Gerontologisen sosiaalityön kehittyminen ja muotoutuminen köyhäinhoidon ja

Sosiaalityötä edeltänyt sosiaalinen työ alkoi ammatillistua köyhäinhoidon aikakaudella 1920-luvulta lähtien. Sosiaalityön ammatillisen suhteen syntyminen kulki käsi kädessä sosiaalilain-säädännön kehittymisen kanssa. (Satka 1994, 294; Juhila 2006, 34, 46.) Sosiaalilainsäädäntöä alettiin 1930-luvun loppupuolella kehittää ripeään tahtiin, mikä heijastui myös sosiaalityön teh-täviin ja nosti esiin sosiaalityöntekijöiden ammatillisen koulutuksen tarpeen. Lait määrittelivät sosiaalihuollon organisaation ja ne säännöstelivät pitkälle myös sosiaalihuollossa noudatetta-vien toimenpiteiden muodot eli asettivat sosiaalityölle toimintakehykset. (Vuorikoski 1999, 17, 80.)

Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki ja vuoden 1936 huoltolait synnyttivät systemaattisia, kurinalai-sia ja aiempaa monimutkaisempia toimintatapoja. Huoltolakien myötä huolto monimutkaistui, ja huoltotoimet oli nyt kyettävä tekemään tarkasti lain kirjaimen mukaan. Uuden lainsäädännön myötä henkilöstön työn luonne muuttui ja vaatimustaso nousi ja pian havahduttiinkin siihen,

ettei yhteiskunnallista huoltotyötä enää voitu toteuttaa valtaosin luottamus- tai harrastuspohjai-sella työvoimalla. Uusien toimintatapojen toteuttamiseen alettiin tarvita lakeihin perustuvan menettelyn hallitsevia ja byrokraattiset käytännöt omaksuneita palkattuja ja koulutettuja viran-haltijoita. Sosiaalityön koulutuksen aloittaminen tuli näin ajankohtaiseksi. (Juhila 2005, 24, 34, 46; Toikko 2005, 147–148, Satka 194, 290–294; Vuorikoski 1999, 85.)

Köyhäinhoitolaki ja huoltolait eivät vielä edellyttäneet, että kuntiin olisi palkattava viranhalti-joita köyhäinhoidon tehtäviin (Vuorikoski 1999, 78). Kunnalliskotien perustamiseen köyhäin-hoitolaki kuitenkin velvoitti (Tuori & Kotkas 2016, 98) ja kunnalliskodin johtajan palkkaami-nen tuli pakolliseksi. Uudistus oli merkityksellipalkkaami-nen sosiaalityön ammatillistumiskehityksen kannalta, sillä enää ei katsottu riittäväksi järjestää huoltotyötä pelkästään vapaaehtoistyönteki-jöiden voimin. (Vuorikoski 1999, 78.) Isoimpiin kuntiin alkoikin rakentua sosiaalivirastojen ytimiä 1930-luvun lopulta alkaen kuntien palkatessa huoltotyöntekijöitä, huoltosihteereitä ja huoltotoimen johtajia. Uudet lait ja niiden asettamat vaatimukset loivat siten perustaa ammatil-liselle köyhäinhoidolle ja sosiaalityön ammatillistumiselle. (Satka 1994, 294; Juhila 2006, 34, 46.)

Köyhäinhoito kuului vielä 1930-luvulla usein sivutoimena kunnan jonkun yleisvirkamiehen tehtäviin. Kunnat oli jaettu köyhäinhoitopiireihin, joista jokainen oli yhden lautakunnan jäse-nen, piirivalvojan valvonnassa. Piirivalvojan tehtävänä oli huollon tarpeen arviointi, kotiavus-tusten jakaminen ja niiden käytön seuraaminen sekä lasten ja vanhusten hoitosopimusten uusi-minen. Erityisesti suurissa pitäjissä piirimiesten apuna toimi köyhien kaitsijoita. Pula-aika ja työttömyys pakottivat sankat joukot kansalaisia köyhäinhoitoon, jonka seurauksena kontrol-loiva ja jopa rankaiseva työote vahvistui. (Satka 1994, 281–283.)

Köyhäinhoidon toteuttamiseen liittyikin ongelmia, jotka osaltaan edesauttoivat työn ammatil-listumista. Köyhäinhoidon paikallisia toimeenpanijoita eli köyhäinhoitolautakunnan piiri-esimiehiä ja kaitsijoita esimerkiksi usein syytettiin liiasta avokätisyydestä ja väärinkäytöksistä.

Epäilyt väärinkäytöksistä ja muut toimeenpanoon liittyneet ongelmat johtivat siihen, että köy-häinhoidon toteuttamiseen oli alettava palkata viranomaisia. (Urponen 1994, 183.)

Köyhäinhoidon aikakaudella vanhustenhuolto toimi yhä vanhoilla vaivaishoidon periaatteilla.

Vanhustenhuoltoa haluttiin kuitenkin kehittää ja sen kehittämiseksi katsottiin tarvittavan kou-lutettuja kunnalliskotien johtajia. (Toikko 2005, 149.) Kunnalliskotien johtajia alettiin

1920-luvun alussa kouluttaa erityisillä laitosjohtajien kursseilla. Johtajakurssille pääsyn kriteereinä oli maatalouden tuntemus sekä suoritettu emäntäkoulu, sillä kunnalliskotien yhteydessä oli tuolloin aina myös maatila. (Koskinen ym. 1998, 50.)

Sosiaalisten ongelmien kohtaamisen tapojen eriytyminen 1930-luvulta alkaen johti tarpeeseen kehittää ammatillisempia kohtaamistapoja, sillä erilaisten tukea tarvitsevien ryhmien katsottiin myös tarvitsevan omanlaisia auttamis- ja hoitomuotoja. Eriytyneet köyhäinhoidon osa-alueet ja uudenlaisten auttamis- ja hoitomuotojen omaksuminen ja kehittäminen puolestaan vaativat työntekijöiltä fokusoidumpaa asiantuntemusta ja osaamista. (Juhila 2005, 24; Toikko 2005, 147–148, Satka 194, 290–292; Vuorikoski 1999, 85.)

Ajan ”sosiaalityöntekijöiden” ammatillinen koulutus käynnistyi 1940-luvulla, jolloin työntekijöiden kouluttamista varten perustettiin kolme koulutusväylää. Ensimmäinen sosiaali-työntekijöiden ammatillinen koulutus, sosiaalihuoltajakoulutus, aloitettiin Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa vuonna 1942. Koulutuksen tarkoituksena oli tuottaa juuri kunnallisen huolto-toimen osaajia. Koulutus noudatti juridis-hallinnollista huoltotyön näkemystä ja sen keskeisenä tavoitteena oli oppia huoltotyön hallinto ja huoltolainsäädännön mukaiset käytännön toimenpi-teet. Koulutusohjelmassa painottui suomalaiselle sosiaalihuollolle ominainen lainsäädäntökes-keisyys. Koulutus jakaantui alusta lähtien laitoshuollon ja avohuollon linjoihin. Laitoshuollon linja oli useita vuosikymmeniä keskeisin vanhusten laitosten johtajien koulutusväylä. (Koski-nen ym. 1998, 50; Toikko 2005, 148–149; Juhila 2006, 34; Vuorikoski 1999, 94, 106.)

Vastaava ruotsinkielinen koulutus Svenska Medborgarhögsskolanissa aloitettiin seuraavana vuonna ja vuonna 1945 alkoi sairaanhoidon piirissä toimiville sosiaalityöntekijöille tarkoitettu sosiaalihoitajakoulutus (Koskinen ym. 1998, 50; Toikko 2005, 148–149; Juhila 2006, 34; Vuo-rikoski 1999, 94, 106). Sairaaloiden sosiaalityö oli käynnistynyt 1920-luvulla. Sosiaalihoitajille tarkoitettuun sosiaalihoitajakoulutukseen sisältyi myös lääkinnällis-sosiaalisen työn sekä psy-kiatrian oppisisällöt, ja opetussuunnitelma poikkesikin huomattavasti huoltajatutkinnon opetus-suunnitelmasta. Sosiaalihoitajakoulutukseen vaikutteet ja opit oli saatu Yhdysvalloista. (Satka 1994, 307; Vuorikoski 1999, 80.)

Uudet avo- ja laitoshuollon koulutusväylät edistivät omalta osaltaan huollon kenttien eriyty-mistä sekä huoltotyön ammatillistumista. Koulutusten myötä huoltotyö sai myös kehittäjiä, joi-den tehtävänä oli ottaa kantaa huoltotyön sisältöön. Koulutuksen myötä sosiaalityöntekijöijoi-den

ammatillinen järjestäytyminen sekä edunvalvonta aktivoituivat ja ammattikunta alkoi muotou-tua. (Toikko 2005, 149, 157; Vuorikoski 1999, 17.)

Tultaessa 1940-luvulle alettiin ajan sosiaalityössä ottaa huomioon myös autettavien ohjaami-seen ja tukemiohjaami-seen liittyviä elementtejä. Taustalla vaikutti koulutuksen käynnistyminen, mutta myös sosiaalihuollon lainsäädännön laajeneminen. Ideana oli uudenlaisiin toimenpiteisiin ja palveluihin ohjaaminen. Palveluissa haluttiin huomioida myös ”henkis-sielullinen” elementti, ja yhdistää se perinteiseen materiaaliseen huoltotyöhön. (Toikko 2005, 154.) Sosiaalityön omat ammatilliset menetelmät alkoivat kehittyä (Juhila 2006, 46; Toikko 2005, 147). Kuntou-tusideologia voimistui sosiaalihuollossa ja holhoavat piirteet vähenivät (Piirainen 1974, 307–

308).

Köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aikakaudella korostettiin avohoitoa, mikä Rintalan (2003, 76, 101) mukaan korosti ajatusta yksilöllistävästä toimintatavasta. Avunantomuodon va-linnassa otettiin huomioon yksilön olosuhteet, kuten asunto ja sukulaiset. Ne ymmärrettiin Rin-talan mukaan eräänlaisiksi yksilön kehon ulkopuolisiksi resursseiksi, joita voitiin hyödyntää avuntarpeen ratkaisemisessa. Pyrkimyksenä oli pitää avunsaajat entisessä ympäristössään.

Myös ymmärrys siitä, että avuntarpeiden syyt kietoutuvat toisiinsa, lisääntyi. Toimeentulon ja huolenpidon avuntarpeista eriytyi uusia avuntarpeita, jotka liittyivät lähinnä asumiseen. Koko-naan uudenlaiseksi avuntarpeen alueeksi muodostui osallistuminen ja siihen liittyvät ongelmat.

Nyt myös sosiaalisten ongelmien syitä alettiin yhä enemmän tarkastella yhteiskunnallisista taustaa vasten, eikä syiden nähty enää johtuvan pelkästään avuntarvitsijasta (Vuorikoski 1999, 85).

Tultaessa 1940-luvulle myös käsitys valtion roolista muuttui. Valtiota ei enää mielletty passii-viseksi, jälkikäteen hädänalaisten tilanteeseen puuttuvaksi toimijaksi, vaan aktiipassii-viseksi, etukä-teen yksilöiden olosuhteisiin puuttuvaksi toimijaksi. Valtion viranomaisilta edellytettiin entistä aktiivisempaa puuttumista havaitsemiinsa epäkohtiin. Uudenlainen käsitys valtion ja yksilön suhteesta sekä valtion aktiivisemmasta roolista kohdistui ensimmäisenä köyhäinhoitolain no-jalla hoidettuihin väestöryhmiin. (Rintala 2003, 84.)

Sosiaalihuollon tavoitteeksi määriteltiin jo muodostuneen avuntarpeen lievittäminen, avuntar-peen muodostumisen ehkäiseminen sekä omatoimisuuden edistäminen. Tavoitteet olivat yhte-neväiset terveydenhuollolle asetettujen tavoitteiden kanssa. Terveydenhuollon tulkittiin olevan

ehkäisevän huoltotyön tärkein osa. Terveyspolitiikasta tulikin sosiaalipolitiikan osa. Tervey-denhoitoon sisältyvää optimistista ajatusta siitä, että sairauksille on aina tehtävissä jotakin, so-vellettiin nyt myös vanhuksiin. Kun vielä 1900-luvun alussa ajateltiin, ettei vanhojen ihmisten avuntarpeille voida tehdä mitään, alettiin nyt ajatella, että vanhojen ihmistenkin avuntarpeisiin voidaan vaikuttaa ja niitä voidaan ehkäistä. Nähtiin, että kun avuntarpeen syntyyn puututaan ajoissa, voidaan estää pysyvän avuntarpeen kehittyminen. Näin menetellen sosiaalihuollon aja-teltiin tekevän itsestään tarpeettoman. (Rintala 2003, 84, 88.)

Käsitys, että vanhojenkin ihmisten avuntarpeille voidaan tehdä jotain, rakensi myös uudenlaista vanhuskuvaa – vaikka vanha ihminen on menettänyt lopullisesti osan toiminnoistaan, voidaan hänen jäljellä olevaan toimintakykyynsä vaikuttaa. Sosiaalihuollon yhdeksi tavoitteeksi määri-tettyyn omatoimisuuteen taas on sisällytettävissä ajatus vanhenemismuutosten erilaisesta ete-nemisvauhdista. Joistakin toiminnoista vanha ihminen kykenee suoriutumaan itsenäisesti, jois-takin tuen avulla ja joisjois-takin ei lainkaan. Kun ikääntyvää ihmistä autetaan riittävän ajoissa, kyetään ehkäisemään voinnin heikentyminen tai korjaamaan tilanne entisenlaiseksi. (Rintala 2003, 84.)

1940-luvulla sosiaalityö alkoi saada nykyisen muotonsa, kun sen tehtävät, kohde ja menetelmät hahmottuivat. Keskeistä tuolloin oli nimenomaan yksilökohtaisen intervention korostuminen.

Ihmisten aineellinen toimeentulo pyrittiin enenevästi turvaamaan ryhmäkohtaisilla sosiaaliva-kuutuseduilla ja sosiaaliavustuksilla. Tämän seurauksena sosiaalihuollon viimesijaisuus ja hen-kilökohtainen tarveharkinta korostuivat. Sosiaalityöntekijöiden professionaalistumisen edelly-tykset alkoivat myös vähitellen muotoutua 1950-luvulla, kun lainsäädännöllä velvoitettiin ”so-siaalityöntekijän” virkojen perustamiseen ja työntekijöiden määrä alkoi kasvaa. (Vuorikoski 1999, 85, 105.)

Seuraavaan taulukkoon (Taulukko 3) olen koonnut gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneita tekijöitä köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aikakau-della.

TAULUKKO 3. Gerontologisen sosiaalityön kehittymiseen ja muotoutumiseen vaikuttaneet tekijät köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aikakaudella

Köyhäinhoidon ja yhteiskunnallisen huollon aika (1923–1956) Yhteiskunnallinen tavoit-teeksi tuli kaikille hyvän yhteiskunnan saat-toivat saada apua työkyvystä riippumatta.

→ Oikeus apuun sidottiin laissa määriteltyihin avun ihmis-ten auttaminen eli jo synty-neen avuntarpeen

Kaikki vanhukset olivat nyt taloudellisen toimeentulotur-van piirissä

Vanhuskäsitys monipuolistui

→ Vanhuksia ei enää kategori-sesti nähty puutteenalaisina

Kunnalliskotien viimesijaisuus loi kuvaa vaatimattomista, syr-jään vetäytyvistä ja suojelua tarvitsevista

Ajatus siitä, että vanhustenkin avuntarpeita voidaan lievittää,

1) Lihavoinnilla on ilmaistu gerontologisen sosiaalityön kehittymisen kannalta tärkeimmät säädökset