Digitaalinen keskustelunanalyysi - Digitaalisen vuorovaikutuksen tutkimus

2.1 Digitaalisen vuorovaikutuksen tutkimus

2.1.2 Digitaalinen keskustelunanalyysi

Digitaalisen teknologian kehitys on muuttanut puhutun ja kirjoitetun vuorovaikutuksen välistä suhdetta ja tehnyt ilmeiseksi sen, ettei puhe itsessään ole sen vuorovaikutteisempaa kuin kirjoi-tus. Vuorovaikutus vain ilmenee puheessa ja kirjoituksessa eri olomuodoissa, mistä syystä niitä muun muassa jaksotellaan eri tavoin. (Virtanen &Rahtu & Shore 2018: 12-14.) Digitaalinen keskustelunanalyysi perustuu perinteisen keskustelunanalyysin käsitteisiin, joita sovelletaan niin, että ne sopivat siihen digitaaliseen ympäristöön, jossa vuorovaikutus tapahtuu (Kääntä &

Virtanen 2018: 140). Keskustelunanalyysi on alun perin luotu puhutun keskustelun tarkaste-luun, joten se ei ole kaikilta osin sovellettavissa kirjoitettuun aineistoon. Niiltäkin osin, joilta sitä voidaan hyödyntää, on otettava huomioon aineiston ominaispiirteet. Verkkokeskustelua yh-distää puhuttuun keskusteluun kuitenkin se, että merkitykset syntyvät osanottajien vuorovaiku-tuksen tuloksena, eikä tästä syystä voida puhua pelkästä tekstintutkimuksesta (mts. 137). Osan-ottajat myös kohtelevat kirjoituksia kuten keskustelun vuoroja (mts. 139). Tässä luvussa esitte-len ensin tutkimukseni kannalta keskeisimpiä keskusteluanalyysin käsitteitä ja niiden sovelta-mista verkkokeskusteluun. Tämän jälkeen esittelen aiempia tutkimuksia, joissa verkkokeskus-telua lähestytään keskustelunanalyysin keinoin.

Keskustelunanalyysi lähti liikkeelle Harvey Sacksin vuosina 1964-1972 pitämistä luen-noista, joista valtaosa nauhoitettiin. Myöhemmin luennot litteroitiin ja julkaistiin lopulta kaksi-osaisena teoksena. Tutkimussuuntauksen keskeisin oivallus on se, että keskustelu on viimeiseen asti järjestynyttä ja jäsentynyttä toimintaa eikä ymmärtäminen perustu suinkaan sattumaan.

Tämä jäsentyneisyys mahdollistaa Sacksin mukaan sen, että pieni lapsi omaksuu kielen niin nopeasti. (Hakulinen 1998a: 13.) Keskustelunanalyysi on perinyt Harold Garfinkelin etnome-todologisesta ajattelusta sen oivalluksen, että kaikki kielen ilmaukset ovat indeksaalisia. Sen lisäksi siis, että esimerkiksi sanalla on jokin symbolinen merkitys, se saa merkityksiä sen mu-kaan, missä kontekstissa se esiintyy. Keskustelussa tämä tarkoittaa sitä, että lausuman merkitys syntyy vasta vastaanottajan päättelyprosessin kautta. Puhuja kuitenkin harvoin tarkoittaa aivan kirjaimellisesti sitä, mitä sanoo. (Mts. 14.) Keskustelunanalyysissä puhutaan kirjoitetun kielen lauseiden ja virkkeiden sijaan lausumista. Puheenvuoro voi rakentua yhdestä tai useammasta lausumasta. Koska verkkokeskustelu on kirjoitettua ja noudattaa monesti ainakin jossain mää-rin kirjoitetun kielen normeja, tuntuu mielekkäältä käyttää joissain kohdin myös kirjoitetun kie-len termejä. Puhun esimerkiksi monessa yhteydessä imperatiivilauseesta. Lisäksi käytän ter-miä vuoro keskusteluketjujen viesteistä, koska se sopii hyvin myös verkkokontekstiin. Toki verkkokeskustelun vuorot ovat hyvin erilaisia kuin puhutun.

Keskustelunanalyysissä keskeistä on myös toiminnan merkitys. Tämä tarkoittaa sitä, että lausumat nähdään toimintoina, esimerkiksi kannanottoina, ehdotuksina tai käskyinä. Tältä osin siis käsitellään samoja teemoja kuin puheaktiteoriassa. Keskustelunanalyysi on kuitenkin kiin-nostunut myös siitä, miten puhujat luovat identiteettiään puheellaan ja asettuvat näin samalle tai vastakkaiselle puolelle toisten keskustelijoiden kanssa. (Hakulinen 1998a: 14.) Toisin kuin puheaktiteoriassa keskustelunanalyysissä ajatellaan, ettei vuorovaikutus ole redusoitavissa in-tentionaalisiksi akteiksi, koska puheessa ilmentyvien toimintojen merkitykset eivät ole yksin puhujan päätettävissä (Hakulinen 1989: 47). Yksioikoisen puhuja-kuulija-kahtiajaon sijaan keskustelu nähdään yhteistoimintana, jossa vastaanottaja ei ole passiivinen, vaan luo yhdessä puhujan kanssa merkityksiä (Hakulinen 1998a: 15). Puhetoimintoja ei siis ”tunnisteta” vaan ne

syntyvät vuorovaikutuksessa. Se, mitä toimintoa jokin vuoro ilmaisee, määrittyy ennen kaikkea sen muotoilun ja paikan perusteella. (Levinson 2013: 104.) Levinsonin (mts. 107) mukaan toi-minto on vuoron päätehtävä ja näitä tehtäviä voi olla monta. Se määrittää sen, mitä responssin täytyy sisältää, jotta se voidaan tulkita sopivaksi vastausvuoroksi. (Mp.) Vuorossa yhdellä yk-siköllä voi myös olla useampi tehtävä. Esimerkiksi kysymyksellä voidaan lisäksi pyytää (Onko siellä jääkaapissa vielä maitoa?). (Mts. 119.) Osa toiminnoista on kulttuurisia ja osa kulttuu-rista riippumattomia (mts. 123). Merkitysten syntymisessä yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan, on se, miten se sanotaan. Tästä syystä puhuttua keskustelua litteroitaessa merkitään muistiin myös puheen ei-kielelliset ainekset kuten tauot tai naurahdukset. (Hakulinen 1998a: 17.) Puhe-toimintojen tunnistamista ohjaa myös se, että tietyt kielelliset rakenteet ovat erikoistuneet toi-mimaan tietyissä vuorovaikutustehtävissä (Haakana 2008: 93). Tämä suhde ei ole kuitenkaan täysin yksioikoinen, koska esimerkiksi kysymys voidaan esittää väitelauseen muodossa ja im-peratiivilauseella taas voidaan tehdä muutakin kuin käskeä (mp.). Verkkokeskustelulle on tyy-pillistä, että yhdessä vuorossa tehdään useampia toimintoja, jotka puhutussa keskustelussa ja-kautuisivat useampiin vuoroihin. Tämä palvelee tehokkuutta, koska varsinkin asynkroninen verkkokeskustelu on huomattavasti hitaampaa kuin puhuttu keskustelu. (Herring 1999.) Keskustelunanalyysi nostaa esiin kolme eri jäsennystapaa, joiden avulla kuvataan keskus-telun rakentumista. Näitä ovat vuorottelu-, sekvenssi- ja korjausjäsennys. (Hakulinen 1998a:

16.) Tutkimukseni kannalta keskeisin näistä kolmesta keskustelun jäsennystavasta on sekvens-sijäsennys. Sekventiaalisuudella tarkoitetaan peräkkäisten puhetoimintojen liittymistä toisiinsa ja niiden muodostamia jaksoja eli sekvenssejä (Raevaara 1997: 75-76). Vuoron rakenneyksiköt ja niiden ilmaisemat toiminnot valikoituvat siis sen mukaan, mitä on ollut niitä ennen, ja vai-kuttavat siihen, mikä niitä seuraa (Stivers 2013: 191). Sekventiaalisuuteen liittyy osana vierus-parin käsite. Vierusparit ovat kahden vierekkäisen vuoron muodostamia toimintajaksoja, esi-merkiksi kysymys ja vastaus tai tervehdys ja vastatervehdys. Ne muodostuvat siis etu- ja jälki-jäsenestä. (Raevaara 1997: 75−76.) Vierusparit voivat saada myös laajennuksia, joita nimite-tään laajentumispaikan mukaisesti etu-, väli- ja jälkilaajennuksiksi. Usein nämä laajennukset itsessään muodostavat vierusparin kaltaisia sekvenssejä, joten niitä voidaan kutsua myös aina-kin esi- ja jälkisekvensseiksi. Esisekvenssissä voidaan esimerkiksi kohdistaa keskustelukump-panin huomio interjektiolla hei, johon toinen voi reagoida vaikkapa tuottamalla dialogipartik-kelin no. Väliseksenssissä taas voidaan esittää esimerkiksi tarkentava kysymys ennen varsinai-seen kysymykvarsinai-seen vastaamista. (Haakana 2008: 90-91.) Esiseksekvenssit ovat luultavasti luon-teensa vuoksi asynkronisessa verkkokeskustelussa suhteellisen harvinaisia, mutta välisekvens-sejä sen sijaan voi esiintyä myös keskustelupalstoilla. Vierusparin käsite on ongelmallinen tar-kasteltaessa verkkokeskustelua, koska vierekkäisyys monesti häiriintyy keskusteluketjuissa,

joissa on monta osanottajaa, eivätkä yhteenkuuluvat vuorotkaan muodosta yhtä selkeitä vierus-pareja kuin puhutussa keskustelussa (Herring 1999). Verkkokeskustelun analysointiin sopiikin paremmin Heritagen (1996: 240) käyttämä termi toimintapari, joka perustuu keskustelunana-lyysin ajatukseen siitä, että lausumat suorittavat tiettyjä toimintoja ja sijoittuvat osaksi laajem-pia toimintajaksoja. Etu- ja jälkijäsenen sijaan käytän tässä tutkimuksessa termejä aloitus- ja vastausvuoro. Näillä termeillä en viittaa keskustelualustan tarjoamien toimintojen (aloita uusi keskustelu, vastaa alkuperäiseen viestiin tai kommentoi) kautta jäsentyviin hierarkioihin, vaan siihen, voidaanko vuoro tulkita responssiksi johonkin edeltävään vai tekeekö se aloitteen jo-honkin uuteen. Verkkokeskustelujen vuorovaikutus voidaan nähdä puhutun keskustelun tavoin progressiivisena toimintana, joka jäsentyy sekventiaalisesti, mutta progressiivisuus ja sekven-tiaalisuus on niissä usein erilaista (Virtanen & Kääntä 2018: 140). Koska keskusteluketjujen vuorot ovat usein pidempiä ja monipolvisempia kuin puhutun keskustelun, voidaan sekventiaa-lisuutta tutkia myös yksittäisen vuoron sisällä (mp.). Verkkokeskustelujen sekventiaasekventiaa-lisuutta kuvattaessa on myös käytetty eri termejä. Esimerkiksi Susan Herring käyttää termejä vuorovai-kutuksen koherenssi (1999) ja relevanssi (2013).

Sekvenssijäsennykseen ja vierusparin käsitteeseen liittyy myös preferenssijäsennys. Jäl-kijäsenet voidaan jaotella sen mukaan, ovatko ne preferoituja vai preferoimattomia. Esimer-kiksi pyyntöön suostuminen on preferoitu jälkijäsen. Kannanotolle taas odotetaan vastaukseksi samanmielistä kannanottoa. (Tainio 1997: 93−94.) Jos jälkijäsen on preferoimaton, on todettu, että se on tapana muotoilla tietyllä tavalla. Siihen liittyvät puheessa viivytys, vuoron monipol-visuus ja selittely (mts. 1997: 76). Preferenssijäsennys soveltuu hyvin myös verkkokeskustelun tutkimiseen, mutta tavat, joilla esimerkiksi preferoimattomuus ilmenee, ovat erilaisia kuin pu-hutussa keskustelussa.

Vuorottelujäsennys perustuu ajatukseen siitä, että keskustelua ohjaa sisäistetty normisto, joka säätelee sitä, miten vuorot jakautuvat. Nämä kirjoittamattomat vuorottelusäännöt ohjaavat muun muassa sitä, milloin ja miten vuoro otetaan haltuun ja kuinka pitkään yhden keskustelijan on sopivaa olla äänessä yhdellä kertaa. (Hakulinen 1998b: 32-33.) Verkkokeskustelussa vuorot jakautuvat hyvin eri tavalla kuin puhutussa keskustelussa, eikä vuoroja voida keskeyttää, koska ne tulevat näkyviin vasta valmiina vuoroina. Joitain vuorottelusääntöjä vallitsee kuitenkin myös keskustelupalstoilla. Esimerkiksi vuoron pituuteen saatetaan ottaa kantaa metapragmaattisella kommentilla (Tanskanen 2007: 96-99). Vuoroja voidaan myös jakaa puhuttelemalla tiettyä osanottajaa esimerkiksi nimimerkillä. Lisäksi yksittäisen vuoron muotoilua ohjaavat monet tekijät, joita Paul Drew (2013) kuvaa artikkelissaan Turn design. Artikkelissa käsitellään ni-menomaan puhutun keskustelun vuoroja, mutta monet seikat pätevät myös verkkokeskusteluun.

Puhujat muodostavat ensinnäkin vuoronsa aina siten, että käy ilmi sen yhteys aiempiin

vuoroi-17

hin. Tämä voi tapahtua esimerkiksi toiston, ellipsin tai viittauksen kautta. (Mts. 134.) Tyypilli-sesti tämä yhteys osoitetaan heti vuoron alussa (mts. 137). Jos vuoro ei liitykään aiempaan, vaan vie keskustelua toiseen suuntaan, myös tämä osoitetaan tyypillisesti heti vuoron alussa (mts. 138-139). Vuoron rakentumiseen vaikuttaa myös sen sekventiaalinen paikka keskuste-lussa. Esimerkiksi ehdotuksen muotoiluun vaikuttaa se, missä kohtaa keskustelua se esitetään.

(Mts. 143.) Lisäksi vuoron muotoilua ohjaa se, kenelle se on osoitettu (mts. 145).

Seung-Hee Lee (2013) on tutkinut sitä, miten rakentuvat sellaiset vuorot, jotka voidaan tulkita responsseiksi kysymyksiin. Tämä on tutkimukseni kannalta mielenkiintoista, koska kiel-teinen imperatiivi tuntuisi usein sijoittuvan juuri tällaiseen vuoroon. Aineistossani aloitusvuo-roon ei välttämättä sisälly eksplisiittistä kysymystä, mutta usein sen voidaan tulkita implisiitti-sesti sisältyvän vuoron ilmaisemaan toimintaan. Esimerkiksi, jos vuorossa kuvaillaan ongel-maa, voidaan olettaa, että siihen halutaan vastaus. Lee (mts. 415-417) jaottelee responssit vas-tauksiin ja ei-vasvas-tauksiin. Tyypillisin ei-vastaus viittaa kyvyttömyyteen vastata esitettyyn ky-symykseen (en tiedä). On kuitenkin yleisempää tuottaa kyky-symykseen responssiksi vastaus, koska se on preferoitu jälkijäsen kysymykselle. Puhutussa keskustelussa kysymys saattaa jäädä myös kokonaan ilman responssia ja korvautua esimerkiksi hiljaisuudella. Tämä on kuitenkin kaikkein harvinaisin ja preferoimattomin vaihtoehto. (Mp.) Verkkokeskustelussa kysymykset jäävät monesti ilman vastausta. Tämä reagoimattomuus on kuitenkin ajallisen etäisyyden vuoksi sallitumpaa eikä kaipaa selittelyä (Kääntä 2016: 44). Se, miten responssi on muotoiltu, ei kerro ainoastaan suhtautumisesta käsiteltävään asiaan vaan myös yleisemmin siitä, miten keskustelija asennoituu vuorovaikutustilanteeseen, kuten yhteistyöhön osanottajien välillä tai sosiaalisiin ja episteemisiin suhteisiin (Lee 2013: 416).

Digitaalisessa keskustelunanalyysissä on tutkittu myös sitä, miten verkkokeskusteluissa neuvotaan. Tämä on tutkimukseni kannalta mielenkiintoista, koska neuvominen on yksi impe-ratiivin käytön tyypillisimmistä funktioista. Miriam Locher (2013) on tutkinut terveyspalstaa, jossa vastaukset kysymyksiin kirjoittaa joukko ammattilaisia (mts. 345). Tutkimuksessa käy ilmi, että vastauksissa suositaan epädirektiivisyyttä, vaikka niiden tarkoitus onkin neuvoa (mts.

347). Locher luokittelee artikkelissaan neuvoja myös sen mukaan, mitä modaalista lausetyyppiä neuvomiseen käytetään. Kaikkein yleisin lausetyyppi tässä keskustelukontekstissa on deklara-tiivilause (52 %), seuraavaksi eniten on imperadeklara-tiivilauseita (36 %) ja vähiten käytetään kysy-myslauseita (11 %). Kaikki esimerkkien imperatiivilauseet ovat kuitenkin tässäkin tutkimuk-sessa myöntömuotoisia.

Olen tässä luvussa maininnut lyhyesti jo joitain verkkokeskustelusta tehtyjä tutkimuksia.

Seuraavassa luvussa siirryn kuitenkin tarkastelemaan vielä lähemmin joitain yksittäisiä verk-kokeskustelun tutkimuksia, jotka ovat tämän tutkimuksen kannalta mielenkiintoisia.

18 2.1.3 Aiempia tutkimuksia verkkokeskustelusta

Liisa Kääntä (2016: 1) on tutkinut väitöskirjassaan vuorovaikutusta vertaisten kesken tapahtu-vassa institutionaalisessa verkkokeskustelussa. Keskustelijat ovat opiskelijoita, jotka keskuste-levat virtuaalisessa Moodle-oppimisympäristössä, jonne rekisteröidytään omalla nimellä. Ti-lanteen institutionaalisuus vaikuttaa väistämättä opiskelijoiden kielenkäyttöön. (Mts. 6.) Vuo-rovaikutukselle on annettu myös ohjeet keskusteluissa. Esimerkiksi aloitusvuorossa tulee hyö-dyntää kurssikirjallisuutta ja herättää keskustelua. (Mts. 13.) Kyseessä on artikkeliväitöskirja.

Kaikissa artikkeleissa tutkitaan samaa Moodle-ympäristöstä kerättyä keskusteluaineistoa mutta hieman eri näkökulmista. Ensimmäisessä artikkelissa (2014) käsitellään keskustelujen topikaa-lista johdonmukaisuutta eli sitä, miten keskustelun topiikkia ylläpidetään ja edistetään verkko-keskustelun rajoituksista huolimatta (mts. 554). Vuoron rakenne, sen ilmaisema toiminta ja se, mihin kohtaan keskustelua vuoro on liitetty, auttavat toisia keskustelijoita tulkitsemaan, jat-kaako vuoro jotain edellistä topiikkia vai aloittaako se uuden (mts. 557). Opiskelijat luovat myös eksplisiittisiä yhteyksiä vuorojen välille konnektiiveilla ja fokuspartikkeleilla. Mielipitei-den esittäminen ja oman argumentoinnin korostaminen taas eivät jatka yhtä selvästi topiikkia.

(Mts. 562.) Tämä on mielenkiintoinen havainto, koska imperatiivilause sijoittuu aineistossani monesti osaksi kantaaottavaa vuoroa.

Erityisen kiinnostava oman tutkimukseni kannalta on kuitenkin artikkeli, jossa Kääntä (2015) tarkastelee ”kannattaa x” -rakenteen käyttöä verkkokeskusteluissa. Kiinnostavaksi sen tekee se, että artikkeli tarkastelee nimenomaan tietyn kielenaineksen käyttöä verkkokeskuste-lussa ja lisäksi tämä tarkasteltu rakenne on sellainen, joka saa monesti direktiivisiä merkityksiä.

Rakennetta esiintyy paljon opiskelijoiden välisissä vertaiskeskusteluissa (mts. 161). Kääntä tar-kastelee, millaisia funktioita rakenne saa yksittäisessä vuorossa ja millaisia taas vuorojen väli-sessä toiminnassa. Yksittäiväli-sessä vuorossa tarkastelun kohteena ovat syntaktinen ja leksikaali-nen taso eli se, millaisessa lauseessa rakenne sijaitsee ja ketä sillä puhutellaan. Vuorojen väli-sellä tasolla taas huomio kiinnittyy siihen, miten vastaanottaja reagoi rakenteeseen: minkälai-sena toimintona vuoroa kohdellaan ja orientoidutaanko responssissa nimenomaan ”kannattaa x” -rakenteen ilmaisemaan toimintaan vai edeltävän vuoron toimintaan kokonaisuudessaan?

(Mts. 163-165.) Tutkimuksen tuloksena on, että kannattaa x -rakenne tulkitaan joko neuvoksi tai kannanotoksi, ja jälkimmäinen tulkinta on huomattavasti yleisempi. Neuvominen on direk-tiivistä, ja siihen voidaan vastata kiittämällä. Kannanottoon taas voidaan vastata samanmieli-sellä tai itsenäisamanmieli-sellä kannanotolla, jolloin tilanteen mahdollinen direktiivisyys vähenee. Ylipää-tään se, että orientoidutaan rakennetta laajempaan toimintaan, näyttäisi vähentävän direktiivi-syyttä. Tulokset kertovat siis siitä, että opiskelijat eivät suostu toistensa ohjailtaviksi, mikä on tyypillistä opiskeluverkkokeskusteluille. (Mts. 171, 175, 178.) Yhden väitöskirjaan kuuluvista

artikkeleista Kääntä (2016) on kirjoittanut yhdessä Esa Lehtisen kanssa. Kääntä ja Lehtinen tutkivat artikkelissa sitä, miten opiskelijat käyttävät kokemuspuhetta verkkokeskusteluissa, ja he ovat jaotelleet esiintymät narratiivisuuden mukaan. Tutkimukseni kannalta mielenkiintoinen havainto on se, että opiskelijat käyttävät kokemuspuhetta argumentointiin, mikä käy ilmi joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti (mts. 15). Myös omassa aineistossani esiintyy paljon koke-muspuhetta imperatiivin käytön yhteydessä, ja se voidaan monesti tulkita juuri osaksi argumen-tointia.

Kääntä (2010) on tutkinut myös yhdessä väitöskirjaan kuulumattomassa artikkelissaan sitä, miten opiskelijat ilmaisevat tunteita leksikaalisella tasolla näissä samoissa verkkokeskus-teluissa (mts. 154). Tutkimuksen kohteena ovat tunnesanat ja muut tunneilmaisut kuten hymiöt ja interjektiot, joiden voidaan tulkita ilmaisevan tunnetta (mts. 155-156). Kääntä tarkastelee sitä, miten nämä tunneilmaukset osallistuvat keskusteluketjujen vuorovaikutuksen muodostu-miseen ja toimintaan (mts. 155). Tutkimuksen tuloksena on se, että varsinaisia tunnesanail-mauksia esiintyy keskusteluissa odotettua vähemmän ja suurin osa näistä on verbejä (mts.

156-157). Muita tunneilmauksia on kaiken kaikkiaan hieman enemmän kuin tunnesanailmauk-sia (mts. 159). Hymiöitä käytetään viesteissä tasapainottamaan negatiivitunnesanailmauk-sia ilmauktunnesanailmauk-sia, ja myös huutomerkki voi jossain yhteydessä ilmaista tunnetta (mts. 161). Tunnetta ilmaistaan myös idiomin kaltaisilla rakenteilla kuten lentelee ärräpäitä. Tulokset osoittavat myös sen, että tun-neilmauksen käyttö saa toisetkin keskustelijat käyttämään tunnepitoisempaa ilmaisua. Myös keskustelunaihe vaikuttaa tunneilmausten käyttöön. Esimerkiksi puhuttaessa henkilökohtai-semmista aiheista käytetään enemmän tunneilmaisuja. (Mts. 158-159.) Kääntä erittelee myös sitä, mihin tarkoituksiin tunneilmaisuja käytetään. Niiden avulla kerrotaan itsestä ja omasta suhtautumisesta tietoihin. Tunneilmauksella voidaan myös osallistua sosiaaliseen elämään ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Sekventiaalisella tasolla nämä ilmaukset osoittavat yhtenäisyyttä tai epäyhtenäisyyttä edeltävän vastausvuoron kanssa. (Mts. 162.)

Emma Vanhanen (2011) on tutkinut sitä, miten vertaistuki ilmenee verkkokeskusteluissa.

Aineistona hänellä on päihdeongelmaisten puolisoiden vertaistukikeskusteluja A-klinikkasää-tiön ylläpitämällä vertaistukipalstalla. Tämä keskustelupalsta on luonteeltaan kaikille avoin, ei-reaaliaikainen ja tekstipohjainen. Vaikka intiimien ja henkilökohtaisten kokemusten jakaminen liitetään monesti verkkokeskusteluun, nämä nähdään lähinnä yksilön paljastuksina ja perfor-mansseina, joissa varsinainen vuorovaikutus on vähäistä tai hyökkäävää. (Mts. 36.) Vanhanen tutkii sitä, miten puolison huolen ja syyllisyyden ilmauksiin vastataan (mts. 37). Näille keskus-teluketjuille on tyypillistä, että ne rakentuvat yhden keskustelijan kokemusten ja ongelmien ratkaisemisen ympärille. Tästä syystä Vanhanen käyttää osanottajista termejä ketjunomistaja ja vastaajat. (mts. 39.) Tuloksena on, että ketjunomistajan aloitukseen vastataan joko neuvomalla

tai syyttämällä. Vanhanen tulkitsee kuitenkin niin, että syytöskään ei riko vertaisuutta, jos syyt-täjä jakaa kokemuksen samanlaisesta tilanteesta, jolloin syytös kohdistuu myös häneen it-seensä. Jopa hyvin suorasukaiset neuvot ja syytökset luokitellaan tutkimuksessa auttamaan pyr-kiväksi toiminnaksi. Tulosten mukaan siis tässä keskusteluympäristössä anonymiteetti ja ver-taistuki tukevat toisiaan. (Mts. 48.)

Phillip Morrow (2006) tutkii artikkelissaan avoimelle lääkäripalstalle kirjoitettuja masen-nusta käsitteleviä viestejä. Palstalle voi kirjoittaa kuka tahansa, ja viestit kirjoitetaan anonyy-misti. (Mts. 531-532.) Puolet viesteistä on kirjoitettu täysin anonyymisti, eli kirjoittajat eivät käytä edes nimimerkkiä, jonka perusteella voisi yhdistää saman kirjoittajan viestit toisiinsa.

Keskustelupalstan tarkoituksena on tarjota samasta ongelmasta kärsiville mahdollisuus keskus-tella keskenään, ja sivustolla muistutetaan, etteivät vastaajat ole lääkäreitä. (Mts 535.) Morrow jaottelee viestit kolmeen tyyppiin: ongelmaviesteihin, neuvoviesteihin ja kiitosviesteihin.

Useimmiten vastausviesteissä neuvotaan. Koska neuvominen on direktiivistä ja saattaa uhata vastaanottajan minäkuvaa, neuvoviesteissä käytetään erilaisia keskustelustrategioita uhkaavuu-den vähentämiseksi. Neuvomisen uhkaavuus liittyy siihen, että se sisältää oletuksen siitä, että neuvojalla on enemmän tietoa. (Mts. 531-532, 542.) Neuvominen oikeutetaan viesteissä useim-miten viittaamalla omiin kokemuksiin tai jonkun tuttavan kokemuksiin. Omakohtaiset koke-mukset ilmaisevat myös solidaarisuutta vastaanottajaa kohtaan. Solidaarisuutta ilmaistaan neu-voviesteissä myös muilla empatiaa tai sympatiaa ilmaisevilla ilmauksilla. Yli puolessa tapauk-sista empatian ilmaus on heti viestin alussa. Myös solidaarisuuden ilmaiseminen vähentää neu-vomisen uhkaavuutta. Morrow tulkitsee, että jo ongelmaviestiin vastaamista itsessään voidaan pitää kysyjän positiivisena huomioimisena, koska se osoittaa positiivista kiinnostusta toisen hyvinvointia kohtaan. (Mts. 542-543.) Solidaarisuutta lisätään viesteissä myös kieliopillisin keinoin. Viesteissä käytetään paljon ensimmäistä ja toista persoonaa ja puhekielelle tyypillisiä piirteitä, mikä luo keskustelunomaisen ja epävirallisen vaikutelman. (Mts. 544.) Neuvovies-teissä käytetään myös jonkin verran imperatiivia, mutta kaikki annetut esimerkit ovat myöntö-muotoisesta imperatiivista. Imperatiivin käytöstä ei tule tässä yhteydessä määräilevää vaikutel-maa, koska viesteihin liitetään paljon solidaarisuuden ilmauksia. Morrow´n mukaan imperatii-vin käyttöä voidaan tässä yhteydessä pitää jopa solidaarisuuden osoituksena. Koska sen käyttöä pidetään tyypillisesti epäkohteliaana ja epämuodollisena, voidaan sen runsaan käytön tulkita implikoivan läheistä ja intiimiä suhdetta osanottajien välillä. (Mts. 544.) Morrow nähdäkseni viittaa tällä siihen, että läheisessä ihmissuhteessa voi ilmaista ajatuksensa suoremmin pitäyty-mättä muodollisissa kohteliaisuusnormeissa. Artikkelissa luokitellaan kiitosviesteiksi kaikki neuvotun vastaukset neuvoihin, jopa siis sellaiset, joissa neuvo suorin sanoin hylätään. Merkit-tävää tuloksissa on se, että yhdessäkään kiitosviesteistä ei ilmaista, että neuvottu olisi ottanut neuvosta vaarin tai edes arvoteta neuvoa positiivisesti. Morrow tulkitsee tämän johtuvan siitä,

että keskustelijat välttävät asymmetrisen suhteen syntymistä osapuolten välille. (Mts.

545-546.) Tulokset myötäilevät siis Käännän (2015) saamia tuloksia ”kannattaa x” -rakenteen käytöstä, joka harvoin saa direktiivisen tulkinnan vastaanottajien responsseissa.

Myös Inna Kouper (2010) on tutkinut vertaisten välistä neuvonantoa ei-institutionaalisessa verkkoympäristössä. Hänen tutkimuksensa aineisto on koottu LiveJournal-blogiyhteisöstä ja tarkemmin rajattuna sen äitiyttä käsittelevästä keskustelupalstan kaltaisesta osiosta. Osio raken-tuu siis keskusteluketjuista, joita voi luoda, ylläpitää ja muokata kuka tahansa palvelun käyttäjä.

Kyseessä ei ole kuitenkaan aivan yhtä avoin ja anonyymi keskusteluympäristö kuin esimerkiksi Suomi24. Käyttäjien tulee olla rekisteröityneitä, ja jokaisella käyttäjällä on omat päiväkirjan kaltaiset sivut, joihin voidaan liittää kuvia ja tietoja itsestä. Yhteisiin keskusteluketjuihin osal-listutaan omalla nimimerkillä, jonka kautta toiset keskustelijat pääsevät halutessaan tarkastele-maan kirjoittajan omia sivuja. Kouperia kiinnostaa keskusteluissa nimenotarkastele-maan neuvonannon pragmatiikka. (Mts. 1-2.) Hän tutkii tarkemmin sanottuna kolmea asiaa: kuinka usein neuvo-taan, miten neuvotaan ja miten keskusteluissa käsitellään neuvonantoon liittyvää kasvouhkaa (mts. 5). Kouper jakaa neuvot kategorioihin niiden suoruuden mukaan. Imperatiivin sisältävät neuvot lukeutuvat tässä luokittelussa kaikkein suorimpaan kategoriaan, johon kuuluvat myös konditionaalin should sisältävät neuvot. (Mts. 7.) Tämä kategoria on tulosten mukaan yhdessä henkilökohtaisten kokemusten jakamisen kanssa yleisin tapa neuvoa. Tulokset osoittavat myös, että hyvin suorat, lyhyet ja pehmentelemättömät neuvot ovat yleensä vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin, jotka eivät kosketa herkkinä pidettyjä aihealueita. Herkemmissä tapauksissa vas-taajat pehmentävät omaa neuvoaan esimerkiksi kertomalla omasta kokemuksestaan. (Mts.

12-13.)

Veera Kangaspunta (2016) on analysoinut keskustelunanalyysin keinoin verkkouutisten kommentointia ja erityisesti sitä, onko kommentointi julkisen keskustelun muoto. Tutkimuksen näkökulma sinänsä ei siis ole tämän tutkimuksen kannalta kovinkaan keskeinen, mutta Kangas-punta tekee tutkimuksessaan joitain mielenkiintoisia havaintoja. Tarkastelun kohteena on yk-sittäisen ympäristöonnettomuuden uutisointi ja sen kommentointi kolmen erityyppisen lehden verkkosivuilla (mts. 27). Kangaspunta käyttää tutkimuksessaan termejä vieruspari, etujäsen ja jälkijäsen siten, että uutinen on etujäsen, joka saa jälkijäseneksi kannanoton. Toisinaan kannan-otto voi olla myös etujäsen tai jälkijäsen toiseen kannankannan-ottoon. (Mts. 31-32.) Erityisesti etujä-senen käsite osoittautuu kuitenkin tutkimuksessa melko hankalaksi (mts. 35). Toimivimmiksi keskustelunanalyyttisiksi työkaluiksi osoittautuvat vuorottelujäsennys ja puhuttelun kohteen määrittely (mts. 44). Mielenkiintoinen havainto on se, että uutislähdettä, joka tässä kontekstissa on ikään kuin keskustelunaloittaja, puhutellaan vain vähän, ja enimmäkseen keskustelu on tois-ten viestien kommentointia (mts. 38). Tässä kontekstissa puhuttelun kohteen valinta saattaa

to-22

sin johtua siitä, että uutisen puhuja tuskin osallistuu keskusteluun (mts. 40). Kangaspunta ha-vaitsee myös, että erimielisyys on tässä keskustelukontekstissa huomattavasti yleisempää kuin samanmielisyys (mts. 38).

Erittäin huomionarvoinen tämän tutkimuksen kannalta on myös Sanna-Kaisa Tanskasen (2014) jo edellä mainittu artikkeli metapragmaattisten kommenttien käytöstä opiskelijoiden keskustelupalstoilla, koska kielteistä imperatiivia käytetään usein Suomi24-pastalla juuri osana metakommunikaatiota. Tanskasen mukaan tosin metapragmaattiset kommentit eivät ole välttä-mättä kovinkaan yleinen ilmiö (mts. 59). On kuitenkin esitetty, että metakommunikaatiolla olisi erityisen tärkeä rooli juuri verkkokeskustelussa, jossa keskustelijat eivät näe toisiaan ja jossa kielenulkoiset tekijät jäävät tästä syystä näkymättömiin (Tanskanen 2014: 51 < Georgako-poulou 2003). Metapragmaattiset kommentit ovat kommentteja, jotka eivät varsinaisesti edistä aiheen käsittelyä, vaan niillä kommentoidaan omaa tai toisen viestiä, esimerkiksi viestin sisäl-töä, muotoilua tai paikkaa (mts. 51). Ne antavat siis keskustelijoilta itseltään tietoa vuorovai-kutukseen vaikuttavista tekijöistä (mts. 59–60). Yksi Tanskasen esimerkeistä on imperatiivi-muotoinen: Mieti nyt vittu vähän ennen kuin rupeat tyhmiä puhumaan (mts. 54). Tanskanen

In document "Älä viitsi lässyttää sontaa" : yksikön toisen persoonan kielteisen imperatiivin käyttö Suomi24-keskustelupalstan viesteissä (sivua 17-0)