Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen hyvinvointivaltion

Sosiaalityön ja yleensä sosiaalipalvelujen kehittymiseen on viimeisten vuosikymmenten aikana vaikuttanut epävakaan taloustilanteen ohella uusliberalistinen ajattelu ja sen seuraukset, kuten palvelujen markkinoistuminen (Ray & Seppänen 2014, 238). Marjo Vuorikoski (1999, 186–

187) toteaa, että julkisen sektorin palvelujen kehittämisen suunnassa oli jo 1990-luvun lopulla erotettavissa kaksi toisiinsa kietoutuvaa säiettä. Ensinnäkin 1990-luvulla käynnistyi julkisten palvelujen tuottamistavan muutos pluralistiseen suuntaan. Toinen kehitystrendi oli sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistymiskehitys, johon liittyy palvelurakenteen muutos avohuoltopainot-teiseen suuntaan. Nämä kehitystrendit vaikuttavat osaltaan sosiaalityöhön ja koko sosiaalialan organisoimiseen, työskentelytapoihin ja myös alan koulutukseen.

Uusliberalististen ajatusten vahvistumisen myötä sosiaalipalveluista käydyssä keskustelussa ikääntyminen on nähty taloudellisena taakkana yhteiskunnalle (Seppänen & Koskinen 2010, 390). Managerialismin myötä palveluita on haluttu kohdentaa niitä eniten tarvitseville. Tämä edellyttää arviointia ja eniten palveluja tarvitsevien ihmisten tunnistamista. Kehitys synnytti kokonaan uuden palveluohjaajien ammattikunnan. Kuitenkin myös sosiaalityöntekijät määrit-tyivät yhä useammin palveluohjaajiksi, sillä sosiaalityöntekijät arvioivat, kuntien valtuutta-mina, kenellä on oikeus palveluihin ja kuinka palvelut voidaan toteuttaa mahdollisimman

kus-tannustehokkaasti. Viime vuosina vanhuspolitiikassa keskeisessä asemassa onkin ollut palve-lujen piiriin pääsemiseen liittyvän tarvearvioinnin vahvistaminen. (Ray & Seppänen 2014, 238, 240.)

Gerontologisen sosiaalityön osalta kehitys on Rayn ja Seppäsen (2014, 240) mukaan johtanut hallinnollisen lähestymistavan voimistumiseen ja lisännyt työhön liittyvää byrokratiaa. Run-saasti palveluja tarvitsevat vanhukset ovat joutuneet entistä enemmän byrokraattisten proses-sien sekä vajavaisuuksiin keskittyvän arvioinnin kohteiksi. Ray ja Seppänen näkevät, että sosi-aalityöntekijöille ei jää mahdollisuutta hyödyntää työssään sosiaalityön teoreettista viitekehystä ja tietopohjaa, sillä arviointiprosesseissa vanhuksista konstruoidaan kyvyttömyyden ja fyysis-ten puutteiden kantajia, joka kaventaa sosiaalityöntekijöiden mahdollisuuksia laaja-alaiseen avun ja tuen tarpeen huomioimiseen.

Gerontologisen sosiaalityön asemassa ja tehtävissä oli Merja Ala-Nikkolan (1997, 223, 227–

234) mukaan 1990-luvulla suuria kuntien välisiä eroja. Kuntien välille oli alkanut tulla eroja vanhuspalveluiden määrän, laadun ja saatavuuden suhteen 1990-luvun alun talouslaman ja sen kunnille aiheuttamien säästöpaineiden seurauksena (Salonen 2002, 14–16). Ala-Nikkolan (1997, 223, 227–234) mukaan erot näkyivät siinä, miten vanhustyön johtaminen, organisointi ja toteuttaminen oli kunnissa järjestetty. Joissakin kunnissa tehtävät olivat käytännössä sosiaa-lityöntekijöiden vastuulla, toisissa taas tehtävät oli jaettu kokonaan tai osittain muille sosiaali- tai terveydenhuollon ammattilaisille. Sosiaalityön tehtävät ja asema vanhustenhuollon eri orga-nisaatioissa saattoivat poiketa toisistaan jo yhden kunnankin sisällä.

Sosiaalityön asema vanhustenhuollon eri palveluorganisaatioissa olikin Ala-Nikkolan (1997, 223, 227–234) mukaan 1990-luvulla epämääräinen ja sen tehtävät vaihtelivat. Välillä geronto-loginen sosiaalityö sivuutettiin kokonaan. Tarvetta gerontologiselle sosiaalityölle tuolloinkin oli, mutta ongelmana oli, ettei sosiaalityön merkitystä ja tehtäviä osattu yksiselitteisesti ja tar-kasti kuvata kunnallisille päätöksentekijöille, virkamiehille ja muiden professioiden edustajille.

Siten gerontologinen sosiaalityö jäi huomiotta.

Suomessa vanhustenhuolto oli pitkään hyvin laitoskeskeistä ja gerontologista sosiaalityötä on-kin tyypillisesti tehty laitoksissa, kuten vanhainkodeissa. Vanhusten laitoshuollon osuus on viime aikoina kuitenkin vähentynyt huomattavasti painopisteen siirtyessä avohuollon palvelui-hin. Marjaana Seppäsen (2017, 264) mukaan gerontologisen sosiaalityön saatavuus avohuollon

palveluna ei ole kuitenkaan ollut riittävällä tasolla ja avohuollon vanhussosiaalityön asemassa, näkyvyydessä ja järjestämisessä on ollut kuntakohtaisia eroja. Joissakin, tyypillisesti suurem-missa kunnissa, gerontologinen sosiaalityö on voitu organisoida omaksi, sosiaalitoimeen tai sosiaali- ja terveydenhuollon yhteiseen organisaatioon sijoittuvaksi yksikökseen. Tyypillisesti gerontologista sosiaalityötä on kuitenkin tehty aikuissosiaalityön yhteydessä, jolloin geronto-logiseen sosiaalityöhön ei ole nimetty erityisiä sosiaalityöntekijöitä. Seppänen näkeekin, että gerontologisen sosiaalityön järjestäminen aikuissosiaalityön yhteydessä on hidastanut geronto-logisen sosiaalityön kehittymistä omaksi sosiaalityön erityisalakseen.

Gerontologinen sosiaalityö oli 2000-luvun alussakin vielä sosiaalityön marginaalissa. Vanhus-tenhuollossa työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden lukumäärä oli vähäinen eivätkä van-husasiakkaat erottautuneet omana asiakasryhmänään, vaan he olivat yksi sosiaalityön asiakas-ryhmä muiden joukossa. Sama tilanne vallitsi niin kuntien sosiaalitoimistoissa kuin sairaalois-sakin. Vallitsevana näkemyksenä oli, ettei gerontologinen sosiaalityö edellytä omaa tietoperus-taa eikä pitkälle kehittynyttä ja jopa eriytynyttä ammattitaitoa. Vanhusväestön tarpeitakaan ei nähty erityisinä suhteessa muihin asiakasryhmiin. (Salonen 2002, 9–10.)

Suomessa gerontologista sosiaalityötä oli kuitenkin alettu tietoisesti kehittää 1990-luvulla (Sa-lonen 2002, 42) ja sen eriytyminen omaksi erityisalakseen oli alkanut. Suomessa eriytyminen tapahtui verrattain myöhään, sillä Yhdysvalloissa se oli tapahtunut jo 1970-luvulla. Myös mo-nissa Euroopan maissa alettiin 1980-luvulta alkaen kiinnittää huomiota sosiaalityön spesifisyy-teen vanhustyössä. Suomessa gerontologinen sosiaalityö alkoi 1990-luvulla vakiintua niin käy-tännön toiminnassa kuin tutkimuksessa ja koulutuksessakin. Vanhusten parissa työskenteleville sosiaalityöntekijöille alettiin järjestää ammatillista täydennyskoulutusta ja yliopistojen sosiaa-lityön koulutusohjelmiin alettiin liittää vanhenemista ja vanhuutta koskevia opintokokonai-suuksia. (Koskinen ym. 1998, 53.) Vanhenemiseen ja vanhuuteen liittyvät oppisisällöt eivät kuitenkaan vakiintuneet osaksi sosiaalityön yliopistollista tutkintoa, mikä on vaikuttanut nega-tiivisesti gerontologisen sosiaalityön määrittelyyn ja asemaan (Ylinen & Rissanen 2004, 200).

Sosiaalityön koulutus vakiintui 1990-luvun puolivälin jälkeen ja laajentui omaan pääaineeseen perustuvaksi yliopistolliseksi maisterikoulutukseksi. Koulutuksen vakiintumisen myötä myös sosiaalityön tutkimus lisääntyi. (Juhila 2006, 48.) Gerontologisen sosiaalityön vähittäistä va-kiintumista Suomessa osoitti Lapin yliopistoon vuonna 1999 perustettu sosiaaligerontologian ja sosiaalityön professuuri, jonka yhtenä tehtävänä oli liittää gerontologista tietoa sosiaalityön

koulutukseen eli kehittää gerontologisen sosiaalityön teoriaa. Gerontologisen sosiaalityön va-kiintumista edisti myös Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen sosiaaligerontologian professuurit.

Gerontologista sosiaalityötä koskeva tieto tuli myös osaksi vanhustyön ja gerontologian oppi-kirjoja. Lisäksi gerontologisesta sosiaalityöstä tuli melko suosittu teema erilaisissa koulutusti-laisuuksissa ja kansainvälissä sosiaalityön konferensseissa 1990-luvun puolivälistä alkaen.

(Koskinen 2007, 29.)

Kiinnostus tehdä gerontologista sosiaalityötä koskevaa tutkimusta lisääntyi Suomessa 2000-luvulla. Tämä näkyi esimerkiksi yliopistojen opinnäytetöissä. (Koskinen 2007, 29; Ylinen 2008, 20.) Ensimmäiset suomalaiset gerontologista sosiaalityötä koskeneet tutkimukset olivat ilmestyneet 1990-luvun alkupuolella. Nämä tutkimukset olivat Simo Koskisen (1993) sosiaali-työtä vanhusten parissa ja gerontologista sosiaalisosiaali-työtä vanhuspolitiikan mikrorakenteena (1994) tarkastelleet tutkimukset. Koskisen tutkimusten myötä Suomeenkin levisi tieto siitä, että vanhusasiakkaiden kanssa tehtävästä sosiaalityöstä oli kansainvälisesti kirjoitettu runsaasti jo useiden vuosikymmenten ajan. (Ylinen 2008, 20.)

Ennen 2000-lukua gerontologisen sosiaalityön tutkimus Suomessa oli kuitenkin ollut melko vähäistä. Satu Ylisen (2008, 20–21) mukaan tutkimuksen vähäisyys on osaltaan vaikuttanut siihen, että gerontologinen sosiaalityö on pitkään etsinyt paikkaansa sekä käsitteenä, opetuksen kohteena että käytännön työnä. Gerontologisen sosiaalityön paikan epämääräisyydestä kertoo Ylisen mukaan se, että 2000-luvun alkupuolella Suomessa käynnistettiin useita gerontologisen sosiaalityön kehittämiseen suunnattuja hankkeita. Gerontologinen sosiaalityö nousikin suoma-laisessa sosiaalityössä yhdeksi kehittämisen kohteeksi. Kehityshankkeilla on pyritty vahvista-maan gerontologisen sosiaalityön tietoperustaa sekä työn sisältöä ja työmenetelmiä (Seppänen 2006, 7; Koskinen 2007, 30–31). Eri osa-alueilla tapahtunut kehitys onkin Koskisen ja Seppä-sen (2013, 452) näkemykSeppä-sen mukaan johtanut siihen, että gerontologinen sosiaalityö on vihdoin vakiintunut yhdeksi sosiaalityön erikoisalaksi, jolla on oma asiantuntijuutensa ja erityisyytensä.

Seuraavaan taulukkoon (Taulukko 5) olen koonnut gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneita tekijöitä hyvinvointivaltion uudelleen muotoutumisen aika-kaudella.

TAULUKKO 5. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät hyvinvointivaltion uudelleen muotoutumisen aikakaudella

Hyvinvointivaltion uudelleen muotoutumisen aika (1991–2012) Yhteiskunnallinen

tilanne

Vanhustenhuol-lon säädökset Vanhustenhuollon ja geronto-logisen sosiaalityön piirteet,

Vanhusten suojelun tarve nousi esille. Tavoitteeksi tuli myös on-gelmien ehkäiseminen ja standardoin-nin ja tehokkuuden vaatimukset lisääntyivät arvi-ointiin pääsyä ja sosiaalista toi-mintakykyä muiden toimenpiteitä ja aletaan nähdä vanhukset voimavarana ja ja se nähdään yksilöllisesti ete-nevänä prosessina

1) Lihavoinnilla on ilmaistu gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta tärkeimmät säädökset