia ja merkitystä, joiden avulla ihminen kykenee ymmärtämään omaa olemustaan. Kulttuuri on tekijä, joka ilmentää ihmisyyttä ja hä-nen tietoisuuttaan. Saksalaihä-nen Ernst Cassirer (1874–1945) esittää teok-sessaan An Essay On Man (1944) kulttuurifilosofian perusnäkemyk-senä käsityksen, jonka mukaan kulttuuri on ihmisyyden määrittelijä.

Historianfilosofia on perinteisesti ymmärretty historiallisen proses-sin spekulatiiviseksi ja konstruktiiviseksi teoriaksi. Inhimillisen kult-tuurin analysointi voi kuitenkin asettaa itselleen yksinkertaisemman ja vaatimattomamman tehtävän, väittää Cassirer. Se pyrkii määrää-mään historiallisen tiedon paikan inhimillisen sivilisaation kokonai-suudessa. Ilman historiaa me epäilemättä hukkaamme tämän koko-naisuuden kehityksen välttämättömät perusteet. Taide ja historia ovat voimakkaimmat instrumentit selvittäessämme ihmisluonnon salai-suuksia. Mitä me oikeastaan tietäisimme ihmisestä ilman niitä, kysyy Cassirer. Olisimme täysin sidottuja subjektiivisiin näkökulmiin, joita saadaan esimerkiksi tekemällä psykologisia kokeita tai keräämällä

ti-74 75 lastollista tietoa. Näin löytäisimme vain värittömän

”keskivertoihmi-sen”. Mutta suuret historian tapahtumat ja taideteokset auttavat meitä näkemään tämän naamion taakse ja löytämään todellisen, yksilöllisen ihmisen. Löytääksemme sen meidän on mentävä suurten historioitsi-joiden tai runoilihistorioitsi-joiden luokse. Runous ei ole vain luonnon jäljittelyä eikä historia vain kuolleiden faktojen tai tapahtumien kerrontaa. Pi-kemminkin ne ovat välikappaleita itsemme tiedostamiseen, välttämät-tömiä ja korvaamattomia ihmisen maailman rakennusvälineitä. Ihmi-sen syvintä olemusta pohdittaessa on puolestaan siirrytty filosofiIhmi-sen antropologian alueelle. (Cassirer (1972, 67–71, 186, 228)

Ortega toteaa jokaisen uuden aikakauden olevan perusluonteeltaan sekä sisäisten että ulkonaisten muutosten tulosta:

sisäiset muutokset tapahtuvat ihmisessä ja hänen henkisessä maail-massaan, ulkonaiset taas kohdistuvat elämän muotoihin ja noudatta-vat eräänlaisia mekaniikan lakeja. (OG 1963b, 173)

Ihminen alkoi luoda historiaa ja pitää siitä kiinni oivallettuaan, että tu-levaisuus on hänen vallassaan ja että ainoa, minkä hän varmasti omis-taa, on hänen menneisyytensä. ”Tämän luennon päätyttyä teidän edes-sänne on se tulevaisuus, että joudutte poistumaan luentosalista, ja sil-loin mieleenne kohoaa muistikuva siitä, missä oli se ovi, josta astuit-te sisään.” (OG 1963b, 103) Orastuit-tega tiivistää koko historianfilosofian-sa ajatukseen historiasta järjestelmänä, jonka mukaan

ankarasti ottaen ei jotakuta aikakautta voi lainkaan ymmärtää, ellei ymmärrä myös kaikkia muita, koko historiaa. Niin myös historian lau-lu on kuunneltava kokonaisuudessaan, sillä vain siten sen voi ymmär-tää – samoin kuin yksityisen ihmisen elämäntarina käy ymmärrettä-väksi vain silloin, kun se kerrotaan alusta loppuun. (OG 1963b, 105) Ortega suorastaan ylistää historian olevan tieteistä ylin. Hän peruste-lee väitettään esittämällä sen olevan tiede, joka tutkii perustavaa

laa-tua olevaa todellisuutta päinvastoin kuin esimerkiksi fysiikka. (OG 1963b, 106) Historioitsijan Ortega määrittelee ”taakseen katsovaksi profeetaksi, ja tähän ajatukseen sisältyy historianfilosofian ydin”. (OG 1963b, 68) Ensimmäinen oleellinen seikka, joka historiantutkijan on otettava selville jotakin henkilöä tai aikakautta tutkiessaan, on tuon ajan uskomusten järjestelmä sekä se, kuka tuolloin hallitsi maailmaa.

Tähän liittyy myös se, kuka hallitsi mielipiteen voimaa. Hallitsemisen Ortega näkee olevan ensisijaisesti henkistä valtaa. Uskomukset eivät näet ole jotain sattumanvaraisia ajatuksia, vaan yhteiskuntaa kannat-tava perusta ja pohjakerros. Kysymys on samantyyppisestä elämänta-paan liittyvästä perustasta kuin Collingwood esittää. Tämän oivalta-minen avaa historiantutkimukselle tien, joka johtaa syvyyssuuntaan.

(OG 1956, 153; 1963b, 174–177) Perustavaa laatua oleva kysymys sii-nä liittyy siihen, mitkä muutokset ovat todella muuttaneet inhimilli-sen elämän muotoa ja elämäntapaa. Siksi on tärkeää tarkastella sitä, milloin ja miksi elämä on todella muuttunut. (OG 1959, 29)

Collingwoodin painopiste on siinä, että historiankirjoituksen koh-teena eivät ole ulkoiset tapahtumat, vaan niissä ilmenevät ajatukset, jolloin keskeiseksi nousee menneisyyden ihmisten tavoitteiden ja aja-tusten rekonstruointi. Parhaimmillaan historioitsija voi ajatella men-neiden ihmisten ajatuksia kuin omiaan. Esimerkiksi antiikin aikaa on ymmärrettävä sen omilla ehdoilla. Collingwood syyttää aikalaisten-sa syyllistyneen perusvirheeseen, josaikalaisten-sa kuvitellaan voitavan puhua eri aikakausista yhtä aikaa. Tällöin unohtuu, että esimerkiksi demokratia on tarkoittanut eri aikoina täysin eri asiaa.²⁹ Historiantutkimus on siis luova prosessi, jota positivistit eivät lainkaan kykene ymmärtämään.

Positivisteille tosiasiat ovat tutkimuksen lähtökohtia, mutta tapahtuuko tällöin lainkaan todellista tutkimusta? Collingwoodin mukaan

aktiivi-29 Esimerkiksi kreikkalaisen poliksen ja modernin valtion vertaaminen johtaa tällai-seen tilanteetällai-seen. Äärimmillään asia on verrattavissa siihen, että samassa lauseessa verrattaisiin roomalaista kolmisoutua nykyaikaiseen sukellusveneeseen.

nen ja luova tutkija saavuttaa tosiasioita pikemminkin työnsä loppu-tuloksena kuin sen lähtökohtana. (Collingwood 1970, 1–7, 282–302) 5.4.3 Historian perusprosessit

Ortega pohtii ihmisen juurettomuutta väittäen sen iskevän eri tavalla samana aikana eläviin eri sukupolviin. Kriittinen murros kohtaa eri ta-valla nuoren ihmisen kuin keski-ikäisen, koska jälkimmäisellä on ko-kemus edeltävästä ajasta elettynä. Ortega näkee tulevaisuuden ongel-mallisena käsitteenä, koska sitä tulee ajatella monikossa. Se on kaikkea sitä, mitä saattaa tapahtua. Menneisyyden arvo on lähinnä siinä, että sen avulla löydämme ”aseet ja työkalut”, joiden avulla saamme esiin kuvan tulevaisuudesta. Säilytämme siis menneisyyden muistissamme tulevaisuutta silmällä pitäen. Ortegan käsityksen mukaan ihmisellä ei ole mitään määriteltävissä olevaa luontoa. Mutta

luonnon sijasta hänellä on historia, mitä taas millään muulla luonto-kappaleella ei ole. Historia on se nimenomainen olomuoto, jossa jo-kin todellisuus ilmenee ja joka perusolemukseltaan on juuri muuttu-vaisuutta; näin ollen se edustaa kaiken sen vastakohtaa, mitä sanotaan substanssiksi. (OG 1956, 140)

Eräs historiallisiin muutosprosesseihin liittyvä luonteenomainen piir-re on, että se mikä kussakin vaiheessa kohoaa näkyviin, ei ole laitetta-vissa kenenkään yksittäisen ajattelijan tiliin, vaan se esiintyy kokonai-sen sukupolven ajattelun yleissävyssä. (OG 1956, 136) Ortega määrit-telee ”yleisen mielipiteen lain”, joka on Newtonin lakeihin verrattavis-sa oleva perusvoima synnyttäen hallitsemisen ilmiön.³⁰ Ortega viit-taa David Humen (1711–76) huomautukseen, jonka mukaan yleisen mielipiteen valta on suvereeni, aina ja kaikkialla vaikuttava voima. Se,

30 Isaac Newtonin (1642–1727) vuonna 1687 määrittelemät mekaniikan peruslait kä-sittelevät kappaleiden liiketilan muutoksia, kun niihin vaikuttaa voimia. Nämä ovat jatkuvuuden laki, dynamiikan laki sekä voiman ja vastavoiman laki.

joka kykenee hallitsemaan yleistä mielipidettä, istuu valtaistuimella tai jopa paavinistuimella. Hallitseminen on siis ensisijaisesti henkistä val-taa. Poikkeustilanteissa voi tosin käydä niin, että jossakin yhteiskun-nassa ei jonakin hetkenä ole hallitsevaa mielipidettä, josta seuraa vä-kivallalla hallitseminen. Tällöin kyseessä ei kuitenkaan ole henkinen hallitseminen. On myös huomattava, että hallitseva mielipide on il-miö, joka on puristettavissa ihmisiin ”kuin voiteluöljy koneeseen”, jol-loin ihmiset saavat tyydytystä ajatuksesta enemmistöön kuulumises-ta. Enemmistön puutteen Ortega näkee johtavan sekasortoon, jolloin yhteiskunnan toiminnot ovat alttiita häiriöille ja riskille vallan siirty-misestä. Vallan siirtymisen Ortega liittää historiallisen gravitaatiovoi-man käsitteeseen – vallan siirtyminen merkitsee aina myös mielipitei-den vaihtumista ja gravitaatiovoiman muutosta. (OG 1963b, 176–179) Ortega tunnistaa joitakin historian aikakausia, jolloin ihmiskunta (tarkoittaen länsimaista yhteiskuntaa) on elänyt jonkin johtavan mie-lipiteen vallassa, josta on seurannut järjestys. Esimerkkinä hän mainit-see keskiajan, jolloin mielipidettä hallitsi kirkko väittäen edustavan-sa Jumalaa. Kehitys huipentui paavi Innocentius III:n kauden alusedustavan-sa vuonna 1198, jolloin paavi julistautui Kristuksen sijaiseksi maan pääl-lä.³¹ Myöhemmin moni valtio oppi kirkolta, miten tärkeää on halli-ta ajatusten voimaa. Nykyaikana havaitsemme, että edelleen on yh-teiskuntia, joiden voima perustuu jumalallisen ja maallisen hallitse-misen yhdistämiseen. Parhaita esimerkkejä ovat teokraattisesti halli-tut Lähi-idän valtiot.

31 Innocentius III (1160–1216) puhui virkaan astuttuaan roomalaisille lausuen: ”Mi-nut on asetettu Jumalan huoneen herraksi. Minulle on sanottu profeetan kautta: ´Minä asetan sinut tänä päivänä kansojen ja valtakuntien yläpuolelle.´ Minusta kirjoittaa apostoli: ´Minä annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet.´ Palvelija, joka on ase-tettu koko talon herraksi, on Kristuksen sijainen: hänet on asease-tettu Jumalan ja ihmisen välille, hän on pienempi Jumalaa, mutta suurempi ihmistä”. (Heininen 2004, 38) Pius IX:n (1792–1878) aikana vuonna 1870 Vatikaanin I konsiili vahvisti dogmin, jonka mukaan paavi on erehtymätön puhuessaan viran puolesta (ex cathedra) uskon asioista.

78 79 Ortega tiivistää näkemyksensä kehityksen ja historian

perusme-kanismeista:

Jokainen kulttuuri, joka on kerran vienyt taistelunsa voittoon ja lyö-nyt itsensä läpi, päätyy lopulta siihen, että siitä tulee pelkkiä ajatus-kaavoja ja fraaseja. (OG 1956, 63–64)

Kysymys on siis prosessista, joka on väistämätön. Kriisi on eräs histo-rian kategorioista, eräs niistä perusmuodoista, joissa inhimillinen ole-massaolo ilmenee. Massojen kapinassa Ortega on jo aiemmin määri-tellyt edustavansa ”radikaalin aristokraattista historian tulkintaa”, joka tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan – mutta ei siis valtion – perusluonne on aristokraattinen. Tästä seuraa se, että yhteiskunta lakkaa olemasta aristokraattinen sitä mukaa, kuin sen aristokraattinen luonne heikke-nee. Tämä puolestaan on seurausta siitä, että massojen elämäntyyli pää-see voitolle tukahduttaen vähitellen kaiken muun. (OG 1963b, 19–21) 5.4.4 Historian suuret kriisit

Levottomina aikoina ajan tapahtumat vaativat ihmisiltä suurta tark-kaavaisuutta, ja näin ihminen alkaa noina aikoina päätyä takaisin kohti luonnontilaa ja eläimellisyyttä – barbaari ihmisessä nousee esiin. Esi-merkkinä Ortega mainitsee ”kaikkien aikojen suurimman historial-lisen kriisin, nimittäin antiikin maailman sammumisen”. (OG 1956, 59) Oliko Rooman kulttuuri ihmiskunnan historian huippukohta, ku-ten Ortega pitää mahdollisena? Joka tapauksessa tuo kulttuuri ei sam-munut siihen, että barbaarit murtautuivat sen piiriin, vaan siksi, että kulttuuri-ihmisistä tuli barbaareja. Kriisin vaikutukset ulottuivat 900 vuotta eteenpäin, ennenkuin sydänkeskiajalla jälleen saavutettiin ti-lanne, jossa ihminen saattoi uudelleen syventyä itseensä. Sama bar-baria toistui kolmikymmenvuotisessa sodassa, josta toipuminen kes-ti Keski-Euroopassa sata vuotta. Saman ilmiön olemme jälleen joutu-neet näkemään esimerkiksi 1900-luvun lukuisissa sodissa.

Ortega väittää, että kristinusko ilmestyi antiikin maailman näköpii-riin juuri silloin, kun ihmiset kokivat joutuneensa täydelliseen haaksi-rikkoon. Ainoastaan tuonpuoleisesta tuleva apu kykeni heidät pelasta-maan. Täydellinen perspektiivin vaihtaminen oli perussyy kristinus-kon syntyyn ja menestykseen. (OG 1959, 135, 165) Ortega ihmettelee,

miten on ihmeellistä ja liikuttavaa sekä samalla esikuvaksi kelpaavaa, kuinka sisäisen mitättömyytensä mereen vajonnut ihminen haaksirik-koisena takertuu ajelehtivaan lankkuun – Jumalaan, joka on hänelle ainoa pelastus. (OG 1956, 145)

Ortega toteaa, että 1200-luvun elämässä yhdistyivät kristillinen inspi-raatio ja kreikkalainen ajattelu kysyen, miten tuohon tilanteeseen ol-tiin tultu. Ortega esittää syyksi epätoivon tilan, jossa ihminen oli antii-kin ajan maailman luhistuttua joutunut. Tällöin ihminen koki olevan-sa hukasolevan-sa oman ympäristönsä keskellä. Ratkaisuna pyrittiin luomaan sellainen suhtautumis- ja menettelytapojen järjestelmä, jonka tulokse-na oli keskiajan yhtenäiskulttuuri. Sama perusmekanismi oli toiminut jo primitiivisistä heimoyhteiskunnista alkaen. Ortegan mukaan kult-tuurin kehitykseen liittyvä suurin ongelma on sen monimuotoistumi-nen: kun kulttuuri muuttuu yhä monimutkaisemmaksi, se menettää ai-toutensa. Lopulta siitä tulee maneeria, fraseologiaa ja kulttuurinarsis-mia. Kulttuurin ylikukoistava runsaus muodostuu liiallisuudeksi ja lo-pulta ollaan vaiheessa, jolloin ”käy mahdottomaksi nähdä niitä asioita ja tuntea niitä käyttäytymisen normeja, jotka yhdessä ovat juuri kult-tuuria”. (OG 1956, 115) Lopulta ihmiset päätyvät tilaan, josta Ortega käyttää nimityksiä ”pseudo-sivistys” ja ”pseudo-elämä”. Tällöin ihmi-sistä on kadonnut aitous ja kulttuurin ylikehittyminen on väärentä-nyt heidän olemuksensa. Siinä tilanteessa ihminen on jättäväärentä-nyt oman elämänsä elämättä. (OG 1956, 116; OG 1959, 93–94)

Antiikin maailman luhistumisen jälkeen seuraava suuri kriisi ajoit-tui renessanssiaikaan, joskaan tuo kriisi ei ollut yhtä laajalle ja syväl-5 Ortega y Gassetin ajattelun kehitys

5 Ortega y Gassetin ajattelun kehitys

le ulottuva kuin antiikin ajan kriisi. Miksi Ortega käsittelee 1600-lu-vun alun tapahtumia? Hän vastaa itse siihen selkeästi: ”Koska me itse elämme ankaran kriisin aikaa, jolloin ihmisen on pakko tahtoen tai tahtomattaan kääntyä jälleen uuteen suuntaan.” (OG 1956, 12–13) Moderni ihminen on siis joutunut kriisiin, väittää Ortega. Tämä krii-si on seurausta krii-siitä, että 1600-luvun alussa omaksuttu uukrii-si asenne on käyttänyt kaikki mahdollisuutensa loppuun ja kohdannut omat ra-joituksensa, ristiriitansa ja riittämättömyytensä. On siis välttämätön-tä omaksua uusi asenne, väitvälttämätön-tää Ortega. Sen vuoksi on tarkasteltava huolellisesti edellistä suurta murroskautta, jolloin oltiin samanlaises-sa käännekohdassamanlaises-sa.³²

Ortega esittää, että 1500- ja 1600-lukujen vaihde oli siitä merkit-tävä vaihe, että silloin sai alkunsa aivan uusi ihminen, moderni ihmi-nen. Tämän myötä syntyi kokonaan uusi elämänmuoto. Tämä suuri käänne oli tulosta 200 vuotta kestäneestä vakavasta kriisistä, joka itse asiassa oli vakavin, mitä nykyisin olemassa olevien kansojen keskuu-dessa on ollut. (OG 1956, 12; 1959, 72–73)

Renessanssin merkitys oli Ortegan mukaan siinä, että tuolloin alet-tiin inhimillisyydelle jälleen myöntää arvoa ja ihminen sekä kaikki tä-mänpuoleinen nousivat uudelleen kunniaan. Vanhan järjestelmän ha-joaminen merkitsi, että usko lakkasi olemasta ”täyttä ja kollektiivis-ta uskoa”. (OG 1956, 157) Ortegan pitää tätä muutoskollektiivis-ta dramaattisena:

Jos todella ymmärtää ja selvästi näkee, mitä luja ja samalla sisällöltään rikas usko inhimilliselle elämälle merkitsee, niin tulee pakostakin sii-hen tulokseen, ettei maailmassa ole mitään dramaattisempaa kuin tuol-laisen uskon hajoaminen ja häviäminen. (OG 1956, 158)

32 Samaan aikaan R. G. Collingwood esitti samankaltaisen dialektis-tyyppisen näke-myksen kulttuurin kehityksestä ja historiasta päätyen pessimistiseen näkemykseen omasta aikakaudestaan.

Ortega pitää hämmästyttävänä seikkana sitä, ettei yksikään historian-tutkija ole toistaiseksi kyennyt selittämään, mikä vei siihen, että ”tuo suurenmoinen uskonjärjestelmä haihtui savuna ilmaan”. (OG 1956, 158) Ortega tuo useaan otteeseen esille, että keskiajan uskonjärjestel-män tilalle astui usko järkeen. Näiden kahden uskon luonteessa on kui-tenkin perinpohjainen ero. Miltä mahtaa muutaman vuosisadan ku-luttua näyttää nykyisen modernin elämän uskomusjärjestelmä, kysyy Ortega. (OG 1956, 162) Toisaalta Ortega korostaa, että kriisi on myös mahdollisuus antaessaan tilaisuuden ajattelun uudelleen arviointiin.

(OG 1959, 85–86)

Ortega viittaa myös kapitalismin kriisiin, joka sekin on tyypilli-nen kulttuurin muotojen liikarunsaudesta johtuva historiallityypilli-nen krii-si. (OG 1956, 171) Humanismi, renessanssi ja reformaatio olivat taak-sepäin suuntautuvia liikkeitä – positiivisessa mielessä – sillä silloisen kulttuurin tukahduttava monimutkaisuus ajoi takaisin alkuperäisen yksinkertaisuuden voimanlähteille. Saattaisiko nykyaikana olla edes-sä sama ilmiö, jossa ihminen koettaisi pelastautua siten, että kulttuu-rista alettaisiin karsia ylenmääräisen runsaita ylimääräisiä oksia? ”Jos ihmistä uhkaa ilmeinen vaara tukehtua omaan kulttuuriinsa, hän nou-see kapinaan.” (OG 1956, 172)

Kriisikausien vastakohtina Ortega esittelee aikakauden, joista hän käyttää nimitystä ”kultainen vuosisata”. (OG 1956, 70–71)³³ Tällai-set vuosisadat ovat ajanjaksoja, joista tulevien vuosisatojen ja suku-polvien tulisi ottaa vaikutteensa. Tärkeintä näissä ajanjaksoissa ei ole niiden sisällöllinen rikkaus, vaan se, että tuolloin ihmiset ovat eläneet tasapainossa ajatustensa kanssa. Tällöin on löydetty sellainen ratkai-sujen kokonaisuus, jossa ratkaisemattomat ongelmat ovat supistu-neet minimiin. Tieteen aikakauden ihmisen keskeisin ongelma on

33 Ortega puhuu ”klassillisesta aikakaudesta” määrittelemättä käsitettä tarkemmin.

82 83 se, että hänelle on tarjolla liian paljon tietoa.³⁴ Tästä seuraa se, että

hän hukkuu tähän paljouteen, eikä kykene päättämään, mihin todel-la uskoo. Näin hän joutuu vakaumuksellisesti ”hukkaan”, josta saat-taa seurata ihmisen radikalisoituminen. ”Emme tiedä, mitä meille ta-pahtuu - juuri se meille tata-pahtuu, ettemme tiedä, mitä meille tapah-tuu”. (OG 1956, 100)

5.4.5 Sukupolven määritelmä ja merkitys

Ortega esittää erikoisen sukupolven määritelmän. Se on hänelle silmä (näköelin), jonka avulla historia on aidoimmillaan nähtävissä, koska sukupolvi on täsmällinen kuva inhimillisen elämän rakenteesta tiet-tynä ajankohtana. (OG 1956, 9) Koska jokainen sukupolvi tuo muka-naan jonkinlaisen muutoksen maailmaan, on meidän ymmärtääksem-me maailmaa jonakin ajanjaksona selvitettävä, minkä sukupolven ai-kakautta se on ollut ja sitä kautta tutkia tapahtumaa. Esimerkiksi sota saa mitä erilaisimpia merkityksiä sen mukaan, milloin se on esiinty-nyt tai esiintyy. Historia on eräänlaista toimintaa, jossa jokainen ta-pahtuma viedään menneisyyden kautta sen omille elämänlähteille. Ta-voitteena on nähdä, kuinka jokin ilmiö on syntynyt. Ortega korostaa, että mikäli ihminen ymmärtää historiaa taaksepäin, ymmärtää hän myös nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Ortegan sukupolviteorian mukaan ihmiselämä jakaantuu 15 vuoden jaksoihin, joista kaksi ensimmäistä ovat lapsuutta. Ikävuodet 30–45 ovat valmistelevan toiminnan aikaa

Ortega esittää erikoisen sukupolven määritelmän. Se on hänelle silmä (näköelin), jonka avulla historia on aidoimmillaan nähtävissä, koska sukupolvi on täsmällinen kuva inhimillisen elämän rakenteesta tiet-tynä ajankohtana. (OG 1956, 9) Koska jokainen sukupolvi tuo muka-naan jonkinlaisen muutoksen maailmaan, on meidän ymmärtääksem-me maailmaa jonakin ajanjaksona selvitettävä, minkä sukupolven ai-kakautta se on ollut ja sitä kautta tutkia tapahtumaa. Esimerkiksi sota saa mitä erilaisimpia merkityksiä sen mukaan, milloin se on esiinty-nyt tai esiintyy. Historia on eräänlaista toimintaa, jossa jokainen ta-pahtuma viedään menneisyyden kautta sen omille elämänlähteille. Ta-voitteena on nähdä, kuinka jokin ilmiö on syntynyt. Ortega korostaa, että mikäli ihminen ymmärtää historiaa taaksepäin, ymmärtää hän myös nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Ortegan sukupolviteorian mukaan ihmiselämä jakaantuu 15 vuoden jaksoihin, joista kaksi ensimmäistä ovat lapsuutta. Ikävuodet 30–45 ovat valmistelevan toiminnan aikaa