Kokemäenjoki on ollut kauan kuuluisa lohistaan ja siioistaan. Se olikin sopiva nou-supaikka lohelle, joka etsi kutemiseensa melkoisen voimakkaasti virtaavaa, sorapoh-jaista paikkaa. Merestä nouseva vaellussiika hakeutui taas hidasjuoksuisempiin
ve-59) Koivisto 1966s.351.
60) REA 525.
61) REA 534.
62) VA nn62: 27,jossaselostetaan Henrik Bitzin tuomiota 1502, Anders Slatten 1514, Hogenskild Bielken 1564 jaKlemetGröpin 1570.
63) SVTIIs.85-86.
64) VA, Eurajoen kär. 9.—10.9. 1624, missä viitataan Jöns Knuutinpojan tuomioon 4.2. 1538.
65) EMU VII 5777.
siin, jopa järviinkin, ja niitä se löysi Kokemäenjoen läpi uituaan aivan tarpeeksi.
Keskiajan lähteissä ei tehdä eroa varsinaisen lohen jataimenen välillä. Todennäköis-tä on kuitenkin, että ne lohet, joita pyydettiin sisämaan järvien välisistä koskista,
ovat olleet pääasiassa taimenia. Poikkeuksellisesti sanotaan kruunun tileissä 1554, että Tammerkoskesta on saatu verona 22 leiviskää mustaalohta, jollakansankielessä tarkoitetaan kutevaa meritaimenta.66
Suuren vesistön lasku-uomana Kokemäenjoki on tietysti ollut omaa luokkaansa Sa-takunnan virroista, mutta muidenkin koskista on saatu lohta ja siikaa. Vuonna 1482 oliLapijoen Lohikoskessa ”lohikoski ja-kalastamo”.67 Luulisi kummankin arvokalan nousseen myös Eurajokeen, vaikka 1500-luvun puolivälin varhaisempia tietoja niiden pyynnistä siinä ei olekaan. Pyhäjärven kuulu siikakantakin on myöhempää perua.
Lohta (ehkä taimenta) on saatu Loimijoestakin, koska Loimijoen hallintopitäjän laamanninveroon kuului myös leiviskä kinkerilohta.68 Lohijoen eli Kärväselän kylä lienee saanut aiheellisesti nimensä. Ahlaisten ja Merikarvian koskista pyydettiin uu-della ajalla sekä lohta että siikaa, mutta keskiaikaisia tietoja ei asiasta ole. Tämä johtuneekuitenkin vain siitä, että oikeuksistaan asiakirjoja teettäneet kirkko ja aateli puuttuivat osakkaiden joukosta ja kaikki sujui rauhallisesti talonpoikaisen tapaoi-keuden mukaan.
Kokemäenjoesta saadun saaliin määristä ei keskiajalta ole tietoa. Ensimmäiset valti-on tilit lohi- ja siikaveroistaovat vuodelta 1547, eikä niistäkään saa täyttä käsitystä pyyntikauden kokonaistuloksista. Silloin oli valtion saanto Lammaisten- ja Vinna-renkoskesta yhteensä 11 1/4 tynnyriä suolalohta, 27 tynnyriä suolasiikaa ja lisäksi
eräitä määriä savulohta ja -siikaa.69 Vuonna 1530 ilmoitetaan, että kruunu sai kos-kista lohta milloin enemmän, milloin vähemmän, yleensä 8 tynnyriä, ja siikaa sinä vuonna 3 lästiä eli 36 tynnyriä.70 Yli puoli vuosisataa myöhemmin, vuoden 1589 verotarkastuksen yhteydessä on selostus Kokemäen kalaverojen kehityksestä: kunin-gas oli ensin ottanut joka yhdeksännen kalan, joitakinvuosia myöhemmin joka seit-semännen, vähän sen jälkeen joka kolmannen ja nyt (1589) puolet kaikesta
saaliis-ta.71 Jos 1530 ilmoitettu lohimäärä kerrotaan yhdeksällä ja vuoden 1547 luku seit-semällä, saadaan ensin 72 ja sitten n. 78 tynnyriä kokonaissaaliiksi. Ehkä kesän lo-hisaalis on ylittänyt satakin tynnyriä, ja siikaa tuli selvästi enemmän.72 On ilmeistä, että kaikkea ei kulutettu kotona ruokataloudessa, vaan kirkon ja valtion saatua osuutensariitti kalaa vielä myyntiin.
66) VA 1970f. 6.
67) FMUV 3930, Papunen 1959 s. 151 68) VA 1931 f. 31seur., 1933f. 38v.
69) VA 1929f.1v.
70) Räntekammarbok 1530f. 17,Kameraalisia Asiakirjoja Is. 10—11 71) VA2401 b s.56.
72) 1600-luvullaPorinkreivikunnankalastus tuottinormaalivuosinalahjoitusmaan haltijalle yli 100 tynnyriä lohtaja siikaa, Jokipii 1956cs.305.
Katolinen kirkko vaati, ettei paastoaikana saanut syödä muuta lihaa kuin kalaa, ja siksi kristinuskon yleistyttyä koko Itämeren piiriin 1200-luvun alkupuolella, on kalan käyttö ruokataloudessa lisääntynyt. Syntyi myös uusia kulutuskeskuksia,
kaupunke-ja, joiden täytyi hankkia kalaruoka ostamalla. Samaan aikaan Itämeren kaupan val-lanneet hansakauppiaat pystyivät tyydyttämään paremmin suolantarpeen kuin aikai-semmin viikinkiaikana oli ollut mahdollista. Tosin suolaa keitettiin jo rautakau-della ja keskiajan alussa Norjanrannikolla sekä Vienanmerellä, mikä selittää ainakin osittain myös varhaiset tiedot kainulaisten retkistä Pohjaan, mutta ilmeisesti vasta Luneburgin suolan ilmestyminen saksalaiskaupan mukana Suomeen on tehnyt suu-rien kalamääsuu-rien säilömisen mahdolliseksi.73 Suolaa oli kuitenkin niukasti läpi keski-ajan, ja vanhat säilöntämenetelmät kuivaaminen ja savustaminen ovat olleet jatkuvasti merkityksellisiä.
Eräässä vanhimmista säilyneistä Kokemäenjoen lohen- ja siianpyyntiä koskevista asiakirjoista, joka onvuodelta 1348, mainitaan jo neljä tärkeätä pyyntitapaa: kolkka-verkoilla jatavallisilla ajoverkoilla pyynti, nuotanveto ja patojen rakentaminen.74 Li-säksi 1453 mainitaan Uppoaminen.75
Kolkkaverkoilla pyydettiin yöllä, japolkeminen suoritettiin siten, että toinen siula jäi puoleksi upoksissa olevan puun 1. kolkan varaan. Toista siulaa pyytäjät hoitelivat veneestä käsin köyden avulla. Kolkka oli muodoltaan nuijamainen, jolloin se piti ver-kon suorana.76 Voutien tileissä näitä verkkoja mainitaan 1500-luvulla usein, ja ne olivat käytössä Kokemäenjoella vielä 1700-luvun puolivälissä.77 Todennäköisesti ne
ovat juuri Kokemäenjoelta kulkeutuneet pirkkalaisliikkeen mukana Peräpohjan suu-rille lohiapajille. Mutta tietymättömiin jää, mistä tapa oli tullut Satakuntaan. Huo-mattakoon kuitenkin, että Saksassa Reinillä on käytetty uittoverkoissa samanlaisia puukappaleita (keule), jotkavetivät verkkoa eteenpäin.
Kolkka ei vaatinut kovin paljon työvoimaa, koska sillä pyydettäessä tultiin toimeen yhdellä veneellä. Se ei ollut kudottaessa isotöinenkään. Suuret lohi- tai siikanuotat, joita mainitaan mm. vuoden 1554 tileissä, vaativat valmistettaessa useamman talon yhteistyötä ja myös pyydettäessä ainakin silloin, kun käytettiin kahta venettä.78 Useimmiten Kokemäenjoella nuotta kuitenkin poikettiin veneestä alavirtaan ja nos-tettiin rannalta käsin lähtöpaikan alapuolella.79 Siikanuotan vetoon tarvittiin vain kolme miestä. Yhdenkin talon voimat ovat siis voineet riittää verkko- ja
nuottaka-lastukseen. Lippoaminen perustui vielä puhdaspiirteisemmin yksityisen kalamiehen
73) Suolan keitostaNorjassa ks. Tholander 1971s. I—l4 sekä Vienanmerellä Kirkinen 1970s.93.
74) REA 126.
75) REA 562, EMU IV 2926.
76) Nirvi 1949s. 141—2; Vilkuna 1951 s. 13—14.
77) VA 1954f. 10, 1967 f. 10. Mennander-Brander 1751 s. 40, Sirelius 1907s.160.
78) VA 1967 f. 9v. Lähteenoja 1886 s. 130—1, 136; Sirelius 1907s. 393; Jokipii 1953 s. 70—74.
79) Sirelius 1907 s. 153-4.
taitoon, mutta sitäkään varten ei ollut hyviä paikkoja joka talon edessä. Siikaa sai parhaiten virtaan syntyneistä lepopaikoista, haudoista eli kroopeista, niin kuin Ko-kemäenjoella sanottiin.
Verkko- ja nuottakalastus sekä Uppoaminen vaativat saalistajan omaa huomattavaa työpanosta sekä usein yhteistyötä. Luonnollista tällöin oli, että koski oli lähellä asu-vien yhteinen jaettä sopivilla lippohaudoilla voitiin käydä vuoroon. Sen sijaan pato-jen avulla kalastaminen oli passiivista: kala meni mertaan tai muuhun pyydykseen ajamattakin, rakentajan tarvitsi tulla vain kokemaan se. Patoa ruvettiin rakentamaan aina myös rannasta käsin, ja mitä suurempia patoja tehtiin ja mitä tärkeämmäksi patokalastus tuli, sitä merkittävämpi oli rannan omistusoikeus. Kaukana ei ollut sil-loin myöskään kosken yhteisomistustavan ja rannan yksityisomistusperiaatteen väli-nenristiriita.
Alkeellista patokalastusta on Satakunnan joissa harjoitettu ymmärrettävästi hyvin kauan, mutta kehittyneemmät, rakenteeltaan monimutkaiset, varsinaiset tokeet liene-vät tulleet koskiin vasta keskiajan kuluessa. Vuonna 1347 mainittu laxavirke on ol-lut nähtävästi juuritällainen toe.80 Koska eräät toekalastukseen liittyvät termit (fis-kari, pygmestari, maapyki, värkkäys, kiitä, hollinuija, kalakroopi ja pärrinki) on
selvästi lainattu ruotsin kielestä, on tokeiden valmistustaito tullut Ruotsin suurilta lo-hijoilta, ehkä piispan maille saapuneiden ruotsalaisten siirtolaisten välityksellä (ks. s.
313).81
Lohi on lihavimmillaan, kun se valmistautuu nousemaan merestä kutujokeensa;
nousun aikana se menettää koko ajan painostaan. Parhaat pyyntipaikat ovat siis lä-hinnä merta sijaitsevat kosket. Kokemäenjoessa oli vielä keskiajan lopulla Lammais-tenkoski lohien ensimmäisenä ja myös pahimpana esteenä. Vuonna 1453 sen nimen-omaan sanotaan olevan ”alin Kokemäenjoessa”.82 Ruskilankoski oli vasta siihen aikaan syntymässä.83 Lammaisten merkitys näkyy myös siitä, että sekä piispa että maallisen rälssin edustajat ovat pyrkineet hankkimaan maata sen rannoilta, ja siellä
ovat syntyneetmyöskiivaimmat konfliktit kalastusoikeuksista.
Turun piispan maanhankinnat Kokemäenjoen pohjoisrannalta ovat ainakin osittain peräisin jo 1200-luvulta. Keskiajan lopulla hänelle kuului rantaa Vinnaren kylän alapuolelta UlvilanKukonharjan maihin asti niin, että Suomenkylä, Pirkkala, Niuttala ja Pirilä olivat hänen lampuotikyliään. Vastapäinen ranta pysyi talonpoikaisissa kä-sissä, ja sinne perustettiin aikaisintaan 1200-luvun jälkipuoliskolla Lammaisten ja Torttilan kylät. Jo se, että Lammaisten ”virran” ranta-asutus on selvästi nuorempaa
80) REA 120.
81) SanastoJokipii 1953.
82) REA562.
83) Virkkala 1967s.224.