Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen modernin

Hyvinvointivaltion kehitystyö käynnistyi Suomessa toden teolla toisen maailmansodan jälkeen.

Laajojen sosiaalipoliittisten reformien ja sosiaalilainsäädännön kehittymisen myötä sosiaali-työn tehtäväkenttä laajeni ja sosiaalisosiaali-työntekijöiden määrä kasvoi. (Vuorikoski 1999, 17.) Käsi-tettä sosiaalityö alettiin käyttää 1950- ja 1960-luvuilla huoltotyön rinnalla (Toikko 2005, 15).

Huoltotyö viittasi perinteiseen autoritaariseksi miellettyyn sosiaalioikeudelliseen toimintaan, jota tehtiin kunnan sosiaalitoimessa. Sosiaalityö puolestaan viittasi asiakaslähtöisempään ja so-siaalityön omiin ammatillisiin menetelmiin nojaavaan toimintaan, johon vaikutteet saatiin Yh-dysvalloista. Sosiaalityön ja sosiaalityöntekijän käsitteet vakiintuivat 1970-luvulla ja syrjäytti-vät vähitellen muut käsitteet. (Urponen 1994, 241; Juhila 2006, 38, 41; Satka 1994, 305.)

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä huolenpito vanhuksista yhteiskunnallistui yhä enemmän. Kunnalliskotien maatiloja alettiin ajaa alas 1950-luvulta alkaen ja aiemmin sekä köyhien että vanhusten huoltoon tarkoitetuista kunnalliskodeista kehitettiin nyt yksinomaan vanhuksille tarkoitettuja vanhainkoteja. Köyhäinhoito muuttui sosiaalihuolloksi, jonka yhdeksi erityisalueeksi kehittyi vanhustenhuolto. Vanhustenhuolto oli tarkoitettu lähinnä huonokuntoi-sille ja sairaille vanhukhuonokuntoi-sille. Hoito ja huolto järjestettiin aluksi massiivisena laitoshoitona. Avo-huolto vanhustenhuollossa alkoi kuitenkin myös kehittyä, kun 1950-luvulta lähtien alettiin kiin-nittää huomiota myös kotona asuvien vanhusten asuntokysymyksiin, kuntoutukseen, työllistä-miseen sekä virkistys- ja harrastustoimintaan. (Koskinen ym. 1998, 44–45, 50.)

Kokonaisvaltaista huolenpitoa toteuttanut vanhustenhuolto alkoikin muuttua vähitellen vanhus-ten erityisiä tarpeita tyydyttäväksi sosiaalipalveluksi. Aluksi sosiaalipalvelujen tehtäväksi näh-tiin vanhusten kodinhoitoavun, puhtaanapidon, terveydenhoidon, kuntoutuksen, asiainhoidon sekä viriketoiminnan turvaaminen. Vanhusten sosiaalipalvelu tarkoittikin 1950- ja 1960-lu-vuilla ensisijaisesti kotiavun laajentamista vanhuksia palvelemaan. Myöhemmin vanhusten so-siaalipalveluun sisällytettiin esimerkiksi asumis- ja tukipalveluita. (Koskinen ym. 1998, 45.)

Vallitseva yhteiskuntakäsitys oli hyvinvointivaltion rakentamisen vuosikymmeninä Rintalan (2003, 107) mukaan korostetun yksilökeskeinen. Vanhusten palvelujen saannin katsottiin pe-rustuvan yksilölliseen tarpeeseen eikä ikään, taloudelliseen asemaan, ammattiryhmään tai

yh-teiskunnalliseen asemaan. Käsitys perustui ajattelutapaan, jonka mukaan vanhenemismuutok-set etenevät yksilöllisesti ja eri yksilöillä erilaisella vauhdilla. Kronologisen iän sijasta van-huutta alettiin määrittää toiminnallisella iällä, mikä merkitsi myös sitä, että vanhusväestöä ei enää mielletty homogeeniseksi väestöryhmäksi, vaan erilaisista yksilöistä koostuvaksi ryh-mäksi.

Sosiaalihuollossa yleistyi 1960-luvun lopulla käsite sosiaalipalvelu ja avuntarvitsijoita alettiin puhutella asiakkaina. Sosiaalipalvelut tulkittiin luonteeltaan viranomaisten tarjoamiksi asian-tuntijapalveluiksi, joiden tarkoituksena oli ensisijaisesti yksilön edun turvaaminen. Sosiaalipal-veluja tarvitseva iäkäs ihminen ymmärrettiin yksilöksi, joka aktiivisesti toimien valitsee ja muokkaa itseensä kohdistettavia palveluja. Hänen nähtiin kuitenkin tarvitsevan viranomaisen apua tiedostamaan tarpeensa sekä arvioimaan ja päättämään, mikä käyttävissä olevista vaihto-ehtoisista palveluista on hänen olosuhteisiinsa ja tarpeisiinsa sopivin. (Rintala 2003, 106.)

Valtaosa väestöstä oli tullut 1960-luvulla sosiaaliturvan piiriin sairausvakuutus- ja eläkejärjes-telmien toteuttamisen myötä. Suuren väestönosan toimeentuloriskit järjestettiin siten ensisijai-sesti sosiaaliavustuksen ja sosiaalivakuutuksen avulla. Tämän seurauksena sosiaalihuolto pal-veluineen jäi entistä selvemmin viimesijaiseksi auttamismuodoksi ja sosiaalityö alkoi painottua taloudellisten ongelmien hoitamisen ohella entistä enemmän psykososiaalisten ongelmien hoi-tamiseen. Sosiaalityössä paneuduttiin terapeuttiseen keskusteluun perustuvaan hoitosuhtee-seen, jonka avulla voitiin rohkaista ja tukea asiakasta. Suomessa elettiin voimakasta yhteiskun-nallisen rakennemuutoksen kautta, johon liittyi monenlaisia sosiaalisia ongelmia, jotka synnyt-tivät myös sosiaalityön palveluiden tarvetta. (Vuorikoski 1999, 118, 123; Toikko 2005, 155 162, 172–175.)

Iäkkäiden ihmisten sosiaalipalvelujen voimakas kehityskausi alkoi 1970-luvulla (Koskinen ym.

1998, 30), joskaan erityisesti ikääntyneille kohdennettuja sosiaalityön palveluja ei vielä 1970- ja 1980-luvuillakaan ollut (Ray & Seppänen 2014, 237). Ikääntyvien ihmisten sosiaalisten ky-symysten ajateltiin hoituvan hyvinvointivaltion yleisen sosiaalipolitiikan, hoivapalvelujen sekä eläkkeiden turvin. Vanhusten keskeisinä ongelmina pidettiin vain toimeentuloa ja palvelujen tarvetta. Vanhuksille tarjotut henkilökohtaiset palvelut keskittyivät käytännöllisiin interventi-oihin, joiden tavoitteena oli paikata päivittäisen elämän toiminnoissa ilmenneitä ongelmia. Ge-rontologinen sosiaalityö oli 1970- ja 1980-luvuilla erityisesti hoivan järjestämistä ja palvelujen koordinointia. (Koskinen 2007, 19; Ray & Seppänen 2014, 237–238.)

Suomessa oli vielä vallalla pessimistinen ikääntymisnäkemys, jossa ikääntyminen nähtiin hen-kilökohtaisena ongelmana. Näkemys vähensi mahdollisuutta tehdä sellaisia toimia, jotka olisi kohdennettu yhteiskunnallisiin epäkohtiin, kuten ikäperusteiseen rakenteelliseen syrjintään.

Ikääntyvien ihmisten haastavia elämäntilanteita ei myöskään vielä osattu nähdä, eikä sosiaali-työlle vanhusten parissa siten katsottu olevan tarvetta. Yksipuolinen näkemys vanhusten palve-luntarpeesta jättikin varjoonsa paneutuvan psykososiaalisen työn, jota vanhukset kuitenkin oli-sivat tarvinneet yksilöllisissä ja vaikeissa elämäntilanteissaan. (Koskinen 2007, 19; Ray & Sep-pänen 2014, 237–238.)

Keskustelu sosiaalityön tavoitteista voimistui 1970-luvulla. Painopistettä haluttiin siirtää ehkäi-sevän toiminnan suuntaan. Asiakkaan akuuttien ongelmien hoitamisen lisäksi tavoitteena alet-tiin nähdä avun tarvetta aiheuttavien syiden poistaminen ja vähentäminen. (Vuorikoski 1999, 128.) Muutokseen vaikutti Rintalan (2003, 108–109) mukaan osaltaan se, että käsitys destä muuttui. Terveyden nähtiin luovan edellytykset täysipainoiselle elämälle, kun taas tervey-dentilan heikkeneminen ja sairaudet estävät sosiaalisesti rikkaan elämän viettämisen. Sosiaali-sella ympäristöllä, kuten perheellä ja lähiympäristöllä, ulkoisilla elinoloilla, vuorovaikutussuh-teilla ja elämäntavan ehdoilla nähtiin olevan vaikutusta yksilön terveyteen.

Sosiaalihuollossa uudenlainen käsitys terveydestä ilmeni Rintalan (2003, 108–109) mukaan si-ten, että sosiaalihuollon tehtävänä oli auttaa yksilöitä sopeutumaan sosiaaliseen ympäristöönsä.

Auttaminen tulkittiin keinoksi, jonka avulla vanhenemisen aiheuttamien fysiologisten ja anato-misten muutosten seurauksia pyrittiin estämään, säilyttämään ja palauttamaan. Sosiaalihuol-lossa yleistyi lääketieteellisen sanaston ja argumentaation käyttö myös ei-lääketieteellisiä on-gelmia käsitteellistettäessä. Vanhuus medikalisoitui. Lääkinnällisen ajattelutavan korostuminen näkyi vaatimuksessa, jonka mukaan jokaisen sosiaalipoliittisen toimenpiteen tuli noudattaa eh-käisevää kuntoutuksen periaatetta. Kuntoutus nähtiin ennalta ehkäisevänä ja omatoimisuutta edistävänä toimintana.

Ajalle tyypillistä oli myös vaihtoehtoisten ja välimuotoisten avopalvelujen muodostaminen sekä laitoshuollon eriyttäminen sisäisesti laitos- ja avohuollon palveluihin. Palveluita muokat-tiin siten, että yhdellä palvelumuodolla voimuokat-tiin ratkaista toimintakyvyltään erilaisten vanhusten avuntarpeita. Vanhainkodeista ja palvelutaloista muodostui kotonaan asuville toimintakykyi-sille sekä toimintakykynsä jo menettäneille vanhuktoimintakykyi-sille virkistys-, aktivointi-, seurustelu-,

kun-toutus- ja päivähoitopaikkoja sekä fyysisesti heikkokuntoisille vanhuksille hoitoa ja huolenpi-toa antavia kodinomaisia hoitolaitoksia. Kotihoidon tuesta muodostui avohuollollinen hoito fyysisesti heikkokuntoisille ja pitkäaikaissairaille vanhuksille. Kotipalveluita lisäämällä akti-voitiin ja tuettiin toimintakyvyltään heikentyneiden vanhusten kotona asumista. (Rintala 2003, 143.)

Vanhustenhuollon tavoitteeksi määriteltiin 1970-luvulta alkaen omatoimisuuden edistämisen ja ylläpitämisen sijasta toimintakyvyn edistäminen ja ylläpitäminen. Tavoitteena oli aktivointi eli toimintakyvyn säilyttäminen. Toimintakykyä koskevat tavoitteet laajenivat käsittämään myös osallistumisen ja sosiaalisen kanssakäymisen tukemisen ja säilyttämisen. Vanhustenhuollon en-sisijainen tavoite oli tukea vanhojen ihmisten omassa kodissaan asumista. Tämä tavoite sitoi asumisen, huolenpidon, osallistumisen sekä palveluita koskevat ongelmat entistä tiiviimmin toisiinsa. (Rintala 2005, 143.)

Sosiaalityön laajeneminen sosiaalihuollon ulkopuolisiin organisaatioihin, kuten terveydenhuol-toon, jatkui 1970-luvulla. Erilaisten ongelmakeskeisten palvelujärjestelmien laajeneminen so-siaalihuolto-organisaation rinnalla toi erilaisille oireille ja ongelmille omat palvelupisteensä.

Sosiaalityö alkoi näin eriytyä ja kehityksen myötä sosiaalitoimistojenkin työntekijät alkoivat erikoistua hoitamaan eri tehtäväalueita ja asiakasryhmiä. (Vuorikoski 1999, 129.) Terveyden-huollon rooli vanhustenhuollossa laajeni edelleen 1980-luvulta alkaen. Sosiaali- ja terveyden-huollon yhteistyö lisääntyi ja niiden toimintoja yhdistettiin. Yhdistämisen seurauksena tervey-denhuolto käytännössä laajeni sosiaalihuollon alueelle. (Rintala 2003, 163.)

Yhtenä sosiaalityön ja koko sosiaalihuollon tärkeimpänä tehtävänä korostettiin 1970-luvulla yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden lieventämistä. Sosiaaliset ongelmat määriteltiin uudella tavalla ja ensisijaiseksi ongelmaksi alettiin nähdä eräiden ihmisryhmien alioikeutettu asema. Tämän johdosta sosiaalialan ammattilaisiakin vaadittiin kehittämään uuden ongelman-määrittelyn mukaisia interventiokeinoja. Enää ei saanut tyytyä vain sopeuttamaan ihmisiä ole-massa oleviin olosuhteisiin. Sosiaalityöntekijöiden haluttiin osallistuvan taisteluun tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta yhdessä alioikeutettujen ryhmien kanssa. Alioikeutettujen ryhmien yhteiskunnallista tietoisuutta tuli lisätä ja tarjota heille uusia ja erilaisia mahdollisuuk-sia. Nämä sosiaalityön ideat omaksuttiin marxilaisiin yhteiskuntateorioihin nojautuvalta, radi-kaalin sosiaalityön oppisuunnalta. (Vuorikoski 1999, 128; Satka 1994, 326–327.)

Sosiaalityön tieto- ja taitopohjan kehittäminen gerontologisen tutkimuksen ja uuden kriittisen gerontologian tuottaman tiedon avulla sai vielä 1970- ja 1980-luvuilla vain vähän huomiota (Ray & Seppänen 2014, 238). Ammatillisen sosiaalityön merkitys vanhusten huollossa säilyi-kin vähäisenä 1980-luvulle saakka (Kossäilyi-kinen 2007, 19). Hyvinvointivaltion kehittyessä yhteis-kunta alkoi kuitenkin ottaa yhä enemmän vastuuta vanhusten huollosta ja palveluista. Samalla alkoi eri palveluissa lisääntyä vanhenemista ja vanhuutta koskeva asiantuntijuus, ja vanhuspal-veluista alkoivat vastata eri alojen ammattilaiset. Vanhusten parissa tehtävä työ ammatillistui.

(Koskinen ym. 1998, 48.)

Gerontologinen sosiaalityö kehittyikin Koskisen (2003, 352) mukaan Suomessa osana moder-nia vanhustyötä, joka alkoi vakiintua perinteisen vanhustenhuollon rinnalla 1970-luvulta läh-tien. Vanhenemisen kenttä alettiin nähdä työalueena, jossa toimii monien eri ammattien edus-tajia ja joka edellyttää kunkin ammatin oman tieto- ja taitoperustan lisäksi vanhenemiseen ja vanhuuteen liittyvää tietoa. Kehityksen taustalla vaikutti alkanut väestön ikääntyminen, mikä toi vanhat ihmiset näkyviksi yhteiskunnassa.

Vanhusten kanssa työskentely ei Koskisen (1993, 11–12; 2007, 19–21) mukaan ole ollut sosi-aalityöntekijöiden keskuudessa erityisen haluttua. Sosiaalityöntekijät jopa ajattelivat ammatti-taitonsa menevän hukkaan vanhusten parissa työskennellessä, ja vanhusten asiat jätettiin alhai-semman koulutustason saaneille ammattiryhmille. Koskisen mukaan sosiaalityöntekijöiden ha-luttomuus työskennellä vanhusasiakkaiden kanssa ei ole ollut pelkästään suomalainen ilmiö.

Yhtenä syynä sosiaalityöntekijöiden haluttomuudelle hakeutua vanhustyöhön voidaan pitää 1950- ja 1960-luvulla vallinnutta vanhuskäsitystä, joka oli staattinen ja stereotyyppinen. Van-hoja ihmisiä pidettiin kaavamaisesti sairaina, eristyneinä, masentuneina, muista ihmisistä riip-puvaisina ja laitoshuollon tarpeessa olevina. Vanhuksia käsiteltiin homogeenisena ryhmänä il-man yksilöllisten piirteiden ja erojen huomioon ottamista. Pääajatuksena oli ikääntyneitten so-peuttaminen ympäristöönsä ja mielihyvän tuottaminen sitä kautta. Vanhustenhuollon keskei-senä tehtävänä nähtiin erilaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen jakaminen. Koskisen mukaan sosiaalityöntekijät eivät halunneet eivätkä uskaltaneet ryhtyä asiakassuhteeseen vanhusten kanssa, ja siksi vanhusten tarpeet ja tunteet tulivat sivuutetuiksi.

Sosiaalityöntekijöiden pessimistinen vanhuskäsitys perustui Koskisen (1993, 11–13; 2007, 21) mukaan käsitykseen vanhuudesta sairaalloisuuden ja taantumisen kautena. Myös kuoleman lä-heisyys saattoi vaikuttaa siihen, että syvällistä työotetta pidettiin voimavarojen haaskauksena.

Merkittävänä syynä haluttomuuteen tehdä vanhustyötä Koskinen näkee myös vanhenemista ja vanhuutta koskevan gerontologisen tiedon puuttumisen. Sosiaalityöntekijöiden asenteet van-hustyötä kohtaan alkoivat Koskisen mukaan muuttua myönteisemmiksi vasta 1970-luvulta al-kaen.

Gerontologinen ja erityisesti sosiaaligerontologinen tutkimus vaikuttivat myönteisesti sosiaali-työntekijöiden ajatteluun ja kiinnostukseen vanhusten kanssa työskentelyä kohtaan. Sosiaalige-rontologisessa tutkimuksessa vanhuutta korostettiin omana kehitysvaiheenaan omine kehitys-tehtävineen ja kriiseineen. Tutkimuksessa alettiin myös kiinnostua vanhan ihmisen ihmis- ja perhesuhteista, sosiaalisista verkostoista sekä vanhusten ympäristösuhteista. Vanhuuden yksi-löllisyyttä ja heterogeenisuutta sekä vanhenemiseen liittyviä voimavaroja alettiin korostaa. Tut-kimustiedon myötä sosiaalityöntekijät huomasivat, että myös vanhoja ihmisiä voidaan auttaa sosiaalityön keinoin. (Koskinen & Seppänen 2013, 446.) Vanhuskäsitys monipuolistui 1970- ja 1980-luvuilla myös siinä mielessä, että esille nostettiin yhä enemmän myös ikääntyvien naisten erityispiirteitä sekä etnisten ryhmien ikääntyvien tarpeita. Yhä vahvemmin alettiin myös tie-dostaa se, että ikääntyvillä ihmisillä on samanlaisia vaikeita elämäntilanteita kuin nuoremmil-lakin. (Koskinen 1993, 137.)

Suomessa käytiin jälleen 1980-luvun alussa voimakasta keskustelua vanhustenhoidosta ja sen tilasta sekä yleisesti hyvinvointivaltiosta ja sosiaalipalvelujen kontrolloivasta ja toisaalta yli-huolehtivasta roolista. Erityisesti kritisoitiin pitkäaikaissairaitten vanhusten laitoshoitoa, jonka katsottiin sivuuttavan vanhusten psykososiaaliset tarpeet. Virisi keskustelu uusista aktivoivista työmuodoista ja psykososiaalisesta kuntoutuksesta. Keskustelussa kiinnitettiin huomiota myös vanhussosiaalityöhön ja keskustelu vaikuttikin oleellisesti vanhussosiaalityön kehittymiseen.

Keskustelun seurauksena alettiin vaatia yksilöllisempää ja vanhusten psykososiaalisia tarpeita enemmän huomioon ottavaa työorientaatiota. (Koskinen 2007, 28; Juhila 2006, 43; Koskinen

& Seppänen 2013, 446.)

Sosiaalityön ja sosiaalityön ammatin vahvistumisen kannalta merkittävää oli 1980-luvulla ta-pahtunut sosiaalihuollon lainsäädännön uudistaminen osana hyvinvointivaltioprojektia.

Vuonna 1984 voimaan tullut sosiaalihuoltolaki (710/1982) laajensi hyvinvointipalvelujärjestel-mää ja lisäsi siten henkilöstön, mukaan lukien sosiaalityöntekijöiden tarvetta. Ensimmäisen kerran sosiaalilainsäädännössä mainittiin sosiaalityö ja sosiaalityöntekijä sekä heidän pätevyys-

ja koulutusvaatimuksensa. Sosiaalityö määriteltiin yhdeksi sosiaalipalvelun alueeksi. (Urponen 1994, 255; Pohjola 2003, 148.)

Uusi lainsäädäntö ohjasi sosiaalityön tekemistä palveluhenkisempään ja asiakaslähtöisempään suuntaan. Pätevyysvaatimusten säätäminen johti sosiaalityön yliopistollisen koulutuksen voi-makkaaseen laajentamiseen ja vahvistamiseen. Sosiaalityön profiloituminen omaksi oppi- ja tieteenalakseen alkoi Suomessa 1980-luvulta alkaen. Sosiaalityöntekijöiden koulutus vakiintui 1980-luvulla ylemmäksi korkeakoulututkinnoksi. Sosiaalityö ei kuitenkaan tuolloin vielä ollut itsenäinen oppiaine, vaan opetusta annettiin sosiaalipolitiikan yhteydessä. Sosiaalihuoltajakou-lutus lakkautettiin vuonna 1995. (Pohjola 2003, 148; Koskinen ym. 1998, 44–45, 50; Ylinen 2008, 18–19; Urponen 1994, 255.)

Suomessa järjestettiin 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa joitakin vanhustyön seminaareja, joi-den keskeisenä teemana oli vanhussosiaalityö ja joilla oli Simo Koskisen (2007, 28–29) näke-myksen mukaan erityistä merkitystä gerontologisen sosiaalityön kehittymiselle Suomessa.

Koskisen mukaan gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta merkittävä oli erityisesti Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen järjestämä kymmenen päivän mittainen vanhustenhuollon kurssi vuonna 1981. Kurssi oli tarkoitettu vanhainkotien johtajille ja apulais-johtajille ja sitä voidaan pitää ensimmäisenä systemaattisena täydennyskoulutuksena laitosjoh-tajille. Koskisen kurssilla pitämät luennot julkaistiin artikkelina Vanhustyö-lehdessä (1981) ja Koskisen mukaan artikkelia voidaan pitää ensimmäisenä syvällisempänä pohdintana sosiaali-työn roolista vanhustyössä Suomessa.

Toisena gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta merkittävänä tapahtumana Koski-nen (2007, 29) pitää Helsingin kaupungin järjestämää kolmen päivän koulutusta sosiaaliviras-ton ja terveysvirassosiaaliviras-ton vanhustenhuollon sosiaalityöntekijöille vuonna 1991. Koskinen uskoo kyseisen koulutuksen olleen ensimmäinen muille kuin laitosjohtajille järjestetty vanhussosiaa-lityön koulutus Suomessa. Tämän tilaisuuden yhteydessä myös käsitteen gerontologinen sosi-aalityö käyttö alkoi levitä. Aiemmin oli yleensä puhuttu sosisosi-aalityöstä vanhustyössä tai vanhus-ten parissa.

Seuraavaan taulukkoon (Taulukko 4) olen koonnut gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneita tekijöitä modernin institutionaalisen hyvinvointivaltion raken-tamisen aikakaudella.

TAULUKKO 4. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät modernin institutionaalisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikakaudella

Modernin institutionaalisen hyvinvointivaltion rakentamisen aika (1957–1990) Yhteiskunnallinen mielihy-vän tuottaminen sitä kautta.

Sosiaalihuollon tehtävänä Laki korosti avohuoltoa ja autetta-vien omatoimisuuden edistämistä, mutta käytännössä vanhusten lai-toshuolto lisääntyi.

Keskeistä oli avun tarpeen määrit-täminen

Perustettiin vain vanhuksille tar-koitettuja vanhainkoteja

Kunnalliskotien tehtäväksi määrit-tyi toimeentulon ja huolenpidon turvaaminen sekä hoitaminen vanhuskäsi-tys oli yhä vallitsevana.

Vanhuutta määriteltiin kro-nologisen iän ohella yhä enemmän toiminnallisella iällä

Ikääntyminen nähtiin vielä yksilön henkilökohtaisena ongelmana ja vanhukset eri tavoin huono-osaisina.

sosiaalihuoltoon levi-sivät Suomeen ja oppien pohjalta käynnistettiin sosiaali-työstä tuli sosiaalihuollon palvelu Sosiaalihuollon tavoitteena kun-toutuminen ja ennaltaehkäisy sekä osallisuuden ja sosiaalisen kanssa-käymisen tukeminen

Gerontologisen sosiaalityön tehtä-vänä erityisesti hoivan järjestämi-nen, palvelujen koordinointi, oh-jaus, neuvonta ja toimeentulotuen myöntäminen.

→ Vanhukset nähtiin myös voimavarana, osallistujina

Vanhuksia ei enää verrattu työikäisiin, vaan

→ Vanhuus alettiin nähdä osana normaalia elämän-kulkua.

1) Lihavoinnilla on ilmaistu gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta tärkeimmät säädökset