Aikakauden vanhustenhuollon lainsäädäntö

Nykyaikaisen sosiaalioikeuden kehityksen alkupisteenä voidaan pitää vuonna 1879 säädettyä vaivaishoitoasetusta. Tämä nykyisen sosiaalihuoltolain edeltäjä oli voimassa vuoteen 1923 saakka. Kuitenkin jo tätäkin ennen vaivaishoitoa oli säännelty asetuksin, esimerkiksi vuonna 1852 annetulla asetuksella waiwaistenholhouksesta. (Tuori & Kotkas 2016, 92; Toikko 2005, 43.) Vuoden 1852 asetus määräsi, että vaivaishoidolle oli laadittava ohjesääntö ja oli asetettava erillinen kirkosta riippumaton vaivaishoidon johtokunta (Anttonen & Sipilä 2012, 26). Asetuk-sella pyrittiin luomaan valtakunnallisesti yhdenmukaiset periaatteet käytössä olevien toiminta-muotojen soveltamiselle. Tämä tehtiin jakamalla avuntarvitsijat luokkiin, joille kullekin määri-teltiin omat avunantomenetelmänsä. Vanhukset ryhmimääri-teltiin kahteen luokkaan avuntarpeen py-syvyyden ja työkyvyn perusteella ja samalla vanhukset erotettiin työkykyisistä aikuisista. (Rin-tala 2003, 65, 69; Pulma 1994, 59.) Asetus olikin merkittävä vanhusten vanhuuden turvan kan-nalta (Toikko 2005, 43; Ylinen 2008, 33).

Vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksessa avunannon menetelmiksi määriteltiin vaivaistalot ja -majat, eläkeapu sekä eläte- ja ruotuhoito. Erityisesti vanhusten avunantomuodoiksi asetus mää-ritteli eläte- ja ruotuhoidon, joilla pyrittiin antamaan elatusta ja hoitoa kodin piirissä. Elätehoi-dossa, joka tunnettiin myös huutolaisjärjestelmänä, vaivainen annettiin johonkin taloon hoidet-tavaksi korvausta vastaan. Ruotuhoidossa kunnan talot jaettiin ryhmiin eli ruotuihin, joista kun-kin tuli huolehtia yhdestä vaivaisesta. Asetus korostikun-kin kotiinavustamisen periaatetta. (Koski-nen 1983c, 51; Pulma 1994, 65–66; Rintala 2003, 65–66.) Vaivaiselle tarjottiin asunto, ruoka

ja vaatteet ja niitä vastaan hän osallistui kykynsä mukaan talouden ylläpitoon (Rintala 2003, 66). Elätehoidossa vanhuksen oli pysyttävä samassa talossa elätehoidon ajan. Ruotuhoidossa oleva vanhus puolestaan siirtyi tietyin väliajoin ruotuun kuuluvasta talosta toiseen ja siten säi-lytti osittain liikkumisvapautensa. (Jaakkola 1994, 13; Rintala 2003, 66.)

Vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksen suhtautumista apua tarvitseviin on usein luonnehdittu ym-märtäväiseksi, armeliaaksi ja ihmisystävälliseksi. Ensisijaisesti vaivaisten oli kuitenkin turvau-duttava sukulaisten apuun, sillä yksityisoikeudellinen elatusvelvollisuus ylsi suoraan ylene-vässä tai alenevassa polvessa oleviin sukulaisiin. Palkollissääntö myös määräsi, että isäntien oli huolehdittava pitkäaikaisten, vanhuudenheikkojen palkollistensa elättämisestä. (Pulma 1994, 60.)

Suomea 1860-luvulla koetelleet nälkävuodet ja seuraavalla vuosikymmenellä alkanut maata-louden rakennemuutos vähensivät maatamaata-louden tarvitsemaa työvoimaa. Vailla työtä ja toimeen-tuloa olevien kansalaisten määrä kasvoi. Näistä syistä myös vaivaishoidon apua tarvitsevien määrä kasvoi, ja vaivaishoidon taloudellinen kestokyky joutui koetukselle. Vaivaishoidon ta-voitteita ja tehtäviä jouduttiin jälleen pohtimaan uudelleen. (Pulma 1994, 60–62.) Lisäksi oli alettu ajatella, että jos yksilö voi luottaa siihen, että hän hädän hetkellä saa vaivaishoidolta apua, ei hän enää ota vastuuta omasta elatuksestaan. Vaivaishoitoasetuksen katsottiin siis lisäävän puutteenalaisuutta. Tavoitteeksi tulikin nyt vaivaishoitoon turvautuvien määrän vähentäminen.

(Rintala 2003, 68.)

Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen myötä suhtautuminen köyhiin ja vaivaishoitoa tarvitseviin muuttui (Anttonen & Sipilä 2012, 27). Uusi vaivaishoitoasetus korosti kansalaisen vastuuta omasta elämästään. Vaivaishoidon tarpeen nähtiin johtuvan yksilöstä itsestään, ei yhteiskun-nallisista tekijöistä tai kohtalosta. Asetuksen synnyn taustalla vaikutti voimakkaasti 1800-luvun puolivälissä Suomeen rantautunut liberalismin aate, joka korosti valtion minimalistista roolia ja kansalaisten vapaata voitontavoittelua kansakunnan voimistumisen ja vaurastumisen kei-noina. Liberalismin aatteen mukaisesti valtion oli autettava vain todellista apua tarvitsevia ja torjuttava apu niiltä, joilla oli mahdollisuus selviytyä ominkin voimin. Kansalaisten vastuu oli valtion ja kuntien vastuuta olennaisempaa. Uusi asetus oli ytimeltään liberalistinen, sillä pakot, velvollisuudet ja oikeudet oli minimoitu. (Pulma 1994, 62; Toikko 2005, 24–27, 56; Rintala 2003, 68–69.)

Vaivaishoitoasetuksessa kunnan avustamisvelvollisuus oli toissijainen myös suhteessa asetuk-sen julkisoikeudellista elatusvelvollisuutta koskeviin säännöksiin. Julkisoikeudelliasetuk-sen elatus-velvollisuuden mukaan jokainen työkykyinen mies ja nainen oli velvollinen elättämään itsensä ja alaikäiset lapsensa, samoin kuin mies vaimonsa. Lasten lisäksi elatusvelvollisuus ulotettiin muihin etenevässä tai takenevassa polvessa sukua oleviin. Asetus sisälsi myös työnantajille velvollisuuden järjestää elatus vähintään 25 vuotta palveluksessaan olleille vanhuuden vuoksi työkyvyttömiksi joutuneille. (Tuori & Kotkas 2016, 93.)

Kansalaisten omaa vastuuta korostanut ja kuntien auttamisvelvollisuuden vähentämiseen pyr-kinyt vuoden 1879 vaivaishoitoasetus rajasikin kuntien velvollisuuden antaa vaivaishoitoa vain niille työkyvyttömille henkilöille, jotka eivät omin voimin kyenneet tulemaan toimeen. Yhteis-kunnalla oli velvollisuus huolehtia vain työkyvyttömistä. (Tuori & Kotkas 2016, 93; Toikko 2005, 47; Pulma 1994; 62; Ylinen 2008, 33.) Tavoitteeseen vähentää yhteiskunnan roolia vai-vaishoidossa pyrittiin jakamalla vaivaishoito kahteen luokkaan: pakolliseen ja harkinnanvarai-seen. Jaolla pakolliseen ja harkinnanvaraiseen avustamiseen pyrittiin supistamaan avohuollon järjestelmä mahdollisimman pieneksi sekä luomaan erilliset työlaitokset työkykyisille ja todella yhteiskunnan apua tarvitseville orvoille, vanhuksille ja vammaisille. (Jaakkola 194, 112;

Toikko 2005, 47.) Pakollisen avustamisen piiriin kuuluivat myös vanhuuttaan heikot eli van-hukset, mikä teki asetuksesta merkittävän vanhuuden turvan kannalta. Muita hädänalaisia kunta voi halutessaan avustaa harkinnanvaraisesti. (Tuori & Kotkas 2016, 93; Toikko 2005, 47;

Pulma 1994; 62.)

Tavoitteeseen minimoida avohuolto pyrittiin myös keskittämällä vaivaisten hoito vaivaistaloi-hin, sillä vaivaistalot nähtiin keinona vähentää avustuskuluja. Vaivaistaloista alkoikin 1800-luvun lopulta lähtien muodostua avunantomuoto myös vanhuksille. (Jaakkola 1994, 139; Kos-kinen 1983c, 51; Rintala 2003, 72). Vanhustenhuollon laitosvaltaistuminen perustui Taina Rin-talan (2003, 72) mukaan kustannuksiin, kuntia velvoittaviin säädöksiin sekä vaivaishoidon ta-voitteisiin. Ruotu- ja elätehoitokin oli ollut kunnille edullista (Anttonen & Sipilä 2012, 26), mutta kunnilla alkoi 1900-lukua lähestyttäessä olla vaikeuksia löytää vanhuksille elätepaikkoja (Rintala 2003, 72).

Vanhusten ja köyhien huoltoa varten alettiin 1800-luvun lopulla perustaa maatilavaivaistaloja, joiden nimitys 1900-luvun alkupuolella muuttui maatilakunnalliskodiksi ja myöhemmin

huol-tolaitoskunnalliskodiksi (Koskinen ym. 1998, 44; Pulma 1994, 66). Esimerkki maatilavaivais-talojärjestelmään oli saatu ulkomailta ja siitä kehittyi pääasiallinen avustamistapa. Maatilavai-vaistaloissa huollettavat osallistuivat maatilan töihin. MaatilavaiMaatilavai-vaistaloissa vallitsi työvelvol-lisuus sekä ankara kuri ja järjestys. Maatilavaivaistalot olivat suljettuja ja sinne joutuminen merkitsikin eristämistä ulkomaailmasta. (Koskinen 1983c, 51; Anttonen & Sipilä 2012, 27.)

Vaivaistaloista pyrittiin tekemään mahdollisimman epämiellyttäviä, jotta ne eivät houkuttelisi avustettavia ja avustettavien määrät pysyisivät pieninä (Koskinen 1983c, 51; Anttonen & Sipilä 2012, 27). Vaivaistalot nähtiin keinoksi vähentää myös vanhojen ihmisten turvautumista vai-vaishoitoon. Vaivaishoidon saaja voitiin määrätä sijoitettavaksi vaivaistaloon, mikäli kotiin an-nettava avustus ei vaivaishoitohallituksen mukaan ollut kyseisessä tapauksessa tehokkain avunantomuoto. Mahdollisuuden joutua määrittelemättömäksi ajaksi vaivaistaloon ajateltiin toimivan pelotteena, joka estäisi vanhuksia hakeutumasta vaivaishoidon piiriin. (Rintala 2003, 72.)

Vaivaishoidon vastaanottaminen merkitsi siis itsemääräämisoikeuden rajoittumista ja vapauden ja oikeuksien menettämistä. Vakinaisen avun piiriin joutunut henkilö joutui kunnallisen vai-vaishoitohallituksen, eli nykyisen kunnallisen sosiaalihuollon toimielimen edeltäjän, täydelli-sen holhouktäydelli-sen alaisuuteen. Käytännössä asukas oli vaivaistalon johtajan vallan alainen. Van-huksille vaivaishoitoon turvautuminen merkitsikin useimmiten itsemääräämisoikeuden lopul-lista menettämistä. (Tuori & Kotkas 2016, 93; Toikko 2005, 48; Jaakkola 1994, 138; Rintala 2003, 70.) Isäntävallan alla eläminen ja vapauksien ja oikeuksien menetys olivat tosin myös elätehoidokin kohtalona (Jaakkola 1994, 131–134).

Vaivaishoidon keskittäminen vaivaistaloihin sekä valtionapujärjestelmän luominen vaivaista-lojen perustamista varten johtivat vaivaistavaivaista-lojen lukumäärän voimakkaaseen kasvuun. Vaivais-talojen määrä lisääntyi 1880-luvun ja 1920-luvun välisenä aikana noin kymmenestä noin 250 valtion lainoituksen vauhdittamana. Aikuisikäisiä asukkaita näissä laitoksissa oli 1920-luvulla yli 21 000. Vaivaistalojen yleistyminen merkitsikin käytännössä vaivaisväestön, kuten vanhus-ten, eristämistä suljettuihin laitoksiin. (Pulma 1994, 66–67; Jaakkola 1994, 117.) Tyypillisesti samassa vaivaistaloissa asui vanhusten ohella myös mielisairaita ja vammaisia. Hoidettavien eriyttämistä alettiin kuitenkin vaatia ja vaatimus eriyttämisestä kirjattiin vuonna 1893 vahvis-tettuun vaivaishoitotarkastelijan johtosääntöön. (Toikko 2005, 52.)

Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksen myötä vanhukset eivät muodostaneet omaa erillistä avun-tarvitsijaryhmää omine erityistarpeineen, vaan he sisältyivät pakollista vaivaishoitoa saavien kirjavaan joukkoon. Tämä vaikutti Rintalan (2003, 69, 80–82) mukaan vanhusten asemaan mo-nin tavoin. Vaivaishoitoasetus samaisti vanhat ihmiset vaivaisiin eli työhön kykenemättömiin.

Kuva vanhasta ihmisestä varattomana tai köyhänä, työkyvyttömänä ja avuttomana vahvistui.

Vanhojen ihmisten määrittäminen samaan ryhmään pitkäaikaissairaiden kanssa vahvisti näke-mystä vanhojen ihmisten raihnaisuudesta ja heikosta terveydentilasta. Rintala huomauttaa, ettei vanhuutta vaivaishoidon aikakaudella vielä lainkaan määritelty psykososiaalisia tekijöitä il-mentävillä piirteillä. Lisäksi samalla kun julkinen valta määritteli vanhat ihmiset pakolliseen vaivaishoitoon oikeutettavien ryhmään kuuluvaksi, se vahvisti käsitystä siitä, että ikääntymisen myötä yksilöiden kyky elättää itsensä heikkenee ja riippuvuus muiden antamasta avusta kasvaa.

Pakolliseen vaivaishoitoon oikeutettujen ryhmään määrittyminen ei kuitenkaan poistanut van-huksilta itsensä elättämisvelvollisuutta.

Vaivaishoitoasetus antoi kunnille varsin vapaat kädet vaivaishoidon järjestämisessä ja kunnat saivatkin päättää avustusmuodoista pääasiassa oman harkintansa mukaan. Käytännössä vai-vaishoidossa jatkuivat jo aikaisemmin käytetyt avohuollon muodot eli ruotu- ja elätehoito. Ruo-tuhoito väheni kuitenkin nopeasti 1800-luvun loppupuolella, kunnes se lopullisesti kiellettiin vuonna 1916. Elätehoito alkoikin 1800-luvun loppupuolella muuttua ruotuhoidon vaihtoeh-dosta sitä korvaavaksi menetelmäksi. (Koskinen 1983c, 51; Tuori & Kotkas 2016, 94–95;

Toikko 2005, 53; Rintala 2003, 72.)

Elätehoidossa havaittuja epäkohtia pyrittiin vuosisadan lopulla poistamaan liittämällä kuntien ohjesääntöihin kirjallisia säännöksiä elätekotien valinnasta ja valvonnasta. Elätehoitoa uudis-tettiin myös ottamalla käyttöön kirjalliset hoitosopimukset, ja elätehoito muuttuikin vähitellen vanhusten osalta yksityiskotihoidoksi, josta myöhemmin erikseen säädettiin vuoden 1922 köy-häinhoitolaissa. (Koskinen 1983c, 51; Tuori & Kotkas 2016, 94–95; Toikko 2005, 53; Jaakkola 1994, 133.) Elätehoito voidaan Tuorin ja Kotkaksen (2016, 95) mukaan nähdä nykyisen sosi-aalihuoltolain sääntelemän perhehoidon esimuotona. Huutokaupat, joissa hoito luovutettiin al-haisimpaan korvaukseen tyytyneelle, oli virallisesti kielletty jo vuonna 1891.

Vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella kolmanneksi avohuollon järjestelmäksi luotiin peräänkat-somus- eli valvonta-alueet. Kunta jaettiin vaivaishoitotehtäviä varten valvonta-alueisiin, joilla oli oma peräänkatsomusmies. Peräänkatsomusmiehen tehtävänä oli valvoa, että elätehoitoon

annettujen hoito oli velvoitteiden mukaista. (Toikko 2005, 54; Jaakkola 1994, 122.) Vaivais-hoidon yksi toteutusmuoto oli kotiavustus, jota oli mahdollista saada myös vanhusten kotihoi-toon (Juhila 2006, 21; Jaakkola 1994, 139). Laillistettu kerjuu kiellettiin vuoden 1879 asetuksen myötä (Koskinen 1983c, 51).

Sortokaudet, ensimmäinen maailmansota, itsenäistyminen ja kansalaissota sekä niiden aiheut-tama poliittinen sekasorto ja epävarmuus hidastivat sosiaalilainsäädännön kehitystyötä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa (Rintala 2003, 73). Vuoden 1879 vaivaishoitoasetus ohjasikin van-hustenhuoltoa aina 1920-luvulle saakka.

4.1.2 Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen kunnallisen