Muuttuvat vanhuskäsitykset

Vanhuskäsitys muodostuu siitä, millaisena vanheneminen, vanhuus ja vanha ihminen nähdään, kuvataan ja määritellään. Vanhuskäsitykseen vaikuttavat arvot, merkitykset ja tieto. Vanhuskä-sitys ilmentää muun muassa sitä, minkälaisen aseman ja arvon iäkkäät ihmiset yhteiskunnassa ja kulttuurissa ansaitsevat tai saavat ja mitkä ovat vanhojen ihmisten oikeudet, vapaudet, mah-dollisuudet ja velvollisuudet suhteessa häneen kohdistuvaan vallankäyttöön ja ulkoa päin tule-vaan ohjaukseen. Vanhuskäsitys vaikuttaa myös siihen, millaisiksi vanhusten objektiiviset tar-peet kulloinkin määritellään. Vanhuskäsitys on osa kulttuurista arvomaailmaa ja sillä on vahva moraalinen ja eettinen ulottuvuus. Vanhuskäsityksiin liittyy myös myyttejä, eivätkä ne aina vastaakaan todellisuutta. (Koskinen ym. 1998, 161; Koivula & Lehtimäki 1994, 12; Koskinen 1994b, 9, 11.)

Vanhuskäsityksillä on vaikutusta myös siihen, millaista ikääntymispolitiikkaa ja vanhustyötä yhteiskunnassa toteutetaan (Koskinen ym. 1998, 161; Koivula & Lehtimäki 1994, 12; Koskinen 1994b, 9, 11) ja millaista vanhuksia koskevaa lainsäädäntöä säädetään. Näin ollen vanhuskäsi-tykset vaikuttavat myös siihen, millaista gerontologista sosiaalityötä yhteiskunnassa toteute-taan. Vanhuskäsityksen ovat historiallisesti muuttuvia ja aikaan sidottuja ja lisäksi kunakin ajankohtana esiintyy rinnakkain erilaisia vanhuskäsityksiä (Koskinen 1994b, 11–12). Vanhus-käsitysten ja niissä tapahtuneiden muutosten tarkastelu auttaa ymmärtämään niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita, joiden vallitessa gerontologinen sosiaalityö on historian saa-tossa kehittynyt.

Vanhuskäsityksiä luovat sekä yksilöt että yhteiskunnalliset instituutiot. Esimerkiksi lainsää-däntö, ikääntymispoliittiset ja muut yhteiskunnalliset instituutiot, tieteellinen vanhuksia kos-keva tutkimus sekä vanhustyön ammattilaiset kaikki ilmentävät omaa vanhuskäsitystään. Van-huskäsityksiin vaikuttaa voimakkaasti yhteiskunnan rakenteelliset piirteet kuten taloudellinen tuotantotapa, väestöllinen kehitys, keskimääräinen elinajan pituus, sukupuolijärjestelmä, luok-kajako, uskonnolliset olot, poliittinen järjestelmä ja erilaiset yhteiskunnalliset instituutiot. (Kos-kinen 1994b, 11–12.)

Modernin teollisen yhteiskunnan vanhuskäsityksen mukaan vanhuus oli sosiaalinen ongelma, jolle tuli etsiä erilaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Vanhukset nähtiin huoltorasituksena, ho-mogeenisena ryhmänä ja passiivisina palvelujen käyttäjinä. Kaikilla vanhuksilla ajateltiin ole-van samanlaiset tarpeet, joita pyrittiin tyydyttämään standardoiduilla palveluilla. Vallitseole-vana oli lääketieteellinen vanhenemisen malli eli vanhuus nähtiin etupäässä lääketieteellisenä kysy-myksenä. Kun teollisuuden parissa työskennelleet ihmiset alkoivat ikääntyä ja suurin joukoin syrjäytyä työelämästä, nähtiin tarpeelliseksi kehittää vanhuuseläkejärjestelmät vanhojen ihmis-ten toimeentulon turvaksi. Tämän seurauksena vanhuus määrittyi alkamaan eläkkeelle siirty-misestä ja vanhuuteen liitettiin köyhyys ja marginaalisuus. Sekä lääketiede että sosiaalipoli-tiikka ovatkin molemmat omalta osaltaan vahvistaneet käsitystä vanhuudesta sosiaalisena on-gelmana, johon liittyy sairaalloisuus, raihnaisuus, köyhyys ja syrjäytyneisyys. (Koskinen ym.

1998, 15, 19–20.)

Modernin teollisen yhteiskunnan vanhuskäsityksen rinnalle nousi jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys. Vanhuskäsityksen muutoksen taustalla oli vanhenemiseen ja vanhuuteen liitty-vän tieteellisen tiedon lisääntyminen sekä vanhuuteen liittyvien asenteiden ja arvojen muutok-set. Jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys näki vanhuuden normaalina, luonnollisena ja ai-nutkertaisena elämänvaiheena omine kehitystehtävineen ja elämänkriiseineen. Raihnaisuuden ja sairauksien sijasta huomiota kiinnitetään vanhuuden psykososiaalisiin ja sosiokulttuurisiin seikkoihin. (Koskinen ym. 1998, 15, 19–20.)

Psykososiaalinen vanhuuden malli nousi siis aiemmin vallinneen lääketieteellisen vanhuuden mallin rinnalle. Psykososiaalisessa vanhuuden mallissa keskeistä on vanhan ihmisen aktiivinen toimijuus yhteisön jäsenenä. Vanha ihminen nähdään voimavarana. Vanhuus ei nyt enää mää-rittynyt eläkkeelle siirtymisen perusteella eikä vanhoja ihmisiä nähty homogeenisena ryhmänä, vaan yksilöinä, jotka kohtaavat samanlaisia vaikeita elämäntilanteita, ongelmia ja vaikeuksia kuin nuoremmatkin. Siten vanhoilla ihmisilläkin on oltava oikeus saada yksilöllistä asiantun-tija-apua vaikeuksiensa käsittelemiseen ja ratkaisemiseen. (Koskinen ym. 1998, 15, 19–20.)

Vanhuksiin onkin kautta historian suhtauduttu hyvin kaksijakoisesti. Suhtautuminen on ollut joko torjuvan ja pelonomaisen kielteistä tai idealistisen myönteistä. Neutraaliakin suhtautu-mista tosin tavataan. Nykyisin kulttuuriimme vaikuttaa merkittävästi kaksi erilaista vanhuskä-sitystä. Biolääketieteellisen vanhuskäsityksen mukaan vanhuus ilmenee ennen kaikkea

sairauk-sina ja raihnaisuutena. Sosiokulttuurinen vanhuskäsitys puolestaan korostaa enemmän vanhuu-den moninaisuutta ja myös vanhuuteen liittyviä vahvuuksia ja voimavaroja. (Seppänen & Kos-kinen 2010, 389; KosKos-kinen 1994b, 11.)

Vanhuus on sosiaalisesti määriteltyä, se on sosiaalinen kategoria, jonka määritelmät ovat yh-teiskunnallisia. Vanhuutta voidaan siis määritellä eri tavoin ja määritelmät ovat muuttuvia – samassakin yhteiskunnassa vanhuus on voitu historian eri vaiheissa määritellä eri tavoin. Yh-teiskunta asettaa ihmisiä erilaisiin rooleihin sekä asemiin sosiaalisissa rakenteissa ja käyttää tässä perusteena ikää. Iän perusteella yhteiskunta myös jakaa resursseja ja luokittelee ihmisiä.

Iän määrittely voi perustua kronologiseen ikään, toiminnalliseen ikään tai elämänvaiheeseen.

Kaikki nämä määritelmät ovat sosiaalisia konstruktioita, ja kulttuurisilla tekijöillä onkin voi-makas vaikutus vanhuuden määrittämiseen. Länsimaissa on painottunut ikävuosiin perustuva määrittely, joskin vuosissa mitattavan iän merkitys vanhuuden määrittelyssä on vähentynyt.

(Koskinen ym. 1998, 15, 18; Morgan & Kunkel 2015, 5–10; Kaskiharju 2004, 280.)

Ihmisen elämä on perinteisesti jaettu kolmeen elämänvaiheeseen, joita ovat lapsuus ja nuoruus, aikuisuus sekä vanhuus. Pidentyneen elinajan seurauksena niin sanottu vanhuusvaihe voi ny-kyään jatkua useita vuosikymmeniä. Ikääntyvät ihmiset eroavat toisistaan myös elämäntilan-teidensa osalta eivätkä he muodosta mitään yhtenäistä ryhmää. Näistä syistä vanhuusvaihe on-kin nykyään tapana jakaa useampaan elämänvaiheeseen, joita nimitetään kolmanneksi, neljän-neksi ja viidenneljän-neksi iäksi. Kolmas, neljäs ja viides ikä erottuvat toisistaan pikemminkin toimin-takyvyn ja palvelutarpeen perusteella kuin kronologiseen ikään pohjautuen. (Sarvimäki & Hei-monen 2010, 17–18; Rajaniemi 2007, 34.)

Kolmas ikä kuvaa elämänvaihetta, jolloin ihminen on irtaantumassa tai irtaantunut työelämästä ja on edelleen toimintakykyinen ja hyväkuntoinen. Elämä suuntautuu yhä kodin ulkopuolelle.

Kolmannessa iässä olevien kohdalla vanhustyössä korostuvat ennalta ehkäisevät palvelut. Nel-jättä ikää kuvaa terveyden ja toimintakyvyn heikkeneminen ja tämän seurauksena palvelutar-peen kasvaminen. Ihminen pystyy edelleen asumaan omassa kodissaan, osallistumaan ja elä-mään hyvää arkea, mutta hän tarvitsee usein ulkopuolista tukea selvitäkseen arjen haasteista.

Vanhustyössä korostuvat avopalvelut. Viidennessä iässä ihmisen toimintakyky on heikentynyt niin paljon, ettei hän edes tuettuna selviä omassa kodissaan. Tässä vanhuusvaiheessa korostuvat laitospalvelut. (Sarvimäki & Heimonen 2010, 17–18; Rajaniemi 2007, 34.)

Vanhoja ihmisiä kuvataan monenlaisin käsittein ja käytetyt nimitykset ja niihin liittyneet mie-likuvat ovat ajan saatossa muuttuneet. Sanaa vanhus on esimerkiksi haluttu karttaa ja sen tilalle on tullut muita, enemmän tai vähemmän poliittisesti korrekteja kiertoilmaisuja. (Kaskiharju 2004, 280.) Vanhuksen ohella puhutaan muun muassa vanhoista, ikäihmisistä, ikääntyneistä, ikääntyvistä, iäkkäistä, vanhusväestöstä, eläkeläisistä ja seniorikansalaisista. Erilaiset ilmaisut kertovat ikääntyneiden ihmisten roolista ja sosiaalisesta asemasta yhteiskunnassa ja ne heijas-tavat ympäröivän yhteiskunnan näkemyksiä. Erilaisiin ilmauksiin liittyy erilaisia sävyjä ja eri-tyisesti mielikuvia toimintakyvystä – aktiivisuudesta ja passiivisuudesta. (Hämäläinen 2005, 9;

Mononen 2015, 121; Kaskiharju 2004, 280.)

Kieltä siis käytetään tilannekohtaisesti ja kontekstisidonnaisesti (Kaskiharju 2004, 280). Tässä tutkimuksessa käytän ikään liittyviä käsitteitä väljästi. Pääasiassa käytän käsitteitä ikääntyvä, ikääntynyt ja vanhus. Nämä käsitteet esiintyvät yleisimmin myös käyttämässäni lähdekirjalli-suudessa sekä yhteiskuntapoliittisessa termistössä. Ikääntyvän koen vanhusta ja ikääntynyttä nuoremmaksi. Ikääntyneen ja vanhuksen miellän synonyymeiksi ja käytän niitä rinnakkain.

Henkilökohtaisesti koen niiden myös olevan yhtä lailla korrekteja ilmauksia.