Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen Suomessa

(1)

GERONTOLOGISEN SOSIAALITYÖN KEHITTYMINEN SUOMESSA

Päivi Piiroinen Pro gradu -tutkimus Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö Itä-Suomen yliopisto Lokakuu 2017

(2)

TIIVISTELMÄ

Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos

Sosiaalityö

PIIROINEN, PÄIVI: GERONTOLOGISEN SOSIAALITYÖN KEHITTYMINEN SUO- MESSA

Pro gradu -tutkimus, 92 sivua

Ohjaajat: Yliopistonlehtori Heli Kantola (YTT) ja yliopistonlehtori Veli-Matti Poutanen (YTT) Lokakuu 2017________________________________________________________________

Avainsanat: sosiaalityö, gerontologinen sosiaalityö, vanhussosiaalityö, sosiaalihistoria

Tämän laadullisen tutkimuksen tarkoituksena on kuvata gerontologisen sosiaalityön kehitty- mistä Suomessa. Tarkoituksena on paikantaa gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen erityisesti vaikuttaneet tekijät. Tutkimukseni aikarajaus ulottuu 1850-luvulta 2010-luvulle. Geronto- loginen sosiaalityö on ollut ja on yhä Suomessa melko marginaalisessa asemassa ja sen kehittyminen on ollut hidasta. Tutkimuksen yhtenä tarkoituksena onkin paikantaa syitä siihen, miksi gerontologinen sosiaalityö on Suomessa kehittynyt suhteellisen hitaasti.

Kyseessä on kirjallisuuskatsaus, jonka toteuttamisessa on sovellettu historiallis-kvalitatiivista analyysia. Tutkimuksessa on tehty lähdekirjallisuuteen perustuva synteesi gerontologisen sosi- aalityön synnystä ja muutosvaiheista Suomessa. Tutkimuksen näkökulma on sosiaalihistoriallinen.

Gerontologinen sosiaalityö on sosiaalityön erityisalue, jonka keskeiseksi tehtäväksi nykyään yleensä nähdään ikääntyneiden hyvinvoinnin ja hyvinvointia edistävien olosuhteiden tukeminen. Gerontologisen sosiaalityön asema on kuitenkin Suomessa jäänyt suhteellisen näkymättö- mäksi. Väestön ikääntyessä ja vanhusväestön suhteellisen osuuden kasvaessa vanhuksiin ja ikääntymiseen liittyvät ongelmat ja haasteet korostuvat ja ikääntyvien palveluiden kysyntä kas- vaa. Vanhuksille suunnattujen palvelujen, kuten gerontologisen sosiaalityön, kehittämiseen tu- lisikin kiinnittää entistä enemmän huomiota, jotta ikääntyvien palvelun tarpeisiin voidaan tulevaisuudessa vastata. Palvelujen kehittämisen kannalta on tärkeää ymmärtää, millaisten historiallisten kehityskulkujen seurauksena ne ovat syntyneet ja muotoutuneet.

Gerontologinen sosiaalityö on Suomessa kehittynyt sosiaalityön rinnalla ja osana vanhustyötä.

Hyvinvointivaltioprojekti vaikutti voimakkaasti gerontologisen sosiaalityön muotoutumiseen 1960-luvulta alkaen. Tutkimuksen lähdekirjallisuuden perusteella gerontologisen sosiaalityön kehittymistä ovat Suomessa hidastaneet erityisesti asenteet, lainsäädäntö sekä gerontologisen sosiaalityön sisältöjen puuttuminen sosiaalityön koulutuksesta.

(3)

ABSTRACT

University of Eastern Finland, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences

Social Work

PIIROINEN, PÄIVI: THE DEVELOPMENT OF GERONTOLOGICAL SOCIAL WORK IN FINLAND

Master’s thesis, 92 pages

Advisors: PhD, University lecturer Heli Kantola & PhD, University lecturer Veli-Matti Poutanen

October 2017 _____________________________________________________

Keywords: Social work, Gerontological Social Work, Social History

The purpose of this qualitative study is to describe the development of gerontological social work in Finland. The aim of this study is to identify the main factors that have contributed to the development of gerontological social work in Finland. The review extends from the 1850s to this decade. Gerontological social work has been and still is in a rather marginal position in Finland and its development has been relatively slow. Therefore, this study also aimed to identify the main reasons for the slow development of gerontological social work in Finland.

This study is a literature review in which historical-qualitative method has been applied to an- alyze the data. The research provides a source-based synthesis of the origin and change phases of gerontological social work in Finland.The perspective of this research is social historical.

Gerontological social work is a specialized field of social work concerned with maintaining and enhancing the quality of life and wellbeing of elderly people. However, the role of gerontological social work has remained relatively small in Finland in various ways. As the population ages and the relative share of the elderly population increases, the problems and challenges of aging are underlined and the demand for services aimed for the elderly increases. Therefore, in order to be able to meet the needs of older people in the future greater attention should be paid to the development of services aimed for the elderly. For the further development of services, it is important to understand the historical processes and social circumstances under which they have developed.

In Finland gerontological social work has developed alongside the general field of social work and as a part of eldercare. Since the 1960s its development has been closely connected to the development of the welfare state. Based on the source literature, the development of gerontological social work in Finland has been slowed down by attitudes, legislation and the lack of gerontological content in social work education.

(4)

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 1

2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 3

2.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset ... 3

2.2 Gerontologisen sosiaalityön kehittymisen ja muotoutumisen periodisointi ... 4

2.3 Tutkimusmenetelmänä kuvaileva kirjallisuuskatsaus ... 7

2.4 Lähdekirjallisuus ... 10

3 TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT ... 13

3.1 Muuttuvat vanhuskäsitykset ... 13

3.2 Ikääntymispolitiikka ja ikääntymisen yhteiskunnallisuus ... 16

3.3 Teoriat hyvinvointivaltioiden synnystä ja laajenemisesta ... 19

3.4 Gerontologinen sosiaalityö tänä päivänä ... 21

3.4.1 Gerontologisen sosiaalityön tehtävä ja vanhusasiakkuuden erityisyys ... 23

3.4.2 Gerontologinen sosiaalityö osana vanhustyötä... 25

4 GERONTOLOGISEN SOSIAALITYÖN KEHITYSVAIHEET SUOMESSA ... 26

4.1 Kunnallisen vaivaishoidon ja vanhuspolitiikan synnyn aika (1852–1922) ... 26

4.1.1 Aikakauden vanhustenhuollon lainsäädäntö ... 29

4.1.2 Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen kunnallisen vaivaishoidon ja vanhuspolitiikan synnyn aikakaudella ... 34

4.2 Köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aika (1923–1956) ... 38

4.2.2 Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aikakaudella ... 46

4.3 Modernin institutionaalisen hyvinvointivaltion rakentamisen aika (1957–1990) ... 52

4.3.2 Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen modernin institutionaalisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikakaudella ... 62

4.4 Hyvinvointivaltion uudelleen muotoutumisen aika (1991–2012) ... 70

4.4.2 Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen hyvinvointivaltion uudelleen muotoutumisen aikakaudella ... 75

5 YHTEENVETO JA POHDINTA... 80

5.1 Gerontologisen sosiaalityön kehittymisen ja muotoutumisen tärkeimmät tekijät Suomessa 80 5.2 Vanhuskäsitykset ja asenteet gerontologisen sosiaalityön hitaan kehittymisen taustalla ... 84

(5)

LÄHTEET ... 89

TAULUKOT

TAULUKKO 1. Tutkimuksen käsittelyosan (Luku 4) lähdekirjallisuus ... 11 TAULUKKO 2. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät kunnallisen vaivaishoidon ja vanhuspolitiikan synnyn aikakaudella ... 37 TAULUKKO 3. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aikakaudella ... 51 TAULUKKO 4. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät modernin institutionaalisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikakaudella ... 69 TAULUKKO 5. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät hyvinvointivaltion uudelleen muotoutumisen aikakaudella ... 79 TAULUKKO 6. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät . 81 TAULUKKO 7. Gerontologisen sosiaalityön hitaan kehittymisen syyt ... 87

(6)

1 JOHDANTO

Tämän kirjallisuuskatsauksena toteutetun tutkimuksen tarkoituksena on kuvata gerontologisen sosiaalityön eli vanhussosiaalityön kehittymistä ja muotoutumista Suomessa. Kyse on sosiaali- historiallisesta tutkimuksesta, jossa selvitetään ja kuvataan gerontologisen sosiaalityön historiallisia kehityskulkuja. Tutkimuksessa pyritään paikantamaan ne tekijät, jotka ovat erityisesti vaikuttaneet gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen Suomessa.

Gerontologinen sosiaalityö oli pitkään erityisesti yhdysvaltalainen ilmiö. Vanhussosiaalityön kehittyminen sosiaalityön erityisalueeksi alkoi ensimmäisenä juuri Yhdysvalloissa, jossa se vakiintui virallisesti sosiaalityön erityisalueeksi 1950-luvun lopulla. Euroopassa keskustelu van- hussosiaalityöstä alkoi 1970-luvun alussa. (Koskinen & Seppänen 2013, 444–446.) Gerontolo- ginen sosiaalityö on Suomessa kehittynyt hitaammin kuin monissa muissa läntisissä maissa ja gerontologisen sosiaalityön asema sosiaali- ja terveydenhuollon kentällä on ollut marginaalinen (Kröger, Karisto & Seppänen 2007, 7; Koskinen 2007, 30; Seppänen 2006, 8). Tutkimukseni yhtenä tarkoituksena on paikantaa niitä syitä, jotka ovat vaikuttaneet gerontologisen sosiaali- työn kehittymisen ja muotoutumisen nopeuteen Suomessa.

Tutkimusalueena vanhuksiin liittyvät teemat ovat ajankohtaisia, sillä väestön ikääntyminen on tällä hetkellä yksi merkittävimmistä yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä. Ikärakenteen muutokset ovat nostaneet vanhustyön kysymykset keskeisiksi yhteiskunnallisiksi haasteiksi, joiden odotetaan tulevina vuosina yhä korostuvan. Väestön keskimääräinen odotettavissa oleva elinikä on pidentynyt huomattavasti viimeisten sadan vuoden aikana. Pitkään ikään liittyvät myös mo- nenlaiset sairaudet, toimintakyvyn puutteet sekä fyysisen ja psyykkisen kunnon heikkeneminen, mitkä tuovat haasteita sekä gerontologiselle sosiaalityölle että koko sosiaali- ja terveyden- huoltojärjestelmälle (Koskinen & Seppänen 2013, 452).

Sosiaalityötä tehdäänkin entistä enemmän ikääntyvässä yhteiskunnassa ja sosiaalityön asiakkaana on yhä useammin ikääntyvä ihminen. Gerontologisen sosiaalityön asiakkaina on sekä omassa kodissaan asuvia että palvelutaloissa ja laitoksissa eläviä ikääntyneitä ihmisiä. Tyypil- lisesti palvelujen piiriin hakeutumisen taustalla on fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen si-

(7)

ten, ettei arkielämä enää suju tai elämäntilanteeseen kuuluu asioita, jotka edellyttävät sosiaali- työn palveluja. Erityisen voimakkaasti gerontologisen sosiaalityön tarpeen uskotaan tulevaisuudessa kasvavan pitkäaikaishoidossa ja dementiatyössä (Koskinen & Seppänen 2013, 444).

Gerontologisen sosiaalityön kehittymisen historiaa Suomessa on tutkittu melko vähän eikä kat- tavaa gerontologisen sosiaalityön kehittymisen vaiheita kuvaavaa tieteellistä tutkimusta ole tehty. Saatavilla oleva tieto on hajanaista ja vastauksia saadakseen on tietoa etsittävä monista lähteistä. Ymmärrys siitä, miten ja millaisten historiallisten kehityskulkujen kautta erilaiset yhteiskunnalliset rakenteet ovat syntyneet ja muodostuneet on kuitenkin tärkeää, sillä se antaa eväitä ja mahdollisuuksia myös rakenteiden muuttamiseen ja kehittämiseen. Ymmärrys gerontologisen sosiaalityön kehityskuluista parantaa mahdollisuuksia kehittää gerontologista sosiaa- lityötä myös tulevaisuudessa siten, että sen avulla voidaan mahdollisimman hyvin vastata eteen tuleviin uusiin haasteisiin.

Tämä tutkimus koostuu johdannosta, jota seuraa tutkimustehtävää, tutkimuskysymyksiä ja tutkimuksen toteutusta esittelevä luku 2. Luvussa 3 avaan tutkimusaiheen teoreettista viitekehystä.

Luku 4 on tutkimukseni käsittelyluku, jossa kuvaan lähdekirjallisuuden pohjalta gerontologisen sosiaalityön kehittymistä ja muotoutumista Suomessa. Luvussa 5 teen yhteenvedon gerontologisen sosiaalityön kehittymisestä ja vastaan tutkimuskysymyksiin.

(8)

2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUKSEN TOTEUTUS

2.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin gerontologisen sosiaalityön kehittymistä Suomessa. Tut- kimukseni tehtävänä ja tarkoituksena on paikantaa gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen erityisesti vaikuttaneet tekijät. Gerontologinen sosiaalityö on Suomessa kehittynyt hitaammin kuin monissa muissa läntisissä maissa ja gerontologisen sosiaalityön asema on ollut monin tavoin marginaalinen (Kröger, Karisto & Seppänen 2007, 7; Koskinen 2007, 30;

Seppänen 2006, 8). Tutkimuksessani paikannan niitä syitä, jotka ovat vaikuttaneet gerontologisen sosiaalityön kehittymisen nopeuteen Suomessa.

Tutkimuskysymykseni ovat:

- Miten gerontologinen sosiaalityö on kehittynyt ja muotoutunut Suomessa?

- Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen?

- Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ammatillisen gerontologisen sosiaalityön kehittymisen ja muotoutumisen nopeuteen?

Tutkimukseni on sosiaalihistoriallinen ja tarkastelen siis gerontologisen sosiaalityön kehitty- mistä ja muotoutumista historiallisessa yhteydessä. Tutkimuksessani keskityn ajanjaksoon, joka alkaa 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon vaivaishoidon aikakaudesta, jolloin vaivaishoito ja avustamisen tarpeessa olevien ihmisten huolto alkoivat yhteiskunnallistua, vaivaishoito tuli kuntien tehtäväksi (Toikko 2005, 46–48) ja vanhuspoliittisia toimenpiteitä alettiin toteuttaa (Salonen 2002, 20). Kunnallisen järjestelmän myötä palkallinen ja ammatillinen ”sosiaalityö”

alkoi vähitellen muotoutua (Juhila 2006, 19). Tarkastelujaksoni päättyy vuoteen 2012, jolloin ensimmäinen vanhuksia koskeva erillislaki eli niin sanottu vanhuspalvelulaki säädettiin.

Tutkimukseni tavoitteena ei ole esittää yksityiskohtaista ja aukotonta gerontologisen sosiaali- työn historiankuvaa, vaan haluan nostaa esille ilmiön kannalta merkityksellisiä seikkoja ja il- miön yleiset kehityslinjat. Kiinnostukseni kohdistuu erityisesti kulloinkin vallinneisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja vanhuskäsityksiin, vanhustenhuoltoon ja vanhusten elämään erityi-

(9)

sesti vaikuttaneisiin lainsäädännöllisiin muutoksiin sekä siihen, millainen vaikutus näillä teki- jöillä on ollut gerontologisen sosiaalityön kehittymiselle ja muotoutumiselle Suomessa. Näistä aihealueista – yhteiskunnallisista olosuhteista, vanhuskäsityksistä ja lainsäädännöllisistä muu- toksista – etsin siis tietoa lähdekirjallisuudesta ja niiden pohjalta pyrin luomaan kuvaa gerontologisen sosiaalityön kehittymisestä ja muotoutumisesta Suomessa.

Sosiaalityö muotoutuu ja kehittyy muun yhteiskunnallisen kehityksen rinnalla. Sosiaalityötä ja sen ammatillista toimintaa määrittää voimakkaasti kunkin ajan poliittinen ja ideologinen ilma- piiri ja niiden seurauksena syntyvä ja muuttuva lainsäädäntö. Siten lainsäädännön ja siinä tapahtuneiden muutosten tarkastelu on oleellinen osa gerontologisen sosiaalityön kehittymisen tarkastelua. Myös yhteiskunnassa vallitsevilla vanhuskäsityksillä on suuri merkitys siihen, millaista ikääntymispolitiikkaa toteutetaan (Koskinen 1994a, 21; Rintala 1999, 92–99) ja millaista vanhuksia koskevaa lainsäädäntöä säädetään. Vallitsevat vanhuskäsitykset vaikuttavat siihen, miten palveluja vanhuksille tuotetaan ja millaiseksi palvelujärjestelmä muotoutuu. Jotta voimme ymmärtää, miksi gerontologinen sosiaalityö on vuosien saatossa rakentunut sellaiseksi kuin se on, tarvitsemme tietoa siitä, millaisille vanhuksille gerontologisen sosiaalityön tarjoa- maa palvelua on rakennettu eli millainen vanhuskäsitys palvelujen rakentamista on ohjannut.

Tarvitsemme tietoa myös siitä, millaisia avuntarpeita gerontologisen sosiaalityön palveluilla on kulloinkin pyritty ratkaisemaan.

Suomalaisessa sosiaalipolitiikassa julkisen vallan osuus on erityisen korostunut valtion ja kuntien ollessa hyvinvointipolitiikan ensisijaisia toteuttajia ja rahoittajia. Muiden toimijoiden, kuten järjestöjen, yritysten ja seurakuntien, rooli on ollut lähinnä täydentävä. (Anttonen & Sipilä 2012, 13.) Myös sosiaalityön palvelut ovat olleet Suomessa lähes kokonaan julkisella sektorilla.

Tämän johdosta tutkimuksessani fokus on nimenomaan julkisen sektorin piirissä tehtävän gerontologisen sosiaalityön kehittymisessä.

2.2 Gerontologisen sosiaalityön kehittymisen ja muotoutumisen periodisointi

Tutustuttuani gerontologisen sosiaalityön historiaan valikoitui tarkasteluni aloitusajankohdaksi 1800-luvun jälkimmäinen puolisko, jolloin vanhustenhuolto alkoi näkyvämmin kehittyä. Tut- kimukseni aloitusajankohdaksi voidaan katsoa vuosi 1852, jolloin säädettiin vaivaishoitoasetus, joka ensimmäisen kerran määritti vanhat ihmiset työkykyisestä väestöstä erilliseksi ryhmäksi

(10)

ja jolla määriteltiin perusta vanhustenhuollon palvelujärjestelmän palveluille (Rintala 2003, 42, 44). Vuosisadan lopulla säädettiin myös vuoden 1879 vaivaishoitoasetus, jota puolestaan voidaan pitää nykyaikaisen sosiaalioikeuden alkupisteenä ja jonka mukaisesti vaivaishoidon käy- tettävissä olleet avunantomuodot määriteltiin nyt kohdistettavaksi myös vanhuksiin (Tuori &

Kotkas 2016, 92; Rintala 2003, 44). Vanhustenhuollon ja ammatillisen sosiaalityön kehittymisen kannalta merkityksellinen oli myös vuonna 1865 voimaan tullut kuntajärjestelmä, jonka seurauksena vaivaishoito siirtyi seurakunnilta kuntien tehtäväksi (Toikko 2005, 46). Tutkimuk- seni tarkastelujakso päättyy vuoteen 2012, jolloin säädettiin ensimmäinen vanhuksia koskenut erillislaki, niin sanottu vanhuspalvelulaki.

Tarkastelen siis gerontologisen sosiaalityön kehittymistä pitkällä aikavälillä. Tutkimukseni jä- sentyy kronologis-temaattisesti. Käsittelyluvussa eli luvussa neljä jako gerontologisen sosiaa- lityön kehittymistä kuvaaviin alalukuihin tapahtuu aikajärjestyksen mukaan. Suomalaisen sosiaalipolitiikan, sosiaalihuollon ja sosiaalioikeuden kehityksen analysoinnissa on sovellettu erilaisia periodisointeja (esim. Rintala 2003, 42). Periodisointi tehdään hakemalla ja nimeämällä historian prosesseista ajanjaksot, joiden sisäiset sosiaaliset mekanismit ja rakenteelliset piirteet vaikuttavat johdonmukaisilta. Periodit erotetaan toisistaan joidenkin valittujen kriteerien avulla. Periodisointi voi helpottaa asioiden hahmottamista ja ymmärtämistä ja sen avulla asiat, kuten uudistukset, voidaan asettaa historialliseen kehykseen. Periodisointiin liittyy kuitenkin tiettyjä haasteita, jotka on syytä ottaa huomioon. Periodisoinnissa helposti uudemmat tapahtu- mat korostuvat vanhempien kustannuksella, ne voivat keskittyä liikaa päätöksentekoon ja lain- säädäntöön tai yksittäisiin etuuksiin ja palveluihin. (Saari 2006, 260–261; Rintala 2003, 42.)

Tässä työssä käyttämäni periodisoinnin muodostin pääasiassa Taina Rintalan (2003) sekä Kaarlo Tuorin ja Toomas Kotkaksen (2016) periodisointien pohjalta. Rintala on muodostanut periodisointinsa vanhustenhuollon kehittymisen ja Tuori ja Kotkas puolestaan sosiaalioikeuden kehittymisen analysointia varteen. Kumpikaan näistä periodisoinneista ei sellaisenaan soveltu- nut omaan tutkimukseeni. Myöskään omaan tutkimukseeni soveltuvaa gerontologisen sosiaali- työn kehittymistä Suomessa kuvaavaa periodisointia ei ollut saatavilla.

Käyttämäni periodisoinnit olivat käytettyjen käsitteiden osalta siinä suhteessa ristiriitaisia, että Rintala (2003, 45) oli periodisoinnissaan nimennyt yhteiskunnallisen huollon aikakaudeksi vuoden 1957 huoltoapulaista alkavan ajanjakson. Tuori ja Kotkas (2016, 97–106) puolestaan puhuvat myös yhteiskunnallisen huollon ajasta, mutta sijoittavat sen maailmansotien väliseen

(11)

aikaan. Veikko Piiraisen (1954, 21; 1974, 134, 300–301) mukaan huollon käsite tuli Suomessa käyttöön 1910-luvulla. Yhteiskunnallisen huollon käsitettä käytettiin erityisesti 1930-luvulla ja se vakiintui viralliseen käyttöön vuoden 1936 huoltolakien myötä. Sosiaalihuolto-nimitystä alettiin puolestaan yleisesti käyttää 1940-luvulla ja lopullisesti yhteiskunnallisen huollon käsite korvautui sosiaalihuollon käsitteellä vuoden 1957 huoltoapulain myötä.

Vaivaishoito nimitys alkoi korvaantua nimityksellä köyhäinhoito jo 1800-luvun lopulla ja vi- rallisessa käytössä köyhäinhoito yleistyi 1900-luvun alkupuolella (Jaakkola 1994, 117). Nimi- tystä köyhäinhoidon aika käytän tässä tutkimuksessa kuitenkin vasta köyhäinhoitolaista (1923) alkavasta ajanjaksosta, jolloin käsitteen käyttö virallistui.

Sosiaalihuollosta on siis aikojen saatossa puhuttu erilaisin termein. Yhteiskunnallisen muutoksen myötä sosiaalihuollosta käytetyt termit ovat muuttuneet paremmin uuteen aikaan ja uusiin ajatustapoihin sopiviksi. Sosiaalihuollosta on 1800-luvulta alkaen käytetty nimityksiä vaivaishoito, köyhäinhoito, yhteiskunnallinen huolto ja sosiaalihuolto. Näiden termien sijoittamisessa historian aikajanalle on tutkijoiden ja kirjoittajien välisiä eroavaisuuksia. Termejä on käytetty myöhemmässä tutkimuskirjallisuudessa jokseenkin vapaasti. Luonnollisesti termejä on niiden vallitessa myös käytetty rinnakkain ja uudet sosiaalihuoltoa kuvaavat termit ovat olleet käytössä ainakin puhekielessä ennen kuin ne ovat esimerkiksi lainsäädännön seurauksena virallistuneet.

Päädyin jakamaan tutkimukseni neljään ajanjaksoon ja nimesin ne seuraavasti:

I Kunnallisen vaivaishoidon ja vanhuspolitiikan synnyn aika (1852–1922) II Köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aika (1923–1956)

III Modernin institutionaalisen hyvinvointivaltion rakentamisen aika (1957–1990) IV Hyvinvointivaltion uudelleen muotoutumisen aika (1991–2012)

Jaon periodeihin tein pääosin vanhustenhuoltoon vaikuttaneisiin lainsäädännöllisiin muutoksiin pohjautuen. Periodi I alkaa vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksesta, jolla määriteltiin perusta vanhustenhuollon palvelujärjestelmän palveluille. Periodi II alkaa vuodesta 1923, jolloin astui voimaan köyhäinhoitolaki ja jonka myötä vaivaishoidon ajasta siirryttiin köyhäinhoidon aikakau- teen ja hoidosta huoltoon. Periodi III alkaa vuonna 1957 voimaan astuneesta huoltoapulaista, jonka myötä alettiin puhua sosiaalihuollosta ja siirryttiin huollosta sosiaalipalveluiden aikaan.

(12)

Periodi IV puolestaan käynnistyy 1990-luvun alun syvästä talouslamasta, jonka myötä hyvinvointivaltion rakennuskausi päättyi. Tarkasteluni päättyy vuoteen 2012, jolloin säädettiin en- simmäinen vanhuksia koskeva erillislaki, ns. vanhuspalvelulaki.

2.3 Tutkimusmenetelmänä kuvaileva kirjallisuuskatsaus

Tämä tutkimus on kirjallisuuskatsaus, jossa teen tutkimuskirjallisuuteen perustuvan synteesin gerontologisen sosiaalityön synnystä ja muutosvaiheista Suomessa. Kuvailevan kirjallisuuskatsauksen keinoin kokoan yhteen gerontologisen sosiaalityön kehittymisestä jo olemassa olevaa tutkimustietoa ja rakennan kokonaiskuvaa gerontologisen sosiaalityön synnystä ja muotoutumisesta Suomessa. Kyse on teoreettisesta laadullisesta tutkimuksesta.

Kirjallisuuskatsaus on metodi ja tutkimustekniikka, jossa tutkitaan jo aiemmin tehtyä tutkimusta. Kirjallisuuskatsauksen avulla voidaan syventää tietoa asioista, joista on jo olemassa tutkittua tietoa ja tuloksia. Kirjallisuuskatsauksessa yksittäiset tutkimukset kerätään yhteen ja niistä muodostetaan kokonaisuus, joka on perustana uusille tutkimustuloksille. Tietoa kerätään tyypillisesti monista lähteistä ja aineistoksi pyritään keräämään tutkimustehtävän kannalta mahdollisimman relevantteja tutkimuksia ja tekstejä. Kirjallisuuskatsaus on siis keino koota yhteen tutkittua tietoa. (Salminen 2011, 1; Cronin, Ryan & Coughlan 2008, 38.)

Kirjallisuuskatsauksen tekemiselle voidaan asettaa erilaisia tavoitteita ja päämääriä, joista yksi on pyrkimys rakentaa kokonaiskuva tietystä asiakokonaisuudesta (Baumeister & Leary 1997, 312). Kuvailevan narratiivisen kirjallisuuskatsauksen avulla pystytään antamaan laaja kuva kä- siteltävästä aiheesta sekä kuvailemaan käsiteltävän aiheen historiallista kehityskulkua. Metodi- sesti se on kevyin kirjallisuuskatsauksen muoto ja sitä voikin luonnehtia yleiskatsaukseksi, jota ei sido tiukat ja tarkat säännöt. Käytetyt aineistot ovat tyypillisesti laajoja eivätkä metodiset säännöt rajaa aineiston valintaa. Tutkittava ilmiö pystytään kuitenkin kuvaamaan laaja-alaisesti ja tarvittaessa luokittelemaan ilmiön ominaisuuksia. Kuvailevan yleiskatsauksen tarkoituksena on tiivistää aiemmin tehtyjä tutkimuksia. Kuvailevan kirjallisuuskatsauksen analyysin muoto on kuvaileva synteesi, jonka yhteenveto on tehty johdonmukaisesti ja hyvin tiivistäen. (Salmi- nen 2011, 7.)

(13)

Tutkimusotteeni on sosiaalihistoriallinen. Sosiaalihistoria on poikkitieteellisesti ja yhteiskunta- teoreettisesti orientoitunutta historiantutkimusta, jonka tutkimuskohteena on yhteiskunta. Sosi- aalihistoria on nimenomaan yhteiskunnan historiallista tutkimusta, jolle on ominaista pyrkimys kokonaisvaltaisuuteen, rakenneanalyysi, poikkitieteellisyys sekä teoreettisuus ja yleistykset.

Sosiaalihistoriassa historiaa tarkastellaan ihmisten yhteiskunnallisena tai yhteisöllisenä toimin- tana eli tutkitaan sitä, miten yhteiskunta muodostuu. (Haapala 1989, 14–15, 18, 117.)

Kuvailevan kirjallisuuskatsaukseni toteuttamisessa sovellan historiallis-kvalitatiivista analyysia, joka on perinteinen ja paljon käytetty historiallisen tiedon hahmottamisen ja järjestämisen metodi (Hietala 2001, 23; Autio 2002, 19). Sen tarkoituksena on luoda menneisyydestä kokonaiskuva ja kuvata historian tapahtumia niin kuin ne todellisuudessa tapahtuivat (Tuomi & Sa- rajärvi 2002, 105). Analyysin tavoitteena on muodostaa tieteellisen kritiikin kestävä yhtenäinen kertomus (Danto 2008, 89).

Historian tutkimuksessa tutkijan arvot ja ennakko-oletukset vaikuttavat alusta alkaen siihen, miten aineisto kerätään. Aineistot ovat usein kompleksisia, jonka vuoksi voidaankin kysyä kuinka päteviä niistä tehdyt päätelmät ovat. Näistä syistä aineiston keräämisen ja analysoinnin erottaminen erillisiksi vaiheiksi voi historian tutkimuksessa tuntua keinotekoiselta. Historialli- sen aineiston analyysi onkin saatavissa olevan materiaalin tulkintaa tai uudelleentulkintaa. His- toriantutkimusta tehdessään tutkija eivät tuota uutta dataa vaan ennemminkin järjestävät jo olemassa olevaa tietoaineistoa uudelleen uuden hypoteesin mukaisesti. (Danto 2008, 89–90.)

Historiantutkimuksessa metodit eli aineiston analysointivälineet voidaan jakaa lähdekriittisiin menetelmiin sekä käsitteellistämisen menetelmiin. Historiantutkimuksessa metodi on perinteisesti ymmärretty juuri lähdekritiikki-termin kautta. Lähdekriittisissä menetelmissä on kyse läh- teiden pintatason ja lähikontekstin avaamisesta. Lähdekriittisillä menetelmillä pyritään saamaan selville, mitä tekstissä lukee, milloin ja kenen toimesta teksti on syntynyt, mikä on sen sisäinen logiikka, mitkä ovat sen synnyn alkuperäiset syyt, mihin lähderyhmään ja kirjallisuu- denalaan lähde kuuluu ja missä olosuhteissa se on syntynyt. Käsitteellistämisen menetelmien avulla aineisto puolestaan jäsennetään, käsitellään ja luokitellaan analyysia varten. (Vuolanto 2007, 305–306.)

(14)

Aineistoni analysoinnin aloitin historiallis-kvalitatiivisen analyysin periaatteiden mukaisesti tu- tustumalla aineistoon siitä päätelmiä tehden (Danto 2008, 89; Vuolanto 2007, 307). Luin aineiston kriittisin silmin ja analyysia varten hajotin sen palasiksi samalla pohtien, miten aineisto on rakentunut ja mitä säännönmukaisuuksia tai poikkeamia siitä löytyy. Näin toimien tutkimusta voidaan syventää siitä, mitä jo tiedetään siihen, mitä ei vielä tiedetä (Danto 2008, 89;

Vuolanto 2007, 307).

Pilkoin aineistoa poimien siitä tietoa valitsemieni teemojen mukaisesti. Näitä teemoja olivat yhteiskunnalliset olosuhteet, vallinneet vanhuskäsitykset, vanhustenhuoltoa ohjanneet sekä vanhusten elämään ja gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen erityisesti vaikuttaneet lain- säädännölliset muutokset sekä sosiaalityön ja gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen. Tutkimukseni ja tutkimuskysymyksiini vastaamisen kannalta oleelliset teemat va- likoituivat ja täsmentyivät tutkimuksen kuluessa aihealueeseen tutustumisen myötä. Tutkimuk- seni rakentuu kronologis-temaattisesti, joten ryhmittelin lähdekirjallisuudesta nousseet tiedot myös aikakausittain tekemäni periodisoinnin mukaisesti. Periodisointi eli ja rakentui lopulli- seen muotoonsa tutkimuksen kuluessa.

Aineiston pilkkomisen jälkeen jatkoin sen tulkintaa kokonaiskuvan rakentamiseksi. Kokonais- kuvan muodostamiseksi tarvitaan ennakkoajatus siitä, mistä on kyse, mihin eri konteksteihin aineisto liittyy ja miltä suunnalta selitystä tulisi ryhtyä etsimään. Vastaaminen tutkimuskysy- mykseen onkin pitkälle sama asia kuin kontekstin luominen käytetyille lähteille eli kyse on asioiden asettamisesta yhteyksiinsä. (Danto 2008, 89; Vuolanto 2007, 307.)

Historiatutkimuksessa aineistoa analysoidessa on oleellista arvioida aineistoa kriittisesti. Eliza- beth Ann Danto (2008, 91) huomauttaa, että historiallista todistusaineistoa saattaa puuttua tai esitetyt tulkinnat voivat olla puolueellista tai asenteellisia. Ihmiset voivat kirjoittaa samoista tapahtumista eri tavoin. Danto korostaakin, että vertailemalla keskenään samasta tapahtumasta olevia useita eri versioita ja vertaamalla keskenään tiettyjä valittuja muuttujia voi tutkija löytää yhteisiä komponentteja tai piirteitä. Jotta historiallinen tapahtuma voidaan rekonstruoida tar- kasti, tulee Danton mukaan puntaroida usean kirjoittajan tapahtumasta tekemää kuvausta ja verrata niitä keskenään. Tutkimuksessani pyrinkin tekemään tulkintani ja rakentamaan synteesin useiden eri lähdeaineistojen pohjalta. Vertasin eri lähdekirjallisuudesta nousseita tietoja kes- kenään ja siten pyrin myös eliminoimaan aineistossa olleet ristiriitaisuudet. Tarvittaessa etsin lisää lähdekirjallisuutta tulkintojeni tueksi ja ristiriitaisuuksien eliminoimiseksi.

(15)

Pitemmän aikavälin kattavassa historiallisessa tarkastelussa on syytä ottaa huomioon, että käy- tettävät käsitteet muuttuvat ajan myötä ja samoista asioista on historian eri vaiheissa käytetty erilaisia nimityksiä. Käsitteitä on myös voitu käyttää laveasti ja eri kirjoittajat ovat voineet ym- märtää ne alun perinkin eri tavoin. Käyttämässäni lähdekirjallisuudessa esiintyneet käsitteelli- set epämääräisyydet ja ristiriitaisuudet toivat haasteita myös omaan tutkimukseeni. Tutkimuk- seni käsittelyluvussa (luku 4) pyrin käyttämään reaaliaikaisia käsitteitä kuvatessani gerontologisen sosiaalityön kehittymistä tiettynä ajankohtana. Ilmenneet ristiriitaisuudet pyrin jälleen poistamaan vertaamalla aineistoja keskenään oman tulkintani pohjaksi. Käsitteiden käyttöä tar- kistin myös ajallisesti vanhemmista aikalaislähteistä.

2.4 Lähdekirjallisuus

Kirjallisuuskatsauksen keskeinen uskottavuuskysymys kulminoituu siihen, kuinka uskottavasti ja pätevästi lähdeaineistoa käytetään. Lähteiden tulee olla aiheen kannalta keskeisiä ja lähde- viitteiden relevantteja. Teoreettisessa analyysissa onkin aina pohdittava: kuka on sanonut, mitä hän on sanonut ja milloin hän on sen sanonut. (Tuomi & Sarajärvi 2002, 21.) Lähdekirjallisuu- den valinnassa oleellista on lähteeseen kytkeytyvä informaatio ja sen tulkinta. Tutkimuksen tekijän on ensiksikin selvitettävä, miten lähde on syntynyt ja millaisen inhimillisen toiminnan tulos se on. Toiseksi on pohdittava, vastaako lähde tutkijan esittämään kysymykseen. (Haapala 1989, 28.)

Kirjallisuuskatsaukseni tärkein lähdeaineisto muodostuu suomalaisen sosiaalityön ja erityisesti gerontologisen sosiaalityön historiaa ja kehittymistä kuvaavasta tutkimuskirjallisuudesta ja tie- teellisistä artikkeleista. Sellaista aineistoa, jossa suoraan kuvattaisiin gerontologisen sosiaali- työn kehittymistä ja muotoutumista Suomessa, on niukasti ja aiheesta kirjoittaneiden tutkijoiden joukko on harvalukuinen. Ulkomaalaista tutkimusta gerontologisen sosiaalityön muotoutumisesta Suomessa ei ollut saatavilla. Kirjallisuuskatsaukseni toisen tärkeän lähdeaineiston muodostaa sosiaalihistoriaa, yhteiskunta-, sosiaali- ja ikääntymispolitiikkaa sekä sosiaaliturvan kehittymistä kuvaava kirjallisuus. Lähdeaineistoni koostuu sekä primäärilähteistä että sekun- daari- ja tertiäärimateriaalista eli teksteistä ja tutkimuksista, joissa historia on jo kertaalleen tai useamminkin tulkittu ja järjestetty. Sekä primääri että sekundääriaineiston käyttäminen parantaa Danton (2008, 93–94) mukaan lähdeaineiston luotettavuutta ja siten mahdollisuuksia luoda mahdollisimman tarkka historiallinen analyysi.

(16)

Lähdeaineistoa valitessani kiinnitin erityistä huomiota siihen, kuka aineiston on tuottanut sekä milloin, missä ja mitä tarkoitusta varten se on tuotettu. Lähdekirjallisuus on haettu Finna haku- palvelun avulla Itä-Suomen yliopiston kirjastossa saatavilla olevasta aineistosta. Osa lähdekir- jallisuudesta on valikoitunut sen perusteella, että siihen on viitattu paljon tutkimuksen muussa lähdekirjallisuudessa.

Seuraavan taulukkoon (Taulukko 1) on koottu tutkimuksen käsittelyosassa (Luku 4) käytetty lähdekirjallisuus.

TAULUKKO 1. Tutkimuksen käsittelyosan (Luku 4) lähdekirjallisuus Tekijä,

Julkaisuvuosi, Alkuperämaa

Teoksen / Artikkelin nimi Laji /

Tarkoitus

SOSIAALIPOLITIIKAN JA SOSIAALITURVAN HISTORIA SUOMESSA Koskinen, Simo

1983, Suomi

Sosiaalinen vanheneminen Artikkeli kokoo-

mateoksessa Pulma, Panu

1994, Suomi Vaivaisten valtakunta Historiikki

Jaakkola, Jouko 1994, Suomi

Sosiaalisen kysymyksen yhteiskunta Historiikki

Urponen, Kyösti 1994, Suomi

Huoltoyhteiskunnasta hyvinvointivaltioon Historiikki Anttonen, Anneli &

Sipilä, Jorma 2000, Suomi

Suomalaista sosiaalipolitiikkaa Oppikirja

Piirainen, Veikko

1974, Suomi Vaivaishoidosta sosiaaliturvaan: Sosiaalihuollon ja sen työnteki-

jäjärjestöjen historiaa Suomen itsenäisyyden ajalta Historiikki SOSIAALIOIKEUDEN HISTORIA SUOMESSA

Tuori, Kaarlo &

Kotkas, Toomas 2016, Suomi

Sosiaalioikeus Yleisteos

SOSIAALITYÖN HISTORIA JA KEHITTYMINEN Satka, Mirja

1994, Suomi Sosiaalinen työ peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi Historiikki Toikko, Timo

2005, Suomi Sosiaalityön ideat. Johdatus sosiaalityön historiaan Oppikirja Juhila, Kirsi

2006, Suomi Sosiaalityöntekijöinä ja asiakkaina. Sosiaalityön yhteiskunnalli-

set tehtävät ja paikat Oppikirja

Vuorikoski, Marjo

1999, Suomi Sosiaalityön professionaalistuminen ja koulutus Väitöskirja Pohjola, Anneli

2003, Suomi Sosiaalityön koulutuksen tila ja paikka Artikkeli kokoomateoksessa

(17)

GERONTOLOGISEN SOSIAALITYÖN HISTORIA, KEHITTYMINEN JA ASEMA Koskinen, Simo

1994, Suomi Gerontologinen sosiaalityö vanhuspolitiikan mikrorakenteena Väitöskirja Koskinen, Simo

2005, Suomi Ikääntymisen voimavarat gerontologisen sosiaalityön taustalla Artikkeli tieteelli- sessä aikakausleh- dessä

Koskinen, Simo

2007, Suomi Gerontologisen sosiaalityön muotoutuminen: kansainvälisiä ja

kansallisia kehityslinjoja Artikkeli Sosiaali-

työn tutkimuksen vuosikirjassa Ray, Mo & Seppä-

nen, Marjaana 2014, Suomi

Rakenteellinen lähestymistapa vanhussosiaalityössä – kriittisen

gerontologisen sosiaalityön näkökulma Artikkeli Sosiaali- työn tutkimuksen vuosikirjassa Ylinen, Satu

2005, Suomi Gerontologinen sosiaalityö. Tiedonmuodostus ja asiantuntijuus. Väitöskirja Koskinen, Simo,

Aalto, Leena, Hako- nen, Sinikka & Päi- värinta, Eeva 1998, Suomi

Vanhustyö Oppikirja

Salonen, Kari

2002, Suomi Vanhussosiaalityö ammattina Lisensiaatintyö

Ala-Nikkola, Merja

1997, Suomi Sosiaalityö vanhustenhuollossa on mahdollisuuksia täynnä Artikkeli

kokoomateoksessa Seppänen, Marjaana

2006, Suomi Gerontologinen sosiaalityö. Katsaus lähtökohtiin, nykytilaan ja

tulevaisuuteen Katsaus

Seppänen, Marjaana

2017, Suomi Gerontologinen sosiaalityö Artikkeli kokoo-

mateoksessa Ylinen, Satu & Ris-

sanen, Sari 2004, Suomi

Asiantuntijuus gerontologisessa sosiaalityössä Artikkeli tieteelli- sessä aikakausleh- dessä

VANHUSKÄSITYS JA VANHUSTEN ASEMA Koskinen, Simo

1983, Suomi

Vanhuskäsitys yhteiskunnassamme. Oppikirja

Koskinen, Simo

1983, Suomi Vanhusten asema Suomessa 1800-luvulta nykypäivään Artikkeli kokoomateoksessa Koskinen, Simo

1994, Suomi

Ketkä kulloinkin ovat olleet vanhuksia. Vanhuskäsitykset sosiaali- ja kulttuurihistoriallisina ilmentyminä

Artikkeli kokoomateoksessa Rintala, Taina

2003, Suomi Vanhuskuvat ja vanhustenhuollon muotoutuminen 1850-luvulta

1990-luvulle. Väitöskirja

Koskinen, Simo 1993, Suomi

Sosiaalityö vanhusten parissa. Review-tutkimus gerontologisen sosiaalityön muotoutumisesta

Väitöskirja

(18)

3 TUTKIMUKSEN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT

3.1 Muuttuvat vanhuskäsitykset

Vanhuskäsitys muodostuu siitä, millaisena vanheneminen, vanhuus ja vanha ihminen nähdään, kuvataan ja määritellään. Vanhuskäsitykseen vaikuttavat arvot, merkitykset ja tieto. Vanhuskä- sitys ilmentää muun muassa sitä, minkälaisen aseman ja arvon iäkkäät ihmiset yhteiskunnassa ja kulttuurissa ansaitsevat tai saavat ja mitkä ovat vanhojen ihmisten oikeudet, vapaudet, mah- dollisuudet ja velvollisuudet suhteessa häneen kohdistuvaan vallankäyttöön ja ulkoa päin tule- vaan ohjaukseen. Vanhuskäsitys vaikuttaa myös siihen, millaisiksi vanhusten objektiiviset tarpeet kulloinkin määritellään. Vanhuskäsitys on osa kulttuurista arvomaailmaa ja sillä on vahva moraalinen ja eettinen ulottuvuus. Vanhuskäsityksiin liittyy myös myyttejä, eivätkä ne aina vastaakaan todellisuutta. (Koskinen ym. 1998, 161; Koivula & Lehtimäki 1994, 12; Koskinen 1994b, 9, 11.)

Vanhuskäsityksillä on vaikutusta myös siihen, millaista ikääntymispolitiikkaa ja vanhustyötä yhteiskunnassa toteutetaan (Koskinen ym. 1998, 161; Koivula & Lehtimäki 1994, 12; Koskinen 1994b, 9, 11) ja millaista vanhuksia koskevaa lainsäädäntöä säädetään. Näin ollen vanhuskäsi- tykset vaikuttavat myös siihen, millaista gerontologista sosiaalityötä yhteiskunnassa toteutetaan. Vanhuskäsityksen ovat historiallisesti muuttuvia ja aikaan sidottuja ja lisäksi kunakin ajankohtana esiintyy rinnakkain erilaisia vanhuskäsityksiä (Koskinen 1994b, 11–12). Vanhus- käsitysten ja niissä tapahtuneiden muutosten tarkastelu auttaa ymmärtämään niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita, joiden vallitessa gerontologinen sosiaalityö on historian saatossa kehittynyt.

Vanhuskäsityksiä luovat sekä yksilöt että yhteiskunnalliset instituutiot. Esimerkiksi lainsää- däntö, ikääntymispoliittiset ja muut yhteiskunnalliset instituutiot, tieteellinen vanhuksia koskeva tutkimus sekä vanhustyön ammattilaiset kaikki ilmentävät omaa vanhuskäsitystään. Van- huskäsityksiin vaikuttaa voimakkaasti yhteiskunnan rakenteelliset piirteet kuten taloudellinen tuotantotapa, väestöllinen kehitys, keskimääräinen elinajan pituus, sukupuolijärjestelmä, luok- kajako, uskonnolliset olot, poliittinen järjestelmä ja erilaiset yhteiskunnalliset instituutiot. (Kos- kinen 1994b, 11–12.)

(19)

Modernin teollisen yhteiskunnan vanhuskäsityksen mukaan vanhuus oli sosiaalinen ongelma, jolle tuli etsiä erilaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Vanhukset nähtiin huoltorasituksena, homogeenisena ryhmänä ja passiivisina palvelujen käyttäjinä. Kaikilla vanhuksilla ajateltiin olevan samanlaiset tarpeet, joita pyrittiin tyydyttämään standardoiduilla palveluilla. Vallitsevana oli lääketieteellinen vanhenemisen malli eli vanhuus nähtiin etupäässä lääketieteellisenä kysy- myksenä. Kun teollisuuden parissa työskennelleet ihmiset alkoivat ikääntyä ja suurin joukoin syrjäytyä työelämästä, nähtiin tarpeelliseksi kehittää vanhuuseläkejärjestelmät vanhojen ihmisten toimeentulon turvaksi. Tämän seurauksena vanhuus määrittyi alkamaan eläkkeelle siirty- misestä ja vanhuuteen liitettiin köyhyys ja marginaalisuus. Sekä lääketiede että sosiaalipolitiikka ovatkin molemmat omalta osaltaan vahvistaneet käsitystä vanhuudesta sosiaalisena on- gelmana, johon liittyy sairaalloisuus, raihnaisuus, köyhyys ja syrjäytyneisyys. (Koskinen ym.

1998, 15, 19–20.)

Modernin teollisen yhteiskunnan vanhuskäsityksen rinnalle nousi jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys. Vanhuskäsityksen muutoksen taustalla oli vanhenemiseen ja vanhuuteen liitty- vän tieteellisen tiedon lisääntyminen sekä vanhuuteen liittyvien asenteiden ja arvojen muutokset. Jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys näki vanhuuden normaalina, luonnollisena ja ai- nutkertaisena elämänvaiheena omine kehitystehtävineen ja elämänkriiseineen. Raihnaisuuden ja sairauksien sijasta huomiota kiinnitetään vanhuuden psykososiaalisiin ja sosiokulttuurisiin seikkoihin. (Koskinen ym. 1998, 15, 19–20.)

Psykososiaalinen vanhuuden malli nousi siis aiemmin vallinneen lääketieteellisen vanhuuden mallin rinnalle. Psykososiaalisessa vanhuuden mallissa keskeistä on vanhan ihmisen aktiivinen toimijuus yhteisön jäsenenä. Vanha ihminen nähdään voimavarana. Vanhuus ei nyt enää mää- rittynyt eläkkeelle siirtymisen perusteella eikä vanhoja ihmisiä nähty homogeenisena ryhmänä, vaan yksilöinä, jotka kohtaavat samanlaisia vaikeita elämäntilanteita, ongelmia ja vaikeuksia kuin nuoremmatkin. Siten vanhoilla ihmisilläkin on oltava oikeus saada yksilöllistä asiantuntija-apua vaikeuksiensa käsittelemiseen ja ratkaisemiseen. (Koskinen ym. 1998, 15, 19–20.)

Vanhuksiin onkin kautta historian suhtauduttu hyvin kaksijakoisesti. Suhtautuminen on ollut joko torjuvan ja pelonomaisen kielteistä tai idealistisen myönteistä. Neutraaliakin suhtautumista tosin tavataan. Nykyisin kulttuuriimme vaikuttaa merkittävästi kaksi erilaista vanhuskä- sitystä. Biolääketieteellisen vanhuskäsityksen mukaan vanhuus ilmenee ennen kaikkea sairauk-

(20)

sina ja raihnaisuutena. Sosiokulttuurinen vanhuskäsitys puolestaan korostaa enemmän vanhuuden moninaisuutta ja myös vanhuuteen liittyviä vahvuuksia ja voimavaroja. (Seppänen & Kos- kinen 2010, 389; Koskinen 1994b, 11.)

Vanhuus on sosiaalisesti määriteltyä, se on sosiaalinen kategoria, jonka määritelmät ovat yhteiskunnallisia. Vanhuutta voidaan siis määritellä eri tavoin ja määritelmät ovat muuttuvia – samassakin yhteiskunnassa vanhuus on voitu historian eri vaiheissa määritellä eri tavoin. Yh- teiskunta asettaa ihmisiä erilaisiin rooleihin sekä asemiin sosiaalisissa rakenteissa ja käyttää tässä perusteena ikää. Iän perusteella yhteiskunta myös jakaa resursseja ja luokittelee ihmisiä.

Iän määrittely voi perustua kronologiseen ikään, toiminnalliseen ikään tai elämänvaiheeseen.

Kaikki nämä määritelmät ovat sosiaalisia konstruktioita, ja kulttuurisilla tekijöillä onkin voi- makas vaikutus vanhuuden määrittämiseen. Länsimaissa on painottunut ikävuosiin perustuva määrittely, joskin vuosissa mitattavan iän merkitys vanhuuden määrittelyssä on vähentynyt.

(Koskinen ym. 1998, 15, 18; Morgan & Kunkel 2015, 5–10; Kaskiharju 2004, 280.)

Ihmisen elämä on perinteisesti jaettu kolmeen elämänvaiheeseen, joita ovat lapsuus ja nuoruus, aikuisuus sekä vanhuus. Pidentyneen elinajan seurauksena niin sanottu vanhuusvaihe voi ny- kyään jatkua useita vuosikymmeniä. Ikääntyvät ihmiset eroavat toisistaan myös elämäntilan- teidensa osalta eivätkä he muodosta mitään yhtenäistä ryhmää. Näistä syistä vanhuusvaihe onkin nykyään tapana jakaa useampaan elämänvaiheeseen, joita nimitetään kolmanneksi, neljän- neksi ja viidenneksi iäksi. Kolmas, neljäs ja viides ikä erottuvat toisistaan pikemminkin toimintakyvyn ja palvelutarpeen perusteella kuin kronologiseen ikään pohjautuen. (Sarvimäki & Hei- monen 2010, 17–18; Rajaniemi 2007, 34.)

Kolmas ikä kuvaa elämänvaihetta, jolloin ihminen on irtaantumassa tai irtaantunut työelämästä ja on edelleen toimintakykyinen ja hyväkuntoinen. Elämä suuntautuu yhä kodin ulkopuolelle.

Kolmannessa iässä olevien kohdalla vanhustyössä korostuvat ennalta ehkäisevät palvelut. Nel- jättä ikää kuvaa terveyden ja toimintakyvyn heikkeneminen ja tämän seurauksena palvelutarpeen kasvaminen. Ihminen pystyy edelleen asumaan omassa kodissaan, osallistumaan ja elä- mään hyvää arkea, mutta hän tarvitsee usein ulkopuolista tukea selvitäkseen arjen haasteista.

Vanhustyössä korostuvat avopalvelut. Viidennessä iässä ihmisen toimintakyky on heikentynyt niin paljon, ettei hän edes tuettuna selviä omassa kodissaan. Tässä vanhuusvaiheessa korostuvat laitospalvelut. (Sarvimäki & Heimonen 2010, 17–18; Rajaniemi 2007, 34.)

(21)

Vanhoja ihmisiä kuvataan monenlaisin käsittein ja käytetyt nimitykset ja niihin liittyneet mie- likuvat ovat ajan saatossa muuttuneet. Sanaa vanhus on esimerkiksi haluttu karttaa ja sen tilalle on tullut muita, enemmän tai vähemmän poliittisesti korrekteja kiertoilmaisuja. (Kaskiharju 2004, 280.) Vanhuksen ohella puhutaan muun muassa vanhoista, ikäihmisistä, ikääntyneistä, ikääntyvistä, iäkkäistä, vanhusväestöstä, eläkeläisistä ja seniorikansalaisista. Erilaiset ilmaisut kertovat ikääntyneiden ihmisten roolista ja sosiaalisesta asemasta yhteiskunnassa ja ne heijas- tavat ympäröivän yhteiskunnan näkemyksiä. Erilaisiin ilmauksiin liittyy erilaisia sävyjä ja erityisesti mielikuvia toimintakyvystä – aktiivisuudesta ja passiivisuudesta. (Hämäläinen 2005, 9;

Mononen 2015, 121; Kaskiharju 2004, 280.)

Kieltä siis käytetään tilannekohtaisesti ja kontekstisidonnaisesti (Kaskiharju 2004, 280). Tässä tutkimuksessa käytän ikään liittyviä käsitteitä väljästi. Pääasiassa käytän käsitteitä ikääntyvä, ikääntynyt ja vanhus. Nämä käsitteet esiintyvät yleisimmin myös käyttämässäni lähdekirjalli- suudessa sekä yhteiskuntapoliittisessa termistössä. Ikääntyvän koen vanhusta ja ikääntynyttä nuoremmaksi. Ikääntyneen ja vanhuksen miellän synonyymeiksi ja käytän niitä rinnakkain.

Henkilökohtaisesti koen niiden myös olevan yhtä lailla korrekteja ilmauksia.

3.2 Ikääntymispolitiikka ja ikääntymisen yhteiskunnallisuus

Ikääntymispolitiikka (ikäpolitiikka, aiemmin vanhuspolitiikka) tarkoittaa erityistä politiikan aluetta, joka kohdistuu nimenomaan ikääntyvään väestöön. Ikääntymispolitiikka on ikääntynei- siin kohdistuvaa hyvinvointipolitiikkaa. Hyvinvointipolitiikalla tarkoitetaan sitä yhteiskunnan tai valtion toimintaa, jonka tarkoituksena on väestön hyvinvoinnin edistäminen ja ylläpitämi- nen. Lisäksi se tarkoittaa sitä suunnittelu- ja hallintojärjestelmää, joka panee toimeen tietyt hy- vinvointietuudet ja -palvelut. (Niemelä 2010, 16; Seppänen & Koskinen 2010, 388.)

Hyvinvointipolitiikkaa harjoitetaan yhteiskunnassa monin eri tavoin. Hyvinvointipolitiikan osa-alueet voidaan ryhmitellä esimerkiksi fyysis-aineellisiin, sosiaalis-yhteisöllisiin ja kulttuu- ris-inhimillisiin hyvinvoinnin ulottuvuuksiin. Hyvinvointipolitiikan fyysis-aineellisia muotoja ovat tulo-, työ-, terveys- ja asunto- ja asumispolitiikka sekä ympäristöpolitiikka. Hyvinvointi- politiikan sosiaalis-yhteisöllisiä muotoja ovat puolestaan sosiaaliturvapolitiikka ja sosiaalipal- velut, perhepolitiikka, aluepolitiikka sekä kansalaistoimintapolitiikka eli sellaiset poliittiset toi-

(22)

met, joilla pyritään edistämään kansalaistoimintaa ja hyvinvointia. Hyvinvointipolitiikan kult- tuuris-inhimillisiä muotoja ovat kulttuuri-, koulutus- ja kasvatuspolitiikka. (Niemelä 2010, 16, 33–35.)

Ikääntymispolitiikalla tarkoitetaan Marjaana Seppäsen ja Simo Koskisen (2010, 388) määritel- män mukaan

”ikääntyneitten kansalaisten tarpeiden tyydyttämiseen, heidän asemansa ja osallisuutensa parantamiseen sekä heidän hyvinvointinsa ja elämänlaatunsa edistämiseen suunnattuja ta- voitteita, strategioita, ohjelmia, suosituksia ja hankkeita. Myös toimintaa säätelevä lain- säädäntö ja toiminnan rahoitusjärjestelmä ovat osa ikääntymispolitiikkaa.”

Ikääntymispolitiikka siis sisältää ne tavoitteet ja toimet, joilla ikääntyvän väestön oloihin voidaan vaikuttaa. Seppänen ja Koskinen (2010, 388) toteavat, että ikääntymispolitiikan käsite auttaa ymmärtämään ikääntymiskysymyksen yhteiskunnallisuuden ja poliittisuuden. Väestön ikääntymisellä on merkittäviä vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan. Ikääntyvät ihmiset toisaalta mukautuvat yhteiskuntaan, toisaalta taas ikääntyvä yhteiskunta muuttaa toimintojaan voi- dakseen turvata kansalaisilleen hyvinvoinnin.

Käsitteenä ikääntymispolitiikka on nuori. Teollistuneissa maissa, mukaan lukien Suomessa, alettiin 1970-luvulla puhua sosiaalipolitiikasta vanhusväestön hyväksi ja vanhuspolitiikan kä- site vakiintui pian käyttöön. Vanhuspolitiikan käsitteellä haluttiin korostaa erityisesti ikäänty- neen väestön hyvinvoinnin, itsenäisen elämän ja sosiaalisen osallisuuden edellytysten turvaa- mista yhteiskunnassa. (Koskinen 1994a, artikkeli III, 103, 134, 146.)

Suomessa ikääntymispolitiikkaa koskeva lainsäädäntö sisältyy sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntöön sekä eläkelainsäädäntöön (Seppänen & Koskinen 2010, 401). Tämän lisäksi vuonna 2013 astui voimaan niin kutsuttu vanhuspalvelulaki eli laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012). Suomessa sosiaali- ja terveysministeriö linjaa ikääntymispolitiikka strategiassaan, lainsäädännöllä, laa- tusuosituksilla, ohjelmilla sekä hankkeilla. Ikääntymispolitiikan tavoitteeksi on asetettu toimintakyvyn, itsenäisen elämän ja aktiivisen yhteiskuntaan osallistumisen edistäminen. (Sosiaali- ja terveysministeriö.)

(23)

Gerontologinen sosiaalityö toteuttaa osaltaan ikääntymispolitiikkaa – se on osa sosiaalipoliit- tista makrorakennetta, jolla pyritään tyydyttämään ikääntyneen väestön asumis-, palvelu-, terveys- ja sosiaaliturvatarpeita (Salonen 2002, 45). Ikääntymispolitiikan palvelujärjestelmän mo- nipuolistuminen ja monimutkaistuminen ovat toisaalta myös luoneet tarvetta gerontologiselle sosiaalityölle (Koskinen 1994a, 64).

Vanheneminen on perinteisesti ymmärretty ensisijaisesti biologiseksi, fyysiseksi ja psyyk- kiseksi prosessiksi. Nykyään vanheneminen ymmärretään myös sosiaalisina prosesseina eli vanheneminen näyttäytyy arkielämässä sosiaalisesti, ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

(Morgan & Kunkel 2015, 2–5; Koskinen & Seppänen 2013, 447.) Se, millaisiksi vanhuus, vanheneminen ja vanhat ihmiset nähdään, vaikuttaa harjoitettuun ikääntymispolitiikkaan. Yhtä lailla se vaikuttaa siihen, millaista gerontologista sosiaalityötä harjoitetaan. Se, että vanheneminen on alettu ymmärtää myös sosiaalisena prosessina, onkin merkityksellistä gerontologisen sosiaalityön kannalta – tarkastellaanhan sosiaalityössä asiakasta samanaikaisesti sekä yksilönä että kansalaisena, yhteisöjen ja yhteiskunnan jäsenenä (Salonen 2002, 46).

Sosiaalinen vanheneminen viittaa niihin tapoihin, joilla yhteiskunta vaikuttaa vanhuuteen liittyvien merkitysten ja kokemusten muotoutumiseen. Sosiaaliseen vanhenemiseen kuuluu ym- päristön odotukset ja oletukset siitä, miten tietyn ikäisten tulisi käyttäytyä, millaisia heidän tulisi olla ja mitä he voivat tai mitä heidän tulisi tehdä. Sosiaalisen vanhenemisen käsite viittaa myös siihen, miten nuo ympäristön odotukset vaikuttavat siihen, mitä mahdollisuuksia meillä on vanhetessamme käytettävissä. (Morgan & Kunkel 2015, 5.) Sosiaalisen vanhenemisen ydin on Koskisen (1994a, 17) mukaan siinä, että yhteiskunnalliset tekijät määrittävät vanhenemis- prosessia ja tulevat osaksi ikääntyvien ihmisten ja vanhusten arkielämää, toimintaa ja tietoisuutta. Koskinen kuitenkin korostaa, ettei sosiaalista vanhenemista tule nähdä deterministisenä, vaan vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa ikääntyvät yksilöt ovat keskeisiä toimijoita.

Sosiaalisessa vanhenemisessa on kysymys myös siitä, mitä vanhenemisesta seuraa koko yhteiskunnassa, yksityisen ihmisen käyttäytymisessä sekä yksilön ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. Vanhenemisen sosiaaliseen ulottuvuuteen kuuluukin vanhenemisen ja yhteiskunnan rakenteellisten tekijöiden välisen suhteen pohdinta. Sosiaalinen tarkoittaa sitä, että vanheneminen ilmenee koko yhteiskuntaa koskevina muutoksina. Lisäksi vanheneminen ilmenee niinä muutoksina, joita tapahtuu ihmisen asemassa sosiaalisena olentona eli yhteisön ja yhteis-

(24)

kunnan jäsenenä. Sosiaalisessa mielessä voidaan puhua sekä yksilön, ryhmän että koko yhteiskunnan vanhenemisesta ja näiden eri tasojen välillä on kiinteä yhteys. (Koskinen 1983a, 80–

82; Koskinen ym. 1998, 118–119.)

Väestön ikääntymisen myötä iästä on tullut entistä tärkeämpi rakennetekijä yhteiskunnassa.

Väestön vanheneminen ja vanhusväestön osuuden kasvaminen aiheuttavat merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia. Näitä demografisia, rakenteellisia ja kulttuurisia muutoksia, joita yhteiskunnat käyvät läpi väestön ikääntyessä, kutsutaan yhteiskunnalliseksi vanhenemiseksi. Muu- tokset vaikuttavat kaikkiin yhteiskunnallisen elämän osa-alueisiin yhteiskunnallisista instituu- tioista ikääntyvien ihmisten omiin kokemuksiin. Uudet vanhusikään siirtyvät ikäluokat ovat kooltaan, ominaisuuksiltaan ja vaatimuksiltaan erilaisia. Yhteiskunnan rakenteiden onkin so- peuduttava uusien vanhusryhmien uudenlaisiin ominaisuuksiin ja tarpeisiin. (Morgan & Kunkel 2015, 6–7; Koskinen 1983a 80–81.)

Vanhusväestön määrän kasvaessa vanhusväestön vaikutusmahdollisuudet ovat kasvaneet.

Ikääntyneestä väestönosasta on tullut merkittävä äänestäjäryhmä, jota ei voi jättää huomiotta.

Siten yhteiskunnan ikääntymisellä on vaikutusta yhteiskunnan instituutioihin ja toimintoihin sekä poliittisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin rakenteisiin. (Koskinen 1983a, 80–81.) Iäkkäiden ihmisten väestöosuuden kasvamisen myötä myös ikääntyminen on alkanut enemmän näkyä yhteiskunnassa, mikä on lisännyt tietoisuutta vanhoista ihmisistä. Tämä vaikuttaa vanhuskäsityk- siin ja muuttaa suhtautumista vanhenemiseen.

3.3 Teoriat hyvinvointivaltioiden synnystä ja laajenemisesta

Hyvinvointivaltio ei merkitse vain niitä etuuksia ja palveluja, joihin kansalaisilla on oikeus.

Hyvinvointivaltio on yhden aikakauden idea hyvästä yhteiskunnasta. Hyvinvointivaltioprojek- teilla valtiot ovat pyrkineet yhdistelemään erilaisia toimintoja tavoitteenaan kansalaisten hyvinvoinnin kohottaminen. Hyvinvointivaltioprojekteihin liittyy kansallisia merkityksiä ja eri maiden hyvinvointivaltioprojektit kertovatkin niiden sosiaalipoliittisista, kulttuurisista sekä men- taalisista ominaispiirteistä. (Anttonen & Sipilä 2012, 13–14.)

Teollistuneiden maiden hyvinvointivaltioiden synnyn ja kehittymisen tarkasteluun on hahmo- tettu kolme teoreettista lähestymistapaa. Näillä teorioilla pyritään vastaamaan kysymyksiin

(25)

miksi hyvinvointivaltiot ovat kehittyneet ja miksi eri maissa on kehittynyt erilaisia hyvinvoin- tivaltiomalleja. Nämä kolme teoreettista lähestymistapaa ovat funktionaalinen teoria, valtare- surssiteoria sekä institutionaalinen teoria. (Tuori & Kotkas 2016, 89; Bonoli 2000, 30–33.) Näistä teoreettisista lähestymistavoista vanhin, funktionaalinen teoria, juontaa juurensa 1960- luvulle. Funktionaalisen teorian mukaan hyvinvointivaltioiden kehitys liittyy talouteen ja ta- louskasvuun. Sosiaalipolitiikka on ollut valtioiden keino vastata teollistumisen kansalaisilleen luomiin uudenlaisiin tarpeisiin. Hyvinvointivaltio on siten kehittynyt ikään kuin talouskehityk- sen sivutuotteena. (Tuori & Kotkas 2016, 89; Wilensky 1975, 15–49; Bonoli 2000, 30.)

Poliittisia selityksiä korostavat valtaresurssiteoriat puolestaan alkoivat kehittyä 1980-luvun alussa. Ne korostavat erilaisia sosiaalipoliittisia ratkaisuja ajavien poliittisten voimien ja niiden muodostamien liittoumien merkitystä hyvinvointivaltioiden kehittymisessä. Eri toimijoiden hallussa olevat valtaresurssit määrittävät sen, millä painoarvolla ne pääsevät vaikuttamaan re- formipolitiikkaan ja hyvinvointivaltion muotoutumiseen. Valtaresurssiteorioiden yleinen hypo- teesi on, että työväenliikkeen ja vasemmistopuolueiden poliittinen voima ovat olleet hyvinvoin- tivaltiokehityksen tärkeimmät selittäjät. Nimenomaan työväenluokan poliittisen osallistumisen ja mobilisaation nähdään erityisesti vaikuttaneen siihen, millaiseksi ja minkä tasoiseksi sosiaa- liturva maassa on kehittynyt. Vasemmistopuolueet voivat hallituksessa ollessaan ajaa työväen- luokan etuja, minkä nähdään erityisesti edistävän universaalia sosiaalipolitiikkaa. (Bonali 2000, 31; Tuori & Kotkas 2016, 89; Hiilamo & Lankinen 2008, 52.)

Institutionaalisessa selityksessä hyvinvointivaltion kehityksen ja kasvun nähdään olevan seu- rausta poliittisen demokratian laajenemisesta ja syvenemisestä. Yhteiskunnan rakenteet ja valtion instituutiot nähdään hyvinvointijärjestelmien kehittymisen avaintekijöinä. (Tuori & Kotkas 2016, 89; Bonoli 2000, 31.) Institutionaalisten selitysten mukaan ne valtiot, joissa jo suhteellisen varhain kehittyi vahva valtiojärjestelmä, ovat maita, joissa on myös korkea sosiaalisen tur- van taso. Toiseksi jo olemassa olevilla sosiaalipoliittisilla toimilla on suuri merkitys tulevaisuudessa tapahtuvan sosiaalipoliittisen kehityksen kannalta. Institutionaalisten selitysten kol- mannen hypoteesin mukaan laajan hyvinvointivaltion kehittyminen on epätodennäköisempää sellaisissa maissa, joissa poliittiset instituutiot sallivat vähemmistöjen käyttää runsaasti poliit- tista valtaa, sillä tällöin pieni vähemmistö voi estää uudistusten toteuttamisen. (Bonoli 2000, 31–32.)

(26)

3.4 Gerontologinen sosiaalityö tänä päivänä

Sana gerontologia on peräisin kreikan kielen vanhusta tarkoittavasta sanasta geron ja oppia tarkoittavasta sanasta logos (Heikkinen 2013, 16). Gerontologia on monitieteellinen tieteenala, joka tutkii ikääntymisen biologisista, psykologisista sekä sosiaalista aspektia. Gerontologia tar- kastelee ikääntymistä neljän eri ikääntymisprosessin kautta, joita ovat kronologinen, biologi- nen, psykologinen ja sosiaalinen ikääntyminen. (Hooyman & Kiyak 2011, 3–4.)

Vanhusten parissa tehtävästä sosiaalityöstä alettiin käyttää käsitettä gerontologinen sosiaalityö ensimmäisenä Yhdysvalloissa 1970-luvun loppupuolella (Koskinen 2007, 25). Suomessa gerontologisen sosiaalityön rinnalla ja synonyymina käytetään yhä usein käsitettä vanhussosiaa- lityö. Myös käsitteitä sosiaalityö vanhusten kanssa, sosiaalityö ikäihmisten kanssa sekä vanhustenhuollon sosiaalityö on esiintynyt. Gerontologisen sosiaalityön käsitteen käyttö on viime vuosina ja vuosikymmeninä Suomessakin yleistynyt. (Koskinen & Seppänen 2013, 444.)

Suomen sosiaali- ja terveysministeriön hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen paran- tamiseksi vuonna 2013 antamassa laatusuosituksessa gerontologiselle sosiaalityölle annetaan seuraavanlainen hallinnollinen määritelmä:

”Gerontologinen sosiaalityö eli vanhussosiaalityö on sosiaalityön erityisala, jonka tavoit- teena on vahvistaa iäkkäiden toimintakykyä, hyvinvointia, elinympäristöä, sosiaalisia olo- suhteita ja yhteisöjen toimivuutta. Gerontologinen sosiaalityö on elämänhallintaa ja itse- määräämisoikeuden toteutumista tukevaa työtä. Tarkoituksena on auttaa iäkästä asiakasta saamaan tarvittavat palvelut sekä sosiaalityön toimenpiteet ja vastata niiden valmistelusta ja toteutuksesta.” (Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen paranta- miseksi 2013.)

Myös suomalaisen sosiaalityön tutkimuksen piirissä on esitetty erilaisia gerontologisen sosiaa- lityön määritelmiä. Marjaana Seppäsen (2006, 47) määritelmän mukaan:

”Gerontologisen sosiaalityön tavoitteena on vahvistaa vanhusten hyvinvointia edistäviä olosuhteita, yhteisöjen toimivuutta ja vanhusten toimintakykyisyyttä. Gerontologinen sosi- aalityö on luonteeltaan muutostyötä, joka perustuu yksilöjen, perheiden, ryhmien ja yhtei- söjen sosiaalisten ongelmien tilannearviointiin ja ratkaisuprosesseihin.”

(27)

Satu Ylinen on väitöskirjassaan (2008) tutkinut gerontologisen sosiaalityön tiedonmuodostusta ja asiantuntijuutta. Tutkimuksen tavoitteena on ollut gerontologisen sosiaalityön paikan kirkas- taminen osana sosiaalityötä ja vanhustyötä. Gerontologisen sosiaalityön käytännöistä kerää- mänsä tutkimustiedon perusteella Ylinen (2008, 90) on määritellyt gerontologisen sosiaalityön seuraavasti:

”Gerontologisen sosiaalityön asiakkaana on ikääntyvä ja ikääntynyt ihminen. Sen tavoit- teena on asiakkaan hyvän nykyisyyden ja tulevaisuuden tukeminen. Tavoitteensa saavutta- miseksi gerontologinen sosiaalityö käyttää hyväkseen sosiaalityön yleistä ja ikääntymiseen ja vanhuuteen liittyvää erityistä gerontologista tietoa ja asiantuntijuutta. Erityisesti asiak- kaansa hyvää elämää uhkaavissa tilanteissa gerontologinen sosiaalityö soveltaa eettistä asiantuntijuuttaan ja toimii välittäjänä asiakkaan ja hänen elämäänsä eri tavalla vaikutta- vien osapuolten (esimerkiksi omaiset, vanhustyön muut ammattilaiset ja koko yhteiskunnan ikääntymispolitiikka) välillä.”

Gerontologisen sosiaalityön substanssi rakentuu pitkälti gerontologisen tietoperustan ja erityisesti sosiaaligerontologian varaan (Salonen 2002, 10). Ilene L. Nathansonin ja Terry T. Tirriton (1998, 8) mukaan gerontologinen sosiaalityö voidaankin määritellä sosiaalityön erikoisalaksi, jossa vanhenemista, vanhuutta ja niihin liittyviä konteksteja koskeva tieto integroituu sosiaali- työn yleiseen malliin. Sosiaaligerontologia tutkii vanhuutta ja vanhenemista sosiaalisesta näkö- kulmasta, sosiokulttuuriseen ihmis- ja vanhuskuvaan nojautuen. Se on kiinnostunut vanhe- nemisprosessin sosiaalisesta luonteesta ja siitä, miten ikääntymisprosessit vaikuttavat ikäänty- vään ihmiseen sekä yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Vanhenemista tutkitaan historiallisessa, kulttuurisessa, taloudellisessa ja muissa sosiaalisissa yhteyksissään. Tutkimusta tehdään väes- tön vanhenemisesta ja sen seurauksista. Yksilö nähdään yhteiskunnan rakenteisiin sijoittuvana sosiaalisena olentona, lähiyhteisönsä jäsenenä ja sosiaalisena toimijana. Sosiaaligerontologi- assa ollaan kiinnostuneita myös siitä, millaisia vaikutuksia yhteiskunnassa vallitsevilla vanhus- käsityksillä ja vanhenemiseen liittyvillä asenteilla on ja millaisia mahdollisuuksia yhteiskunnat tarjoavat ikääntyville kansalaisilleen. (Karisto 2007, 273; Hooyman & Kiyak 2011, 4; Koskinen 1994a, 18.)

(28)

3.4.1 Gerontologisen sosiaalityön tehtävä ja vanhusasiakkuuden erityisyys

Sosiaalityöntekijä on vanhustyössä erityisesti sosiaalisen asiantuntija. Sosiaalisen asiantuntijuus merkitsee sitä, että sosiaalityöntekijän tehtävänä on pyrkiä saamaan aikaan muutoksia ikääntyvän ihmisen ja ympäristön sekä sen eri järjestelmien välisessä suhteessa. Tehtävänä on toimia välittäjänä ikääntyvän ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa, edistää vuorovaiku- tuksen tasapainon ylläpitämistä sekä liittää ikääntyvät ihmiset erilaisiin resurssijärjestelmiin.

Sosiaalisen asiantuntijuus merkitsee myös sitä, että sosiaalityö on yhteiskunnallista toimintaa, jossa tärkeässä osassa on hyvinvointiyhteiskunnan palveluja etuusjärjestelmän tuntemus. Kol- manneksi sosiaalisen asiantuntijuus merkitsee sitä, että sosiaalityöntekijä tukee ja vahvistaa ikääntyneen asiakkaan omaa kompetenssia, suoriutumista, sosiaalista toimintakykyä, elämän- hallinnan mahdollisuuksia, ongelmanratkaisukykyä ja toimijuutta. (Koskinen & Seppänen 2013, 450.)

Suomessa tehtävässä gerontologisessa sosiaalityössä painottuu Kari Salosen (2002, 44) mukaan vaikuttamis-, järjestämis-, neuvonta-, ohjaus- ja koordinointityö ja gerontologisen sosiaalityön työnkuva on siten lähellä sosiaalityön yleistä työnkuvaa. Keskeisessä asemassa ovat vanhusten elämäntilanteiden selvittely, toimeentulosta huolehtiminen, palvelujen järjestäminen, poikki- hallinnollinen yhteistyö ja koordinointi sekä päätöksenteko vanhusta koskevissa asioissa.

Gerontologisen sosiaalityön perusajatuksena on, että työskentely ikääntyvän ihmisen kanssa edellyttää sosiaalityöntekijältä erityisiä tietoja ja taitoja. Vaikka sosiaalityöntekijä on erityisesti sosiaalisen asiantuntija, pitää hänellä olla myös riittävät geriatriset tiedot vanhuksille tyypilli- sistä kognitiivisista häiriöistä sekä sairauksista, niiden syistä, seurauksista ja hoitomahdolli- suuksista. Sosiaalityöntekijän tulee ymmärtää myös sosiopoliittisen kontekstin, taloudellisen aseman sekä ympäristötekijöiden vaikutukset ikääntyvän ihmisen elämään, ymmärrettävä ikääntymisprosesseja sekä ikääntymisen kulttuurisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia yhteyk- siä. Sosiaalityöntekijältä edellytetään myös vanhuksia ja omaishoitajia koskevan lainsäädännön ja harjoitettavan ikääntymispolitiikan tuntemusta. Julkisen ja yksityisen sosiaali-, terveys- ja kulttuuripalvelujärjestelmän tuntemuksen ohella toiminta-alueen ympäristön ja paikallisen pal- veluverkoston tuntemus on oleellista. (Lymbery 2005, 28–29; Koskinen & Seppänen 2013, 448–449; Milne, Sullivan, Tanner, Richards, Ray, Lloyd, Beech & Phillips 2014, 17.)

(29)

Vanheneminen tuottaa yksilölle yleensä sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia. Monet van- henemismuutokset ovat luonnollisia elämänkulussa tapahtuvia siirtymiä, kuten eläkkeelle jää- minen, kolmanteen ikään siirtyminen ja lopulta riippuvuuden lisääntyminen muista ihmisistä.

Sosiaalityössä on tärkeää nähdä ikääntyminen monivaiheisena niin, että työssä osataan hahmot- taa ikääntyvien työntekijöiden kysymykset, toimintakykyistä ja aktiivista kolmatta ikää elävien tarpeet sekä varsinaisten vanhusten elämänvaikeudet. (Koskinen & Seppänen 2013, 447–448.)

Gerontologisessa sosiaalityössä onkin tärkeää tuntea niitä mukautumisprosesseja, joiden avulla ikääntyvä ihminen henkilökohtaisesti mukautuu vanhenemismuutoksiin ja selviytyy niiden kanssa. Mukautumisessa on kyse niistä edellytyksistä, joilla edistetään ja tuetaan hyvää elämää vanhuudessa. Oleellista on siten menetyksiin, siirtymiin ja muutoksiin liittyvän sosiaalityön teorian tuntemus. (Koskinen & Seppänen 2013, 447–448; Milne ym. 2014, 17.) Gerontologi- sessa sosiaalityössä tarvitaan myös kommunikaation ja monipuolisen arvioinnin taitoa. Tämä vaatimus korostuu jo siksikin, että heikentyneet aisti- ja puhetoiminnot hankaloittavat usein viestintää. Monimuotoistuvassa yhteiskunnassa tarvitaan myös yhä enemmän kulttuurista lu- kutaitoa eli kykyä ymmärtää ja tulkita kulttuurisesti toisistaan poikkeavien vanhusasiakkaiden elämäntilanteita. (Koskinen & Seppänen 2013, 449.)

Myös vanhuksia kotona hoitavien omaisten tukeminen on oleellinen osa gerontologista sosiaa- lityötä. Omaisten ja vanhuksen väliseen hoitosuhteeseen voi liittyä erilaisia ongelmia ja jännit- teitä, joiden selvittämisessä voidaan tarvita sosiaalityön apua. Vanhusasiakkuus asettaakin eri- tyisvaatimuksia myös sosiaalityön etiikalle. Kaikkein huonokuntoisimpien ja muista ihmisistä riippuvaisten vanhusten kohdalla sosiaalityön perusarvot, kuten ihmisen ainutkertaisuuden, it- semääräämisen ja loukkaamattomuuden kunnioittaminen voivat olla uhattuina. Eettisiä ristirii- toja voi syntyä, kun yritetään sovittaa yhteen vanhuksen, omaisten ja kunnan intressejä. Van- husten kanssa työskentelyn erityisyys sosiaalityön kannalta muodostuu myös vanhojen ihmisten runsaasta elämänkokemuksesta. Vanhusasiakkailla on takana pitkä eletty elämä ja kuole- man läheisyys on todellisempaa kuin nuoremmilla asiakkailla. (Lymbery 2005, 29–30; Milne ym. 2014, 17; Koskinen & Seppänen 2013, 448–449.)